torstai 21. joulukuuta 2017

Muunsukupuolisuus ja työt

Olen tainnut joskus aiemminkin mainita että olen töissä eskarissa. Tarkemmin mun toimenkuva on tällä hetkellä lastenhoitaja. Oon myös työskennellyt sekä erityis- että ryhmäavustajana, ja tällä hetkellä opiskelen sosionomiksi, joten joskus vielä saatan työskennellä myös lastentarhanopettajana. Tykkään kovasti työskennellä päiväkodissa ja eskarissa. Eilen tuli kuitenkin vastaan sellainen tilanne, että halusin kirjoittaa siitä tänne, tai lähinnä siitä minkälaisia ajatuksia se mussa herätti. 

Olin eilen yhdessä toisessa ryhmässä auttamassa muutaman tunnin, ja siellä eräs mulle kyllä jo entuudestaan tuttu lapsi katseli mua pitkän tovin, näytti ihan että hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. Hetken päästä hän esittikin kysymyksen, joka yllätti mut jotenkin ihan kokonaan; "ootko sä tyttö vai poika?" 

Tulin tavallaan tosi iloiseksi. Tuntui jotenkin lohdulliselta että joku ihminen ei näe musta mun sukupuolta ulospäin, tai siis pysty sukupuolittamaan mua mieheksi tai naiseksi mun ulkonäön perusteella. Vaikka kyseessä nyt olikin pieni lapsi. Olin mä tiedostanut että kyllä varmaan joku jossakin vaiheessa kysyy juuri jotain tuon suuntaista, mutta silti mä jäädyin ihan kokonaan, ja se jäi harmittamaan mua. En osannut vastata oikein mitään, vaikka etukäteen oon aina ajatellut, että lapsille vastataan totta kai rehellisesti mutta silti lapsentasoisesti. Ja nimenomaan se on mun mielestä tärkeää että lasten kysymyksiin vastataan, enkä itse kuitenkaan toiminut niin. 

Nyt tilanne oli sellainen etten mä loppujen lopuksi oikein pystynyt alkaa käymään pidempiä keskusteluita, eikä meidän keskustelu oikein tuosta enää jatkunut. Esitin sille lapselle vastakysymyksen että mitäs luulet, kun en muutakaan keksinyt. Se katsoi mua kuin tyhmää kasvoillaan sellainen ilme että no en kai mä ois kysynyt jos tietäisin, ja vastasi että no en tiedä. Mua jäi harmittamaan oma tyhmyyteni tossa tilanteessa ja se etten oikeasti kohdannut sitä lasta ja sen ihmetystä. Mutta ehkä mä ens kerralla osaan toimia paremmin. 


Lapsilla on usein tapana sukupuolittaa kaikki ihmiset ja monesti myös asiat, siihenhän ne on oppineet. Päiväkoti onkin tosi sukupuolittunut ympäristö mun mielestä, monessa paikassa näkee että tytöt ja pojat on jaettu eri ryhmiin, niiden nimilaput on eri värisillä pohjilla, jossain määritellään erikseen jopa vielä tyttöjen ja poikien lelujakin, mikä tuntuu kyllä aika järjettömältä. Ehkä huomaamattomampaa sukupuolittamista voi olla leikkitilojen järjestäminen oletusten perusteella tai se kun porukkaa pinkkipukuisia lapsia yleistetään pelkästään tytöiksi tai kun vaikkapa luottamusroolit jakautuu sukupuolen mukaan ihan huomaamatta. 

Mä ajattelen, että mun työssä lapset on ehdottomasti keskiössä. Tärkeintä on että lapsilla on hyvä olla, ja mä olen töissä niitä lapsia ja niiden tarpeita varten. Toisaalta pidän tärkeänä sitäkin että mun ois töissä hyvä olla, ja siksi oli tärkeää esimerkiksi kertoa lapsille (ja toki myös työyhteisölle) mun uudesta nimestä. Omaa muunsukupuolisuuttani en ole tuonut millään tavalla esille kun ollaan puhuttu lasten kanssa, mutta joskus lapsilta on tullut esimerkiksi sellaisia kommentteja että "sulle pitäis varmaan keksiä joku pojannimi kun näytät ihan pojalta" (siis ennen nimenmuutosta) tai "onko Leimu tytön vai pojan nimi" (johon vastasin että se voi olla kumman vaan). 

Olin aina ajatellut että sitten kun joku lapsi kysyy suoraan mun sukupuolesta niin mä myös vastaan siihen suoraan. Tuntuu hölmöltä että en vastannutkaan. Ei mun olisi ehkä tarvinnut sanoa kuin että en ole kumpikaan. Toisaalta mä en voi tietää miten paljon kysymyksiä sille lapselle heräisi, ja silloin haluaisin että tilanne olisi sellainen että niistä lapsen kysymyksistä voisi rauhassa jutella. Samalla taas lasten kanssa käydyt keskusteluthan usein on lyhyitä ja arjen muun toiminnan lomassa tapahtuvia, ei niiden kanssa erikseen lähdetä mistään keskustelemaan yleensä. 

Välillä myös huomaan että mussa herää pelko siitä mitä lasten vanhemmat ajattelee. Eskari-ikäiset lapset juttelee jo paljon ja tuntuu muistavan kaiken, ja ne kertoo myös ne asiat kotona. Se ei mua haittaa, mutten silti voi olla ajattelematta, että entä jos jollekin vanhemmalle muodostuisi ongelmaksi vaikkapa se että sen lapsi tietää mun muunsukupuolisuudesta. En ole mitenkään ajatellut lapsille alkaa asiasta kertomaan, mutta pakkohan mun on vastata rehellisesti jos joku sattuisi vielä kysymään. 

Siitä kuitenkin olen onnellinen, että mulla on koko ajan töissä parempi olla, ja siihen on vaikuttanut se, että olen ollut paljon avoimempi esimerkiksi muunsukupuolisuuteeni liittyen. Ei enää ahdista mennä töihin sen takia että tulisin väärin sukupuolitetuksi työkavereiden toimesta, ja melkein kaikissa tilanteissa ihmiset osaa jo käyttää mun oikeaa nimeä. Alkusyksystä mulla oli tosi raskas ja ahdistunut olo, silloin oli toki paljon muitakin juttuja mielen päällä, mutta nyt huomaan miten iso asia tämäkin oli. Vaikka kukaan ei tahallaan ole sanonut mitään mikä mua loukkaisi, niin silti tunsin itseni tosi kuormittuneeksi. Ehkä kevät tuo kuitenkin mukanaan vielä kevyempää ja parempaa oloa, ja elättelen myös pieniä toiveita sen suhteen, että mun vanha nimi alkaisi jäädä kokonaan unholaan sen myötä ainaskin työpaikalla. 

torstai 14. joulukuuta 2017

Hiustenleikkuu

Mä käyn aina leikkauttamassa mun hiukset kun en osaa tehdä sitä itse. Näin lyhyitä hiuksia saa leikata aika usein, ja tokihan se on kivaa kun joku leikkaa hiuksia ja pesee ne ja saa istua vaan. Samalla ne tilanteet on kuitenkin mun mielestä tosi hankalia ja pelottaviakin jos kyseessä on joku vieras ihminen joka ei tiedä musta mitään. Silloin on koko ajan läsnä se pelko siitä sukupuolittamisesta.  Monessa kampaamossa hinnat on edelleen ilmoitettu miesten ja naisten hiustenleikkauksille erikseen, tai miesoletettujen ja naisoletettujen. Musta on aika väärin että sen oletuksen tekee ihminen joka on aivan vieras. Tässä tapauksessa se oletus myös vaikuttaa suoraan johokin (eli siis hintaan), joten se ei ole käytännönkään kannalta ihan yhdentekevää jos verrataan vaikka siihen mitä sukupuolta mä olen merkinnyt olevani jossakin pikaruokaravintolan sovelluksessa. 


Mulla tosin on paksut hiukset. On ne kyllä lyhyetkin, enkä mä olisi niistä niin kamalan tarkka. Oon käynyt aika monessa eri kampaamossa tässä viime vuosien aikana, ja aina mulle on kuitenkin varattu aikaa siihen ns. naisten hiustenleikkaukseen jonkun työntekijän toimesta, ja vaikka joskus oon selvinnyt pois sieltä kampaamosta jo puolen tunnin jälkeen, on multa silti veloitettu se hinta joka muiltakin naisoletetuilta veloitetaan. Joskus se on tuntunut epäreilulta, mutta samalla mä en tunne tätä systeemiä tarpeeksi hyvin kritisoidakseni sitä. Mistä mä tiedän mitä muut ihmiset hiustensa leikkaamisesta maksaa, ja istuuko ne miesoletetut sitten siellä aina lyhyemmän aikaa kuin puoli tuntia. Tosin mä luulen, että ne miesoletetut joilla on yhtä lyhyet hiukset kuin mulla ei maksa samaa hintaa kuin minä. Olisi kiinnostavaa tietää pitääkö se paikkansa. 

Miesten ja naisten hiustenleikkuuhinnastojen erittely sukupuolen mukaan on siis laissakin kielletty jo joskus 1980-luvulla, mutta silti sitä tapahtuu monissa paikoissa edelleen. Ja vaikka listahinnoissa ei olisi eritelty miehiä ja naisia, niin usein se käytännössä menee kuitenkin niin. Mulla ei ole faktatietoa siitä leikkaako hiusalan ammattilaiset mies- ja naisoletettujen hiukset eri tavalla tahallaan tai vahingossakin, mutta mua pelottaa jotenkin että asia on niin. Mä ainaskin toivoisin että mun hiukset leikattaisiin pelkästään mun toiveiden mukaan, ei mun (väärin) oletetun sukupuolen mukaan. 


Yleensä mua houkuttaisi ostaa joku hiustenajoväline itselleni kotiin ja ajella vaan hiukset lyhyiksi. En tosin tiedä olisiko se hyvä ajatus, ehkä mun täytyy ensin testata jossain ammattilaisen käsissä miltä näyttäisin niin lyhkäsillä hiuksilla. Helpointa ja vähiten kuormittavaahan se olisi niin että saisin hoidettua hiukseni ihan itse. 

Jotenkin pahinta on vaan se, että musta tehdään se oletus. Kun mä varaan aikaa, niin musta tehdään oletus äänen perusteella (koska nimen perusteella ei voi enää tehdä, se on ihanaa). Mä en tiedä leikataanko mun hiukset jotenkin eri tavalla kuin semmoisen miehen jonka hiuksia myös leikataan saksilla eikä pelkästään ajella koneella. Onko se jotenkin ratkaisevalla tavalla erilaista, vai miksi sille joissakin paikoissa on määritelty eri hinta? 

Oon monesti miettinyt myös ihan parturiliikkeeseen kävelemistä, vielä en tosin ole toteuttanut sitä. En tiedä käännytettäisiinkö mut pois sieltä tai oisko niilläkin mulle joku eri hinnasto tai eri ajanvaraussysteemi, mutta jos mulle ilmaistaisiin etten sinne voi mennä, niin se ois kyllä tosi väärin. Sukupuolihan ei todellakaan ole ihmisen housujen sisällön avulla määriteltävissä, mutta jotenkin luulen että tämmösissä tapauksissa ihmiset ehkä ajattelisi että on, ja silloin mun tekisi kyllä mieli kysyä perusteita sille että mistä ne päättelee että mä en olisi mies. Ei ne tiedä mitä mun housuissa on, ja entä jos mä olisinkin vaikka transmies? Tietenkään mä en tiedä kävisikö näin vai menisikö kaikki ihan hyvin, mutta se on ehkä se pelko mikä mulla kuitenkin on. 


Ehkä tää on nyt vähän jossittelua, enkä mä todellakaan tiedä maksaisinko mä miesoletettuna ihan samaa hintaa mun hiusten leikkaamisesta, ehkä maksaisinkin. Jotenkin vaan se ajatus ei jätä mua rauhaan, että muhun suhtauduttaisiin eri tavalla jos mut oletettaisiin mieheksi. Viime aikoina oon muutenkin usein toivonut että mut olisi määritelty syntymässä pojaksi ja saisin elää miesoletettuna, jolloin mulla olisi jo sosiaalisestikin ihan erilainen asema. Joskus se naislokero johon mut väkisin laitetaan tuntuu tosi pöljältä (sen lisäksi toki että se on väärä, ahdistava ja vaikka mitä muuta), kun en mä sovi siihen yhtään. Eikö muut ihmiset näe sitä vai eikö ne halua nähdä? En toki sopisi siihen miehenkään rooliin yhtään, mutta jotenkin sekin tuntuisi helpottavalta nykytilanteeseen verrattuna. 

Sekin on musta ehkä vähän ikävää, että hiukset on mulle tällä hetkellä ennen sukupuolenkorjausprosessin aloittamista se helpoin tapa vaatteiden lisäksi muokata ulkonäköäni haluamaani suuntaan. Tykkään mun hiuksista valtavasti, ja tuntuu epäreilulta että hiusten leikkauttamiseenkin voi liittyä näin paljon tällaisia ristiriitoja. Se on kuitenkin palvelu josta myös minä maksan. Ja mielelläni maksankin, jos se palvelu on oikeasti hyvää ja sitä tuotetaan myös mulle. Hinnoittelemalla hiustenleikkuupalvelut naisille ja miehille mut suljetaan automaattisesti pois. 

Pitää kuitenkin sanoa, että myös ihania kampaajia on olemassa, eikä työntekijä myöskään aina voi vaikuttaa niihin hintoihin itse. Ehkä sitä hintaa tärkeämpänä mä pitäisinkin muuten sensitiivistä kohtelua, sitä että jätettäisiin ne oletukset tekemättä vieraista ihmisistä. Semmosia hiusalan ammattilaisia oonkin onneksi saanut kohdata! 

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Rasti ruutuun - ja onko se nyt niin iso asia

Joskus mua kyllästyttää vähän kaikki, ja yksi sellainen asia joka saa aina ärsytyksen jotenkin nousemaan on se kun pitää laittaa rasti ruutuun jonkun sukupuolen kohdalle eikä saatavilla ole mulle sopivaa vaihtoehtoa. Kyllä mä pystyn elämään sen kanssa että mun MTV3 Katsomon tai pikaruokaravintolaketjun bonuskorttisovelluksen tiedoissa lukee aivan mitä sattuu, mutta sitten kun niin käy usein, niin jotenkin se vaan ärsyttää. 

Käytiin hakemassa ruokaa juurikin yhdestä pikaruokaravintolaketjusta muistaakseni viime viikolla, sovellus oli jotenkin päivittänyt itsensä ja mun piti syöttää tietoni sinne uudelleen. Sitten eteen lävähti kysymys "oletko mies vai nainen", mihin tietty olisin vastannut että no en kumpikaan, mutta tällaisissa kysymyksissä ei yleensä ole mulle sopivia vastausvaihtoehtoja, joten vastasin ihan mitä sattuu. Niin mä yleensä teen. 

Jotenkin usein tuntuu helpommalta raksittaa se sukupuoli, jota mulle syntymässä EI ole määritelty, koska mun on kuitenkin pakko käyttää syntymässä mulle määritellyn sukupuolen pukuhuoneita esimerkiksi. Lisäksi mua päivittäin oletetaan sen mulle määritellyn sukupuolen mukaan, joten jotenkin on helpompaa valita se toinen niistä vaihtoehdoista silloin kun on pakko valita. 


Mua alkoi jotenkin ärsyttämään niin paljon, että mä ihan pistin palautetta tästä asiasta. Tänään sain vastauksen. Jäin itsekin tämän vastauksen jälkeen miettimään, että teenkö mä nyt kärpäsestä härkäsen, onko tää niin iso asia mun elämän kannalta. Ei, ei tämä yksittäinen sovellus ja sen rajoittuneet vaihtoehdot ole mitenkään iso asia mun elämän ja arjen sujuvuuden kannalta. En mä enää edes tänään muistanut laittaneeni palautetta. 

Mutta kuitenkin kun päivästä toiseen joka paikka on täynnä oletuksia ja lokeroita joihin sua yritetään tunkea ja joihin sä et mitenkään päin vaan sovi, et sovi vaikka haluaisitkin, et sovi vaikka kuinka yrittäisit, niin alkaahan se harmittamaan ja ärsyttämään. Tulee jotenkin sellainen viesti pikkuhiljaa että ei munlaisia ihmisiä ole olemassa, tai ei sitä ainaskaan tunnusteta tai tunnisteta. 

Välillä mä oon vähän itseänikin vastaan tässä kaikessa. Ajattelen että älä nyt viitti tyhjästä vouhottaa, elämä jatkuu eikä tämmösellä oikeesti oo merkitystä minkään suhteen. Mietin usein myös, etten saa tehdä muiden ihmisten elämästä hankalaa nostamalla tällaisia asioita esiin tai huomauttamalla mua kohtaan vääränlaisista sanavalinnoista tai käytöksestä. Ja se on mun mielestä ihan kauhean väärin, että mä en sais sanoa siitä. 

Usein on vaikea selittää, että miksi musta muunsukupuolisena tuntuu vaikealta vaikkapa käyttää julkisia vessoja tai pukuhuoneita. Tiedostan, että monet ihmiset ihan hyvää hyvyyttäänkin voi sanoa, että eihän kukaan muhun naistenvessassa mitään huomiota kiinnittäisi, että sinne vaan rohkeasti. 

Mutta kun ei kyse ole siitä. Joka kerta kun mä menen sinne sukupuolitettuun vessaan, niin mä teen kompromissin muiden ihmisten mukavuuden takia, teen kompromissin koska mun sukupuolta ei semmoisissa tilanteissa ole olemassa ja koska kaikkien ihmisten nyt vaan on sukupuolestaan huolimatta pakko joskus käydä vessassa. Toisaalta joka kerta kun mulle löytyy se sukupuolittamaton vaihtoehto, joka usein on inva-vessa, niin tunnen ihan valtavaa helpotusta että jes, saan hoitaa asiani turvassa ja rauhassa enkä joutunutkaan tekemään kompromissia joka huonontaisi mun omaa oloa. Silloin tosin pelkään sitä, että ihmiset syyllistää mua inva-vessan käytöstä "turhaan". 

Ehkä tässä rasti ruutuun -meiningissä on vähän sama homma. Eihän mun arki kaadu siihen yhteen rastiin, eihän se loppujen lopuksi vaikuta mihinkään. Ehkä se menee vaan johonkin järjestelmään. Toisaalta se kuitenkin on mulle tilanne, jossa mä joudun pistämään itseni syrjään ja taipumaan johonkin mitä en ole. Kun niitä tulee vastaan usein, alkaa se ärsyttämään ja väsyttämään tosi paljon, että taasko... 



Yläpuolella näkyy vastaus jonka sain, ja johon sitten vastasin, että sovelluksessa ei kyllä varmasti näy muita vaihtoehtoja, ja että minkähän vaihtoehdon sitä sitten näistä kahdesta valitsisi kun molemmat on vääriä. Kysyin myös, miten sukupuoli vaikuttaa ruokaketjun markkinointiin. Sain tosi asiallisen ja kivan vastauksen, siitä pisteet ehdottomasti, ja nyt mulla on vähän vähemmän sellainen olo että taivuin tässä asiassa. Vaikka ei tuolla sovelluksessa edelleen ole kun noi kaksi vaihtoehtoa. 

tiistai 5. joulukuuta 2017

Itsenäisyyspäiväjuhlat ja pukeutuminen

Huomenna on itsenäisyyspäivä ja eilen meillä oli töissä illalla itsenäisyyspäiväjuhlat. Mä olen siis töissä eskarissa, ja meillä oli yhteiset juhlat koulun kanssa. Toki ne oli lasten juhlat, täynnä lasten esityksiä, eikä silloin kai minkään pitäisi olla ihan niin tarkkaa, mutta siitä huolimatta tämä juhlatilaisuus laittoi mut pohtimaan asioita. 

Mua jännitti koko juhla muutenkin. Yleisössä oli paljon tuttuja ja tuntemattomia vanhempia ja muita läheisiä, ja mä säestin kahdessa esityksessä. En todellakaan nauti säestämisestä noin suuren yleisön edessä. Lisäksi mulla oli epävarma olo sen suhteen miltä näytän, niinkun mulla on joka päivä ja joka hetki. Jotenkin juhlatilanteessa se korostui vielä entisestään. 

Sillä ei ollut väliä mikä juhla oli kyseessä, juhla kuin juhla. Eikä silläkään, että kukaan sieltä yleisöstä ei tullut katsomaan mua, vaan omia lapsiaan. Juhlat on pukeutumisen kannalta tosi hankala tilanne munlaiselle ihmiselle, jolle pukeutuminen on hankalaa muutenkin. Mun keho asettaa niin valtavia rajoja mun pukeutumiselle, että vaikka mulla ois sellanen olo että näytän hyvältä jonakin hetkenä, niin yleensä se mun määritelmä sille ololle kuitenkin on että "näytän niin hyvältä kuin tämän kehoni laatimissa rajoissa pystyn." Eilen olo oli samanlainen. 

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että mä tiedän että tää on mun keho tällä hetkellä, enkä mä oikeastaan voi tehdä muuta kuin elää siinä. Mä en pidä siitä, se ei tunnu edes aina mun omalta keholta kun se on niin väärä, mutta joskus musta tuntuu myös ihan hyvältä, on ihan ok olo. Ja silloin mä näytän niin hyvältä kuin tässä kehossani voin. Eilen pyrin siihen, että mulla ois sellainen olo. 

Kaiken jännityksen takia se ei ehkä ihan onnistunut, mutta melkein kuitenkin. En mä olisi voinut tehdä enää muuta, mun hiukset oli hyvin, mulla oli periaatteessa kivat vaatteet, mä tuoksuin hyvältä ja mulla oli silmälasit päässä. Mä näytin itseltäni, niin hyvässä kuin pahassakin. 


Aika epävarmana mä silti lähdin illalla kohti juhlaa. Oli mulla kyllä myös tosi iloinen olo. Tuntui epävarmalta, pelotti mitä ihmiset ajattelisi siitä että mulla ei ollut mekkoa tai muuten semmosia vaatteita päällä joita mulla ehkä jonkin sortin pukeutumissääntöjen mukaan olisi pitänyt olla. Ajattelin että ihmiset osaa arvata ettei mulla ehkä kuitenkaan olisi päällä sitä mekkoa, mutta että laitoin vielä rusetinkin kaulaan. Se tuntui kamalan rohkealta. Hyvältä, mutta pelottavalta. 

Juhlissa ihmisten oletetaan pukeutuvan tietyllä tavalla. Jos nyt ei muuten oleteta, niin siistiä pukeutumista ainaskin odotetaan. Ainaskin itsenäisyyspäiväjuhliin. Se ehkä asettaa niitä paineita vieläkin enemmän, kun päivittäin töihinkin pukeutuminen on haastavaa, ja eskarissa työskennellessä päällä voi kuitenkin olla melkein mitä vaan supermukavaa. 

Juhlat on aina olleet musta hankalia, ja mä muistan jo yläasteella toivoneeni että olisipa mulla puku. Mun pikkuveli sai puvun niihin aikoihin, ja mä olisin halunnut myös, mutta en saanut. Sen jälkeen mulla on ollut monia juhlavaatteita, muttei koskaan kauluspaitoja, pukuja, rusetteja, kravatteja tai mitään semmosia. Eilen mä pukeuduin juhliin ehkä ensimmäistä kertaa juuri niin kuin halusin, ja se siinä ehkä tuntui hyvältä. 

Mä näytin niin hyvältä kuin tämän kehon laatimissa rajoissa pystyin. Sen pitää tällä hetkellä riittää mulle, vaikka ei se ihan meinaakaan riittää. Mutta mä yritän elää sen kanssa että se toistaiseksi riittäisi edes vähän. 

torstai 30. marraskuuta 2017

Miten omasta nimestä tulee oma nimi

Alla on kuva mun uudesta pankkikortista, siinäkin lukee Leimu, totta kai. Se on aika symppis ja hieno, ja musta on mahtavaa joka kerta kun näen nimeni jossakin. Ajattelinkin kirjoitella muutaman ajatuksen ja tunnelman viimeajoista nimijuttuihin liittyen. 


Musta on tuntunut oudolta se, että mä voin vaan kävellä maistraattiin ja vaihtaa mun nimen, ja sitten se on oikeasti mun nimi. Niinhän se menee ja niin helppoahan se on, mutta loppujen lopuksi se suurin juttu ei todellakaan kuitenkaan ole se reissu maistraattiin tai korttien ja muiden asiakirjojen uusiminen, vaan se että siitä oikeasti tulee mun nimi myös sosiaalisesti.

Nimi on aika sosiaalinen asia. Jos kukaan ei käyttäisi musta mun nimeä, niin tarttisinko mä nimeä oikeastaan ollenkaan? Joistakin ihmisistä sanotaan, että se näyttää kyllä ihan just sen ja sen nimiseltä, mutta vaikka mä näyttäisinkin Leimulta, niin mitäs sitten kun koko elämäni tähän asti olen ollut jotain ihan muuta? Kun mua on kutsuttu vanhalla nimelläni 25 vuotta, niin ihmisistä voi olla aika vaikeaa ajatella että näyttäisin Leimulta. (itseni mielestä kyllä näytän ihan Leimulta) 

Tänään on ollut aika käänteentekevä päivä. Mä työskentelen päiväkodissa, ja jo pelkästään meidän ryhmässä on yli kaksikymmentä lasta. Tänään niistä suurimmalle osalle on kerrottu, että mun nimi on Leimu. Eihän sitä vielä kaikki muista, eikä tarttekaan, mutta musta tuntuu ihan uskomattoman hyvältä kun joku lapsi huutaa että "Leimu auta" tai "Leimu anna vauhtia" tai "Leimu teetkö mulle letin hiuksiin". Tulee niin normaali olo, sellainen olo että kaikki asiat on vielä hyvin joskus. 

Lapset osaakin olla ihania. Niille uusi nimi on vain uusi nimi. Se ei ole outoa, se on vähän uutta, mutta ihan kivaa kuitenkin. Ne muistuttelee toisiaan ja meitä aikuisia siitä että hei muistatkos, ton nimi on Leimu, eikä se ole niille mikään iso juttu. Se siinä onkin parasta. 

Vaikka mä olen itse valinnut nimeni, niin ei se heti ole silti musta tuntunut omalta nimeltä. Tiesin kyllä että juuri Leimu olisi mun nimi, mutta kun sitä ei ole kukaan ihan kauhean aktiivisesti käyttänyt, niin ei mulle ole päässyt syntymään esimerkiksi sellaista refleksiä joka kerta kun sen kuulen samalla tavalla kuin vanhan nimen kanssa. Nyt huomaan että kun joku sanoo Leimu, niin mä jo heti tunnistan että hei musta puhutaan, ja se on ihanaa. 

Oon myös kiinnittänyt huomiota siihen, miten yllättävän nopeasti vanha nimi on alkanut tuntua vieraalta. Jotenkin mä ajattelin, että kun mun vanha nimi on ollut mulla kuitenkin aina, niin eihän se koskaan ala tuntumaan vieraalta tai oudolta tai loukkaavalta. Silti se on tapahtunut ihan parissa viikossa. Yritän kyllä olla maltillinen ja sietää sitä, mutta se alkaa jo nyt olla vaikeaa. Toisaalta tiedän, että vanha nimi varmaan kummittelee jossakin määrin mun elämässä mukana aina, mutta silti toivon mahdollisimman pian eläväni sellaista arkea jossa se ei hyppää esiin joka hetki. 

Oman nimen kuuleminen, siis tämän oikean nykyisen nimen, tuntuu tosi voimauttavalta ja hyvältä. Vaikka esimerkiksi työpaikan lapset ei tiedäkään taustoja mun nimenvaihdon takana, niin tulee silti tosi hyväksytty olo. On vaan ihanaa olla Leimu, kun se tarkoittaa sitä että saan olla minä. 

torstai 23. marraskuuta 2017

Nimen vaihtaminen ja raha

Mun uusi passi oli saapunut tänään, se oli valtava ilonaihe, ja lähdin suoraan sen haettuani toimittamaan muitakin nimenvaihtoon liittyviä virallisia asioita. Toivottavasti osasin sutata kaikki tarpeelliset asiat passista eikä kukaan nyt pääse käyttämään sitä väärin. Ajattelin kirjottaa joka tapauksessa postauksen siitä mihin kaikkeen mulla on nimenvaihtoon liittyen mennyt rahaa. 


Nimenvaihto itsessään siis maksoi 25€, ja sillä sai vaihdettua kerralla molemmat etunimet. Kaikki sellaiset viralliset paperit tai kortit joissa on mun nimi, täytyy kuitenkin uusia, ja se on se kallis osuus tässä koko nimenvaihtoprosessissa. 

Ilman uutta passia (tai muuta henkilöllisyystodistusta, mutta koska mulla ei ole ajokorttia tai henkilökorttia tai kuvallista Kela-korttia tai mitään, niin passi on se mun henkkari) en saanut esim. uutta kirjastokorttia, joten olen tosi iloinen että nyt mulla taas on ajantasainen henkilöllisyystodistus. 

Tein uuden passihakemuksen netissä, ja se maksoi 48€. Sitä ennen kävin passikuvissa ja ne maksoi 15€. En kamalasti tehnyt hintavertailua passikuvien suhteen, mutta veikkaan että toi voisi olla sellainen keskihinta jos valokuvaamossa käy. 

Sen jälkeen suuntasin pankkiin. Tarvitsen uuden pankkikortin, ja se maksaa 20€. Lisäksi toki mun tiedot päivitettiin myös pankin tietoihin. Seuraavaksi lähdin uusimaan S-pankin korttia, jota käytän sekä pankkikorttina että bonuskorttina. Sen uusiminen maksoi 10€, vaikka tieto uudesta nimestä olikin mennyt S-pankkiin itsestään. 

Lisäksi mun täytyy uusia opiskelijakortti, sen pystyin hoitamaan ilman henkkareita jo eilen. Sillekin tuli hintaa 10€, vaikka toki se vuositarra on jo maksettu ja siirtyy automaattisesti voimassaolevana uuteen korttiin. 

Lisäksi mun täytyy uusia vielä kirjastokortti, en tiedä maksaako se. Muuta uusittavaa en juuri nyt keksi, mutta jos jollekin tätä lukevalle tulee mieleen jotain, niin saa ehdottomasti kertoa! Kuitenkin jo näiden nyt uusittujen korttien ja asiakirjojen uusimiseen on mennyt yhteensä 103€, minkä lisäksi itse nimenmuutos maksoi sen 25€, eli yhteensä oon käyttänyt uuteen nimeen 128€. Se tosin ei tunnu ihan hirveän pahalta, koska luulin että itse nimen muuttaminenkin olisi paljon kalliimpaa. Lisäksi nimen vaihtaminen on parantanut mun omaa oloa huomattavasti, joten eiköhän se ole sen arvoista! 

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kuulumisia

Mulla oli monta asiaa joista halusin kirjoittaa, mutta ei kuitenkaan mitään kamalan suurta ja ihmeellistä, joten päätin että kirjottelen kaikenlaista tähän yhteen ja samaan postaukseen, kuulumisia siis. Monet asiat kuitenkin liittyy toisiinsa, ja toisaalta on kiva vaan kertoa mitä elämässä on meneillään juuri nyt, liittyi ne sitten tähän prosessiin tai ei. 

Viime päivinä oon suuresti iloinnut oman nimeni näkemisestä virallisissa yhteyksissä. Eilen tuli postissa esimerkiksi uusi Kela-kortti, ja jotenkin se tuntui kauhean tärkeältä. Nautin uuden nimeni näkemisestä tosi paljon, sillon tulee sellainen olo että se on totta. 


Oon tällä hetkellä sairaslomalla selkäkipujen takia, ja kävin eilen hakemassa apteekista panadolia. Iloitsin suunnattomasti siitäkin että lääkepurkin kyljessä luki mun uusi nimi. Elämän pieniä iloja! 


Meillä on työpaikalla tulossa itsenäisyyspäiväjuhla, minkä lisäksi näin joulun alla on esim. pikkujoulut. Ajattelin, että ois kivaa näyttää siellä siistiltä ja juhlavaltakin, mutta toisaalta en halua tehdä kompromisseja kamalasti sen kanssa miltä musta tuntuu. Juhlat on muutenkin vähän epämukavia tilanteita mun mielestä, ja juhlapukeutuminen ei oo koskaan ollut mikään mun vahva laji. Ajattelin, että no mä käyn kaupassa ja ostan jonkun tumman kauluspaidan. Haaveilin myös rusetista tai kravatista sen kanssa. 

Tehtävä ei kuitenkaan osottautunut ihan niin helpoksi, koska kaikki sellaiset perus kauluspaidat jollaisen olisin halunnut, tuntui jotenkin vääränlaiselta. Kierreltiin sunnuntaina kauppakeskusta, ja mun usko alkoi jo loppumaan. Aina oli liian pitkät hihat, liian tiukka jostakin kohtaa ja liian löysä toisesta, muuten vaan kummallisen muotoinen... Sillon meinasi ahdistus keittää pahasti yli ja kehodysforia ottaa vallan, tai ehkä ottikin. Lähdin tyhjin käsin kotiin. 

Eilen uskalsin kuitenkin yrittää uudestaan, ja löysin ihan mun värisen paidan. Ilman suurempia odotuksia kävin sovittamassa sitä, ja se olikin aika hyvä. Uskalsin jopa pistää rusetin kaulaan, ja tykkäsin lopputuloksesta ihan tosi paljon. Mun on vaikea elää kehossani, enkä mä näytä siltä miltä haluaisin tai miltä koen että mun pitäisi näyttää, mutta ehkä tämän kehon luomissa rajoissa pääsin nyt aika hyvään lopputulokseen kuitenkin. Allaoleva kuva ei ehkä ole kovin edustava, mutta siinä näkyy uusi rusetti ja paita ja onnellisuushymy mun kasvoilla.  


Olin ehkä tähän asti ajatellut etten julkaise itsestäni naamakuvia täällä, mutta sen jälkeen kun jaoin tämän blogin julkisesti Facebookkiin ja linkitin mun omilla kasvoilla olevan Instagram-tilin tuonne sivupalkkiin, niin antaapa nyt mennä.  

Eilen kävin myös Setan nuortenillassa, käyn siellä yleensä aina välillä silloin kun työvuorot antaa myöten. Etenkin viime aikoina on tuntunut tosi tärkeältä se että on ollut joku paikka jossa voi huoletta käyttää uutta nimeä ilman että kukaan ajattelee että oon kummallinen, ja jossa muutenkin saa ihan vaan olla. Alla on kuva taideteoksesta joka me saatiin aikaan eilen. 


Tänään mulla oli aika poliisiasemalle. Nimenmuutoksen jälkeen tarvitsin totta kai uuden passin, ja eilen sain käytyä passikuvassa ja varattua ajan. Nimeä muuttaessa ja uutta passia hakiessa täytyy itse aina käydä paikan päällä, vaikka muutoinhan passihakemuksen voi nykyään tehdä kokonaan netissä, siis jos mitkään tiedot ei ole muuttuneet. Mäkin tein hakemuksen netissä, koska se oli pari euroa halvempi niin, mutta piti silti käydä tekemässä uusi allekirjoitus poliisiasemalla ja sormenjäljetkin sain antaa uudelleen. Tuntui kauhean kivalta kun virkailija kutsui mut tiskille uudella nimellä.

Olin poliisilaitokselta ulkona jo siihen aikaan kun mun ajan olisi pitänyt vasta olla, eli hyvin nopeaa ja sujuvaa toimintaa. Passin pitäisi olla noin viikon sisällä noudettavissa tuosta meidän lähiärrältä, ja sen jälkeen mä voin vihdoin päivittää myös kaikki muut korttini. Ainaskin kirjastokortti, opiskelijakortti, kauppojen etukortit ja pankkikortit pitää päivittää. Ajokorttia mulla ei ole, eikä muutakaan henkilökorttia, ja Kela-kortti tosiaan tuli postissa ihan automaattisesti. 


Tänään mun urakkana on tehdä kouluhommia eteenpäin. Tämä syksy on ollut aika raskas, ja oon pahasti jäljessä kouluhommissani, mutta viikonloppuna onneksi sain ne jo jonkinlaiseen järjestykseen, joten onneksi nyt edes tiedän mistä aion jatkaa. 

lauantai 18. marraskuuta 2017

Facebook-kaverit ja niiden ihanat kommentit

Sen jälkeen kun uusi nimi virallisesti astui voimaan, on tuntunut siltä että haluaisin käyttää sitä mielellään vaan joka paikassa ja kaikkialla. Oon itsekin yllättynyt siitä, miten musta tuntuu että mun oikea nimi on Leimu ja että mua tulisi kutsua vain sillä nimellä. On tavallaan loukkaavaa jos joku käyttää vanhaa nimeä vaikka tietää uuden, joskin samalla kyllä ymmärrän ettei se ole ihan niin yksinkertaista läheisille ihmisille. Ehkä se on tottumiskysymys, ja mä yritän antaa kyllä aikaa kaikille ympärilläni oleville ihmisille. Välillä se vaan tuntuu vaikealta. 

Päätin kuitenkin, että virallinen nimenmuutos on riittävä syy kirjoittaa Facebook-julkaisu ja kertoa ihmisille sekä mun uudesta nimestä että sukupuoli-identiteetistäkin. Niinpä kirjoitin tällaisen päivityksen ja linkitin tämän bloginkin. Hetken täällä oli tosi monta lukijaa, mikä oli aika hauskaa, kun yleensä iloitsen siitä jos viis ihmistä on vieraillut sivulla. 


Vähän alkoi jännittämään että miten ihmiset reagoi, kun aikani olin lueskellut edes takaisin kirjoittamaani päivitystä ja vihdoin päättänyt julkaista sen. Mutta mun pelot olikin ihan turhia, ja päivitys keräsi toinen toistaan ihanampia ja kannustavampia kommentteja sekä viestejä. Voi että kun mun elämässä on ihania ihmisiä! Oon koonnut alle kollaasin osasta niistä kommenteista jotka sain, ihan vaan siksi että jos tätä joskus sattuu vaikka lukemaan joku sukupuoltaan pohtiva tyyppi tai joku joka pelkää ihmisten reaktioita, niin tässä on joku todiste maailman ja ihmisten hyvyydestä myös. En mä sano että transihmiset ja muunsukupuoliset pelkäisi turhaan, ei todellakaan, mutta on ihanaa huomata että monelle ihmiselle tällaset asiat ei ole mitenkään ihmeellisiä ja että ne on tosi okei. 


Kyllä mä mietin mitä ne loput ihmiset ajattelee jotka ei tykänneet mun kirjoituksesta tai kommentoineet siihen mitään. Mitä ajattelee ne ihmiset jotka on mulle tärkeitä vaikka meillä onkin hyvin erilainen maailmankatsomus. Yritän kuitenkin keskittyä kaikkeen tähän positiiviseen ja ihanaan. Nää kommentit kantaa mua tosi pitkälle. 

Nyt kun mun kaikki lähes kolmesataa Facebook-kaveria tietää tästä, niin ei mulla ole enää kamalasti pelättävää. Työpaikalla pitäisi kuitenkin osata ottaa asia puheeksi, ja se tuntuu aika vaikealta ajatukselta, joskin erittäin tarpeelliselta ja siltä että se pitää tehdä pian. Reaktiot pelottaa sielläkin, työpaikalla olevat ihmiset on kuitenkin niitä joiden kanssa arkena vietän suurimman osan päivistäni. Lisäksi mun pitäisi aloittaa korttienpäivitysrumba, mutta sitä ennen pitäisi käydä passikuvassa ja hommata uusi passi jotta mulla olisi uudella nimellä oleva henkilöllisyystodistus jotta mä saisin mistään kortin jossa olisi mun uusi nimi. Tuntuu että siinä on kamalasti tekemistä, mutta toisaalta se on ihan kivaa (jos rahanmenoa ei lasketa), koska joka kerta kun näen mun uuden nimen jossakin, niin tulen valtavan iloiseksi. 

maanantai 13. marraskuuta 2017

Nimenmuutos

Tänään töitten jälkeen päätin pistäytyä allaolevaan paikkaan, ja tässä postauksessa kerron mitä sitten tapahtui!


Kun mä keksin itselleni myös toisen nimen, niin se vaan loksahti paikalleen, ja mä tiesin että tää se mun nimi on. Siitä lähtien oon koko ajan ajatellut sitä että pitäisi vaan vaihtaa se nimi mahdollisimman pian. Jotenkin musta oli silti hankalaa ymmärtää että miten tää nyt käytännössä menee, ja sen takia kirjotan tähän tämän koko etunimieni muutosprosessin. 

Ensimmäiseksi tietty mietin etunimet jotka haluaisin. Etsin tietoa siitä miten nimet muutettaisiin maistraatin sivuilta, ja sieltä löysin tiedon siitä että ensimmäisen kerran etunimen saisi muuttaa ilmoituksella eikä hakemuksella. Siihen siis ei tarvitsisi kirjoittaa mitään perusteluita nimen muuttamiselle. Myös lomake nimenmuutosta varten löytyi maistraatin sivuilta. 

Mulle jäi kuitenkin hämärän peittoon se, voisiko lomakkeen täyttää, tulostaa ja postittaa/lähettää sähköisesti vai pitäisikö se kiikuttaa itse maistraattiin, jolloin tietysti olisi ihan sama täyttää lomake siellä paikan päällä. En myöskään itse löytänyt tietoa siitä voiko kaikki etunimet muuttaa kerralla ja maksaako enemmän jos muuttaa kaikki nimet ja hankkiutuu kaikista vanhoista eroon. Onneksi mulla kuitenkin oli joku jolla oli itsellä kokemusta etunimien vaihtamisesta jolta saatoin kysellä. Etunimet voi siis vaihtaa kaikki kerralla. 

Mä itse päädyin lopulta menemään maistraattiin paikan päälle ja täyttämään paperit siellä. Ajattelin, että sitten ainaskin tiedän että asia on hoidossa ja tieto on mennyt perille asti eikä jäänyt johonkin matkan varrelle. Sitä mä en kuitenkaan ajatellut, että nimenmuutos tapahtuisi näin helposti. 

Mä siis menin maistraattiin vähän kuin kotimatkalla, kun mulla oli aamuvuoro ja oli hyvin aikaa. Täytin ilmoituksen nimenmuutoksesta johon siis kirjattiin vanhat nimet, uudet nimet, osoite laskutusta varten ja päivämäärä, paikka sekä allekirjoitus. Virkailija kysyi multa tahdonko maksaa heti vai laskulle, ja kun sanoin että voin mä hetikin maksaa, niin hän sitten sanoi että siinä tapauksessa nimenmuutos astuu voimaan heti tästä päivästä lähtien. Lisäksi hän kysyi, olenko tarkistanut että molempia nimiä on Suomessa annettu etunimiksi, mihin vastasin että kyllä on ja molemmille sukupuolille (yleensähän en siis käytä sellaista ilmaisua kuin "molemmat" sukupuolet, koska sukupuolia on enemmän kuin kaksi). Olin ihan ihmeissäni, että mun valitsemia nimiä ei kyseenalaistettu ollenkaan niin kuin olin pelännyt. 

Olin ihan ällikällä lyöty, mä kun ajattelin että siinä menisi ainaskin monta viikkoa että nimi muuttuu, ja sitten se tapahtuikin heti. Musta tuntui ihmeelliseltä että se virkailija oli niin rauhallinen kun mun koko maailma hyppi ja tanssi ja iloitsi. Kädet tärisi kun kirjotin niitä papereita, jännityksestä ja onnesta ja kaikesta. Täyttelin sitten vielä samalla ilmoituksen kutsumanimestä, ja koska maistraatissa ei ollut ruuhkaa (siellä ei ollut ketään muuta kun minä), niin virkailija tulosti mulle samalla tavallisesti postissa lähetettävät paperit jotta sain ne matkaan heti. Nimenmuutos maksoi 25€, ja nyt mulla on uudet etunimet! 


Nyt alkaakin sitten sen selvittely mihin kaikkialle mun pitää ilmoittaa nimenmuutoksesta, ja kaikkien mahdollisten korttien ja muiden dokumenttien uusiminen. Se tässä tulee enemmän maksamaan kuin tuo itse nimen muuttaminen, mutta eiköhän se oo sen arvoista! 

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Muunsukupuolisuudesta kertominen perheelle

Kaapistatulotarinoita olisi kerrottavana vaikka miten paljon, ja monet niistä on hyvin erilaisia toistensa kanssa. Tänään ajattelin keskittyä perheeseen ja läheisiin ihmisiin ja siihen miltä kaapista tuleminen on heidän kohdallaan tuntunut. Nuorempana en ole vielä tiedostanut olevani muunsukupuolinen, mutta sillon oon tullut kaapista seksuaalisen suuntautumiseni kanssa. Se tapahtui vähän itsestään kun aloin seurustelemaan. 

Mä en muista, että olisin aikanaan jännittänyt perheelle sen kertomista, että mun seurustelukumppani oli eri sukupuolta kuin ehkä oletettiin. Luulen että se johtui siitä että mitään kauhean suuria oletuksia ei ollutkaan läheisten ihmisten suunnalta, tai että seurustelukumppanin sukupuoli ei ollut kovin olennainen tai ihmetystä aiheuttava tekijä meidän perheessä. 

Sukupuolestani kertomista mä kuitenkin jännitin tosi kovasti. Muunsukupuolisuus on kuitenkin aika tuntematon käsite monille ihmisille, ja sukupuolta monesti pidetään semmoisena muuttumattomana ja joustamattomana tekijänä. Sen takia mun muunsukupuolisuudesta tiedettiin ensin esim. työpaikalla. Lopulta mä kuitenkin uskaltauduin kertomaan ensin äidille ja sitten isälle ja veljelle. 

Äidille kirjoitin kirjeen jonka annoin kun erottiin kerran kun nähtiin. Seuraavana päivänä äiti laittoi ihanan viestin. Tässä postauksessa onkin kuvituksena pätkiä mun läheisten laittamista viesteistä siihen kun olen kertonut joko mun sukupuolesta tai uudesta nimestä. 


Isälle ja pikkuveljelle mä päädyin kirjottamaan molemmille tekstiviestin. Soittaminen tuntui ihan liian pelottavalta ajatukselta, ja kasvokkain me nähdään niin harvoin että siihen olisi ehkä mennyt liian pitkä aika, ja toisaalta mulla oli sellainen olo että en halua että meidän tapaaminen menee "pilalle" sen takia että mulla on tällaista kerrottavaa ja en voi olla varma siitä miten kukakin reagoi. 

Kaikki on kuitenkin reagoineet ihanasti. Oon pystynyt keskustelemaan melko avoimesti niin transpoliin kuin muihinkin muutoksiin liittyvistä jutuista, ja se on tuntunut tosi hyvältä. Ehkä mä vähän silti rajotan sitä mistä kaikesta kerron ja miten yksityiskohtaisesti, mutta luulisin että mun vanhemmat on kuitenkin aika hyvin perillä sen suhteen missä nyt mennään, ja se tuntuu musta tärkeältä. Mä myös "hyväksytin" uudet etunimet vanhemmillani, vaikka ehkä mä olisin ottanut ne joka tapauksessa, mutta tuntui silti tärkeältä että äiti ja isä tykkäsi mun uusistakin nimistä. 


Kaikki on sanoneet sitä että tärkeintä on se että mä itse olen onnellinen. Se tuntuu hyvältä. Tänään kun hyvästelin isän bussiin kotimatkalle viikonlopun jälkeen ja isä katsoi mua silmiin ja sanoi että "kaikki on hyvin", niin meinasi tulla itku. Tiiän mitä se sillä tarkotti. On niin onnellista että oikeasti meillä on kaikki hyvin sen jälkeekin kun olen kertonut kaiken tämän. 



(pieni lisäys tähän loppuun: mä kyllä lasken myös mun puolison perheeseeni kuuluvaksi, mutta tässä jutussa halusin kirjottaa nimenomaan mun lapsuudenperheestä eli vanhemmista ja sisaruksista) 

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Nimijuttuja

Eilen illalla me istuttiin sohvalla, kuunneltiin musiikkia, juteltiin ja juotiin viiniä. Nimiasiatkin tuli jossain vaiheessa puheeksi, ja selailtiin listaa johon oon kerännyt kivoja nimiä. Leimu alkaa tuntua jo pikkuhiljaa omalta, vaikkei sitä läheskään kaikki mun läheiset ihmiset osaa käyttää. Näen sen kuitenkin usein Facebookissa ja pyöritelen sitä paljon mielessäni sekä allekirjoitan kirjeeni mieluusti Leimuna. Yritän antaa ihmisille aikaa uuteen nimeen totuttelemiseen, vaikka välillä se on vaikeaa kun toivoisin että se vaan olisi käytössä heti kaikkialla, vaikka eihän se niin mene. 

Leimu tulee joka tapauksessa olemaan mun ensimmäinen nimi, ja paljon oon pohtinut toisia nimiä. Jokin aika sitten tulin siihen tulokseen, että tuntuisi paremmalta jos en jättäisi nykyisiä nimiäni toisiksi nimikseni, vaan keksisin itselleni uuden toisen nimen. Sellaisen, joka ei "paljastaisi" mua heti esille tullessaan. 

On tuntunut vaikealta keksiä sellaista nimeä. Oon aina pohtinut nimiä paljon, ja mulla on ollut lista kriteereistä miten nimet sopii yhteen. Siihen on sisältynyt esim. että: 

- ensimmäinen nimi on lyhyempi kuin toinen nimi 
- ensimmäisen nimen viimeinen ja toisen nimen ensimmäinen kirjain eivät saa olla samat (mun nykyisessä virallisessa nimessä näin on kyllä ollut, ja silti mun nimet on hyvin kauniit ja sopivat yhteen, mutta...) 
- kumpikaan etunimistä ei saa alkaa samalla alkukirjaimella keskenään eikä sukunimen kanssa 
- etunimiä olisi mielellään kaksi eikä enempää 
- ei yhdysnimiä 
- plussaa siitä jos nimillä on joku merkitys itselle

Eilen selailtiin luontonimiä, koska ne on usein kauniita ja merkitsee jotakin, minkä lisäksi myös Leimu on luontonimi, sen kanssa ois voinut hyvin sopia yhteen toinen luontonimi. Toisaalta juuri se mua alkoi häiritsemään. Leimu on mun mielestä aika vahva nimi kuitenkin, ja jos sen kaveriksi pistäisi melkein minkä tahansa luontonimen, pitäisi tosi tarkasti miettiä ettei ne ole ristiriidassa keskenään (Leimuun ei esimerkiksi mun mielestä voisi yhdistää vaikkapa jotain Kuuraa tai Hallaa, koska ne tarkottaa niin eri asioita ja niissä on niin eri tunnelma). Taisinkin sanoa ääneen, että ois kivempaa kun se toinen nimi ei varsinaisesti tarkoittaisi mitään. 

Lopulta siltä mun ihan omalta listalta, jota oon pyöritellyt edes takaisin kymmeniä kertoja ja joka ei edes ole kovin pitkä, löytyi juuri sopiva nimi. Ei se kyllä mun "kriteereitä" vastaa läheskään täysin, mutta kun mun puoliso sitä ehdotti, niin se oli aika lailla sitten siinä. 

 

Ja se nimi on Nyyti. Leimu Nyyti. En halua kirjottaa sukunimeäni julkisesti tänne, mutta se sopii siihen loistavasti, vaikka alkaakin samalla kirjaimella kuin mun sukunimi. Se ei myöskään ole pidempi kuin Leimu, mutta se tuntuu silti vaan täydelliseltä. 

Kun mä olin pieni, niin Kuka lohduttaisi Nyytiä oli mun lempikirja. Osasin sen jo parivuotiaana ulkoa. Mun molemmat vanhemmat on lukeneet sitä mulle, mä annoin sen veljeni kanssa meidän pikkusiskolle syntymäpäivälahjaksi kun se täytti vuoden. Se tuntuu omalta, siltä että se ois ollut mulla aina, vaikka ei olekaan. 

Haluan mä vielä kysyä mun vanhemmilta mitä mieltä ne on, mutta jotenkin mulla on sellainen olo että varsinkin Nyyti voisi olla helposti lähestyttävä nimi niillekin. Jotenkin se kuvastais hyvin mua. Ja sillon mun koko nimi kuvaisi sitä kuka mä olen, kertoisi siitä kuka mä olen, ja mä voisin onnellisena ja ylpeänä kertoa mun koko nimen pelkäämättä sitä että se paljastaa musta semmoisia asioita joita en halua. Se paljastaisi musta vaan semmoisia asioita mitä mä olen ja mitä mä haluankin jakaa. 

Ensimmäinen poliaika

Siinä se nyt on, ihan ensimmäinen aika transpolille. Tuntuu aika hurjalta, mutta enimmäkseen oon vaan tosi innoissani. Ehkä sitten lähempänä alkaa jännittämään enemmän. 


Mun aika on tammikuussa, eli lähetteen saamisesta katsottuna noin kolmen kuukauden päästä. En ollut varautunut, että ensimmäistä aikaa tulee vielä moneen kuukauteen, tai siis oletin, että ensimmäinen aika olisi joskus puolen vuoden päästä, enkä ollenkaan osannut odottaa että tieto siitä tulisi jo postissa. Tämä oli siis ehdottomasti iloinen yllätys!

Tulin perjantai-iltana kotiin iltavuorosta tosi väsyneenä, ja ihmettelin miksi mulle on HUSista postia, enhän mä kuulu siihen sairaanhoitopiiriin. Joskus jotain perinnöllisyyshommia on siellä selvitelty, ja mä ihmettelin, että eikö niiden nyt pitänyt olla jo ohitse. Ei todellakaan raksuttanut että posti olisi transpolilta jo nyt, vaikka mun puoliso tajusi kyllä heti mistä kirje oli peräisin. 

Mutta sieltähän se oli, olin valtavan innoissani kun avasin kuoren, ja siinä oli mustaa valkoisella; se ihan ensimmäinen aika. On koko viikonlopun ollut sellainen hauska olo, että nyt se on totta. 

Kuori piti sisällään paitsi tuon itse ajan, myös ohjeita miten sairaalalle pääsee ja missä se sijaitsee, sekä nipun täyteltäviä lomakkeita, joissa selviteltiin esim. terveydentilaa, masentuneisuutta ja alkoholin liikakäyttöä. 


Ajattelin, että täyttelen nuo paperit vasta hieman ennen käyntiä, sillä jotkut asiat saattaa kuitenkin esim. omaan mielialaan liittyen muuttua ennen sitä. Toisaalta pohdin koko ajan nimenmuutosjuttuja, ja olisihan se mahtavaa jos saisin nimenkin virallisesti muutettua mahdollisimman pian. Sen takia virallisten papereiden täyttäminen tuntuu nyt jotenkin vaikealta, jos ne sitten onkin jo kahden kuukauden päästä vanhentunutta tietoa. 

Joka tapauksessa tuntuu, että ensimmäisen ajan saaminen on tosi iso juttu, siitä tulee itselle sellainen olo että asiat etenee ja on jotakin mitä odottaa. 

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Pukeutumisesta ja vähän myös kehodysforiasta

Ajattelin että kirjottaisin tänään vähän pukeutumisesta, koska tänään on ollut niin vaikea päivä sen suhteen, etten oo ollenkaan kokenut että pystyisin olla mun omassa kehossa. Omasta kehosta on vaan tosi vaikea päästä eroon, ja mä luulen että joskus vielä kirjoitan enemmänkin kehodysforiasta ja siitä mitä se mun kohdalla tarkottaa. Tänään kirjotan pukeutumisesta, johon myös kehodysforia tottakai vaikuttaa. 


Kävin eilen kirpputorilla ja ostin ruudullisen paidan, koska se maksoi euron ja oli suuri ja mukava. Ei se näytä hyvältä mun päällä, mutta tänään totesin että se oli ihan pelastus. 

Yleensä pidän binderiä aina kun poistun kotoa, ja monesti kotonakin. Yritän kyllä viettää illat ja yöt ilman sitä, ja toivoisin että voisin pitää edes yhden päivän viikossa jolloin en bindaisi, mutta oon onnistunut aika huonosti. Tänään oli binderitön päivä, ja mä vähän luulen, että tämä uusi paita on pelastus jos haluan tehdä niin joskus toistekin. 

Mut kuitenkin yllätti se, että tänään kun lähdin ilman binderiä ulos, ihan vaan kauppaan, niin mun oli vaikea hengittää. Ei siksi että mikään olisi puristanut rintakehää fyysisesti, olihan binderikin poissa, mutta olo oli aika kamala. Mun on tosi vaikea olla ilman binderiä, ja välillä mun on vaikea olla vaikka se olisi mulla päälläkin. 


Mulla on aina ollut jotenkin omanlainen pukeutumistyyli, nuorempana oon ollut tosi erikoinenkin. Oon käyttänyt myös aina jonkun verran mekkoja, mutta toisaalta oon ostanut vaatteita ns. miesten puolelta siitä lähtien kun oon itse alkanut ostamaan vaatteeni. Aiemmin pukeuduin tosi paljon kerroksittain, yritin varmaan piilottaa kaiken itsessäni. 

Tuntuu, että nyt oon löytänyt jotain itsestäni, mun on helpompi kantaa itseni ja olla omissa vaatteissani, vaikka kehodysforian määrä onkin vaan lisääntynyt koko ajan kun oon tullut tietoisemmaksi asioista. Välillä ärsyttää edes miettiä että en voi ostaa tota vaatetta kun siinä on rintatasku ja se tuo esiin sen että mulla on tissit tai se että en löydä sopivasti lököttäviä housuja koska naiselliset muodot. Toisaalta koen että oon löytänyt jo vähän omaa tyyliäni, ja se on kivaa. 

En mä oikein tiedä kuitenkaan miltä haluaisin näyttää. Tiedän mitä muutoksia kaipaisin omaan kehooni, ja on mulla vaatteita joista kovasti pidän, mutta monesti mietin että voisimpa mennä kauppaan ja ostaa juuri semmoiset kivat vaatteet kun haluaisin, tai jos nään jollain ihmisellä kaupungilla kivat vaatteet niin toivon että voi kun mäkin voisin käyttää tollasia ja näyttää noin hyvältä. Toisaalta ehkä kaikki ajattelee samalla tavalla, eri syistä vaan. 

Tänään kietoudun tähän mun supermukavaan flanellipaitaan, ja huomenna piiloudun uuden ihanan mustan hupparini pehmoiseen kankaaseen. Tällä hetkellä vaatteet tarjoaa mulle piiloutumispaikan, mutta on ne silti myös keino ilmaista sitä kuka olen ja kuka haluaisin olla. 

tiistai 24. lokakuuta 2017

Uuden nimen käyttäminen



Tein aika ison asian ja päätin ottaa mun uuden nimen käyttöön. Mun kohdalla se tarkotti sitä, että esittelen itseni uusille ihmisille uudella nimellä, vaihdoin nimeni Facebookissa Leimuksi ja kerron hiljalleen läheisille ihmisille mikä mun uusi nimi on. Suunnittelen myös nimenmuutoksen tekemistä maistraattiin, mutta sitä ennen pitäisi päästä jonkinlaiseen selvyyteen toisen nimen kanssa. 

Mä en oleta, että kaikki osaisi heti käyttä musta uutta nimeä. Uskon, että etenkin semmoisille ihmisille se on vaikeaa joiden kanssa olen kaikkein läheisin tai jotka on tunteneet mut tosi kauan, koska ne on tottuneet käyttämään musta mun vanhaa nimeä niin pitkään ja paljon. Ei mulla ole sellainen olo että kavahtaisin joka kerta kun kuulen itseäni kutsuttavan vanhalla (ja vielä toistaiseksi virallisella) nimelläni, mutta tulen valtavan onnelliseksi jos joku käyttää uutta nimeä. Tuntuu, että kun uutta nimeä käytetään, niin samalla kunnioitetaan mun toivetta ja ymmärretään mua. 

Kävin eilen Setan nuortenillassa ja päätin, että esittäytyisin siellä uudella nimellä. Miten saattoikin olla niin kauhean vaikea päästää suustaan sanat "mä oon Leimu." Ihan yksinkertaista, mutta niin pelottavaa. Musta tuntui kuulumiskierroksen alussa että meen ihan paniikkiin ja en voi jäädä siihen tilaan enkä sanoa mitään. Mutta mä tein sen, ja siitä tuli tosi hyvä mieli, varsinkin kun heti vastattiin että "hei Leimu." 

Nimi on valtavan suuri osa identiteettiä. Oon pitänyt nimeä aina tärkeänä asiana ja ollut myös aina iloinen siitä että mulla on ollut nimi josta tykkään. Nyt se nimen merkitys ja sidonnaisuus omaan identiteettiin ilmenee vielä ihan eri tavalla. En kyllä tunne kauhean suurta haikeutta kun ajattelen vanhasta nimestä luopumista, mutta mietin paljon sitä mitä muut ajattelee ja pelkään toisaalta sitä jos ihmiset ei osaakaan käyttää mun uutta nimeä vielä vuosienkaan päästä. 

Tärkeimmältä tällä hetkellä tuntuu kuitenkin se tunne, että joka kerta kun joku kutsuu mua nimeltä, mulle tulee valtavan hyvä ja lämmin olo, hyväksytty ja sellainen että saan olla sitä mitä olen. Nimi tuntuu omalta, vaikkei se tietenkään vielä ole mun virallinen nimi enkä mä myöskään osaa reagoida siihen samalla tavalla kuin vanhaan nimeeni. Itsekseni itselleni puhuessani käytän kyllä uutta nimeä, ja välillä saatan kesken kaiken vaan muistaa että voi kun mulla on kiva nimi. Se on parasta! 

perjantai 20. lokakuuta 2017

Nimikirjoitus


Joo, nimiasiat on aika pinnalla nyt, edelleen. Mä harjottelin kirjottamaan mun nimeä. Se tuntuu hassulta. Enhän mä vielä toki voi allekirjoittaa papereita Leimuna, koska se ei ole mun virallinen nimi, mutta voinhan mä kuitenkin harjoitella valmiiksi. Ja voin mä kirjeet ja kortit (joillekin ihmisille) jo allekirjoittaa uudella nimellä. 

Leimu on ihanan soljuva, se on helppo kirjottaa. Se kuulostaa jotenkin sopivalta, ja näyttää samalla tavalla sopivalta myös. Ja se näyttää hyvältä paperilla sekä mun sukunimen kanssa. Paljon pohdin kuitenkin sitä näyttääkö se yhtä hyvältä mun toisten etunimien kanssa. 

Alun perin ajattelin ottaa Leimun (tai jonkun muun) neutraalimman nimen mun ensimmäiseksi etunimeksi, ja säilyttää mun kaksi nykyistä etunimeä toisina niminä. Pidän ajatuksesta, koska mun etunimet on kuitenkin mun vanhempien mulle valitsemia ja antamia, mut on kastettu niillä nimillä, se tuntuu tärkeältä ja niillä nimillä on valtava tunnearvo. Etenkin kutsumanimi on myös iso osa mun identiteettiä, ja siitä luopuminen tuntuisi haikealta. En myöskään ainakaan tällä hetkellä pistäisi pahakseni vaikka esim. perheenjäsenet kutsuisi mua mun vanhalla nimellä (mutta iloitsisin valtavasti jos ne oppisi käyttämään tätä uutta). 

Toisaalta musta olisi ihanaa muuttaa mun nimi kokonaan, sillon saisin siitä oikeasti kauniin ja yhteensopivan. Tykkään nimistä hirveästi, tykkään pohtia mitkä nimet sopisi yhteen, ja Leimun kanssa löytyisi varmasti joku ihan tosi kaunis nimi. Haluaisin periaatteessa vaan kaksi etunimeä, mutta jos mä säilyttäisin edes toisen mun nykyisistä etunimistä, niin etunimiä pitäisi olla kolme, koska niistä kumpikaan ei oikein tunnu sopivalta yksinään Leimun parina, ja toisaalta jos mä niistä säästäisin vaan toisen, niin se olisi sitten kuitenkin tämä nykyinen kutsumanimi/etunimi, ja se nyt ei ainaskaan sovi Leimun pariksi yksin. 

Jos vaihtaisin kaikki etunimet, niin siinä olisi myös se hyvä puoli että mun etunimet ei mitenkään paljastaisi mua tai heittäisi ulos kaapista. Voisin valita nimet joiden perusteella mua ei voisi sukupuolittaa. Harvoinhan toiset nimet tulee puheeksi jos niitä ei halua ottaa puheeksi, mutta esim. työpaikan työvuorolistoissa meillä näkyy koko nimi, ja tällöin mun nimi antaisi musta informaatiota ehkä enemmän kun haluaisin kaikille kertoa. 

Toisaalta mä ajattelen, että muunsukupuolisuus ja myös mun historia ja tausta on osa mua, eikä sen takia olisi kovin vaarallista vaikka mun nykyiset etunimet jossain ilmi tulisikin. En mä välttämättä kokisi sitä erityisen raskaaksi, joku muu vois kyllä kokea, mutta outoa se vois välillä olla. 

Jos osaisin sillain emotionaalisesti luopua mun etunimistä kokonaan, niin tekisin sen varmaan, mutta ehkä tää vaatii vielä aika paljon prosessointia. Kivoja toisia nimiähän voi silti huvin vuoksi miettiä, ja jos sieltä juuri se oikea tulee vastaan, niin eiköhän sillon vaan tiedä mitä pitää tehdä. 

Nimipohdintaa part 2

Nimipohdinta on ollut aika tosi paljon mun mielessä toki viimeisinä kuukausina ja viikkoinakin, mutta etenkin viime päivinä. Jotenkin nimi tuntuu tosi tärkeältä asialta, ja siitä kirjottelinkin juuri edellisessä postauksessa. Oon jo pitkään koonnut puhelimeni muistioon listaa nimistä jotka vois olla hyviä ja jotka olisi mahdollisimman sukupuolineutraaleita, ja siellä olikin monta kivaa nimeä. En vaan keksinyt mikä niistä ois mun nimi, vai oisko mikään. 

Yritin alkaa karsimaan siitä listasta nimiä eilen. En mä kovin pitkälle päässyt, edelleen suosikkeina pyöri samat nimet; Ruska, Nyyti, Iivo ja Leimu. Ruska kuulosti mun korvaan jotenkin feminiiniseltä, tai liian feminiiniseltä, vaikka ei se sitä oikeestaan ees ole. Tästä syystä se ei kuitenkaan tuntunut musta omalta. 

Nyyti on kaunis nimi, ja kuten eräs ystäväni totesikin, niin siitä saisi hauskan ja söpön lempinimen ja vois olla vaikka Nyy. Se ois vähän kun Myy muttei kuitenkaan. Kuka lohduttaisi Nyytiä on mun ehdoton lempparikirja lapsuudesta, ja henkilönä Nyyti tässä kirjassa on varsin samaistuttava. Se sopisi mulle siis hyvin. Mä vaan nään Nyytinkin jotenkin kauhean tyttömäisenä nimenä, vaikkei sekään sitä välttämättä ole. Mulle se kuitenkin aiheuttaa liikaa tyttöassosiaatioita, kun oon koko ikäni mieltänyt sen tytönnimeksi. 

Iivo ois ollut kiva nimi, tykkään sen yksinkertaisuudesta, kirjaimista, merkityksettömyydestä, ja mä myös miellän sen tosi sukupuolineutraaliksi nimeksi. Väestörekisterikeskus ja sen takia luultavasti myös maistraatti oli eri mieltä, joten torppasin tämän nimen jo ihan sillä, että sitä on annettu pelkästään miehille, ja luulen että sen verran, ettei mulla ois siihen mitään mahdollisuuksia kuitenkaan. 

Näistä neljästä jäljelle jäi Leimu, jota olin koko ajan pitänyt kauniina, mutta jota en kuitenkaan jostain syystä ollut ottanut ihan niin todennäköiseksi vaihtoehdoksi, se nyt vaan oli pyörinyt siinä. Makustelin nimeä Leimu, jotenkin se tuntui kivalta. Toinen vahva vaihtoehto joka mulla on ollut jo pitkään oli Niimu, joka ei tarkoita mitään ja jonka nimisiä ei ole ollenkaan vielä olemassa (siitäpä jollekin ihana nimi!), mutta mulle Niimu kuulosti liian pehmeältä. Leimussa on samaa viehätystä, mutta se on vähän soljuvampi ja jotenkin lämminsävyisempi ja monikerroksisempi, mikä sopii mulle oikein hyvin. 

Kerroin Leimu-nimestä mun puolisolle, ja parille kaverillekin, ja kaikki tuntui olevan sitä mieltä että se sopisi mulle. Se oli myös ensimmäinen nimi joka musta itsestä tuntui siltä että se olisi jotenkin sopiva, sellainen että voisin ottaa sen vaikka heti käyttöön ja osaisin ja uskaltaisin esitellä itseni Leimuna ihan tosielämässäkin. Se on ihana. 

Joten Leimu musta taisi tulla. Lisää nimipohdintaa tulee myöhemmin varmaan liittyen toisiin nimiin, jotka onkin sitten ehkä vähän ristiriitaisempi juttu. Ensisijaisesti oon aatellut pitää mun nykyiset etunimet toisina niminä, mutta fiilis niiden säilyttämisestä vaihtelee kyllä lähes päivittäin. Onneks vielä ei tarttekaan tietää. 

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Nimipohdintaa

Mulle on annettu aikanaan nimi, joka on hyvin tyttömäinen. Tai oikeestaan kaksi nimeä. Mun etunimet on tosi kauniita ja erikoisia, ne sopii hyvin yhteen ja pidän niistä. Mun ongelma mun nimien kanssa on vaan se, että kun esittäydyn nykyisellä etunimelläni, niin se "paljastaa" mut ihan heti, heittää ulos kaapista sillä sekunnilla kun sen sanon. (tosin tähän tekis mieli lisätä että niin tekee myös mun ääni, ulkoinen olemus ja kaikki mahdollinen mussa, mutta silti)

Nimi on kauhean tärkeä asia ja iso osa identiteettiä. Oon aina ollut kauhean kiinnostunut nimistä, ja jo lapsena saatoin kierrellä hautausmaata ja listata kivoja nimiä paperille. Musta on aina ollut kiva miettiä nimiyhdistelmiä ja tulevien lasten tai lemmikkien nimiä. Itselle nimen keksiminen on kuitenkin osottautunut tosi haastavaksi.

Aluksi lähdin pohtimaan sitä, haluaisinko vaihtaa kaikki nimeni. Toisina hetkinä kyllä, mutta yleensä en. Mun nimet on kuitenkin tosi kivat, ne on mun vanhempien antamat, eikä mua haittaisi nimenvaihdon jälkeenkään jos esim. mun perhe kutsuisi mua vanhalla nimellä. Tai ainaskin nyt tuntuu siltä. Oonkin miettinyt, että haluaisin luultavasti säilyttää vanhat etunimeni toisena ja kolmantena nimenä, ja ottaa ensimmäiseksi nimeksi uuden nimen. Mikä se uusi nimi sitten vaan olisi, niin on vielä ihan pohdinnan alla ja suuri kysymysmerkki.


Keksin kyllä tosi paljon kivoja nimiä, jopa suht sukupuolineutraaleita nimiä, mutta silti oikein mikään ei tunnu omalta. Toisaalta nimen käyttäminen ehkä tekis siitä oman, kun vaan osais päättää mitä alkaisi käyttämään.


On mulla kuitenkin jotakin toiveita uutta nimeä kohtaan, vaikka oonkin aika avoin sen suhteen mikä vois kuulostaa kivalta. Haluaisin että uusi nimi olisi totta kai siinä mielessä mahdollisimman neutraali, ettei se olisi yksiselitteisesti miehen eikä naisen nimi. Jos pitää valita, haluaisin kuitenkin mieluummin semmoisen nimen joka kuulostaa vähän pojan nimeltä, koska tytöksi mua oletetaan muutenkin koko ajan.


Toivoisin että mun uusi nimi olisi suht lyhyt (3-6 kirjainta), että se olisi suomalainen (tai hyvin suomalaiseen suuhun sopiva ja ettei siinä olisi vierasperäisiä kirjaimia) ja ylipäätään että se olisi kiva. Luontonimet kuulostaa mun mielestä monet kivoilta, esim. Ruska, Myrsky, Leimu, Kuura. Toisaalta monet niistä tökkää juuri sen merkityksen takia. En mä voi olla Kuura kun en mä tykkää talvesta, näin esimerkiksi.

Lyhyet nimet miellyttää kyllä, ja semmoiset ei-merkitykselliset. Ruu, Niila, Neve, Iivo, Nyyti, Mielo, Jiska... Mikään ei vaan oikein meinaa kolahtaa ja olla se just mun nimi. Sanoja ja nimiä vääntelemällä ja kokeilemalla vois löytyä joku hyvä. Silti tuntuu vähän vaikealta pohtia. Ja samalla kuitenkin on semmonen olo joka ikinen kerta kun tapaan uuden ihmisen, että oispa mulla joku muu nimi jolla esittäytyä. Joku joka kertois siitä kuka mä oon eikä siitä kuka mä en ole.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Lähete




Mulla oli tänään lääkäriaika. Samalla mä sain lähetteen transpolille. Lääkärikäynnin tarkotus ei todellakaan ollut lähetteen hakeminen, vaikka olinkin ajatellut mainita siitä sille lääkärille, tai no muunsukupuolisuudesta ainaskin. Lopputulema kuitenkin oli se, että lääkäriltä lähtiessäni lähti myös lähete matkaan.

Mä oon pohtinut omaa sukupuoli-identiteettiäni aktiivisemmin tämän vuoden alusta alkaen, vaikka omalla tavallaan luulen että tämä pohdinta ja prosessi on ollut mun mielen pohjalla jo pidempäänkin, jossain määrin koko elämän. Mun mielestä on ollut pelottavaa silti ajatella, että mä hakisin lähetteen transpolille, koska se tuntuu jotenkin tosi leimaavalta ja todelliselta. Totta kai sinne voi hakeutua kuka tahansa, mutta mulle se on valtavan iso askel silti ja tekee kaikesta paljon todellisempaa.


Tavallaan on vähän epätodellinen olo, että noin helppoako se nyt sitten olikin. Kerroin lääkärille että mä oon ajatellut lähetteen hakemista sinne, ja että näitä asioita ei hoideta missään muualla Suomessa kuin Helsingissä ja Tampereella. Lääkäri aluksi vähän vastusteli, että hoidetaanko sun muut asiat ensin vähän enemmän kuntoon (kävin lääkärissä ahdistuksen ja väsymyksen takia), ja palataan sitten tähän läheteasiaan. Mulla oli tosi pettynyt olo, vaikken mä ollut ees ajatellut sitä lähetettä välttämättä tällä käynnillä hakea, joten rupesin kertomaan mun sukupuolikokemuksesta vähän enemmän. Lääkärillä ei itsellään ollut ennen ollut transsukupuolista potilasta.


Mä selitin kuinka kauan tätä sukupuoliristiriitaa on ollut, ja miten se vaikuttaa mun elämään ja miltä se tuntuu. Selitin myös miksi hakeudun transpolille (haluan selvitellä näitä asioita asiantuntevien ihmisten kanssa ja haluan diagnoosin, jotta voin saada tarvitsemaani hoitoa. en avannut tarkemmin mitä hoitoa juuri mä tarttisin eikä lääkäri sitä kysynyt). Tämän jälkeen lääkäri lupasi kirjoittaa lähetteen.

Lähetettä varten musta kirjattiin perustietoja (ikä, toimeentulo, perhetilanne, ammatti, mitat jne.) sekä mitattiin verenpaine ja kuunneltiin keuhkot ja sydän. Lisäksi lääkäri kyseli terveydentilasta (onko lääkityksiä tai jotain diagnosoituja sairauksia). Ja siinä se sitten aikalailla olikin.


Keskusteltiin vielä aiheesta, ja lääkäri itsekin sanoi ettei hänellä juuri ole kokemusta tästä aiheesta, minkä lisäksi hän sanoi ymmärtävänsä että musta saattoi tuntua pahalta, kun hän ehdotti lähetteen teon siirtämistä vedoten mun tän hetkiseen ahdistukseen, joka kuitenkin osaltaan johtuu myös sukupuoliristiriidasta.


Joka tapauksessa loppu hyvin kaikki hyvin, saan lähetteestä kopion vielä postissa ja sit vaan odottelen aikaa Helsingin transpolille. Tuntuu vähän epätodelliselta, että noin iso ja tärkeä asia oli hoidettu noin nopeasti ja kivuttomasti. Mutta niinhän sen pitää mennäkin.