sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Pukeutumisesta ja vähän myös kehodysforiasta

Ajattelin että kirjottaisin tänään vähän pukeutumisesta, koska tänään on ollut niin vaikea päivä sen suhteen, etten oo ollenkaan kokenut että pystyisin olla mun omassa kehossa. Omasta kehosta on vaan tosi vaikea päästä eroon, ja mä luulen että joskus vielä kirjoitan enemmänkin kehodysforiasta ja siitä mitä se mun kohdalla tarkottaa. Tänään kirjotan pukeutumisesta, johon myös kehodysforia tottakai vaikuttaa. 


Kävin eilen kirpputorilla ja ostin ruudullisen paidan, koska se maksoi euron ja oli suuri ja mukava. Ei se näytä hyvältä mun päällä, mutta tänään totesin että se oli ihan pelastus. 

Yleensä pidän binderiä aina kun poistun kotoa, ja monesti kotonakin. Yritän kyllä viettää illat ja yöt ilman sitä, ja toivoisin että voisin pitää edes yhden päivän viikossa jolloin en bindaisi, mutta oon onnistunut aika huonosti. Tänään oli binderitön päivä, ja mä vähän luulen, että tämä uusi paita on pelastus jos haluan tehdä niin joskus toistekin. 

Mut kuitenkin yllätti se, että tänään kun lähdin ilman binderiä ulos, ihan vaan kauppaan, niin mun oli vaikea hengittää. Ei siksi että mikään olisi puristanut rintakehää fyysisesti, olihan binderikin poissa, mutta olo oli aika kamala. Mun on tosi vaikea olla ilman binderiä, ja välillä mun on vaikea olla vaikka se olisi mulla päälläkin. 


Mulla on aina ollut jotenkin omanlainen pukeutumistyyli, nuorempana oon ollut tosi erikoinenkin. Oon käyttänyt myös aina jonkun verran mekkoja, mutta toisaalta oon ostanut vaatteita ns. miesten puolelta siitä lähtien kun oon itse alkanut ostamaan vaatteeni. Aiemmin pukeuduin tosi paljon kerroksittain, yritin varmaan piilottaa kaiken itsessäni. 

Tuntuu, että nyt oon löytänyt jotain itsestäni, mun on helpompi kantaa itseni ja olla omissa vaatteissani, vaikka kehodysforian määrä onkin vaan lisääntynyt koko ajan kun oon tullut tietoisemmaksi asioista. Välillä ärsyttää edes miettiä että en voi ostaa tota vaatetta kun siinä on rintatasku ja se tuo esiin sen että mulla on tissit tai se että en löydä sopivasti lököttäviä housuja koska naiselliset muodot. Toisaalta koen että oon löytänyt jo vähän omaa tyyliäni, ja se on kivaa. 

En mä oikein tiedä kuitenkaan miltä haluaisin näyttää. Tiedän mitä muutoksia kaipaisin omaan kehooni, ja on mulla vaatteita joista kovasti pidän, mutta monesti mietin että voisimpa mennä kauppaan ja ostaa juuri semmoiset kivat vaatteet kun haluaisin, tai jos nään jollain ihmisellä kaupungilla kivat vaatteet niin toivon että voi kun mäkin voisin käyttää tollasia ja näyttää noin hyvältä. Toisaalta ehkä kaikki ajattelee samalla tavalla, eri syistä vaan. 

Tänään kietoudun tähän mun supermukavaan flanellipaitaan, ja huomenna piiloudun uuden ihanan mustan hupparini pehmoiseen kankaaseen. Tällä hetkellä vaatteet tarjoaa mulle piiloutumispaikan, mutta on ne silti myös keino ilmaista sitä kuka olen ja kuka haluaisin olla. 

tiistai 24. lokakuuta 2017

Uuden nimen käyttäminen



Tein aika ison asian ja päätin ottaa mun uuden nimen käyttöön. Mun kohdalla se tarkotti sitä, että esittelen itseni uusille ihmisille uudella nimellä, vaihdoin nimeni Facebookissa Leimuksi ja kerron hiljalleen läheisille ihmisille mikä mun uusi nimi on. Suunnittelen myös nimenmuutoksen tekemistä maistraattiin, mutta sitä ennen pitäisi päästä jonkinlaiseen selvyyteen toisen nimen kanssa. 

Mä en oleta, että kaikki osaisi heti käyttä musta uutta nimeä. Uskon, että etenkin semmoisille ihmisille se on vaikeaa joiden kanssa olen kaikkein läheisin tai jotka on tunteneet mut tosi kauan, koska ne on tottuneet käyttämään musta mun vanhaa nimeä niin pitkään ja paljon. Ei mulla ole sellainen olo että kavahtaisin joka kerta kun kuulen itseäni kutsuttavan vanhalla (ja vielä toistaiseksi virallisella) nimelläni, mutta tulen valtavan onnelliseksi jos joku käyttää uutta nimeä. Tuntuu, että kun uutta nimeä käytetään, niin samalla kunnioitetaan mun toivetta ja ymmärretään mua. 

Kävin eilen Setan nuortenillassa ja päätin, että esittäytyisin siellä uudella nimellä. Miten saattoikin olla niin kauhean vaikea päästää suustaan sanat "mä oon Leimu." Ihan yksinkertaista, mutta niin pelottavaa. Musta tuntui kuulumiskierroksen alussa että meen ihan paniikkiin ja en voi jäädä siihen tilaan enkä sanoa mitään. Mutta mä tein sen, ja siitä tuli tosi hyvä mieli, varsinkin kun heti vastattiin että "hei Leimu." 

Nimi on valtavan suuri osa identiteettiä. Oon pitänyt nimeä aina tärkeänä asiana ja ollut myös aina iloinen siitä että mulla on ollut nimi josta tykkään. Nyt se nimen merkitys ja sidonnaisuus omaan identiteettiin ilmenee vielä ihan eri tavalla. En kyllä tunne kauhean suurta haikeutta kun ajattelen vanhasta nimestä luopumista, mutta mietin paljon sitä mitä muut ajattelee ja pelkään toisaalta sitä jos ihmiset ei osaakaan käyttää mun uutta nimeä vielä vuosienkaan päästä. 

Tärkeimmältä tällä hetkellä tuntuu kuitenkin se tunne, että joka kerta kun joku kutsuu mua nimeltä, mulle tulee valtavan hyvä ja lämmin olo, hyväksytty ja sellainen että saan olla sitä mitä olen. Nimi tuntuu omalta, vaikkei se tietenkään vielä ole mun virallinen nimi enkä mä myöskään osaa reagoida siihen samalla tavalla kuin vanhaan nimeeni. Itsekseni itselleni puhuessani käytän kyllä uutta nimeä, ja välillä saatan kesken kaiken vaan muistaa että voi kun mulla on kiva nimi. Se on parasta! 

perjantai 20. lokakuuta 2017

Nimikirjoitus


Joo, nimiasiat on aika pinnalla nyt, edelleen. Mä harjottelin kirjottamaan mun nimeä. Se tuntuu hassulta. Enhän mä vielä toki voi allekirjoittaa papereita Leimuna, koska se ei ole mun virallinen nimi, mutta voinhan mä kuitenkin harjoitella valmiiksi. Ja voin mä kirjeet ja kortit (joillekin ihmisille) jo allekirjoittaa uudella nimellä. 

Leimu on ihanan soljuva, se on helppo kirjottaa. Se kuulostaa jotenkin sopivalta, ja näyttää samalla tavalla sopivalta myös. Ja se näyttää hyvältä paperilla sekä mun sukunimen kanssa. Paljon pohdin kuitenkin sitä näyttääkö se yhtä hyvältä mun toisten etunimien kanssa. 

Alun perin ajattelin ottaa Leimun (tai jonkun muun) neutraalimman nimen mun ensimmäiseksi etunimeksi, ja säilyttää mun kaksi nykyistä etunimeä toisina niminä. Pidän ajatuksesta, koska mun etunimet on kuitenkin mun vanhempien mulle valitsemia ja antamia, mut on kastettu niillä nimillä, se tuntuu tärkeältä ja niillä nimillä on valtava tunnearvo. Etenkin kutsumanimi on myös iso osa mun identiteettiä, ja siitä luopuminen tuntuisi haikealta. En myöskään ainakaan tällä hetkellä pistäisi pahakseni vaikka esim. perheenjäsenet kutsuisi mua mun vanhalla nimellä (mutta iloitsisin valtavasti jos ne oppisi käyttämään tätä uutta). 

Toisaalta musta olisi ihanaa muuttaa mun nimi kokonaan, sillon saisin siitä oikeasti kauniin ja yhteensopivan. Tykkään nimistä hirveästi, tykkään pohtia mitkä nimet sopisi yhteen, ja Leimun kanssa löytyisi varmasti joku ihan tosi kaunis nimi. Haluaisin periaatteessa vaan kaksi etunimeä, mutta jos mä säilyttäisin edes toisen mun nykyisistä etunimistä, niin etunimiä pitäisi olla kolme, koska niistä kumpikaan ei oikein tunnu sopivalta yksinään Leimun parina, ja toisaalta jos mä niistä säästäisin vaan toisen, niin se olisi sitten kuitenkin tämä nykyinen kutsumanimi/etunimi, ja se nyt ei ainaskaan sovi Leimun pariksi yksin. 

Jos vaihtaisin kaikki etunimet, niin siinä olisi myös se hyvä puoli että mun etunimet ei mitenkään paljastaisi mua tai heittäisi ulos kaapista. Voisin valita nimet joiden perusteella mua ei voisi sukupuolittaa. Harvoinhan toiset nimet tulee puheeksi jos niitä ei halua ottaa puheeksi, mutta esim. työpaikan työvuorolistoissa meillä näkyy koko nimi, ja tällöin mun nimi antaisi musta informaatiota ehkä enemmän kun haluaisin kaikille kertoa. 

Toisaalta mä ajattelen, että muunsukupuolisuus ja myös mun historia ja tausta on osa mua, eikä sen takia olisi kovin vaarallista vaikka mun nykyiset etunimet jossain ilmi tulisikin. En mä välttämättä kokisi sitä erityisen raskaaksi, joku muu vois kyllä kokea, mutta outoa se vois välillä olla. 

Jos osaisin sillain emotionaalisesti luopua mun etunimistä kokonaan, niin tekisin sen varmaan, mutta ehkä tää vaatii vielä aika paljon prosessointia. Kivoja toisia nimiähän voi silti huvin vuoksi miettiä, ja jos sieltä juuri se oikea tulee vastaan, niin eiköhän sillon vaan tiedä mitä pitää tehdä. 

Nimipohdintaa part 2

Nimipohdinta on ollut aika tosi paljon mun mielessä toki viimeisinä kuukausina ja viikkoinakin, mutta etenkin viime päivinä. Jotenkin nimi tuntuu tosi tärkeältä asialta, ja siitä kirjottelinkin juuri edellisessä postauksessa. Oon jo pitkään koonnut puhelimeni muistioon listaa nimistä jotka vois olla hyviä ja jotka olisi mahdollisimman sukupuolineutraaleita, ja siellä olikin monta kivaa nimeä. En vaan keksinyt mikä niistä ois mun nimi, vai oisko mikään. 

Yritin alkaa karsimaan siitä listasta nimiä eilen. En mä kovin pitkälle päässyt, edelleen suosikkeina pyöri samat nimet; Ruska, Nyyti, Iivo ja Leimu. Ruska kuulosti mun korvaan jotenkin feminiiniseltä, tai liian feminiiniseltä, vaikka ei se sitä oikeestaan ees ole. Tästä syystä se ei kuitenkaan tuntunut musta omalta. 

Nyyti on kaunis nimi, ja kuten eräs ystäväni totesikin, niin siitä saisi hauskan ja söpön lempinimen ja vois olla vaikka Nyy. Se ois vähän kun Myy muttei kuitenkaan. Kuka lohduttaisi Nyytiä on mun ehdoton lempparikirja lapsuudesta, ja henkilönä Nyyti tässä kirjassa on varsin samaistuttava. Se sopisi mulle siis hyvin. Mä vaan nään Nyytinkin jotenkin kauhean tyttömäisenä nimenä, vaikkei sekään sitä välttämättä ole. Mulle se kuitenkin aiheuttaa liikaa tyttöassosiaatioita, kun oon koko ikäni mieltänyt sen tytönnimeksi. 

Iivo ois ollut kiva nimi, tykkään sen yksinkertaisuudesta, kirjaimista, merkityksettömyydestä, ja mä myös miellän sen tosi sukupuolineutraaliksi nimeksi. Väestörekisterikeskus ja sen takia luultavasti myös maistraatti oli eri mieltä, joten torppasin tämän nimen jo ihan sillä, että sitä on annettu pelkästään miehille, ja luulen että sen verran, ettei mulla ois siihen mitään mahdollisuuksia kuitenkaan. 

Näistä neljästä jäljelle jäi Leimu, jota olin koko ajan pitänyt kauniina, mutta jota en kuitenkaan jostain syystä ollut ottanut ihan niin todennäköiseksi vaihtoehdoksi, se nyt vaan oli pyörinyt siinä. Makustelin nimeä Leimu, jotenkin se tuntui kivalta. Toinen vahva vaihtoehto joka mulla on ollut jo pitkään oli Niimu, joka ei tarkoita mitään ja jonka nimisiä ei ole ollenkaan vielä olemassa (siitäpä jollekin ihana nimi!), mutta mulle Niimu kuulosti liian pehmeältä. Leimussa on samaa viehätystä, mutta se on vähän soljuvampi ja jotenkin lämminsävyisempi ja monikerroksisempi, mikä sopii mulle oikein hyvin. 

Kerroin Leimu-nimestä mun puolisolle, ja parille kaverillekin, ja kaikki tuntui olevan sitä mieltä että se sopisi mulle. Se oli myös ensimmäinen nimi joka musta itsestä tuntui siltä että se olisi jotenkin sopiva, sellainen että voisin ottaa sen vaikka heti käyttöön ja osaisin ja uskaltaisin esitellä itseni Leimuna ihan tosielämässäkin. Se on ihana. 

Joten Leimu musta taisi tulla. Lisää nimipohdintaa tulee myöhemmin varmaan liittyen toisiin nimiin, jotka onkin sitten ehkä vähän ristiriitaisempi juttu. Ensisijaisesti oon aatellut pitää mun nykyiset etunimet toisina niminä, mutta fiilis niiden säilyttämisestä vaihtelee kyllä lähes päivittäin. Onneks vielä ei tarttekaan tietää. 

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Nimipohdintaa

Mulle on annettu aikanaan nimi, joka on hyvin tyttömäinen. Tai oikeestaan kaksi nimeä. Mun etunimet on tosi kauniita ja erikoisia, ne sopii hyvin yhteen ja pidän niistä. Mun ongelma mun nimien kanssa on vaan se, että kun esittäydyn nykyisellä etunimelläni, niin se "paljastaa" mut ihan heti, heittää ulos kaapista sillä sekunnilla kun sen sanon. (tosin tähän tekis mieli lisätä että niin tekee myös mun ääni, ulkoinen olemus ja kaikki mahdollinen mussa, mutta silti)

Nimi on kauhean tärkeä asia ja iso osa identiteettiä. Oon aina ollut kauhean kiinnostunut nimistä, ja jo lapsena saatoin kierrellä hautausmaata ja listata kivoja nimiä paperille. Musta on aina ollut kiva miettiä nimiyhdistelmiä ja tulevien lasten tai lemmikkien nimiä. Itselle nimen keksiminen on kuitenkin osottautunut tosi haastavaksi.

Aluksi lähdin pohtimaan sitä, haluaisinko vaihtaa kaikki nimeni. Toisina hetkinä kyllä, mutta yleensä en. Mun nimet on kuitenkin tosi kivat, ne on mun vanhempien antamat, eikä mua haittaisi nimenvaihdon jälkeenkään jos esim. mun perhe kutsuisi mua vanhalla nimellä. Tai ainaskin nyt tuntuu siltä. Oonkin miettinyt, että haluaisin luultavasti säilyttää vanhat etunimeni toisena ja kolmantena nimenä, ja ottaa ensimmäiseksi nimeksi uuden nimen. Mikä se uusi nimi sitten vaan olisi, niin on vielä ihan pohdinnan alla ja suuri kysymysmerkki.


Keksin kyllä tosi paljon kivoja nimiä, jopa suht sukupuolineutraaleita nimiä, mutta silti oikein mikään ei tunnu omalta. Toisaalta nimen käyttäminen ehkä tekis siitä oman, kun vaan osais päättää mitä alkaisi käyttämään.


On mulla kuitenkin jotakin toiveita uutta nimeä kohtaan, vaikka oonkin aika avoin sen suhteen mikä vois kuulostaa kivalta. Haluaisin että uusi nimi olisi totta kai siinä mielessä mahdollisimman neutraali, ettei se olisi yksiselitteisesti miehen eikä naisen nimi. Jos pitää valita, haluaisin kuitenkin mieluummin semmoisen nimen joka kuulostaa vähän pojan nimeltä, koska tytöksi mua oletetaan muutenkin koko ajan.


Toivoisin että mun uusi nimi olisi suht lyhyt (3-6 kirjainta), että se olisi suomalainen (tai hyvin suomalaiseen suuhun sopiva ja ettei siinä olisi vierasperäisiä kirjaimia) ja ylipäätään että se olisi kiva. Luontonimet kuulostaa mun mielestä monet kivoilta, esim. Ruska, Myrsky, Leimu, Kuura. Toisaalta monet niistä tökkää juuri sen merkityksen takia. En mä voi olla Kuura kun en mä tykkää talvesta, näin esimerkiksi.

Lyhyet nimet miellyttää kyllä, ja semmoiset ei-merkitykselliset. Ruu, Niila, Neve, Iivo, Nyyti, Mielo, Jiska... Mikään ei vaan oikein meinaa kolahtaa ja olla se just mun nimi. Sanoja ja nimiä vääntelemällä ja kokeilemalla vois löytyä joku hyvä. Silti tuntuu vähän vaikealta pohtia. Ja samalla kuitenkin on semmonen olo joka ikinen kerta kun tapaan uuden ihmisen, että oispa mulla joku muu nimi jolla esittäytyä. Joku joka kertois siitä kuka mä oon eikä siitä kuka mä en ole.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Lähete




Mulla oli tänään lääkäriaika. Samalla mä sain lähetteen transpolille. Lääkärikäynnin tarkotus ei todellakaan ollut lähetteen hakeminen, vaikka olinkin ajatellut mainita siitä sille lääkärille, tai no muunsukupuolisuudesta ainaskin. Lopputulema kuitenkin oli se, että lääkäriltä lähtiessäni lähti myös lähete matkaan.

Mä oon pohtinut omaa sukupuoli-identiteettiäni aktiivisemmin tämän vuoden alusta alkaen, vaikka omalla tavallaan luulen että tämä pohdinta ja prosessi on ollut mun mielen pohjalla jo pidempäänkin, jossain määrin koko elämän. Mun mielestä on ollut pelottavaa silti ajatella, että mä hakisin lähetteen transpolille, koska se tuntuu jotenkin tosi leimaavalta ja todelliselta. Totta kai sinne voi hakeutua kuka tahansa, mutta mulle se on valtavan iso askel silti ja tekee kaikesta paljon todellisempaa.


Tavallaan on vähän epätodellinen olo, että noin helppoako se nyt sitten olikin. Kerroin lääkärille että mä oon ajatellut lähetteen hakemista sinne, ja että näitä asioita ei hoideta missään muualla Suomessa kuin Helsingissä ja Tampereella. Lääkäri aluksi vähän vastusteli, että hoidetaanko sun muut asiat ensin vähän enemmän kuntoon (kävin lääkärissä ahdistuksen ja väsymyksen takia), ja palataan sitten tähän läheteasiaan. Mulla oli tosi pettynyt olo, vaikken mä ollut ees ajatellut sitä lähetettä välttämättä tällä käynnillä hakea, joten rupesin kertomaan mun sukupuolikokemuksesta vähän enemmän. Lääkärillä ei itsellään ollut ennen ollut transsukupuolista potilasta.


Mä selitin kuinka kauan tätä sukupuoliristiriitaa on ollut, ja miten se vaikuttaa mun elämään ja miltä se tuntuu. Selitin myös miksi hakeudun transpolille (haluan selvitellä näitä asioita asiantuntevien ihmisten kanssa ja haluan diagnoosin, jotta voin saada tarvitsemaani hoitoa. en avannut tarkemmin mitä hoitoa juuri mä tarttisin eikä lääkäri sitä kysynyt). Tämän jälkeen lääkäri lupasi kirjoittaa lähetteen.

Lähetettä varten musta kirjattiin perustietoja (ikä, toimeentulo, perhetilanne, ammatti, mitat jne.) sekä mitattiin verenpaine ja kuunneltiin keuhkot ja sydän. Lisäksi lääkäri kyseli terveydentilasta (onko lääkityksiä tai jotain diagnosoituja sairauksia). Ja siinä se sitten aikalailla olikin.


Keskusteltiin vielä aiheesta, ja lääkäri itsekin sanoi ettei hänellä juuri ole kokemusta tästä aiheesta, minkä lisäksi hän sanoi ymmärtävänsä että musta saattoi tuntua pahalta, kun hän ehdotti lähetteen teon siirtämistä vedoten mun tän hetkiseen ahdistukseen, joka kuitenkin osaltaan johtuu myös sukupuoliristiriidasta.


Joka tapauksessa loppu hyvin kaikki hyvin, saan lähetteestä kopion vielä postissa ja sit vaan odottelen aikaa Helsingin transpolille. Tuntuu vähän epätodelliselta, että noin iso ja tärkeä asia oli hoidettu noin nopeasti ja kivuttomasti. Mutta niinhän sen pitää mennäkin.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Sukupuolesta


Ajattelin että kirjottelisin vähän siitä mitä muunsukupuolisuus tarkottaa mun elämässä. Tai sukupuoli ylipäätään. Tää on aihe jota tavallaan pohdin päivittäin, mutta toisaalta oma sukupuoli on niin luonnollinen asia, että ei sitä tuu miettineeksi kuitenkaan kovin tietoisesti niin kamalan paljoa. Sitä vaan elää semmosena kun on. Ja joskus kipuilee sen kanssa.


Mä en oo todellakaan aina tiennyt että oisin muunsukupuolinen, enkä oo todellakaan aina kyseenalaistanut mulle syntymässä määriteltyä sukupuolta. Mut on syntymässä määritelty tytöksi, ja mut on myös kotona kasvatettu tyttönä. En oo koskaan kuitenkaan kokenut että mua yritettäisiin laittaa johonkin rooliin tai pakottaa johonkin laatikkoon johon en kuulu. Oon saanu leikkiä niillä leluilla joilla haluan ja mitä näitä nyt on.


Oon vasta ehkä vuoden sisällä alkanut tiedostamaan sen, että mun sukupuoli vois olla jotain muutakin kun se syntymässä määritelty nainen. Meni pitkään, että uskalsin jotenkin myöntää ittelleni sen että musta tuntuu tältä kuin musta tuntuu, ja oli tosi vaikeaa sanoa ääneen että hei mä oon muunsukupuolinen. Tuntui jotenkin tosi lopulliselta todeta etten koe olevani nainen.


Tiedostettuani sen ettei musta oikeastaan tunnu että oon nainen, mutta etten koe itseäni mieheksikään, mä aattelin että no eihän tässä, täähän on ihan hieno juttu. Mulla oli joka päivä herätessäni semmonen melkein rakastunut olo, että jotain kivaa on odotettavissa, ja sitten mä aina jossain vaiheessa hoksasin että ainiin, se oli tää juttu, tää minkä mä tajusin just itsestäni. Aattelin sillon että ei mun tartte kertoa siitä välttämättä muille, että riittää että mä ja mun ihan lähimmät ihmiset siitä tietää.


Jotenkin mä kuitenkin annoin kaikkien tunteiden vaan tulla - ja niitähän tuli. Alussa mä en kokenut minkäänlaista kehodysforiaa tai ristiriitaa oikein minkään asioiden kanssa, aattelin että elämä on vaan ihanaa kun elää semmosena kun on. Samalla mulla oli taustalla kuitenkin semmonen tunne että tää ei nyt ihan ollut tässä.


Yritin puhua ittelleni että ei mua haittaa olla tyttöystävä, tytär, täti jne. Vaikka oikeesti se haittas mua tosi paljon, en vaan uskaltanut sanoa sitä. Jotenkin pelkäsin, että jos mä myönnän itselleni että mua haittaa kaikki tytöttelyt, jos mä myönnän että mua ahdistaa mun kehon feminiiniset piirteet, jos mä myönnän että mä tartten uuden nimen, niin miten hankalaa se on muille. Välillä mä mietin että kumpa mulla ei ois ketään läheisiä ihmisiä, niin voisin rohkeesti vaan tehdä kaikki ne muutokset mun elämässä joita kaipaan ilman että ketään kamalasti kiinnostais tai kukaan siitä ällistyisi.


Asiat on kuitenkin menneet paljon eteenpäin. Mun muunsukupuolisuudesta tiesi aluksi vaan mun puoliso, ja sen jälkeen kokeilin miten tällanen tieto vaikuttaisi lähimpiin ystäviin. Kukaan ei oikein ollut ihmeissään. Seuraavaksi mä kerroin muutamalle työkaverille, koulukaverille, pomolle, opettajille koulussa. Kukaan ei reagoinut oikein mitenkään. Lopulta mä kerroin jopa äidille, se tuntui ehkä tärkeimmältä, mutta oli myös niin pelottavaa etten mä uskaltanut aluksi sanoa sitä.


Nyt elän ehkä jotenkin semmosessa vaiheessa että mä kerron tästä asiasta jos se tulee puheeksi. Ahdistun vääristä oletuksista, mutta uskallan jo joskus korjata niitä. Pukeudun just niinkun haluan, ja yritän tehdä kaiken sen minkä vaan itse yksinäni voin, jotta mulla olisi mahdollisimman hyvä olla. Mulla on huonoja päiviä ja hyviä päiviä niinkun varmaan jokaisella ihmisellä, mutta mun kohdalla monet tunteet liittyy tähän identiteettiin ja sen hakemiseen.


Käytännössä muunsukupuolisuus näkyy mun elämässä niin että välttelen sukupuolitettuja tiloja kuten vessoja ja pukuhuoneita. Koulussa käytän inva-vessaa. Toivon ettei musta käytetä sukupuolitettuja termejä (aikaisemminkin mainittuja tytär, täti, tyttöystävä, nainen... ja toiseen suuntaan toki myös, mut mieheksi kutsuminen ei tunnu musta niin pahalta). Käytän binderiä aina kun poistun kotoa. Tappelen kehodysforian kanssa joka päivä. Mietin usein milloin on sopivaa tulla kaapista ja milloin ei.


En mä silti näe, että tää olisi äärettömän raskasta. Tai onhan se välillä, mutta en mä silti koe mun elämää tai sukupuoli-identiteettiä negatiivisena asiana. Oon vaan onnellinen siitä kuka oon ja siitä että oon sen oivaltanut.

torstai 12. lokakuuta 2017

Ensimmäinen


Hei! 

Mä en oikeastaan koskaan ennen ole ajatellut että edes voisin kirjoittaa tällaista blogia, mutta musta tuntuu usein, että mulla on tosi paljon ajatuksia mun sukupuoli-identiteettiin liittyen, enkä osaa kertoa niitä kenellekään. Siksi ajattelin kirjottaa mun ajatuksia tänne, usein kirjottamalla saa kuitenkin jäsenneltyä paremmin sitä mitä miettii.

Mun nimi on Leimu ja mä oon 25-vuotias muunsukupuolinen. En aina näe tarpeelliseksi mainita mun sukupuolta, mutta koska se on vähänniinkun tämän blogin aihe, niin se taitaa olla melko olennaista. Mun virallinen nimi ei myöskään ole Leimu, mutta käytän sitä nimeä ja toivon tulevani kutsutuksi sillä nimellä.

Oon toki muutakin kuin mun sukupuoli-identiteetti. Mä opiskelen ammattikorkeakoulussa, ja lisäksi oon täysipäiväisesti työelämässäkin. Tekemistä siis riittää. Tykkään kaikista luovista jutuista, kuten kirjottamisesta ja valokuvaamisesta, ja asun yhdessä mun puolison kanssa. Tykkäisin matkustella, mutta tällä hetkellä siihen ei kamalasti ole mahdollisuuksia. Nautin myös ihmisten kohtaamisesta, pitkistä keskusteluista ja elokuvien kattomisesta.

Tuntuu oudolta alkaa kirjottamaan blogia. Ehkä mä tätä kautta kuitenkin pääsen jotenkin lähemmäs itseäni ja omia ajatuksiani. Se tuntuu tärkeältä nyt.