Miten omasta nimestä tulee oma nimi

Alla on kuva mun uudesta pankkikortista, siinäkin lukee Leimu, totta kai. Se on aika symppis ja hieno, ja musta on mahtavaa joka kerta kun näen nimeni jossakin. Ajattelinkin kirjoitella muutaman ajatuksen ja tunnelman viimeajoista nimijuttuihin liittyen. 

Musta on tuntunut oudolta se, että mä voin vaan kävellä maistraattiin ja vaihtaa mun nimen, ja sitten se on oikeasti mun nimi. Niinhän se menee ja niin helppoahan se on, mutta loppujen lopuksi se suurin juttu ei todellakaan kuitenkaan ole se reissu maistraattiin tai korttien ja muiden asiakirjojen uusiminen, vaan se että siitä oikeasti tulee mun nimi myös sosiaalisesti.

Nimi on aika sosiaalinen asia. Jos kukaan ei käyttäisi musta mun nimeä, niin tarttisinko mä nimeä oikeastaan ollenkaan? Joistakin ihmisistä sanotaan, että se näyttää kyllä ihan just sen ja sen nimiseltä, mutta vaikka mä näyttäisinkin Leimulta, niin mitäs sitten kun koko elämäni tähän asti olen ollut jotain ihan muuta? Kun mua on kutsuttu vanhalla nimelläni 25 vuotta, niin ihmisistä voi olla aika vaikeaa ajatella että näyttäisin Leimulta. (itseni mielestä kyllä näytän ihan Leimulta) 

Tänään on ollut aika käänteentekevä päivä. Mä työskentelen päiväkodissa, ja jo pelkästään meidän ryhmässä on yli kaksikymmentä lasta. Tänään niistä suurimmalle osalle on kerrottu, että mun nimi on Leimu. Eihän sitä vielä kaikki muista, eikä tarttekaan, mutta musta tuntuu ihan uskomattoman hyvältä kun joku lapsi huutaa että "Leimu auta" tai "Leimu anna vauhtia" tai "Leimu teetkö mulle letin hiuksiin". Tulee niin normaali olo, sellainen olo että kaikki asiat on vielä hyvin joskus. 

Lapset osaakin olla ihania. Niille uusi nimi on vain uusi nimi. Se ei ole outoa, se on vähän uutta, mutta ihan kivaa kuitenkin. Ne muistuttelee toisiaan ja meitä aikuisia siitä että hei muistatkos, ton nimi on Leimu, eikä se ole niille mikään iso juttu. Se siinä onkin parasta. 

Vaikka mä olen itse valinnut nimeni, niin ei se heti ole silti musta tuntunut omalta nimeltä. Tiesin kyllä että juuri Leimu olisi mun nimi, mutta kun sitä ei ole kukaan ihan kauhean aktiivisesti käyttänyt, niin ei mulle ole päässyt syntymään esimerkiksi sellaista refleksiä joka kerta kun sen kuulen samalla tavalla kuin vanhan nimen kanssa. Nyt huomaan että kun joku sanoo Leimu, niin mä jo heti tunnistan että hei musta puhutaan, ja se on ihanaa. 

Oon myös kiinnittänyt huomiota siihen, miten yllättävän nopeasti vanha nimi on alkanut tuntua vieraalta. Jotenkin mä ajattelin, että kun mun vanha nimi on ollut mulla kuitenkin aina, niin eihän se koskaan ala tuntumaan vieraalta tai oudolta tai loukkaavalta. Silti se on tapahtunut ihan parissa viikossa. Yritän kyllä olla maltillinen ja sietää sitä, mutta se alkaa jo nyt olla vaikeaa. Toisaalta tiedän, että vanha nimi varmaan kummittelee jossakin määrin mun elämässä mukana aina, mutta silti toivon mahdollisimman pian eläväni sellaista arkea jossa se ei hyppää esiin joka hetki. 

Oman nimen kuuleminen, siis tämän oikean nykyisen nimen, tuntuu tosi voimauttavalta ja hyvältä. Vaikka esimerkiksi työpaikan lapset ei tiedäkään taustoja mun nimenvaihdon takana, niin tulee silti tosi hyväksytty olo. On vaan ihanaa olla Leimu, kun se tarkoittaa sitä että saan olla minä. 

Nimen vaihtaminen ja raha

Mun uusi passi oli saapunut tänään, se oli valtava ilonaihe, ja lähdin suoraan sen haettuani toimittamaan muitakin nimenvaihtoon liittyviä virallisia asioita. Toivottavasti osasin sutata kaikki tarpeelliset asiat passista eikä kukaan nyt pääse käyttämään sitä väärin. Ajattelin kirjottaa joka tapauksessa postauksen siitä mihin kaikkeen mulla on nimenvaihtoon liittyen mennyt rahaa. 

Nimenvaihto itsessään siis maksoi 25€, ja sillä sai vaihdettua kerralla molemmat etunimet. Kaikki sellaiset viralliset paperit tai kortit joissa on mun nimi, täytyy kuitenkin uusia, ja se on se kallis osuus tässä koko nimenvaihtoprosessissa. 

Ilman uutta passia (tai muuta henkilöllisyystodistusta, mutta koska mulla ei ole ajokorttia tai henkilökorttia tai kuvallista Kela-korttia tai mitään, niin passi on se mun henkkari) en saanut esim. uutta kirjastokorttia, joten olen tosi iloinen että nyt mulla taas on ajantasainen henkilöllisyystodistus. 

Tein uuden passihakemuksen netissä, ja se maksoi 48€. Sitä ennen kävin passikuvissa ja ne maksoi 15€. En kamalasti tehnyt hintavertailua passikuvien suhteen, mutta veikkaan että toi voisi olla sellainen keskihinta jos valokuvaamossa käy. 

Sen jälkeen suuntasin pankkiin. Tarvitsen uuden pankkikortin, ja se maksaa 20€. Lisäksi toki mun tiedot päivitettiin myös pankin tietoihin. Seuraavaksi lähdin uusimaan S-pankin korttia, jota käytän sekä pankkikorttina että bonuskorttina. Sen uusiminen maksoi 10€, vaikka tieto uudesta nimestä olikin mennyt S-pankkiin itsestään. 

Lisäksi mun täytyy uusia opiskelijakortti, sen pystyin hoitamaan ilman henkkareita jo eilen. Sillekin tuli hintaa 10€, vaikka toki se vuositarra on jo maksettu ja siirtyy automaattisesti voimassaolevana uuteen korttiin. 

Lisäksi mun täytyy uusia vielä kirjastokortti, en tiedä maksaako se. Muuta uusittavaa en juuri nyt keksi, mutta jos jollekin tätä lukevalle tulee mieleen jotain, niin saa ehdottomasti kertoa! Kuitenkin jo näiden nyt uusittujen korttien ja asiakirjojen uusimiseen on mennyt yhteensä 103€, minkä lisäksi itse nimenmuutos maksoi sen 25€, eli yhteensä oon käyttänyt uuteen nimeen 128€. Se tosin ei tunnu ihan hirveän pahalta, koska luulin että itse nimen muuttaminenkin olisi paljon kalliimpaa. Lisäksi nimen vaihtaminen on parantanut mun omaa oloa huomattavasti, joten eiköhän se ole sen arvoista! 

Kuulumisia

Mulla oli monta asiaa joista halusin kirjoittaa, mutta ei kuitenkaan mitään kamalan suurta ja ihmeellistä, joten päätin että kirjottelen kaikenlaista tähän yhteen ja samaan postaukseen, kuulumisia siis. Monet asiat kuitenkin liittyy toisiinsa, ja toisaalta on kiva vaan kertoa mitä elämässä on meneillään juuri nyt, liittyi ne sitten tähän prosessiin tai ei. 

Viime päivinä oon suuresti iloinnut oman nimeni näkemisestä virallisissa yhteyksissä. Eilen tuli postissa esimerkiksi uusi Kela-kortti, ja jotenkin se tuntui kauhean tärkeältä. Nautin uuden nimeni näkemisestä tosi paljon, sillon tulee sellainen olo että se on totta. 

Oon tällä hetkellä sairaslomalla selkäkipujen takia, ja kävin eilen hakemassa apteekista panadolia. Iloitsin suunnattomasti siitäkin että lääkepurkin kyljessä luki mun uusi nimi. Elämän pieniä iloja! 

Meillä on työpaikalla tulossa itsenäisyyspäiväjuhla, minkä lisäksi näin joulun alla on esim. pikkujoulut. Ajattelin, että ois kivaa näyttää siellä siistiltä ja juhlavaltakin, mutta toisaalta en halua tehdä kompromisseja kamalasti sen kanssa miltä musta tuntuu. Juhlat on muutenkin vähän epämukavia tilanteita mun mielestä, ja juhlapukeutuminen ei oo koskaan ollut mikään mun vahva laji. Ajattelin, että no mä käyn kaupassa ja ostan jonkun tumman kauluspaidan. Haaveilin myös rusetista tai kravatista sen kanssa. 

Tehtävä ei kuitenkaan osottautunut ihan niin helpoksi, koska kaikki sellaiset perus kauluspaidat jollaisen olisin halunnut, tuntui jotenkin vääränlaiselta. Kierreltiin sunnuntaina kauppakeskusta, ja mun usko alkoi jo loppumaan. Aina oli liian pitkät hihat, liian tiukka jostakin kohtaa ja liian löysä toisesta, muuten vaan kummallisen muotoinen... Sillon meinasi ahdistus keittää pahasti yli ja kehodysforia ottaa vallan, tai ehkä ottikin. Lähdin tyhjin käsin kotiin. 

Eilen uskalsin kuitenkin yrittää uudestaan, ja löysin ihan mun värisen paidan. Ilman suurempia odotuksia kävin sovittamassa sitä, ja se olikin aika hyvä. Uskalsin jopa pistää rusetin kaulaan, ja tykkäsin lopputuloksesta ihan tosi paljon. Mun on vaikea elää kehossani, enkä mä näytä siltä miltä haluaisin tai miltä koen että mun pitäisi näyttää, mutta ehkä tämän kehon luomissa rajoissa pääsin nyt aika hyvään lopputulokseen kuitenkin. Allaoleva kuva ei ehkä ole kovin edustava, mutta siinä näkyy uusi rusetti ja paita ja onnellisuushymy mun kasvoilla.  

Olin ehkä tähän asti ajatellut etten julkaise itsestäni naamakuvia täällä, mutta sen jälkeen kun jaoin tämän blogin julkisesti Facebookkiin ja linkitin mun omilla kasvoilla olevan Instagram-tilin tuonne sivupalkkiin, niin antaapa nyt mennä.  

Eilen kävin myös Setan nuortenillassa, käyn siellä yleensä aina välillä silloin kun työvuorot antaa myöten. Etenkin viime aikoina on tuntunut tosi tärkeältä se että on ollut joku paikka jossa voi huoletta käyttää uutta nimeä ilman että kukaan ajattelee että oon kummallinen, ja jossa muutenkin saa ihan vaan olla. Alla on kuva taideteoksesta joka me saatiin aikaan eilen. 

Tänään mulla oli aika poliisiasemalle. Nimenmuutoksen jälkeen tarvitsin totta kai uuden passin, ja eilen sain käytyä passikuvassa ja varattua ajan. Nimeä muuttaessa ja uutta passia hakiessa täytyy itse aina käydä paikan päällä, vaikka muutoinhan passihakemuksen voi nykyään tehdä kokonaan netissä, siis jos mitkään tiedot ei ole muuttuneet. Mäkin tein hakemuksen netissä, koska se oli pari euroa halvempi niin, mutta piti silti käydä tekemässä uusi allekirjoitus poliisiasemalla ja sormenjäljetkin sain antaa uudelleen. Tuntui kauhean kivalta kun virkailija kutsui mut tiskille uudella nimellä.

Olin poliisilaitokselta ulkona jo siihen aikaan kun mun ajan olisi pitänyt vasta olla, eli hyvin nopeaa ja sujuvaa toimintaa. Passin pitäisi olla noin viikon sisällä noudettavissa tuosta meidän lähiärrältä, ja sen jälkeen mä voin vihdoin päivittää myös kaikki muut korttini. Ainaskin kirjastokortti, opiskelijakortti, kauppojen etukortit ja pankkikortit pitää päivittää. Ajokorttia mulla ei ole, eikä muutakaan henkilökorttia, ja Kela-kortti tosiaan tuli postissa ihan automaattisesti. 

Tänään mun urakkana on tehdä kouluhommia eteenpäin. Tämä syksy on ollut aika raskas, ja oon pahasti jäljessä kouluhommissani, mutta viikonloppuna onneksi sain ne jo jonkinlaiseen järjestykseen, joten onneksi nyt edes tiedän mistä aion jatkaa. 

Facebook-kaverit ja niiden ihanat kommentit

Sen jälkeen kun uusi nimi virallisesti astui voimaan, on tuntunut siltä että haluaisin käyttää sitä mielellään vaan joka paikassa ja kaikkialla. Oon itsekin yllättynyt siitä, miten musta tuntuu että mun oikea nimi on Leimu ja että mua tulisi kutsua vain sillä nimellä. On tavallaan loukkaavaa jos joku käyttää vanhaa nimeä vaikka tietää uuden, joskin samalla kyllä ymmärrän ettei se ole ihan niin yksinkertaista läheisille ihmisille. Ehkä se on tottumiskysymys, ja mä yritän antaa kyllä aikaa kaikille ympärilläni oleville ihmisille. Välillä se vaan tuntuu vaikealta. 

Päätin kuitenkin, että virallinen nimenmuutos on riittävä syy kirjoittaa Facebook-julkaisu ja kertoa ihmisille sekä mun uudesta nimestä että sukupuoli-identiteetistäkin. Niinpä kirjoitin tällaisen päivityksen ja linkitin tämän bloginkin. Hetken täällä oli tosi monta lukijaa, mikä oli aika hauskaa, kun yleensä iloitsen siitä jos viis ihmistä on vieraillut sivulla. 

Vähän alkoi jännittämään että miten ihmiset reagoi, kun aikani olin lueskellut edes takaisin kirjoittamaani päivitystä ja vihdoin päättänyt julkaista sen. Mutta mun pelot olikin ihan turhia, ja päivitys keräsi toinen toistaan ihanampia ja kannustavampia kommentteja sekä viestejä. Voi että kun mun elämässä on ihania ihmisiä! Oon koonnut alle kollaasin osasta niistä kommenteista jotka sain, ihan vaan siksi että jos tätä joskus sattuu vaikka lukemaan joku sukupuoltaan pohtiva tyyppi tai joku joka pelkää ihmisten reaktioita, niin tässä on joku todiste maailman ja ihmisten hyvyydestä myös. En mä sano että transihmiset ja muunsukupuoliset pelkäisi turhaan, ei todellakaan, mutta on ihanaa huomata että monelle ihmiselle tällaset asiat ei ole mitenkään ihmeellisiä ja että ne on tosi okei. 

Kyllä mä mietin mitä ne loput ihmiset ajattelee jotka ei tykänneet mun kirjoituksesta tai kommentoineet siihen mitään. Mitä ajattelee ne ihmiset jotka on mulle tärkeitä vaikka meillä onkin hyvin erilainen maailmankatsomus. Yritän kuitenkin keskittyä kaikkeen tähän positiiviseen ja ihanaan. Nää kommentit kantaa mua tosi pitkälle. 

Nyt kun mun kaikki lähes kolmesataa Facebook-kaveria tietää tästä, niin ei mulla ole enää kamalasti pelättävää. Työpaikalla pitäisi kuitenkin osata ottaa asia puheeksi, ja se tuntuu aika vaikealta ajatukselta, joskin erittäin tarpeelliselta ja siltä että se pitää tehdä pian. Reaktiot pelottaa sielläkin, työpaikalla olevat ihmiset on kuitenkin niitä joiden kanssa arkena vietän suurimman osan päivistäni. Lisäksi mun pitäisi aloittaa korttienpäivitysrumba, mutta sitä ennen pitäisi käydä passikuvassa ja hommata uusi passi jotta mulla olisi uudella nimellä oleva henkilöllisyystodistus jotta mä saisin mistään kortin jossa olisi mun uusi nimi. Tuntuu että siinä on kamalasti tekemistä, mutta toisaalta se on ihan kivaa (jos rahanmenoa ei lasketa), koska joka kerta kun näen mun uuden nimen jossakin, niin tulen valtavan iloiseksi. 

Nimenmuutos

Tänään töitten jälkeen päätin pistäytyä allaolevaan paikkaan, ja tässä postauksessa kerron mitä sitten tapahtui!

Kun mä keksin itselleni myös toisen nimen, niin se vaan loksahti paikalleen, ja mä tiesin että tää se mun nimi on. Siitä lähtien oon koko ajan ajatellut sitä että pitäisi vaan vaihtaa se nimi mahdollisimman pian. Jotenkin musta oli silti hankalaa ymmärtää että miten tää nyt käytännössä menee, ja sen takia kirjotan tähän tämän koko etunimieni muutosprosessin. 

Ensimmäiseksi tietty mietin etunimet jotka haluaisin. Etsin tietoa siitä miten nimet muutettaisiin maistraatin sivuilta, ja sieltä löysin tiedon siitä että ensimmäisen kerran etunimen saisi muuttaa ilmoituksella eikä hakemuksella. Siihen siis ei tarvitsisi kirjoittaa mitään perusteluita nimen muuttamiselle. Myös lomake nimenmuutosta varten löytyi maistraatin sivuilta. 

Mulle jäi kuitenkin hämärän peittoon se, voisiko lomakkeen täyttää, tulostaa ja postittaa/lähettää sähköisesti vai pitäisikö se kiikuttaa itse maistraattiin, jolloin tietysti olisi ihan sama täyttää lomake siellä paikan päällä. En myöskään itse löytänyt tietoa siitä voiko kaikki etunimet muuttaa kerralla ja maksaako enemmän jos muuttaa kaikki nimet ja hankkiutuu kaikista vanhoista eroon. Onneksi mulla kuitenkin oli joku jolla oli itsellä kokemusta etunimien vaihtamisesta jolta saatoin kysellä. Etunimet voi siis vaihtaa kaikki kerralla. 

Mä itse päädyin lopulta menemään maistraattiin paikan päälle ja täyttämään paperit siellä. Ajattelin, että sitten ainaskin tiedän että asia on hoidossa ja tieto on mennyt perille asti eikä jäänyt johonkin matkan varrelle. Sitä mä en kuitenkaan ajatellut, että nimenmuutos tapahtuisi näin helposti. 

Mä siis menin maistraattiin vähän kuin kotimatkalla, kun mulla oli aamuvuoro ja oli hyvin aikaa. Täytin ilmoituksen nimenmuutoksesta johon siis kirjattiin vanhat nimet, uudet nimet, osoite laskutusta varten ja päivämäärä, paikka sekä allekirjoitus. Virkailija kysyi multa tahdonko maksaa heti vai laskulle, ja kun sanoin että voin mä hetikin maksaa, niin hän sitten sanoi että siinä tapauksessa nimenmuutos astuu voimaan heti tästä päivästä lähtien. Lisäksi hän kysyi, olenko tarkistanut että molempia nimiä on Suomessa annettu etunimiksi, mihin vastasin että kyllä on ja molemmille sukupuolille (yleensähän en siis käytä sellaista ilmaisua kuin "molemmat" sukupuolet, koska sukupuolia on enemmän kuin kaksi). Olin ihan ihmeissäni, että mun valitsemia nimiä ei kyseenalaistettu ollenkaan niin kuin olin pelännyt. 

Olin ihan ällikällä lyöty, mä kun ajattelin että siinä menisi ainaskin monta viikkoa että nimi muuttuu, ja sitten se tapahtuikin heti. Musta tuntui ihmeelliseltä että se virkailija oli niin rauhallinen kun mun koko maailma hyppi ja tanssi ja iloitsi. Kädet tärisi kun kirjotin niitä papereita, jännityksestä ja onnesta ja kaikesta. Täyttelin sitten vielä samalla ilmoituksen kutsumanimestä, ja koska maistraatissa ei ollut ruuhkaa (siellä ei ollut ketään muuta kun minä), niin virkailija tulosti mulle samalla tavallisesti postissa lähetettävät paperit jotta sain ne matkaan heti. Nimenmuutos maksoi 25€, ja nyt mulla on uudet etunimet! 

Nyt alkaakin sitten sen selvittely mihin kaikkialle mun pitää ilmoittaa nimenmuutoksesta, ja kaikkien mahdollisten korttien ja muiden dokumenttien uusiminen. Se tässä tulee enemmän maksamaan kuin tuo itse nimen muuttaminen, mutta eiköhän se oo sen arvoista! 

Muunsukupuolisuudesta kertominen perheelle

Kaapistatulotarinoita olisi kerrottavana vaikka miten paljon, ja monet niistä on hyvin erilaisia toistensa kanssa. Tänään ajattelin keskittyä perheeseen ja läheisiin ihmisiin ja siihen miltä kaapista tuleminen on heidän kohdallaan tuntunut. Nuorempana en ole vielä tiedostanut olevani muunsukupuolinen, mutta sillon oon tullut kaapista seksuaalisen suuntautumiseni kanssa. Se tapahtui vähän itsestään kun aloin seurustelemaan. 

Mä en muista, että olisin aikanaan jännittänyt perheelle sen kertomista, että mun seurustelukumppani oli eri sukupuolta kuin ehkä oletettiin. Luulen että se johtui siitä että mitään kauhean suuria oletuksia ei ollutkaan läheisten ihmisten suunnalta, tai että seurustelukumppanin sukupuoli ei ollut kovin olennainen tai ihmetystä aiheuttava tekijä meidän perheessä. 

Sukupuolestani kertomista mä kuitenkin jännitin tosi kovasti. Muunsukupuolisuus on kuitenkin aika tuntematon käsite monille ihmisille, ja sukupuolta monesti pidetään semmoisena muuttumattomana ja joustamattomana tekijänä. Sen takia mun muunsukupuolisuudesta tiedettiin ensin esim. työpaikalla. Lopulta mä kuitenkin uskaltauduin kertomaan ensin äidille ja sitten isälle ja veljelle. 

Äidille kirjoitin kirjeen jonka annoin kun erottiin kerran kun nähtiin. Seuraavana päivänä äiti laittoi ihanan viestin. Tässä postauksessa onkin kuvituksena pätkiä mun läheisten laittamista viesteistä siihen kun olen kertonut joko mun sukupuolesta tai uudesta nimestä. 

Isälle ja pikkuveljelle mä päädyin kirjottamaan molemmille tekstiviestin. Soittaminen tuntui ihan liian pelottavalta ajatukselta, ja kasvokkain me nähdään niin harvoin että siihen olisi ehkä mennyt liian pitkä aika, ja toisaalta mulla oli sellainen olo että en halua että meidän tapaaminen menee "pilalle" sen takia että mulla on tällaista kerrottavaa ja en voi olla varma siitä miten kukakin reagoi. 

Kaikki on kuitenkin reagoineet ihanasti. Oon pystynyt keskustelemaan melko avoimesti niin transpoliin kuin muihinkin muutoksiin liittyvistä jutuista, ja se on tuntunut tosi hyvältä. Ehkä mä vähän silti rajotan sitä mistä kaikesta kerron ja miten yksityiskohtaisesti, mutta luulisin että mun vanhemmat on kuitenkin aika hyvin perillä sen suhteen missä nyt mennään, ja se tuntuu musta tärkeältä. Mä myös "hyväksytin" uudet etunimet vanhemmillani, vaikka ehkä mä olisin ottanut ne joka tapauksessa, mutta tuntui silti tärkeältä että äiti ja isä tykkäsi mun uusistakin nimistä. 

Kaikki on sanoneet sitä että tärkeintä on se että mä itse olen onnellinen. Se tuntuu hyvältä. Tänään kun hyvästelin isän bussiin kotimatkalle viikonlopun jälkeen ja isä katsoi mua silmiin ja sanoi että "kaikki on hyvin", niin meinasi tulla itku. Tiiän mitä se sillä tarkotti. On niin onnellista että oikeasti meillä on kaikki hyvin sen jälkeekin kun olen kertonut kaiken tämän. 

(pieni lisäys tähän loppuun: mä kyllä lasken myös mun puolison perheeseeni kuuluvaksi, mutta tässä jutussa halusin kirjottaa nimenomaan mun lapsuudenperheestä eli vanhemmista ja sisaruksista) 

Nimijuttuja

Eilen illalla me istuttiin sohvalla, kuunneltiin musiikkia, juteltiin ja juotiin viiniä. Nimiasiatkin tuli jossain vaiheessa puheeksi, ja selailtiin listaa johon oon kerännyt kivoja nimiä. Leimu alkaa tuntua jo pikkuhiljaa omalta, vaikkei sitä läheskään kaikki mun läheiset ihmiset osaa käyttää. Näen sen kuitenkin usein Facebookissa ja pyöritelen sitä paljon mielessäni sekä allekirjoitan kirjeeni mieluusti Leimuna. Yritän antaa ihmisille aikaa uuteen nimeen totuttelemiseen, vaikka välillä se on vaikeaa kun toivoisin että se vaan olisi käytössä heti kaikkialla, vaikka eihän se niin mene. 

Leimu tulee joka tapauksessa olemaan mun ensimmäinen nimi, ja paljon oon pohtinut toisia nimiä. Jokin aika sitten tulin siihen tulokseen, että tuntuisi paremmalta jos en jättäisi nykyisiä nimiäni toisiksi nimikseni, vaan keksisin itselleni uuden toisen nimen. Sellaisen, joka ei "paljastaisi" mua heti esille tullessaan. 

On tuntunut vaikealta keksiä sellaista nimeä. Oon aina pohtinut nimiä paljon, ja mulla on ollut lista kriteereistä miten nimet sopii yhteen. Siihen on sisältynyt esim. että: 

- ensimmäinen nimi on lyhyempi kuin toinen nimi 

- ensimmäisen nimen viimeinen ja toisen nimen ensimmäinen kirjain eivät saa olla samat (mun nykyisessä virallisessa nimessä näin on kyllä ollut, ja silti mun nimet on hyvin kauniit ja sopivat yhteen, mutta...) 

- kumpikaan etunimistä ei saa alkaa samalla alkukirjaimella keskenään eikä sukunimen kanssa 

- etunimiä olisi mielellään kaksi eikä enempää 

- ei yhdysnimiä 

- plussaa siitä jos nimillä on joku merkitys itselle

Eilen selailtiin luontonimiä, koska ne on usein kauniita ja merkitsee jotakin, minkä lisäksi myös Leimu on luontonimi, sen kanssa ois voinut hyvin sopia yhteen toinen luontonimi. Toisaalta juuri se mua alkoi häiritsemään. Leimu on mun mielestä aika vahva nimi kuitenkin, ja jos sen kaveriksi pistäisi melkein minkä tahansa luontonimen, pitäisi tosi tarkasti miettiä ettei ne ole ristiriidassa keskenään (Leimuun ei esimerkiksi mun mielestä voisi yhdistää vaikkapa jotain Kuuraa tai Hallaa, koska ne tarkottaa niin eri asioita ja niissä on niin eri tunnelma). Taisinkin sanoa ääneen, että ois kivempaa kun se toinen nimi ei varsinaisesti tarkoittaisi mitään. 

Lopulta siltä mun ihan omalta listalta, jota oon pyöritellyt edes takaisin kymmeniä kertoja ja joka ei edes ole kovin pitkä, löytyi juuri sopiva nimi. Ei se kyllä mun "kriteereitä" vastaa läheskään täysin, mutta kun mun puoliso sitä ehdotti, niin se oli aika lailla sitten siinä. 

 

Ja se nimi on Nyyti. Leimu Nyyti. En halua kirjottaa sukunimeäni julkisesti tänne, mutta se sopii siihen loistavasti, vaikka alkaakin samalla kirjaimella kuin mun sukunimi. Se ei myöskään ole pidempi kuin Leimu, mutta se tuntuu silti vaan täydelliseltä. 

Kun mä olin pieni, niin Kuka lohduttaisi Nyytiä oli mun lempikirja. Osasin sen jo parivuotiaana ulkoa. Mun molemmat vanhemmat on lukeneet sitä mulle, mä annoin sen veljeni kanssa meidän pikkusiskolle syntymäpäivälahjaksi kun se täytti vuoden. Se tuntuu omalta, siltä että se ois ollut mulla aina, vaikka ei olekaan. 

Haluan mä vielä kysyä mun vanhemmilta mitä mieltä ne on, mutta jotenkin mulla on sellainen olo että varsinkin Nyyti voisi olla helposti lähestyttävä nimi niillekin. Jotenkin se kuvastais hyvin mua. Ja sillon mun koko nimi kuvaisi sitä kuka mä olen, kertoisi siitä kuka mä olen, ja mä voisin onnellisena ja ylpeänä kertoa mun koko nimen pelkäämättä sitä että se paljastaa musta semmoisia asioita joita en halua. Se paljastaisi musta vaan semmoisia asioita mitä mä olen ja mitä mä haluankin jakaa. 

Ensimmäinen poliaika

Siinä se nyt on, ihan ensimmäinen aika transpolille. Tuntuu aika hurjalta, mutta enimmäkseen oon vaan tosi innoissani. Ehkä sitten lähempänä alkaa jännittämään enemmän. 

Mun aika on tammikuussa, eli lähetteen saamisesta katsottuna noin kolmen kuukauden päästä. En ollut varautunut, että ensimmäistä aikaa tulee vielä moneen kuukauteen, tai siis oletin, että ensimmäinen aika olisi joskus puolen vuoden päästä, enkä ollenkaan osannut odottaa että tieto siitä tulisi jo postissa. Tämä oli siis ehdottomasti iloinen yllätys!

Tulin perjantai-iltana kotiin iltavuorosta tosi väsyneenä, ja ihmettelin miksi mulle on HUSista postia, enhän mä kuulu siihen sairaanhoitopiiriin. Joskus jotain perinnöllisyyshommia on siellä selvitelty, ja mä ihmettelin, että eikö niiden nyt pitänyt olla jo ohitse. Ei todellakaan raksuttanut että posti olisi transpolilta jo nyt, vaikka mun puoliso tajusi kyllä heti mistä kirje oli peräisin. 

Mutta sieltähän se oli, olin valtavan innoissani kun avasin kuoren, ja siinä oli mustaa valkoisella; se ihan ensimmäinen aika. On koko viikonlopun ollut sellainen hauska olo, että nyt se on totta. 

Kuori piti sisällään paitsi tuon itse ajan, myös ohjeita miten sairaalalle pääsee ja missä se sijaitsee, sekä nipun täyteltäviä lomakkeita, joissa selviteltiin esim. terveydentilaa, masentuneisuutta ja alkoholin liikakäyttöä. 

Ajattelin, että täyttelen nuo paperit vasta hieman ennen käyntiä, sillä jotkut asiat saattaa kuitenkin esim. omaan mielialaan liittyen muuttua ennen sitä. Toisaalta pohdin koko ajan nimenmuutosjuttuja, ja olisihan se mahtavaa jos saisin nimenkin virallisesti muutettua mahdollisimman pian. Sen takia virallisten papereiden täyttäminen tuntuu nyt jotenkin vaikealta, jos ne sitten onkin jo kahden kuukauden päästä vanhentunutta tietoa. 

Joka tapauksessa tuntuu, että ensimmäisen ajan saaminen on tosi iso juttu, siitä tulee itselle sellainen olo että asiat etenee ja on jotakin mitä odottaa.