Muunsukupuolisuus ja työt

Olen tainnut joskus aiemminkin mainita että olen töissä eskarissa. Tarkemmin mun toimenkuva on tällä hetkellä lastenhoitaja. Oon myös työskennellyt sekä erityis- että ryhmäavustajana, ja tällä hetkellä opiskelen sosionomiksi, joten joskus vielä saatan työskennellä myös lastentarhanopettajana. Tykkään kovasti työskennellä päiväkodissa ja eskarissa. Eilen tuli kuitenkin vastaan sellainen tilanne, että halusin kirjoittaa siitä tänne, tai lähinnä siitä minkälaisia ajatuksia se mussa herätti. 

Olin eilen yhdessä toisessa ryhmässä auttamassa muutaman tunnin, ja siellä eräs mulle kyllä jo entuudestaan tuttu lapsi katseli mua pitkän tovin, näytti ihan että hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. Hetken päästä hän esittikin kysymyksen, joka yllätti mut jotenkin ihan kokonaan; "ootko sä tyttö vai poika?" 

Tulin tavallaan tosi iloiseksi. Tuntui jotenkin lohdulliselta että joku ihminen ei näe musta mun sukupuolta ulospäin, tai siis pysty sukupuolittamaan mua mieheksi tai naiseksi mun ulkonäön perusteella. Vaikka kyseessä nyt olikin pieni lapsi. Olin mä tiedostanut että kyllä varmaan joku jossakin vaiheessa kysyy juuri jotain tuon suuntaista, mutta silti mä jäädyin ihan kokonaan, ja se jäi harmittamaan mua. En osannut vastata oikein mitään, vaikka etukäteen oon aina ajatellut, että lapsille vastataan totta kai rehellisesti mutta silti lapsentasoisesti. Ja nimenomaan se on mun mielestä tärkeää että lasten kysymyksiin vastataan, enkä itse kuitenkaan toiminut niin. 

Nyt tilanne oli sellainen etten mä loppujen lopuksi oikein pystynyt alkaa käymään pidempiä keskusteluita, eikä meidän keskustelu oikein tuosta enää jatkunut. Esitin sille lapselle vastakysymyksen että mitäs luulet, kun en muutakaan keksinyt. Se katsoi mua kuin tyhmää kasvoillaan sellainen ilme että no en kai mä ois kysynyt jos tietäisin, ja vastasi että no en tiedä. Mua jäi harmittamaan oma tyhmyyteni tossa tilanteessa ja se etten oikeasti kohdannut sitä lasta ja sen ihmetystä. Mutta ehkä mä ens kerralla osaan toimia paremmin. 

Lapsilla on usein tapana sukupuolittaa kaikki ihmiset ja monesti myös asiat, siihenhän ne on oppineet. Päiväkoti onkin tosi sukupuolittunut ympäristö mun mielestä, monessa paikassa näkee että tytöt ja pojat on jaettu eri ryhmiin, niiden nimilaput on eri värisillä pohjilla, jossain määritellään erikseen jopa vielä tyttöjen ja poikien lelujakin, mikä tuntuu kyllä aika järjettömältä. Ehkä huomaamattomampaa sukupuolittamista voi olla leikkitilojen järjestäminen oletusten perusteella tai se kun porukkaa pinkkipukuisia lapsia yleistetään pelkästään tytöiksi tai kun vaikkapa luottamusroolit jakautuu sukupuolen mukaan ihan huomaamatta. 

Mä ajattelen, että mun työssä lapset on ehdottomasti keskiössä. Tärkeintä on että lapsilla on hyvä olla, ja mä olen töissä niitä lapsia ja niiden tarpeita varten. Toisaalta pidän tärkeänä sitäkin että mun ois töissä hyvä olla, ja siksi oli tärkeää esimerkiksi kertoa lapsille (ja toki myös työyhteisölle) mun uudesta nimestä. Omaa muunsukupuolisuuttani en ole tuonut millään tavalla esille kun ollaan puhuttu lasten kanssa, mutta joskus lapsilta on tullut esimerkiksi sellaisia kommentteja että "sulle pitäis varmaan keksiä joku pojannimi kun näytät ihan pojalta" (siis ennen nimenmuutosta) tai "onko Leimu tytön vai pojan nimi" (johon vastasin että se voi olla kumman vaan). 

Olin aina ajatellut että sitten kun joku lapsi kysyy suoraan mun sukupuolesta niin mä myös vastaan siihen suoraan. Tuntuu hölmöltä että en vastannutkaan. Ei mun olisi ehkä tarvinnut sanoa kuin että en ole kumpikaan. Toisaalta mä en voi tietää miten paljon kysymyksiä sille lapselle heräisi, ja silloin haluaisin että tilanne olisi sellainen että niistä lapsen kysymyksistä voisi rauhassa jutella. Samalla taas lasten kanssa käydyt keskusteluthan usein on lyhyitä ja arjen muun toiminnan lomassa tapahtuvia, ei niiden kanssa erikseen lähdetä mistään keskustelemaan yleensä. 

Välillä myös huomaan että mussa herää pelko siitä mitä lasten vanhemmat ajattelee. Eskari-ikäiset lapset juttelee jo paljon ja tuntuu muistavan kaiken, ja ne kertoo myös ne asiat kotona. Se ei mua haittaa, mutten silti voi olla ajattelematta, että entä jos jollekin vanhemmalle muodostuisi ongelmaksi vaikkapa se että sen lapsi tietää mun muunsukupuolisuudesta. En ole mitenkään ajatellut lapsille alkaa asiasta kertomaan, mutta pakkohan mun on vastata rehellisesti jos joku sattuisi vielä kysymään. 

Siitä kuitenkin olen onnellinen, että mulla on koko ajan töissä parempi olla, ja siihen on vaikuttanut se, että olen ollut paljon avoimempi esimerkiksi muunsukupuolisuuteeni liittyen. Ei enää ahdista mennä töihin sen takia että tulisin väärin sukupuolitetuksi työkavereiden toimesta, ja melkein kaikissa tilanteissa ihmiset osaa jo käyttää mun oikeaa nimeä. Alkusyksystä mulla oli tosi raskas ja ahdistunut olo, silloin oli toki paljon muitakin juttuja mielen päällä, mutta nyt huomaan miten iso asia tämäkin oli. Vaikka kukaan ei tahallaan ole sanonut mitään mikä mua loukkaisi, niin silti tunsin itseni tosi kuormittuneeksi. Ehkä kevät tuo kuitenkin mukanaan vielä kevyempää ja parempaa oloa, ja elättelen myös pieniä toiveita sen suhteen, että mun vanha nimi alkaisi jäädä kokonaan unholaan sen myötä ainaskin työpaikalla. 

Hiustenleikkuu

Mä käyn aina leikkauttamassa mun hiukset kun en osaa tehdä sitä itse. Näin lyhyitä hiuksia saa leikata aika usein, ja tokihan se on kivaa kun joku leikkaa hiuksia ja pesee ne ja saa istua vaan. Samalla ne tilanteet on kuitenkin mun mielestä tosi hankalia ja pelottaviakin jos kyseessä on joku vieras ihminen joka ei tiedä musta mitään. Silloin on koko ajan läsnä se pelko siitä sukupuolittamisesta.  Monessa kampaamossa hinnat on edelleen ilmoitettu miesten ja naisten hiustenleikkauksille erikseen, tai miesoletettujen ja naisoletettujen. Musta on aika väärin että sen oletuksen tekee ihminen joka on aivan vieras. Tässä tapauksessa se oletus myös vaikuttaa suoraan johokin (eli siis hintaan), joten se ei ole käytännönkään kannalta ihan yhdentekevää jos verrataan vaikka siihen mitä sukupuolta mä olen merkinnyt olevani jossakin pikaruokaravintolan sovelluksessa. 

Mulla tosin on paksut hiukset. On ne kyllä lyhyetkin, enkä mä olisi niistä niin kamalan tarkka. Oon käynyt aika monessa eri kampaamossa tässä viime vuosien aikana, ja aina mulle on kuitenkin varattu aikaa siihen ns. naisten hiustenleikkaukseen jonkun työntekijän toimesta, ja vaikka joskus oon selvinnyt pois sieltä kampaamosta jo puolen tunnin jälkeen, on multa silti veloitettu se hinta joka muiltakin naisoletetuilta veloitetaan. Joskus se on tuntunut epäreilulta, mutta samalla mä en tunne tätä systeemiä tarpeeksi hyvin kritisoidakseni sitä. Mistä mä tiedän mitä muut ihmiset hiustensa leikkaamisesta maksaa, ja istuuko ne miesoletetut sitten siellä aina lyhyemmän aikaa kuin puoli tuntia. Tosin mä luulen, että ne miesoletetut joilla on yhtä lyhyet hiukset kuin mulla ei maksa samaa hintaa kuin minä. Olisi kiinnostavaa tietää pitääkö se paikkansa. 

Miesten ja naisten hiustenleikkuuhinnastojen erittely sukupuolen mukaan on siis laissakin kielletty jo joskus 1980-luvulla, mutta silti sitä tapahtuu monissa paikoissa edelleen. Ja vaikka listahinnoissa ei olisi eritelty miehiä ja naisia, niin usein se käytännössä menee kuitenkin niin. Mulla ei ole faktatietoa siitä leikkaako hiusalan ammattilaiset mies- ja naisoletettujen hiukset eri tavalla tahallaan tai vahingossakin, mutta mua pelottaa jotenkin että asia on niin. Mä ainaskin toivoisin että mun hiukset leikattaisiin pelkästään mun toiveiden mukaan, ei mun (väärin) oletetun sukupuolen mukaan. 

Yleensä mua houkuttaisi ostaa joku hiustenajoväline itselleni kotiin ja ajella vaan hiukset lyhyiksi. En tosin tiedä olisiko se hyvä ajatus, ehkä mun täytyy ensin testata jossain ammattilaisen käsissä miltä näyttäisin niin lyhkäsillä hiuksilla. Helpointa ja vähiten kuormittavaahan se olisi niin että saisin hoidettua hiukseni ihan itse. 

Jotenkin pahinta on vaan se, että musta tehdään se oletus. Kun mä varaan aikaa, niin musta tehdään oletus äänen perusteella (koska nimen perusteella ei voi enää tehdä, se on ihanaa). Mä en tiedä leikataanko mun hiukset jotenkin eri tavalla kuin semmoisen miehen jonka hiuksia myös leikataan saksilla eikä pelkästään ajella koneella. Onko se jotenkin ratkaisevalla tavalla erilaista, vai miksi sille joissakin paikoissa on määritelty eri hinta? 

Oon monesti miettinyt myös ihan parturiliikkeeseen kävelemistä, vielä en tosin ole toteuttanut sitä. En tiedä käännytettäisiinkö mut pois sieltä tai oisko niilläkin mulle joku eri hinnasto tai eri ajanvaraussysteemi, mutta jos mulle ilmaistaisiin etten sinne voi mennä, niin se ois kyllä tosi väärin. Sukupuolihan ei todellakaan ole ihmisen housujen sisällön avulla määriteltävissä, mutta jotenkin luulen että tämmösissä tapauksissa ihmiset ehkä ajattelisi että on, ja silloin mun tekisi kyllä mieli kysyä perusteita sille että mistä ne päättelee että mä en olisi mies. Ei ne tiedä mitä mun housuissa on, ja entä jos mä olisinkin vaikka transmies? Tietenkään mä en tiedä kävisikö näin vai menisikö kaikki ihan hyvin, mutta se on ehkä se pelko mikä mulla kuitenkin on. 

Ehkä tää on nyt vähän jossittelua, enkä mä todellakaan tiedä maksaisinko mä miesoletettuna ihan samaa hintaa mun hiusten leikkaamisesta, ehkä maksaisinkin. Jotenkin vaan se ajatus ei jätä mua rauhaan, että muhun suhtauduttaisiin eri tavalla jos mut oletettaisiin mieheksi. Viime aikoina oon muutenkin usein toivonut että mut olisi määritelty syntymässä pojaksi ja saisin elää miesoletettuna, jolloin mulla olisi jo sosiaalisestikin ihan erilainen asema. Joskus se naislokero johon mut väkisin laitetaan tuntuu tosi pöljältä (sen lisäksi toki että se on väärä, ahdistava ja vaikka mitä muuta), kun en mä sovi siihen yhtään. Eikö muut ihmiset näe sitä vai eikö ne halua nähdä? En toki sopisi siihen miehenkään rooliin yhtään, mutta jotenkin sekin tuntuisi helpottavalta nykytilanteeseen verrattuna. 

Sekin on musta ehkä vähän ikävää, että hiukset on mulle tällä hetkellä ennen sukupuolenkorjausprosessin aloittamista se helpoin tapa vaatteiden lisäksi muokata ulkonäköäni haluamaani suuntaan. Tykkään mun hiuksista valtavasti, ja tuntuu epäreilulta että hiusten leikkauttamiseenkin voi liittyä näin paljon tällaisia ristiriitoja. Se on kuitenkin palvelu josta myös minä maksan. Ja mielelläni maksankin, jos se palvelu on oikeasti hyvää ja sitä tuotetaan myös mulle. Hinnoittelemalla hiustenleikkuupalvelut naisille ja miehille mut suljetaan automaattisesti pois. 

Pitää kuitenkin sanoa, että myös ihania kampaajia on olemassa, eikä työntekijä myöskään aina voi vaikuttaa niihin hintoihin itse. Ehkä sitä hintaa tärkeämpänä mä pitäisinkin muuten sensitiivistä kohtelua, sitä että jätettäisiin ne oletukset tekemättä vieraista ihmisistä. Semmosia hiusalan ammattilaisia oonkin onneksi saanut kohdata! 

Rasti ruutuun - ja onko se nyt niin iso asia

Joskus mua kyllästyttää vähän kaikki, ja yksi sellainen asia joka saa aina ärsytyksen jotenkin nousemaan on se kun pitää laittaa rasti ruutuun jonkun sukupuolen kohdalle eikä saatavilla ole mulle sopivaa vaihtoehtoa. Kyllä mä pystyn elämään sen kanssa että mun MTV3 Katsomon tai pikaruokaravintolaketjun bonuskorttisovelluksen tiedoissa lukee aivan mitä sattuu, mutta sitten kun niin käy usein, niin jotenkin se vaan ärsyttää. 

Käytiin hakemassa ruokaa juurikin yhdestä pikaruokaravintolaketjusta muistaakseni viime viikolla, sovellus oli jotenkin päivittänyt itsensä ja mun piti syöttää tietoni sinne uudelleen. Sitten eteen lävähti kysymys "oletko mies vai nainen", mihin tietty olisin vastannut että no en kumpikaan, mutta tällaisissa kysymyksissä ei yleensä ole mulle sopivia vastausvaihtoehtoja, joten vastasin ihan mitä sattuu. Niin mä yleensä teen. 

Jotenkin usein tuntuu helpommalta raksittaa se sukupuoli, jota mulle syntymässä EI ole määritelty, koska mun on kuitenkin pakko käyttää syntymässä mulle määritellyn sukupuolen pukuhuoneita esimerkiksi. Lisäksi mua päivittäin oletetaan sen mulle määritellyn sukupuolen mukaan, joten jotenkin on helpompaa valita se toinen niistä vaihtoehdoista silloin kun on pakko valita. 

Mua alkoi jotenkin ärsyttämään niin paljon, että mä ihan pistin palautetta tästä asiasta. Tänään sain vastauksen. Jäin itsekin tämän vastauksen jälkeen miettimään, että teenkö mä nyt kärpäsestä härkäsen, onko tää niin iso asia mun elämän kannalta. Ei, ei tämä yksittäinen sovellus ja sen rajoittuneet vaihtoehdot ole mitenkään iso asia mun elämän ja arjen sujuvuuden kannalta. En mä enää edes tänään muistanut laittaneeni palautetta. 

Mutta kuitenkin kun päivästä toiseen joka paikka on täynnä oletuksia ja lokeroita joihin sua yritetään tunkea ja joihin sä et mitenkään päin vaan sovi, et sovi vaikka haluaisitkin, et sovi vaikka kuinka yrittäisit, niin alkaahan se harmittamaan ja ärsyttämään. Tulee jotenkin sellainen viesti pikkuhiljaa että ei munlaisia ihmisiä ole olemassa, tai ei sitä ainaskaan tunnusteta tai tunnisteta. 

Välillä mä oon vähän itseänikin vastaan tässä kaikessa. Ajattelen että älä nyt viitti tyhjästä vouhottaa, elämä jatkuu eikä tämmösellä oikeesti oo merkitystä minkään suhteen. Mietin usein myös, etten saa tehdä muiden ihmisten elämästä hankalaa nostamalla tällaisia asioita esiin tai huomauttamalla mua kohtaan vääränlaisista sanavalinnoista tai käytöksestä. Ja se on mun mielestä ihan kauhean väärin, että mä en sais sanoa siitä. 

Usein on vaikea selittää, että miksi musta muunsukupuolisena tuntuu vaikealta vaikkapa käyttää julkisia vessoja tai pukuhuoneita. Tiedostan, että monet ihmiset ihan hyvää hyvyyttäänkin voi sanoa, että eihän kukaan muhun naistenvessassa mitään huomiota kiinnittäisi, että sinne vaan rohkeasti. 

Mutta kun ei kyse ole siitä. Joka kerta kun mä menen sinne sukupuolitettuun vessaan, niin mä teen kompromissin muiden ihmisten mukavuuden takia, teen kompromissin koska mun sukupuolta ei semmoisissa tilanteissa ole olemassa ja koska kaikkien ihmisten nyt vaan on sukupuolestaan huolimatta pakko joskus käydä vessassa. Toisaalta joka kerta kun mulle löytyy se sukupuolittamaton vaihtoehto, joka usein on inva-vessa, niin tunnen ihan valtavaa helpotusta että jes, saan hoitaa asiani turvassa ja rauhassa enkä joutunutkaan tekemään kompromissia joka huonontaisi mun omaa oloa. Silloin tosin pelkään sitä, että ihmiset syyllistää mua inva-vessan käytöstä "turhaan". 

Ehkä tässä rasti ruutuun -meiningissä on vähän sama homma. Eihän mun arki kaadu siihen yhteen rastiin, eihän se loppujen lopuksi vaikuta mihinkään. Ehkä se menee vaan johonkin järjestelmään. Toisaalta se kuitenkin on mulle tilanne, jossa mä joudun pistämään itseni syrjään ja taipumaan johonkin mitä en ole. Kun niitä tulee vastaan usein, alkaa se ärsyttämään ja väsyttämään tosi paljon, että taasko... 

Yläpuolella näkyy vastaus jonka sain, ja johon sitten vastasin, että sovelluksessa ei kyllä varmasti näy muita vaihtoehtoja, ja että minkähän vaihtoehdon sitä sitten näistä kahdesta valitsisi kun molemmat on vääriä. Kysyin myös, miten sukupuoli vaikuttaa ruokaketjun markkinointiin. Sain tosi asiallisen ja kivan vastauksen, siitä pisteet ehdottomasti, ja nyt mulla on vähän vähemmän sellainen olo että taivuin tässä asiassa. Vaikka ei tuolla sovelluksessa edelleen ole kun noi kaksi vaihtoehtoa. 

Itsenäisyyspäiväjuhlat ja pukeutuminen

Huomenna on itsenäisyyspäivä ja eilen meillä oli töissä illalla itsenäisyyspäiväjuhlat. Mä olen siis töissä eskarissa, ja meillä oli yhteiset juhlat koulun kanssa. Toki ne oli lasten juhlat, täynnä lasten esityksiä, eikä silloin kai minkään pitäisi olla ihan niin tarkkaa, mutta siitä huolimatta tämä juhlatilaisuus laittoi mut pohtimaan asioita. 

Mua jännitti koko juhla muutenkin. Yleisössä oli paljon tuttuja ja tuntemattomia vanhempia ja muita läheisiä, ja mä säestin kahdessa esityksessä. En todellakaan nauti säestämisestä noin suuren yleisön edessä. Lisäksi mulla oli epävarma olo sen suhteen miltä näytän, niinkun mulla on joka päivä ja joka hetki. Jotenkin juhlatilanteessa se korostui vielä entisestään. 

Sillä ei ollut väliä mikä juhla oli kyseessä, juhla kuin juhla. Eikä silläkään, että kukaan sieltä yleisöstä ei tullut katsomaan mua, vaan omia lapsiaan. Juhlat on pukeutumisen kannalta tosi hankala tilanne munlaiselle ihmiselle, jolle pukeutuminen on hankalaa muutenkin. Mun keho asettaa niin valtavia rajoja mun pukeutumiselle, että vaikka mulla ois sellanen olo että näytän hyvältä jonakin hetkenä, niin yleensä se mun määritelmä sille ololle kuitenkin on että "näytän niin hyvältä kuin tämän kehoni laatimissa rajoissa pystyn." Eilen olo oli samanlainen. 

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että mä tiedän että tää on mun keho tällä hetkellä, enkä mä oikeastaan voi tehdä muuta kuin elää siinä. Mä en pidä siitä, se ei tunnu edes aina mun omalta keholta kun se on niin väärä, mutta joskus musta tuntuu myös ihan hyvältä, on ihan ok olo. Ja silloin mä näytän niin hyvältä kuin tässä kehossani voin. Eilen pyrin siihen, että mulla ois sellainen olo. 

Kaiken jännityksen takia se ei ehkä ihan onnistunut, mutta melkein kuitenkin. En mä olisi voinut tehdä enää muuta, mun hiukset oli hyvin, mulla oli periaatteessa kivat vaatteet, mä tuoksuin hyvältä ja mulla oli silmälasit päässä. Mä näytin itseltäni, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Aika epävarmana mä silti lähdin illalla kohti juhlaa. Oli mulla kyllä myös tosi iloinen olo. Tuntui epävarmalta, pelotti mitä ihmiset ajattelisi siitä että mulla ei ollut mekkoa tai muuten semmosia vaatteita päällä joita mulla ehkä jonkin sortin pukeutumissääntöjen mukaan olisi pitänyt olla. Ajattelin että ihmiset osaa arvata ettei mulla ehkä kuitenkaan olisi päällä sitä mekkoa, mutta että laitoin vielä rusetinkin kaulaan. Se tuntui kamalan rohkealta. Hyvältä, mutta pelottavalta. 

Juhlissa ihmisten oletetaan pukeutuvan tietyllä tavalla. Jos nyt ei muuten oleteta, niin siistiä pukeutumista ainaskin odotetaan. Ainaskin itsenäisyyspäiväjuhliin. Se ehkä asettaa niitä paineita vieläkin enemmän, kun päivittäin töihinkin pukeutuminen on haastavaa, ja eskarissa työskennellessä päällä voi kuitenkin olla melkein mitä vaan supermukavaa. 

Juhlat on aina olleet musta hankalia, ja mä muistan jo yläasteella toivoneeni että olisipa mulla puku. Mun pikkuveli sai puvun niihin aikoihin, ja mä olisin halunnut myös, mutta en saanut. Sen jälkeen mulla on ollut monia juhlavaatteita, muttei koskaan kauluspaitoja, pukuja, rusetteja, kravatteja tai mitään semmosia. Eilen mä pukeuduin juhliin ehkä ensimmäistä kertaa juuri niin kuin halusin, ja se siinä ehkä tuntui hyvältä. 

Mä näytin niin hyvältä kuin tämän kehon laatimissa rajoissa pystyin. Sen pitää tällä hetkellä riittää mulle, vaikka ei se ihan meinaakaan riittää. Mutta mä yritän elää sen kanssa että se toistaiseksi riittäisi edes vähän.