Vuosi 2018

Ajattelin, että voisin kirjottaa pienen muistelupostauksen kuluneesta vuodesta, ihan niin että etenisin kuukausi kuukaudelta ja miettisin, mitä kaikkea oikeasti vuoden aikana on tapahtunut. 

Tammikuu

Heti tammikuun alussa joululomalla vuodenvaihteen jälkeen mä matkustin pääkaupunkiseudulle, ja se oli jotenkin erityisen tärkeää. Tapasin pitkästä aikaa ihmisiä jotka on olleet kauan mun elämässä, mutta joihin yhteydenpito oli vähän jäänyt. Vietin aikaa mun lapsuudenkodissa, joka oli siis jo myyty eteenpäin vuotta aikaisemmin, ja tuntui että sain jotenkin palan itsestäni takaisin. Tuli sellainen olo että on taas paikka maailmassa minne voi koska tahansa mennä. Tuolla reissulla sain myös tavata ihmisen jonka seurassa koin itseni ihan valtavan nähdyksi, ja jonka koin ymmärtävän mua ihan eri tasolla kuin kukaan aikaisemmin. Se oli äärettömän tärkeää, kävely merenrannassa ja puhutut sekä hiljaiset hetket. 

Tammikuussa oli myös mun ensimmäinen aika transpolille. Tai siis ihan ensimmäinen aika peruuntui, mutta uusi aika ehdittiin kuitenkin varaamaan tammikuun viimeisille päiville. Ensimmäisestä käynnistä voi lukea lisää tästä postauksesta. Kävin myös ensimmäistä kertaa Transtukipisteellä tammikuussa, ja tein päätöksen siitä että todella lopetan työt ja keskityn pelkästään opiskeluun. Opiskelutkin jatkui taas tammikuun alussa raskaan syksyn jälkeen ja aloin kirimään kiinni syksyllä rästiin jääneitä kursseja. 

Helmikuu

Aika pian ensimmäisen polikäynnin jälkeen aloin hahmottamaan jo vähän sitä, että tämä prosessihan on aika iso asia. Jo se ensimmäinen käynti käynnisti jotenkin omassa mielessä myllerryksen siitä kuka mä olen, mitä mun elämä tulee olemaan ja mitä se on ollut. Muistan, että helmikuussa koulupäivät tuntui jotenkin erityisen raskailta, ja elämä ehkä muutenkin. Ajatukset oli jossain aivan muualla kuin töissä ja koulussa. Helmikuussa vietin myös yhden viikonlopun yksin kotona, ja kirjoitin siitä tänne blogiinkin. Muistan nauttineeni siitä olosta tosi paljon, ja nyt tuntuu tavallaan hassulta että sitähän mun elämä pitkälti nykyään onkin; yksin elämistä (toki kämppisten kanssa), ja nautin siitä valtavasti edelleenkin. 

Pohdin blogissa mun menneisyyttä ja lapsuutta, ja se oli maaliskuun transpolikäynninkin aihe, elämänkaarityöskentely siis, ja siksi varmaan pohdiskelinkin sitä kovasti etukäteen. Vaikka mun elämä on mulle varsin tuttu aihe, niin menneisyyden myllääminen herätteli silti monenlaisia tunteita ja ajatuksia ja käynnisti myös uusia prosesseja mun mielessä. 

Helmikuun loppupuolella postailin myös mun parrasta. Olin siitä hirveän innoissani, mutta samalla vähän pelotti mitä ihmiset ajattelisi siitä että munlaisella ihmisellä kasvaisi parta, ihan ilman mitään lääkitystä tai hormonihoitoa. Parta alkoi olemaan jo sen verran näkyvä että sen muutkin vähän huomasi, mutta samalla sitä oli hirveän vaikea kyllä tallentaa kuviin. En vieläkään ihan tarkalleen tiedä mistä parrankasvu johtuu, mutta aika huimaa se on joka tapauksessa edelleen. Ja nyt se tallentuu kuviinkin jo helpommin.

Helmikuun lopussa lopetin työt eskarissa. Mun työsopimus päättyi silloin (tai se olisi muuttunut äitiyslomasijaisuudesta hoitovapaasijaisuudeksi), joten helmikuun loppu oli luonteva väli jäädä pois töistä. Töiden loppuminen tuntui tosi haikealta, ja muistelen mun työpaikkaa edelleen pääasiassa lämmöllä, mutta samalla tuo päätös pelkästään opiskeluun, elämään ja itseeni keskittymisestä on ollut yksi parhaista koko vuonna ja aivan varmasti edistänyt mun omaa hyvinvointia. Viimeisen työpäivän jälkeen tuntui kuin joku valtava taakka olisi vieritetty hartioilta pois.

Maaliskuu 

Maaliskuun alkupuolella oli heti toinen transpoliaika, ja sen aiheena tosiaan elämänkaarityöskentely. Olin pohtinut aihetta jo etukäteen, mutta käynti oli silti ihan kauhean jännittävä ja raskas. Lisää siitä voitte lukea täältä. Maaliskuussa matkustin taas pääkaupunkiseudulle poliaikaa varten. Samalla multa lähti hiukset, se oli niin siistiä ja ihanaa, enkä ole kyllä päivääkään ikävöinyt sitä että hiuksia täytyi joka aamu jotenkin laittaa! Lisäksi mä sain taas viettää aikaa rakkaiden ihmisten seurassa pääkaupunkiseudulla. 

Tapasin aina myös mun äitiä pääkaupunkiseudulla käydessäni. En oo paljoa kirjoitellut tänne blogiin mun perheenjäsenistä, enkä aio keskittyä siihen nytkään, mutta sanotaanko vaikka niin että äidin tilanne oli hyvin haasteellinen, ja koko vuosi meni pitkälti sen selvittelyyn. Se oli aika vaikeaa ja raskasta ihan toisesta kaupungista käsin, ja siihen meni paljon aikaa aina silloin kun olin käymässä pääkaupunkiseudulla.  

Muutama vuosi sitten jouduttiin tosiaan myymään meidän lapsuudenkoti, ja sen osti mun lapsuuden paras ystävä perheensä kanssa. Oon saanut viettää aikaa lapsuudenkodissani siis edelleen, vaikka hiljakseen senkin kodin olomuoto mulle on muuttunut. On kuitenkin ollut ihan korvaamattoman arvokasta saada käydä siellä, ja keväällä majoituinkin kaikkien mun polikäyntien ajan juuri tuossa paikassa. 

Yksi erittäin suuri ja tärkeä asia on ollut myös mun ystävän parivuotias lapsi, jonka kanssa oon saanut luoda suhdetta ja viettää aikaa. Tuosta pienestä ihmisestä on tullut mulle aivan korvaamaton, ikään kuin jonkun tyhjän tilan täyttäjä mun omassa sydämessä. Mä haaveilen omista lapsista, ja voisin tästä vaikka joskus myöhemmin kirjoittaa enemmänkin, mutta tällä hetkellä mitkään omat lapsipohdinnat ei luonnollisestikaan ole kovin ajankohtaisia. Joka tapauksessa, tuo yksi pieni tyyppi on tuonut mun elämään aivan valtavan paljon uutta sisältöä ja merkitystä! Maaliskuussa me tutustuttiinkin paljon paremmin. 

Maaliskuussa sain polilta täytettäväksi myös lappusen, jossa piti kuvata omaa sukupuoli-identiteettiä parin erilaisen kaavion avulla. Se oli mulle jotenkin tosi iso ja tärkeä juttu, sillä tuntui että sain vihdoin tehtyä näkyväksi sitä kuka oikeasti olen. Vaikka silloin olen vielä määritellyt itseni hyvin yksiselitteisesti muunsukupuoliseksi, on kuitenkin jotenkin jännää huomata, että noihin kaavioihin sijoittaisin itseni edelleen ihan samalla tavalla, ja että silti nyt määrittäisin oman sukupuoleni pääsääntöisesti mieheksi. Sukupuoli-identiteettipohdintaa viime maaliskuulta voi lukea tarvittaessa enemmän tästä postauksesta.

Huhtikuu 

Muistan, että huhtikuussa olin jotenkin tosi energinen. Olihan takana jo kuukausi ilman töitä, ja mulla oli sellainen olo että mähän voin tehdä vaikka mitä. Kouluhommien lisäksi yritin panostaa enemmän muihinkin asioihin, tai ehkä kaipasin vaan muuta ajateltavaa, ja opettelin esimerkiksi ompelemaan lastenvaatteita. Ehkä ylipäätäänkin lisääntyvä valon määrä ja kevät itsessään sai aikaan sen että tuntui pirteämmältä ja energisemmältä. 

Huhtikuussa oli ihana leiriviikonloppu, joka oli mulle aivan uskomattoman tärkeä. Se sai ajattelemaan ihan kaikkea, tosi kipeälläkin tavalla. Kohtasin ihmisiä jotka on nyt mulle entistä läheisempiä, ja nyt jälkikäteen voisi ajatella, että vaikkei ehkä tuo viikonloppu itsessään mitään muuttanut, niin se herätti.

Huhtikuussa oli myös kolmas transpolikäynti, ja se olikin viimeinen sairaanhoitajakäynti joka mulla oli. Sain kuulla että mun sairaanhoitaja vaihtuisi, ja jäin odottelemaan aikaa lääkärille. Kolmannesta polikäynnistä oon kirjotellut täällä.

Huhtikuussa palattuani pääkaupunkiseudulta takaisin silloiseen kotikaupunkiin, tiesin että jonkun täytyy muuttua. Mun oli ollut leirillä, kyläpaikassa ja Kallion kirjastossa niin hyvä olla, tuntui että olin ehkä löytänyt jonkin olennaisen palasen itsestäni. Lopulta tultiin silloisen puolisoni kanssa siihen tulokseen, että erottaisiin. En ole kirjoittanut erosta täällä blogissa sen enempää, enkä kirjoita nytkään, mutta totta kai ero on niin suuri elämänmuutos, että se käynnisti sitten osaltaan taas monia muita suuria prosesseja. 

Suurin asia jonka huhtikuussa päätin, oli muutto Helsinkiin. Tavallaan päätös oli hankala, mulla olisi ollut jo harjoittelupaikka kesäksi ja viihdyin vanhassa kotikaupungissani hyvin. Silti tuntui että kaikki asiat, eniten mun oma sydän, veti mua Helsinkiin, ja loppujen lopuksi vaan tiesin mitä mun piti tehdä. Peruutin harjoittelupaikan ja aloin etsimään asuntoa Helsingistä. 

Toukokuu

Huhtikuun lopussa löysin kuin löysinkin kodin Helsingistä, ihan yllättävän pian. Päätin muuttaa kimppakämppään kahden muun ihmisen ja kolmen koirakämppiksen kanssa. Päätös oli mulle itsellekin pelottava, ja tuntui että sitä olisi pitänyt perustella tosi paljon ulkopuolisille ihmisille, mutta samalla joku mussa vaan sanoi että se olisi oikea. Odotin muuttoa tosi kovasti. 

Viimeiset ajat vanhassa kotikaupungissa oli hyviä myös. Vaikka oltiin erottu, tehtiin paljon asioita yhdessä. Tuntui että viimeinen kuukausi oli kuin hiljaisia jäähyväisiä monelle asialle. Sellaisia kauniita ja herkkiä jäähyväisiä ennen kuin pitäisi lähteä. Uskon, että se teki hyvää. Toukokuu ylipäätään oli sellainen siirtymävaihe, sisältyihän siihen myös muutto toiselle puolelle Suomea, tavaroiden pakkaamista ja tarpeellisuuden arviointia, hyvästejä paikoille, tutulle elämälle ja tärkeille ihmisille. Samalla kouluasiat piti hoitaa loppuun ja jäädä kesälomalle, etsiä uusi harjoittelupaikka syksyksi pääkaupunkiseudulta ja totutella ajatukseen siitä että elämä muuttuu kokonaan. 

Jotenkin mä kai ajattelin, että muutto olisi pelkästään kiva juttu. Vaikka tiesin että se olisi suuri asia, ajattelin myös että mä vaan muuttaisin ja Helsingissä olisi juuri niin ihana olla kuin aina silloin kun kävin kylässä. Eihän se tietysti niin mennyt. Muuttopäivä itsessään oli valtavan raskas, ja sitä seurasi monen päivän raskas rupeama kun tavarat piti purkaa ja kodista tehdä koti. Vaikka mun kämppikset on ihania, niin alussa hekin olivat kuitenkin ventovieraita ihmisiä ja koiratkin vähän pelotti. Hetken aikaa ajattelin tehneeni peruuttamattoman virheen ja mun oli niin paha olla, että pelkäsin ettei se voi koskaan enää mennä ohi. Mutta se meni. 

Kesäkuu

Toukokuu vaihtui kesäkuuksi ihan pian mun muuton jälkeen. Tuntui että koko maailma järisee edelleen enkä mä oikein tiedä paikkaani tai sitä miten siinä pitäisi pysytellä pystyssä. Pikkuhiljaa, kun oma huone alkoi saada muotoaan ja tajusin miten nopeasti meiltä pääsee keskustaan, Kallion kirjastoon ja parhaan ystävän luokse kylään, elämä alkoi tuntua valoisammalta. Hakeuduin myös omaan seurakuntaani sunnuntaina messuun, ja aloin käymään siellä epäsäännöllisen säännöllisesti kesän aikana. 

Kesäkuussa vietin paljon aikaa ihmisten kanssa. Tutustuin kämppiksiin, tapasin vanhoja ystäviä ja tutustuin uusiin. Ajelin ratikalla ja haahuilin ympäri pääkaupunkiseutua, käytiin Suomenlinnassa ja vietin aikaa perheen kanssa. Kesäkuun päivät oli varsin täynnä elämää, niin kun kesäkuussa tietysti kuuluukin, ja se oli ihanaa. Arki ei vielä saanut musta kiinni, olin lomalla, oli helpompi hengittää kuin pitkään aikaan. Erilainen, mutta helpompi. 

Kesäkuussa mulla oli transpolilla aika lääkärille, siitä olen kirjoitellut tässä postauksessa. Tapaaminen meni hyvin, sain paniikkihäiriödiagnoosin, vihdoin ja viimein, vähän vahingossa ja yllättäen kuitenkin. Tiesin, että prosessi jäisi hetkeksi tauolle, kun jonot psykologille olisi niin pitkät. 

Kesäkuu loppui Helsinki Prideen, niin kuin aina. 

Heinäkuu

Heinäkuusta on jäänyt parhaiten mieleen kuumuus. Se oli tukalaa ja tuskaista. Heinäkuun alussa tein kuitenkin reissun vanhaan kotikaupunkiin, ja se tuntui hyvältä ja tärkeältä. Lisäksi makoilin lähinnä kotona kämppiksen ja koirien kanssa, kun ei voinut tehdä mitään sillä kamalalla helteellä. Kärsin siitä helteestä aivan valtavasti, ja mun mielenterveys todella oli koetuksella ihan vain sen kuumuuden takia. Ainiin, ja heinäkuussa oli mun nimipäivä, ensimmäistä kertaa koskaan! 

Heinäkuu oli viimeinen lomailukuukausi ennen elokuun alussa alkavaa harjoittelua, joka jännitti mua aivan valtavasti. 

Heinäkuussa aloin myös lopullisesti vegaaniksi, se on ehkä mainitsemisen arvoista. 

Elokuu

Elokuu kuitenkin koitti, ja se tuntui tavallaan uuden ajanjakson alulta. Mun harjoittelupaikkana toimi Nuorten turvatalo, ja vaikka se paikkana oli mun mielestä kiehtova ja kiinnostava, niin mua ahdisti mennä uuteen työyhteisöön. Piti kohdata niin monta ihmistä joilla olisi kuitenkin väärä naisoletus musta. Koko kesän olin saanut rakentaa kotona sateenkaarikuplaani, ja sitten jouduin taas ympäristöön jossa ei ihan huoletta voinutkaan olettaa olevansa turvassa. 

Harjoittelu alkoi kuitenkin tosi hyvin, ja mun oli tosi hyvä olla harkkapaikassa. Opin valtavasti uusia asioita, ja oli virkistävää päästä töihin. Oli ihanaa herätä joka aamu ja saada jotenkin tunne siitä, että tekee jotakin hyödyllistä ja säännöllistä. 

Elokuussa tuli myös tieto siitä, ettei Suomessa muunsukupuolisille enää tarjottaisi kehonkorjaushoitoja. Se romahdutti mun maailman ihan kokonaan. Tuntui pitkään siltä että hengittäminen on vaikeaa eikä pysty ajattelemaan mitään muuta. Yritin järkeillä ja miettiä mitä mun pitäisi tehdä, nehän oli polilta antamassa mulle muunsukupuolisuusdiagnoosia jos jotakin. Päätin lähteä hakemaan transsukupuolisuusdiagnoosia. Oon tästäkin aiheesta kirjoittanut blogissani silloin kun se oli ajankohtaista, mutta ilman tuota muunsukupuolisten hoitojen saamisen vaikeutumistakin mä olisin hakenut joka tapauksessa sitä transdiagnoosia, sillä se on mulle oikea. 

Syyskuu

Vaikka edellinen polikäynti oli ollut kesäkuussa ja prosessi oli tavallaan aikalailla tauolla useamman kuukauden, koin koko prosessin syksyllä tosi raskaaksi ja vaikeaksi. Tuntui etten jaksa sitä enää, vaikken oikein itsekään tiennyt miksi. Olin jotenkin väsynyt sellaisen kokoaikaisen paineen alla elämiseen ja siihen, etten pystynyt suunnittelemaan tulevaisuutta ollenkaan. 

Syyskuussa mulla oli transpolilla läheistapaaminen, jota itse toivoin syksylle, ja se oli ihan tosi hyvä juttu. Läheistapaamisen tunnelmista oon kirjoitellut enemmän täällä. 

Syyskuussa mulla oli myös synttärit, ja täytin 26 vuotta. 

Syyskuussa sain myös tiedon ajoista psykologille, ja ne olisi lokakuussa, muutaman kuukauden aikaisemmin siis kun olin uskaltanut odottaa. Se piristi vähän. 

Harjoittelu sujui hyvin ja meni eteenpäin, yllättävän nopeasti jopa. Syyskuun loppupuolella aloin kuitenkin olla väsynyt, ja tajusin itsekin miten vähissä mun voimat on. Harjoittelua oli takana parisen kuukautta, ja jo siinä ajassa mun voimat oli kuluneet ihan loppuun vaikka harjoittelu oli tosi kivaa ja mielekästä ja työyhteisö aivan mahtava. 

Lokakuu

Lokakuun alkupuolella harjoittelu loppui, ja se oli tosi haikeaa. Päätin kuitenkin jatkaa vapaaehtoistöitä Turvatalolla, ja se onkin ollut tosi hyvä päätös. Vaikka teen töitä aika harvakseltaan ja satunnaisesti, niin jotenkin se rytmittää elämää silti ja tuo siihen sisältöä. Lokakuussa aloin olla jo tosi väsynyt, mutta sen suhteen oli aika ristiriitaiset fiilikset. Tavallaan oli ihanaa kun oli paljon mielekästä ja kivaa tekemistä, mutta silti oma jaksaminen meinasi loppua ihan kokonaan ja oli vaikeaa löytää omia rajoja sen suhteen mitä jaksaa ja mitä ei. Silti pysähtyminen pelotti liikaa.

Lokakuussa jatkui taas koulupäivät toisella puolen Suomea, ja vaikka tavallaan oli kiva palata kouluun ja aloittaa uudet kurssit siellä, niin samalla sekin väsytti ja tuntui ahdistavalta. Etenkin syksyn aikana koulu tuntui muutenkin ylitsepääsemättömän raskaalta, ei niinkään tehtävien osalta, vaan sosiaalisuuden ja se koulussa käyminen alkoi ahdistamaan. Entinen kotikaupunki on pienempi paikka kuin Helsinki, ja ilmapiiri on erilainen ja sen vaan aistii. Ja se on välillä tosi kuluttavaa. 

Myös psykologikäynnit transpolilla ajoittui lokakuulle, ja niitä oli yhteensä kolme ja ne oli hyvin lyhyen ajan sisällä. Niistä kirjoitin jokaisesta oman postauksensa, ja niistä voitte lukea tästä, tästä ja tästä. Lisäksi kävin lukemassa psykologin lausunnon käyntien pohjalta. Psykologikäynneistä polilla jäi tosi hyvä ja toiveikas fiilis.

Ihan syyskuun lopussa oli taas samantyyppinen leiri kuin keväälläkin, ja sen seurauksena ja siksi että olin käynyt kesän ja syksyn aikana kirkossa aika paljon ja pohtinut omaa uskoani, päätin kirjoittaa aiheesta tekstin tänne blogiin. Sen luki yllättävän moni ihminen, mistä olin aika yllättynyt, mutta tekstin julkaisun jälkeen tuntui että se todellakin piti julkaista. Tekstin voit lukea tästä. 

Marraskuu

Marraskuu alkoi taas koulupäiville reissaamisella, ja päättyi oikeastaan myös, siksi se oli aika rankka kuukausi. Marraskuussa kouluahdistus paheni entisestään ja tuli sellainen olo, että asialle pitäisi tehdä jotakin, mutta en vaan osaa. 

Marraskuussa otin myös uuden ihanan Nyyti-tatuoinnin. Ja mun nimellä oli yksivuotissynttärit, olin ollut vuoden verran Leimu Nyyti. Yritin myös alkaa liikkumaan enemmän ja rupesinkin käymään lenkillä. Se toi valtavan vapauden tunteen ja helpotti omaa oloa jotenkin tosi paljon silloin kun sinne lenkille vaan jaksoin lähteä. 

Marraskuussa stressasi kamalasti, koska äidin muutto lähestyi ja siihen liittyi kaikenlaista. Tuntui että kaikki kouluhommat piti saada valmiiksi, kaikki muuttoon liittyvät asiat piti hoitaa ja lisäksi piti jotenkin vielä jaksaa omaa elämää ja jännittää joulukuussa odottavaa hoitoneuvotteluaikaa. En kovin äkkiä muista että olisin ikinä ollut niin loppu, stressaantunut ja käynyt jotenkin niin ylivireellä kuin marraskuun viimeisinä viikkoina. Tuntui että ahdistun kaikesta ja hajoan kaikesta, mutta silti tein ja toimin koko ajan ihan hirveästi. 

Ja sain kuin sainkin kaikki kouluhommat tehtyä. Äidin muutto sujui hyvin. Selvisin hengissä. En ehkä entiselläni, mutta hengissä. 

Joulukuu

Äidin muutto oli joulukuun ensimmäisenä päivänä, ja olin sen jälkeen hurjan helpottunut. Tulin muuttoon suoraan koulupäiviltä, ja olin jo koulupäivien jälkeen tosi väsynyt ja ahdistunut. Muuton jälkeisenä sunnuntaina, eli heti seuraavana päivänä, menin kirkkoon ja vaan itkin. Helpotuksesta. 

Joulukuussa kuuntelin valtavat määrät jouluradiota ja kävin ihan hirveästi kirkossa. Kävin sunnuntaisin messussa, Aikuisten nuortenilloissa, messussa joskus viikolla, juttelemassa papin kanssa ja laulamassa Kauneimpia joululauluja monta kertaa. Se teki varmaan ihan hyvää.

Joulukuussa en ole oikein enää tiennyt mitä mulle kuuluu. Olen ollut tosi väsynyt ja loppu, mutta samalla en hajonnutkaan niin kuin luulin. Enemmän on tuntunut tyhjältä. Hoitoneuvotteluaika oli 18.12. enkä saanut diagnoosia, mutten romahtanut siitäkään, kun diagnoosi keväälle kuitenkin luvattiin. Siitäkin jäi vaan vähän tyhjä olo. Hoitoneuvottelusta voi lukea enemmän tästä postauksesta. 

Joulu meni ihan hyvin, tuntuu että elelen hiljaiseloa ja yritän koota itseäni, mutten löydä paloja. Mulla kuitenkin on koko kevät aikaa etsiä niitä ja sen jälkeen koota itseäni. Joulukuu ei ollut sitä mitä odotin, mutta ei ollut tämä koko vuosikaan. 

Päällimmäisenä tästä vuodesta on ehkä jäänyt mieleen muutto ja Helsinki. Transpolilla käydyt ajat ja koko prosessin aiheuttama ahdistus ja väsymys. Oon valtavan kiitollinen siitä että saan olla lähempänä perhettäni ja siitä että mulla on näin ihana koti ja kämppikset. Oon kiitollinen siitä miten paljon mulla on tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, niin uusia kuin vanhojakin. Oon tutustunut ihan valtavaan määrään ihmisiä tänä vuonna, ja niistä tosi monesta on tullut mulle tosi läheisiä. Se on ihanaa ja korvaamatonta. Musta on myös ihanaa se, miten paljon oon käynyt kirkossa ja miten paljon oon siitä saanut. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin kirkko on taas osa mun arkea ja elämää, tällä kertaa sellaisella tavalla joka ei satuta mua.

En osaa sanoa vielä ensi vuodesta mitään. Suurimpana asiana siellä tietysti siintää diagnoosi toukokuussa ja hormonihoidon aloitus kesällä. Sitä ennen ajattelin käydä lenkillä, opetella syömään säännöllisesti (taas kerran), tavata ystäviä, käydä kirkossa ja elää. Yritän nauttia elämästä kun se vielä on tuttua ja turvallista, koska se kaikki tulee muuttumaan. Muutos on välttämätöntä, mutta se ei tee siitä helppoa eikä poista sen kipeyttä. Silti en ole koskaan odottanut mitään muuta yhtä paljon tai ollut näin lähellä sitä kuka mä oikeasti olen. 

Hoitoneuvottelu

En oikein tiedä mistä alkaisin tätä tekstiä kirjottamaan. Ehkä aloitan siis olennaisimmasta. 

En saanut tänään diagnoosia. 

Samalla se ei nyt kuitenkaan ole koko totuus, tai siis on, mutta se jatkuu vielä. Mä siis tosiaan en saanut tänään mitään diagnoosia, mutta mulle varattiin jo uusi hoitoneuvotteluaika ensi toukokuulle, ja silloin tulen saamaan diagnoosin, sen mitä nyt olen hakenutkin, eli F64.0, transsukupuolisuus. 

Diagnoosin saamisen esteenä ei ollut mikään muu kuin aika, mikä sinällään on ihan positiivista. Diagnostisissa kriteereissähän tosiaan sanotaan, että transsukupuolisen identiteetin tulee olla ollut olemassa vähintään kaksi vuotta, jotta diagnoosi voidaan asettaa. Nähtiin tämä asia vähän eri tavalla mun kohdalla hoitohenkilökunnan kanssa, mutta toisaalta uskon ymmärtäneeni myös heidän näkemyksensä, ja pakkohan se oli sitten hyväksyä. 

Transpoli on muuttanut Meilahdesta Pasilaan. Uutta polia kuvaisi ehkä tällä hetkellä parhaiten sana valkoinen. Ihan hieno se oli silti, mutta oli siinä vanhassa jotain ihan korvaamatonta tunnelmaa kyllä, ne tietää jotka siellä on käyneet... 

Tapaaminen itsessään meni mun mielestä hyvin, vaikka kävinkin läpi aika järkyttävän itkuhajoamiskohtauksen jossain vaiheessa. Aluksi keskusteliin nopeasti kuulumisia, mua tosin jännitti niin paljon että tuntui etten saa tuotettua yhtäkään järkevää kokonaista lausetta. Aika pian mentiinkin itse asiaan, ja mulle sanottiin, että tällä hetkellä diagnoosia ei voida asettaa, mutta että odotettaisiin muutama kuukausi (eli ensi toukokuuhun asti) ja sen jälkeen diagnoosin asettaminen kyllä olisi mahdollista. Mun päässä ei tässä vaiheessa pyörinyt mitään muuta kuin se että mä en saanut sitä diagnoosia, ja että nyt täytyy taistella. Käytiin keskustelua, mä pyysin selittämään perusteita uudelleen ja yritin selittää miten itse näen oman identiteettini keston ja kehityksen, mutta ei siitä ollut lopputuloksen kannalta mitään apua. 

Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä että en saa enää itseäni pidettyä kasassa enkä enää ymmärrä itsekään mitä puhun tai mitä kukaan muu sanoo, joten ilmoitin että käyn vähän juttelemassa kämppikseni kanssa (joka siis oli lähtenyt mukaan mun tueksi ja odotteli käytävän puolella). Heti kun pääsin hänen luokseen, repesin itkemään ja sanoin etten saa diagnoosia. Sen sanominen helpotti, ja sekin että oli joku läheinen ja turvallinen ihminen mukana. Vähän aikaa siinä hajosin ja kävin koko tilannetta läpi, sen jälkeen luulin koonneeni itseni ja menin takaisin tapaamishuoneeseen. 

Ja repesin itkuun saman tien uudelleen. Olin surullinen ja pettynyt, tuntui tosi pahalta, mutta samalla mulla oli jo siinä vaiheessa ristiriitaisen helpottunutkin olo. Vähän hävetti se miten sekavasti ja silti päättäväisesti olin aiemmin taistellut jotta lääkäri muuttaisi päätöksensä ja ehkä sittenkin antaisi mulle diagnoosin. Toisaalta luulin tulleeni neuvotteluun jossa voisin itsekin vaikuttaa asioihin. 

Lopputapaaminen meni ihan hyvin kuitenkin, mä en pystynyt lopettamaan itkemistä ja käytin kamalan kasan pöydällä olevia nenäliinoja. Olin itse miettinyt että pitää varmaan ottaa niitä mukaan sinne kauhea kasa ja olin unohtanut, mutta näköjään olivat polilla osanneet ennakoida että niille voisi olla tarvetta, heh. Totesinkin lähtiessäni, että otan tästä vielä muutaman mukaan kun ei tämä itku lopu, mihin sairaanhoitaja totesi että ota niin paljon kuin tarvitset, talo tarjoaa. :D 

Mulla oli kamalan syyllinen olo siitä että olin ollut pettymys-surullisuus-tunnekuohussani ihan kauhean vihainen ihan kaikkia ja kaikkea kohtaan, ja vaikka en sitä ehkä ulospäin sitten kuitenkaan kovin vuolaasti näyttänyt, niin halusin jostakin syystä vielä selventää hoitajalle ja lääkärille että en mä heille ole vihainen, ymmärrän että he kyllä tekevät vain työtään ja etteivät he ole näitä asioita säätäneet vaan toimivat vain ohjeistuksen mukaan. Ja kyllä mä ihan oikeasti ymmärränkin. Tilanne tuntui silti hassulta, vaikka tajusinkin että on kyllä varsin tyypillistä mulle miettiä ensin muiden hyvinvointia ja sitä että oma käytös on hyvää, eikä niinkään sitä että mulla oli aivan järkyttävä henkinen hätätila päällä. 

Toisaalta oon ylpeä itsestäni. Oon ylpeä siitä että itkin ja näytin tunteeni niin vuolaasti, ja oon iloinen huomatessani että munkin keho kykenee tuollaiseen toimintaan. Usein mä pidän tunteeni hyvin hillittyinä ja siloiteltuina vaikken edes haluaisi. Välillä tekee siis ihan hyvää purkautua. Samalla oon kuitenkin ylpeä siitäkin, että vaikka olin kamalan tunnekuohun vallassa, niin käyttäydyin hyvin ja kerroin mitä oikeasti ajattelen. 

Mä myös koen edelleen, että olen saanut transpolilta hyvää hoitoa. Tai no, ei kai sitä hoidoksi voi sanoa vielä tässä vaiheessa, mutta hyvää kohtelua. Mun tutkimusjakso on tähän asti mennyt varsin hyvin ja kivuttomasti. Jokainen ihminen jonka polilla olen kohdannut, on ollut tosi mukava ja hyvä työssään. Koen, että mua on kuunneltu ja kuultu, mua on haluttu ymmärtää ja mut on haluttu nähdä. Tutkimusjakso itsessään on toki ollut raskas ja kuluttava, ja tuntunut pitkältä sekä odottaminen piinaavalta, mutta hoitohenkilökunta on tehnyt siitä silti mahdollisimman hyvän. Ehkä mulla on käynyt hyvä tuuri, en tiedä, mutta en vieläkään koe tulleeni mitenkään väärin kohdelluksi vaikken saanutkaan diagnoosia tänään. 

Jotenkin mä ajattelen asian niin, että tämä systeemi ei ehkä ole täydellinen. Se ei kuitenkaan ole noiden ihmisten vika jotka polilla on töissä. Ja on ihan varmasti kaikkien transpolille hakeutuvien etu, että siellä on töissä mahdollisimman mukavaa porukkaa. Heidän on kuitenkin myös pakko tehdä työnsä ja esimerkiksi noudattaa lakia ja noita diagnostisia kriteereitä. Heidän on pakko tehdä työnsä tietyllä tavalla vielä tässä vaiheessa, enkä jaksa uskoa, että heistäkään jokainen allekirjoittaisi täysin kaikkia tämänhetkisiä toimintatapoja. Mä en usko, että itse esimerkiksi pystyisin olemaan polilla töissä, koska kävisi liian raskaaksi murskata ihmisten toivo, kertoa että tänään ei olekaan sun elämän paras vaan sun elämän kamalin päivä, et saanutkaan diagnoosia vaikka niin toivoit. 

Jos nyt pitää kuitenkin summata mun fiiliksiä tältä päivältä, niin ne on ihan hyvät. Olen surullinen ja olen pettynyt, mutta olen myös hurjan helpottunut. Tänään ei sitten ollutkaan mun elämän ensimmäinen päivä, mutta tänään mä sain tietää milloin saan diagnoosin, ja nyt mulla on jotakin mitä odottaa. On aivan eri asia odottaa jotakin kun tietää milloin odotus loppuu, ja että odotuksen lopputulos on toivotunlainen. Tähän asti odotus on ollut piinaavaa, pelottavaa ja stressaavaa, kun ei ole voinut tietää milloin se loppuu ja miten se loppuu. Siksi mulla pitkästä aikaa on sellainen olo että voin taas hengittää, kaikesta tästä huolimatta. 

Loppuun vielä kuva musta polille lähdössä, ilmeestä ehkä näkee jännityksen tason. Käytän aina polilla noita sateenkaarisukkia. Ehkä se on vähän hölmöä, mutta jotenkin mua auttaa tieto siitä että ne on mulla jalassa. Ja rakastan tuota mun uutta hupparia, siinä lukee "älä hyljeksi". 

En oikein tiedä mitä mulle kuuluu

Selvisin marraskuusta. Enkä tarkoita niinkään pimeyttä ja harmautta, vaan elämää. Joulukuun ensimmäinen oli tärkeä päivä mun perheen elämässä, ja mua ihan oikeasti pelotti etten selviäisi siitä, ettei me selvittäisi. Sen enempää asioita avaamatta; me selvittiin. 

Sen jälkeen olo oli helpottunut. Viime viikon sunnuntaina istuin kirkossa ja vaan itkin. Itkin helpotuksesta, siitä että tuntui että olen vihdoin turvassa, juuri siinä hetkessä. Kirkko oli ihan täynnä kun oli ensimmäinen adventti. Se on jotenkin mun paikka. 

Helpotuksen jälkeen on kuitenkin tullut levottomuus. Tuntuu etten osaa rauhottua, että kehossa on koko ajan jonkinlainen kestostressi päällä. Vaikka järjelläni tiedän että nyt ei enää tarvitse jaksaa samalla tavalla, ei tarvitse hoitaa enää hirveää määrää asioita, niin mä en vaan osaa rauhottua, mun mieli huolehtii ja kiirehtii koko ajan silti. Eikä mun keho voi yhtään hyvin. En ole kipeä, mutta silti tuntuu että joka paikkaan sattuu eikä mun keho vaan jaksa.

Oon nyt viimeisen viikon yrittänyt pysähtyä. En vaan ole siinä kovin hyvä. Tavallaan tuntuu etten myöskään uskalla. Vaikka kaikki on näennäisesti ihan hyvin, niin mun on tosi vaikea silti olla. On sellainen olo, että kaiken selviämisen, suorittamisen, huolehtimisen ja tekemisen jälkeen mun mieli on aivan rikki. 

Yritän silti muistaa että elämässä on paljon hyvääkin: 

Kirkolta saatu joulukalenteri on kiva ja jouluradio on ihana myös.

Mun isä ja pikkusisko oli yökylässä mun luona ja se oli kivaa.

Mulla on uusi tietokone (vaikka vanhan hajoaminen ei ollutkaan kivaa).

Ensi viikolla pääsee laulamaan kauneimpia joululauluja.

Olen keksinyt kaikille läheisille jo sopivat joululahjat. Toteuttamispuoli on vielä vähän vaiheessa.

Mulla on mun huone ja tämä koti. 

Ja ensi viikolla on hoitoneuvottelu. Se pelottaa, kammottaa, jännittää, mutta samalla tuntuu että en edes osaa elää ilman sitä. Voi kun se olisi jo, ja voi kun sen lopputulos olisi hyvä! 

Vähemmistöstressistä

Vähemmistöstressi on termi joka on tullut vastaan monta kertaa, ja varsinkin aluksi mietin että mitähän se edes tarkoittaa, ja mun oli tosi vaikea ymmärtää mitä se oikeastaan on. Viime viikolla kävin Mielenterveysmessuilla, ja osallistuin siellä Setan pitämään tietoiskuun sateenkaari-ihmisten mielen hyvinvoinnista. Sielläkin puhuttiin vähemmistöstressistä, ja vaikka tässä vaiheessa hahmotin jo aika hyvin mitä se voi pitää sisällään, niin jotenkin mun ajatuksia selkeytti hirveästi tuo tietoisku ja siellä hyvin yksinkertaistettu määritelmä vähemmistöstressistä. Nyt istuin tämän loppuviikon koulussa, ja eilen tuli ihan pakottava tarve googlailla asiaa vielä vähän lisää. Näin mä kirjoitin muistiin: 

Vaikka mun läheiset on pääsääntöisesti suhtautuneet mun transsukupuolisuuteen (ja aikanaan seksuaalivähemmistöön kuulumiseen) hyvin, koen mä kuitenkin kärsiväni vähemmistöstressistä, ja se ehkä jotenkin selkeytyi ja korostui mulle erityisesti nyt näiden koulupäivien aikana. Mä en koe, että kokisin syrjintää kenenkään yksittäisen ihmisen taholta, vaan että tämä maailma, sen rakenteet, oletukset ja normit on syrjiviä mua kohtaan transsukupuolisena ihmisenä. 

Oon viime aikoina kokenut koulupäivät tosi raskaiksi, siis oikeastaan koko syksyn, tai viimeisen vuoden. Pidän koulusta, pidän opiskelemastani alasta, mun mielestä meillä on kiva ryhmä, mulla on koulussa hyviä kavereita ja asiat sujuu ihan hyvin. Näyttää siltä että olen valmistumassa aikataulussa, nautin opinnoista, saan ihan hyviä arvosanoja enkä ole koskaan ajatellut että haluaisin esimerkiksi lopettaa koulun kesken. En ennen kuin nyt. 

Tuntuu että tätä asiaa on tosi vaikea selittää auki. Odotan usein koulupäiviä innolla, sitä että pääsen tapaamaan kavereita ja istumaan tunneille. Tykkään opiskelusta ihan oikeasti, ja musta on kiva oppia uutta aiheista jotka oikeasti kiinnostaa, ja yleisesti ottaen tällä alalla mua on kiinnostaneet ihan kaikki kurssit, toiset toki enemmän ja toiset vähän vähemmän. Mua ei edes haittaa matkustaa montaa sataa kilometriä Helsingistä opiskelupaikkakunnalleni, vaan jotenkin sekin on tuntunut ihan mukavalta vaihtelulta ja vanhassa kotikaupungissa on kiva vierailla säännöllisesti. Pidän siitä tunteesta että koulu ihan rakennuksenakin on mulle tuttu, tiedän miten ruokalassa toimitaan ja missä mikäkin luokkatila sijaitsee. 

Silti oon huomannut, että stressitila nousee aina päivä päivältä koulupäivien aikana, ja viimeisenä päivänä olo on jo melko sietämätön. Mullahan on vain noin kolme koulupäivää kuukaudessa, koska opiskelen monimuotoryhmässä, ja siksikin tuntuu vähän tyhmältä valittaa. Silti, koulu on niin täynnä asioita jotka ahdistaa ja stressaa, että mun olo on tosi kuormittunut, ja vaikka monet niistä asioista on yksittäin ja näennäisesti pieniä, niin ne tuntuu yhdessä tosi suurelta ja raskaalta. Lisäksi ne heijastuu myös mun kaikkeen muuhun elämään kodin ulkopuolella, ja ehkä se siksikin tuntuu raskaalta. 

Tällaisia stressitekijöitä voisi olla esimerkiksi väärinsukupuolittamisen pelko ja oikean vessan löytäminen. Jotenkin havainnollistaakseni sitä miltä musta tuntuu, mä voisin kertoa vähän miten mun koulupäivä saattaa käytännössä mennä. 

Meen aamulla kouluun, yritän löytää sopivan paikan luokasta ja toivon että mun tutuimpien ihmisten vieressä on vielä tilaa. Tuntuu vaikealta istua vieraamman ihmisen viereen joka ei ehkä tiedä mun prosessista ja saattaisi siksi sukupuolittaa väärin. Yleensä se tutumpi ihminen onneksi löytyy ja olen helpottunut. 

Tunnit alkaa ja toivon, ettei tarvitse puhua mitään yhtäkkiä. Mua ahdistaa mun ääni ja mua ahdistaa muutenkin puhua luokkakavereiden kuullen. On melkein mahdotonta että puhuisin jos en ole saanut etukäteen valmistella sitä mitä aion sanoa. Toivon, että jos meidät jaetaan ryhmiin, niin mulla olisi edes yksi tuttu ihminen taas siinä ryhmässä, koska haluaisin varmistua siitä että edes joku jollakin tasolla ymmärtää ja on ainakin joku joka ei sukupuolittaisi väärin. 

Yleensähän tunnit siis menee ihan hyvin. Ei kukaan opettaja sosiaalialalla oikeasti varmaan olisi niin ajattelematon että jakaisi luokan miehiin tai naisiin. Eihän? Eikä kukaan sanoisi ääneen oletuksiaan mun, tai kenenkään, sukupuolesta. Toivon ainakin niin. Nykyään kukaan ei varmaan oikein edes muista mun vanhaa nimeä, ja se on valtava helpotus, joskin tänään juuri yksi luokkakaveri käytti sitä vahingossa. En mä ole vihainen, sehän oli vahinko, mutta mun korvissa alkoi humista enkä muista muutamaa hetkeä sen jälkeen, alkoi itkettää ja olisin halunnut paeta paikalta. Ja nyt tiedän ettei sekään pelko ole turha. 

Oppitunneilla on ollut tänä syksynä paljon case-muotoisia tehtäviä. On siis yleensä perhe, jonka elämässä on jonkinlainen tilanne joka meidän pitäisi yrittää ratkaista. Perhe koostuu yleensä äidistä, isästä ja lapsista, lapsettomasta mies-nais-pariskunnasta tai yksinhuoltajaäidistä lapsen kanssa. Tänä syksynä poikalapsi oli loukkaantunut mönkijäonnettomuudessa, perheen isä rakennustyömaalla, lapsella oli yksinhuoltajaäiti ja toisen perheen äiti oli töissä leipomossa. Stereotyyppistäkö? Nojoo. 

Välillä ahdistun siitä ajatuksesta, että kaikki on niin cis-heteronormatiivista. Se tuntuu oudolta, se ei ole totuus mun elämästä. Toki heterot ja cisihmiset on enemmistöä, mutta myös me muut ollaan olemassa. Sosiaalialalla voi tulla vastaan ihan kuka tahansa, ja jos jo minä sosiaalialan opiskelijana, yhtenä massaan hukkuvana opiskelijaryhmän jäsenenä, ahdistun näin paljon kuvitteellisten henkilöiden case-tapauksista, miten paljon ahdistuisikaan esimerkiksi sukupuolivähemmistöön kuuluva tyyppi jolla olisi suuri elämänkriisi päällä ja hän apua hakiessaan törmäisi ensimmäisenä vääriin ja syvälle satuttaviin oletuksiin sukupuolestaan sekä suhdemuodostaan. Toivon koko sydämestäni ettei kukaan joutuisi kokemaan tällaista, mutta samalla olisi hölmöä olettaa että niin ei tapahtuisi, kun tulevia sosiaalialan ammattilaisia ei kouluteta tiedostamaan ihmisten moninaisuutta tässä suhteessa lähestulkoon ollenkaan. 

Mä toivon ihan jokaisen tunnin alussa ja aikana että esimerkit ei olisi kovin ahdistavia, sukupuolittavia tai stereotyypioita ruokkivia. Usein ne on, ja se kuormittaa mua entisestään. 

Surullista on se, ettei kukaan edes tajua. Suurin osa kuuluu enemmistöön. Eikä se tietenkään ole heidän vikansa, mutta mua harmittaa että moninaisuus jopa meidän sosionomiopinnoissa suljettiin sinne moninasuuskurssille jonka opettaja sanoi että hänen mielestään on vain tyttöjä ja poikia. Pakollinen moninaisuus oli käsitelty, ja sitten se unohdettiin. Kyllä mut hyväksytään ja mua kohdellaan ihan hyvin, mutta kukaan ei silti ajattele asiaa sen enempää. Kukaan ei tajua, että tää voi olla vieressä istuvan ihmisen elämä eikä joku kaukainen tieto oudoista perheistä tai ihmisistä. Että mulle tämä ei ole outoa eikä vähemmistöt edusta mulle jotain satunnaista ihmisryhmää, vaan mä olen juurikin yksi "niistä" vähemmistöön kuuluvista joiden elämää tämä on. Ja sekin on ihan tavallista elämää. 

Koulussa stressaan myös vessoista. Stressaan toki aina julkisista vessoista vähän, mietin missä on turvallista käydä enkä käy vessassa mielelläni uusissa paikoissa. Vaikka oon aika hyvin rohkaistunut käyttämään miesten vessoja, niin koulussa se ahdistaa edelleen vaikka välillä niin teenkin. Meidän koululla on yksi (sellainen josta mä tiedän) tavallaan sukupuolineutraaliksi merkitty vessa (tavallaan siksi, että siinä on mies- ja naissymbolit ovessa, eli ei se ei-binäärisiä ihmisiä huomioi, mutta no). Se on inva-vessa, ja toki muutkin inva-vessat on sukupuolineutraaleja ja ne on onneksi meidän koulussa auki eli saavutettavissa muulloinkin kuin pyydettäessä. 

Usein inva-vessoihin on vaan pitkä jono. Mä en tietenkään voi tietää miksi ihmisten tarvitsee päästä sinne, ja ehkä jokaisella jonottajalla on siihen syynsä. Rohkenen kuitenkin epäillä, että se syy usein on mukavuus tai yksityisyydenhalu. Eikä siinä mitään, jos ei jonoa ole, mutta kun sitten on meitä jotka ei jonoteta sinne "huviksemme", vaan siksi että meillä ei ole muita vaihtoehtoja. Mun kahvitauko on mennyt useasti siihen että jonotan siihen yhteen ainoaan vessaan, ja välillä se harmittaa. 

Tuntuu mahdottomalta kuvailla sitä miksi mua niin ahdistaa. Usein musta tuntuu, että mun täytyisi kertoa kaikille vähemmistöistä ja esimerkiksi sukupuolen moninaisuudesta (ja tiedostan toki, että moninaisuus on paljon muutakin kuin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, mutta ne nyt on aiheet mitkä mua eniten henkilökohtaisesti koskettaa). Tuntuu, että täytyisi oikeasti herätellä ihmisiä, ja jos en mä sitä tee niin kuka sitten? Samalla se tuntuu kauhean raskaalta ajatukselta. En haluaisi valittaa, enkä haluaisi että ihmiset vaivaantuu mun seurassa tai miettii ettei mun kanssa voi puhua mistään ilman pelkoa siitä että loukkaannun. Mutta kyllä mä haluaisin käydä koulua rauhassa ja olla stressaamatta siitä milloin tulee seuraava isku vyön alle. Oon myös välillä vähän väsynyt olemaan elävä esimerkki, vaikka näistä aiheista ihan mielelläni puhunkin, omilla ehdoillani. 

Välillä mä mietin että mun pitäisi vaan olla hiljaa. Mulla olisi kyllä paljon sanottavaa, mutta välillä kyseenalaistan itsenikin. Ehkä mä en olekaan totta, ehkä ihmiset todella pahastuisi siitä jos mä puhuisin. Ehkä mun pitäisi olla kiitollinen siitä mitä mulla nyt on ja tyytyä siihen. Ehkä mun pitäisi olla hiljaa ja arvostaa sitä että mulla edes on kavereita eikä säikyttää niitä pois puhumalla. Mistään. Ehkä mun pitäisi olla näkymätön ja vain selviytyä. 

Mutta mun on tosi paha olla. Vapaa-ajalla, ja etenkin kotona ihanassa sateenkaarikuplassa jossa saan elää, mun on helpompi olla. Tunnen itseni normaalimmaksi, tuntuu että mua ymmärretään ja ettei mun samalla tavalla tarvitse todistella mitään. Vaikka pidän opiskelusta, niin koulu on mulle haastavaa jo ihan siksi että ylisuoritan kaiken. Nyt tuntuu, että mun pitäisi suoriutua yhtä hyvin, vaikka meinaan koko ajan hajota, ja joudun koulupäivien ajan aamusta iltapäivään aina pelkäämään mitä seuraavaksi tapahtuu. 

On tosi vaikeaa sanoa asioista, joita toiset ei tee tahallaan. On vaikeaa huomauttaa jostain mitä joku jättää tekemättä. Ja on vaikeaa puolustaa vähemmistöjen oikeuksia, kun ne on omakin elinehto siinä samalla. Ja varmaan siksi, tai muun muassa siksi, mulla on tällainen jatkuva stressitila päällä. Haluaisin tehdä asioita paremmiksi, mutta olen niin loppu niihin pieniin neulanpistoihin joita päivän aikana satelee ja ne muuttuu sietämättömäksi tökkimiseksi, että mä en vaan pysty enkä jaksa. Kannan syyllisyyttä siitä, ja näin oravanpyörä ja pysyvä stressitila on valmis. 

En mä nyt tiedä osasinko kuvata vähemmistöstressiä, mutta ehkä tämän tekstin pohjalta voitte ymmärtää miten se mun elämässä ilmenee ja mikä sitä ruokkii. Sen vielä halusin sanoa, että kaikki nämä olotilathan on periaatteessa seurausta siitä että mua ei nähdä sellaisena kuin olen, vaan päivästä toiseen olen väärien oletusten kohteena. Tämäkään ei oikeastaan ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika, mutta olisi tärkeää pyrkiä muuttamaan näitä sisäistettyjä oletuksia silloin kun kohdataan toisia ihmisiä ja opetella pois niistä. 

Olisi kiva kuulla myös teidän tätä lukevien ajatuksia siitä mitä tämä aihe herättää, tai minkälainen käsitys teillä on siitä mitä vähemmistöstressi voi olla. Mua pelottaa julkaista tätä, koska ehkä mä olenkin väärässä, kukaan ei ymmärrä ja mä en saisi tuntea näin ja valittaa. Mutta julkaisen tämän silti, koska mun mielestä tästäkin on tärkeä puhua. 

Selfie ja parta

Otsikointi taas huipussaan. :D 

Otin itsestäni tänään selfien, ja siitä tuli jotenkin niin kiva että se päätyi ihan Facebookin profiilikuvaksi saakka. Ehkä parasta tässä on se, että mun partakin näkyy. Ja mun parta alkaa oikeasti olla aika huikea, täytyy ehkä piakkoin kaivaa joku vanha partakuva esiin ja nappasta rinnalle uusi vertailun vuoksi. 

Nyt ei ole partavertailukuvia, mutta sen sijaan selailin muuten vaan vanhoja kuvia ja mietin taas mitä ihmettä mulle on tapahtunut. Tai siis kun ei ne mun selailemat kuvat edes olleet kovin vanhoja, ehkä vuosi sitten otettuja, ja silti tuntuu että muukin kuin hiusten pituus ja silmälasit on varmasti muuttuneet. Katsokaa vaikka itse. 

Reilu vuosi sitten: 

Ja sitten tuo tämänpäiväinen kuva: 

Näytän ihan siltä että olisin vuodessa kasvanut aikuiseksi. :D Ja silti matka on vielä pitkä. 

(ja joo ei tässä postauksessa ollut mitään järkeä, mutta tartteeko aina ollakaan...?) 

Liikuntaa dysforian kanssa

...ja dysforian helpottamiseksi. 

Liikunta on aina ollut mulle vähän vaikea asia. En oo koskaan kokenut olevani liikunnallinen, vaikka olisin toivonut että olen. Jo lapsena muistan, että en pärjännyt koulun juoksutesteissä. Hiihtämisessä, luistelemisessa ja hippaleikeissä olin ihan ok, en kuitenkaan erityisen hyvä. Pallopelejä en koskaan ymmärtänyt enkä uskaltanut yrittää. Oon myös aina jotenkin kokenut ahdistavaksi sen että joku näkisi mut kun liikun, ihan lapsesta asti. On tuntunut että mun keho on este eikä mahdollisuus. 

Nyt kun (toivottavasti) diagnoosi ja lähetteet hoitoihin lähestyy, niin mun täytyisi pystyä pudottamaan mun painoa. Oikeastaan aika reilustikin. Se on kuitenkin tuntunut tosi vaikealta, koska liikunta ei vaan ole kuulunut mun elämään kovinkaan paljoa, ja mitä pahemmaksi dysforia on muuttunut, sitä vaikeammaksi on muuttunut myös liikkuminen. Luulisin että syön ihan suhteellisen terveellisesti, olen siis vegaani, ja syön enimmäkseen kuitenkin kotiruokaa ja melko harvoin pika- tai valmisruokaa. Ruokailurytmissä olisi kyllä parantamisen varaa, ja sitä yritän saada kuntoon, mutta se on mulle tosi vaikeaa. 

Melkein meidän talonnurkalta alkaa Keskuspuisto, ja oonkin nyt syksyllä yrittänyt käydä siellä lenkillä aina välillä. Yritykseksi se on lähinnä jäänytkin, mutta nyt viimeiset viikot oon käynyt lenkillä useamman kerran viikossa, välipäiviä on ollut vain pari. Ja voi että siitä tulee hyvä olo! Tai kyllähän mä sen tiesin, mutta jotenkin nyt mulle on korostunut sen hyvän olon merkitys. 

Mun on hyvin harvoin hyvä olla kehossani, ja vaikka oon kuullut monilta transihmsiltä että liikunta voi lievittää dysforiaa, niin en oo jotenkin kokenut sitä omaksi jutukseni. Mun on edelleen niin vaikea liikkua jos on pieninkään mahdollisuus siihen että joku näkee mut. Nyt oon kuitenkin löytänyt edes jonkun hyvän olon liikunnasta, ja yritän tosi kovasti pitää siitä kiinni. Tänään juoksin jo ihan hyvän matkaa lenkistä, ja se yllätti mut itsenikin ja tuntui tosi hyvältä!

Mikä tämän liikunnan harrastamisen mulle nyt sitten mahdollistaa, tai lähinnä mikä sitä helpottaa? Yksi suurimmista ongelmista mulle on ollut se, etten tiedä mitä laittaisin päälleni. Suurin ongelma on luonnollisestikin rintakehä, koska liikuntaa harrastaessa ei oikein voi bindata. Mä oon kuitenkin tullut siihen tulokseen, että käytän binderiä myös liikkuessani. En voi tietenkään suositella tätä kenellekään, mutta mun on melkein pakko jos mä tahdon liikkua. Eikä kyseessä siis todellakaan ole mun "arkibinderi" joka on oikeasti melko tiukka, vaan mulle liian suuri binderi jonka bindaustulos on sitten myös sen mukainen. Tämä liian suurikin binderi kuitenkin tasoittaa rintakehää huomattavasti enemmän kuin esim. urheilutopit, ja se helpottaa mua valtavasti. Ja nyt kun ulkona on jo kylmempi, niin myös takki piilottaa rintakehää aika hyvin ja se helpottaa mun oloa myös. 

Me asutaan tosiaan aivan Keskuspuiston kupeessa, ja siksi sinne on tuntunut helpolta lähteä. Mä oon tykännyt kävellä ja juosta pururadoilla, ne on kivan pehmoisia, mutkittelevia ja maastoltaan vaihtelevia. Pysyy mielenkiinto yllä. Yleensä kuuntelen musiikkia ja pelaan muumipeliä samalla kun olen lenkillä, jotenkin keskityn hengittämään sitä metsää mutta samalla saan huomioni kiinnitettyä myös muihin asioihin ja olen vähän omassa maailmassani. Aina lenkin lopuksi kävelen portaat kotiin, asutaan tosi korkealla ja siksi se on sellainen hyvä loppuspurtti aina lenkin päätteeksi. 

Oon ollut yllättynyt siitä, miten eri tavalla pääsen kosketuksiin oman kehoni kanssa kun liikun. Mulle lenkillä on tärkeää haastaa itseäni edes vähän. On tärkeää että tulee hiki, on tärkeää että haastan itseni jaksamaan vielä vähän sitten kun tuntuu etten oikeesti enää jaksa. Juoksen vielä yhden lyhtypylvään välin tai kävelen vielä yhden kerroksen rappusia. Maailman paras palkinto on päästä kotiin ja suihkuun, ja sen jälkeen on yleensä jotenkin parempi olo koko päivän. 

Ehkä mua siinä taustalla miellyttää jotenkin ajatus siitä että mä voin muokata mun kehoa. Siinä missä tatuoinnin ottaminen tai omaan ruokavaliooni vaikuttaminen saa mut tuntemaan positiivista kontrollin tunnetta kehoani ja elämääni kohtaan, niin liikunta kyllä ajaa ihan samaa asiaa. Mulla on vaan ollut taustalla niin paljon vaikeita ajatuksia, ja on vieläkin, siihen liittyen, että siksi sen aloittamiseen on ollut tosi valtava kynnys. 

Yritän myös pitää jotenkin terveen ajattelun tässä, vaikka mun tarkoitus on laihtua, niin yritän pistää sen ajatuksen sivuun ja keskittyä siihen miten liikunta tuntuisi musta mahdollisimman hyvältä. Vaikeaahan se on, ja en voi väittää etteikö myös se laihtuminen ole aika iso porkkana tässä hommassa. 

Nimen yksivuotissynttärit

Tiistaina 13.11. tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä että musta tuli virallisesti Leimu Nyyti. Tavallaan tuntuu hurjalta että siitä on jo vuosi aikaa, toisaalta samalla tuntuu että miten siitä voi olla vasta vuosi. Välillä tuntuu ylipäätäänkin haastavalta hahmottaa elämää ja ajan kulua, koska niin paljon niin tärkeitä asioita tapahtuu koko ajan, että tavallaan tuntuu kuin aikaa olisi kulunut valtavasti, ja samalla taas tuntuu että ihan yllättäen moni asia onkin mennyt eteenpäin yllättävän lyhyessä ajassa. 

Tämän ihanan mukin sain synttärilahjaksi. 

Vuosi sitten kirjoittelin paljon nimipohdintaa tänne blogiinkin, siitä voitte lukea esimerkiksi 

tästä ja tästä. 

Nimenmuutoksesta itsestään kirjoittelin

täällä.

Ja ihan vaan siksi, että mulla on elämässäni niin ihania ihmisiä, niin heidän kommenttejaan mun kaapistatuloon ja nimenmuutokseen liittyen vuosi sitten voitte lukea 

tästä. 

Nimen merkitys on tämän vuoden aikana korostunut ihan tosi paljon. Mun nimestä on tullut ihan kokonaan mun nimi, ja välillä tuntuu vaikealta edes muistaa että mulla joskus on ollut joku toinen nimi. Tuntuu vaikealta ajatella, että joku ihminen tietää mun vanhan nimen, koska itse en koe sitä ollenkaan omakseni. Samalla vanhan nimen käyttö kuitenkin satuttaa valtavasti edelleen, ja onkin ihanaa, että mulla on jo nyt elämässäni paljon sellaisia ihmisiä jotka ei edes tiedä mun vanhoja nimiä. 

Aluksi tuntui, että kaikista läheisimmille ihmisille oli kaikista vaikeinta kutsua mua Leimuksi. Vielä kesälläkin jouduin vähän kamppailemaan sen kanssa, kun muutin lähemmäs sukulaisiani ja perhettäni ja nähtiin enemmän. Nyt kuitenkin ollaan siinä tilanteessa, että oikeastaan ihan kaikki ihmiset mun isovanhempia lukuunottamatta kutsuu mua Leimuksi, ja se tuntuu aika huikealta. Voi kun olisin osannut ja voinut vuosi sitten uskoa siihen, että vuoden päästä jo helpottaa. Tietysti vuosi on pitkä aika, mutta koko ihmiselämää ajatellen loppujen lopuksi kuitenkin aika lyhyt. 

Ehkä mun pitäisi soveltaa tätä ajattelutapaa tähän koko prosessiinkin. Vaikka nyt en saisikaan diagnoosia, ei puoli vuotta tai vuosi ole loppuelämän kannalta hurjan pitkä aika. Okei, en pysty kyllä ajattelemaan näin ollenkaan, vuosi tuntuu juuri tässä vaiheessa elämää ikuisuudelta, ja tuntuihan se totta kai siltä vuosi sittenkin. Ehkä on vaan helppo olla jälkiviisas. 

Mä olen edelleen todella tyytyväinen mun nimeen. Luulen, että jos nyt vaihtaisin nimeni tai lähtisin nyt vasta pohtimaan itselleni uutta nimeä, niin Leimu olisi silti mun etunimi. Toisen nimen kanssa saattaisin päätyä toisenlaiseen ratkaisuun, johonkin maskuliinisempaan, mutta silti en koskaan enää luopuisi tuosta Nyyti-nimestäkään. Se on niin mun ja se on ihana. 

Mulla on juuri nyt sellainen olo, että mä en olisi ehkä selvinnyt tästä vuodesta ilman uusia nimiä. Tai no, kyllä mä varmasti olisin selvinnyt jos olisi ollut pakko, mutta tuntuu aika epätodelliselta ajatella että mun olisi pitänyt tähän asti elää mun vanhojen nimien kanssa ja esimerkiksi muuttaa Helsinkiin ja yrittää luoda elämää tänne vanhoilla nimillä. 

Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että tämä "nimitaistelu" on nyt käyty. Uusi nimi on ajettu sisään, ja kaikille mun elämän ihmisille on selvää että mä olen Leimu. Mun kaikki viralliset dokumentit (paitsi vanhat koulu- ja työtodistukset) on mun oikeilla nimillä, eikä vanha nimi yleensä enää tule missään vastaan. Uusille ihmisille mun ei edes tarvitse kertoa nimenvaihdosta tai jännittää millä nimellä mua kutsutaan. 

Mä en tosiaan ole uusinut vielä vanhoja todistuksiani, koska odotan että myös hetu muuttuisi sitten joskus. Lisäksi mä olen pohtinut nimen suhteen kyllä sitä, että haluaisinko ottaa vielä kolmannen nimen joka olisi sitten selkeämmin miehille vakiintunut nimi. Mulla on kolmas nimikin jo mielessä valmiina, mutta toisaalta oon aina tykännyt siitä ajatuksesta että mulla on vain kaksi nimeä, ja siksi en ole vielä ihan varma siitä haluanko ottaa kolmatta etunimeä. Toisaalta mulla on paljon aikaa miettiä, koska ennen hetun vaihtoa ei kuitenkaan olisi järkevää vaihtaa nimeäkään. Menee sitten samoilla dokumenttien uusimisilla kaikki. 

Mutta joo, lyhyesti tiivistettynä on ihanaa kun mun nimi on Leimu, ja nimenvaihto on parantunut mun elämänlaatua ihan huomattavasti! 

Hoitoneuvotteluaika ja seurakuntavaalit

Sain tänään soiton polilta, ja mulle ilmoitettiin mun hoitoneuvotteluaika. Se on 18.12. eli siihen on aikaa reilu kuukausi. Tuntui jotenkin hurjan todelliselta että nyt sitten on päivämäärä, mun tähänastisen elämän tärkein päivämäärä, mahdollisesti mun uuden elämän alku jopa. Jännittää jo nyt ihan kamalasti, ja heti tulee ihan fyysisesti sellainen jännittynyt olo kun edes kirjoitan tuosta ajasta, mutta yritän nyt olla ajattelematta sitä ja stressata sitten vasta lähempänä. 

Toinen asia josta halusin kirjoittaa oli seurakuntavaalit. Vielä huomenna lauantaina 10.11. voi käydä ennakkoäänestämässä missä päin Suomea tahansa kuka tahansa 16 vuotta täyttänyt Suomen ev. lut. kirkkoon kuuluva henkilö, ja virallinen äänestyspäivä on sitten 18.11. ja silloin voi äänestää omassa seurakunnassa. Mä kävin äänestämässä eilen kauppakeskuksessa. 

Miksi mä tästä aiheesta nyt sitten kirjoitan? Toivoisin, että ihan jokainen äänioikeutettu äänestäisi näissä vaaleissa. Vaikka et itse osallistuisi kirkon toimintaan millään tavalla etkä kokisi kirkkoa mitenkään henkilökohtaisesti tärkeäksi, niin on meitä jotka osallistuu ja joille on tärkeää se, että kirkossa olisi mahdollimman hyvä ja turvallinen olla. Ja toisaalta kirkko voi yllättävälläkin tavalla joskus koskettaa myös omaa elämää esim. läheisen kautta tai sitten vaikka hautajaisissa tai kastejuhlassa ei ole ehkä kiva ensimmäisenä joutua huolehtimaan siitä onko turvassa kun on kirkossa. Tai törmätä siihen ettei ole. 

Seurakuntavaaleissa äänestysprosentti on ollut tosiaan aivan järkyttävän pieni aiemmin (noin 15% jos nyt muistan oikein). Se ei siis todellakaan edusta kirkon enemmistön mielipidettä, vaan vaaleissa äänestää yleensä just se porukka joka ei edes kaipaa asioihin minkäänlaista muutosta. Kuitenkin yli puolet kirkkoon kuuluvista kannattaa esim. kaikkien parien kirkollista vihkimistä, mutta tämäkään asia ei etene mihinkään kun niin harva äänestää. 

Seurakuntavaaleissa valitaan siis edustajia kahteen eri paikkaan; seurakuntaneuvostoon ja kirkkovaltuustoon, siksi äänestyskopissa saa pistää numeron kahteen eri lappuun ja kannattaakin olla tarkkana lappujen värien kanssa ja siitä minkä numeron mihinkin laittaa. Vaalikoneen avulla voi etsiä itselleen sopivan ehdokkaan, ja etenkin tuon kyselyn lopussa on kysymyksiä jotka koskevat mm. muunsukupuolisten kohtelua ja kaikkien parien vihkimistä kirkossa, eikä vaalikoneen kaikkiin kysymyksiin ole välttämättä pakko vastata.

Äänestämällä voi todella vaikuttaa, sillä valituiksi tulleet edustajat päättää tosi tärkeistä asioista kuten siitä mihin seurakunnan varoja käytetään sekä siitä ketä ja millä perustein omaan seurakuntaan otetaan töihin. Mulle nämä vaalit on nyt jotenkin nousseet tosi tärkeäksi asiaksi, koska mä käyn paljon kirkossa, ja toisaalta toivon ettei kukaan enää joudu kokemaan kirkon piirissä mitään samanlaista kuin itse olen joskus joutunut kokemaan. Mun kokemuksista ja ajatuksista voit lukea enemmän aikaisemmassa postauksessa täällä.

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Kuka lohduttaisi Nyytiä? oli lapsena mun lempikirja, tai no on se sitä vieläkin. Meillä on sellainen kotivideo jossa olen vähän yli 2-vuotias ja osaan sen jo silloin ulkoa. Kun reilu vuosi sitten mietin itselleni nimeä, oli Nyyti loppujen lopuksi kuitenkin aika luonteva ja jopa itsestäänselvä valinta toiseksi nimeksi. 

Nyyti-hahmo on Tove Janssonin kirjassa mun mielestä hyvin sukupuoleton, ja muistan etten lapsenakaan tainnut ajatella että Nyyti olisi tyttö tai poika. Ruotsinkielisessä alkuperäisessä tekstissä Nyytistä kyllä puhutaan han-pronominilla eli poikana. Juuri siksi Nyyti tuntui mulle sopivalta toiselta nimeltä, se kun oli tavallaan tosi sukupuoleton minkä lisäksi se ylipäätäänkin on vaan kiva ja kaunis nimi. 

Joskus ehkä viime keväänä mulle tuli idea uudesta tatuoinnista, Nyytistä. Aika pian olin päättänyt sopivan kohdan Nyytille, ja kuvakin alkoi valikoitumaan. Viikko sitten oli vihdoin aika kuvan tekemiselle, ja siitä tuli ihana! 

Luin kesällä taas kerran Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kirjaa, ja jotenkin sen tarina tuntuu koko ajan osuvammalta. Se on niin kaunis kuvituksineen ja runomittoineen, mutta samalla se kertoo mulle mun omasta elämästä. Jotenkin sellaisesta yksinäisyydestä ja eksyksissäolosta jota mun elämä on tähän saakka ollut. Kirjalla on kyllä onnellinen loppu ja toivon, että mäkin löydän omani vielä. 

Tatuoinnin ottamisen jälkeen tuli sellainen olo että no voishan sitä ottaa seuraavan jo vaikka heti. Taidan kuitenkin hetken verran vielä säästää rahaa ja kehitellä ideoita, joita kyllä on olemassa jo. Oon kuitenkin pitänyt sellaista sääntöä itselleni, että ihan vähintään puoli vuotta ideointia tatuointia varten, jotta ehdin työstämään ideaa ja punnitsemaan sitä onko se todella niin hyvä idea että se kannattaa tatuoida ihoonsa loppuelämäkseen. 

Nyytin kuva tuo mulle kuitenkin kauheasti voimaa ja muistuttaa mua siitä että mä olen mä. Koen kyllä muutenkin, että tatuoinnin ottaminen saa oman kehon tuntumaan edes vähän omemmalta, sillä tavalla saa siihen edes jonkun kohdan mistä ihan valtavasti pitää. Ennen Nyytiä mulla oli kaksi hyvin pientä tatuointia, mutta uskallan väittää, että nämä ei jää näihin kolmeen.