Ensimmäinen transpoliaika

Eilen oli mun ensimmäinen käynti transpolilla, ja oon nyt koko eilisen ja tämän päivän pähkäillyt mitä siitä kirjoittaisin. En oikein oo vielä itsekään saanut ajatuksia jäsenneltyä, ja vaikka oon kokenut tämän blogin kirjoittamisen tosi helpoksi (varsinkin kun luulen aina ettei tätä ees lue kukaan vaikka kävijämäärät näyttääkin jotain muuta) niin nyt jotenkin mietin tosi paljon mistä mä osaan ja pystyn kirjottamaan ja mikä tuntuu liian henkilökohtaiselta. Silti mä haluan kirjottaa. 

Mulla oli aika tosiaan heti aamulla, ja sen takia jouduin heräämään aika aikaisin. Mua myös jännitti tuo käynti ihan hirveästi, vielä enemmän kuin varmaan itsekään tajusin, ja sen takia olin nukkunut tosi huonosti enkä ees syönyt aamulla mitään ennen käyntiä. Löysin onneksi perille hyvin ja jännitys kyllä helpotti heti kun tapasin sairaanhoitajan joka otti mut vastaan. Käynti itsessään kesti puolitoista tuntia, ja vaikka se ei tavallaan ole kovinkaan pitkä aika eikä se oikeastaan sen käynnin aikana myöskään tuntunut pitkältä ajalta, niin oli se vaan silti aika pitkä aika puhua just mun asioista, sellasistakin joista en oo välttämättä kunnolla puhunut kenellekään. Ainaskaan kenellekään ihan vieraalle ihmiselle, noin suoraan. 

Käynnistä itsestään jäi mulle siis tosi positiivinen olo. Käytiin läpi ihan sitä kuka mä olen, mistä tulen, ketä mun perheeseen kuuluu, minkälaista mun arki nyt on jne. koska polilla ei ollut musta muita esitietoja kuin mitä lähetteen mukana oli tullut, ja siinä nyt ei mainittu oikeasti juuri mitään. Lisäksi alettiin käymään läpi mun kokemusta omasta sukupuolestani ja siitä miten sukupuoliristiriita näyttäytyy mun elämässä. 

Vaikka oon pohtinut sukupuoleeni, identiteettiini ja kaikkeen tähän liittyviä asioita ihan valtavasti, niin kun kysymyksiä kysytään suoraan niin musta tuntui tosi vaikealta vastata niihin. Tai ei niistä itse asioista puhuminen loppujen lopuksi tuntunut mitenkään erityisen vaikealta kun tiesi että kuuntelijana on ihminen jolle ei erikseen tarvitse selittää mitä nämä asiat tarkoittaa, mutta jotenkin tuntui että jätin kauheasti asioita sanomatta kun ne ei vaan tulleet sillä hetkellä mulle mieleen, ja sitten harmitti kun en ollut tajunnut välttämättä sanoa jotain tosi olennaiselta tuntuvaa juttua. 

Silti mä luulen että käynti itsessään meni hyvin, ja tänään pääsinkin jo lukemaan omakannasta mitä hoitaja oli käynnistä kirjoittanut. Asiat oli kirjoitettu mun mielestä suurimmilta osin ihan niin kuin mä ne olin itse sanonut, ja se tuntui kivalta, vaikka samalla tuntui että oisin mä ehkä voinut sanoa tuon ja tuon asian eri tavalla ja että hei enkös mä kertonut sitten tuosta ja tuosta. Vähän huolestuin jo tänään siitä että otetaanko mun kokemusta siellä tosissaan jos en osaa kertoa siitä tarpeeksi tai kun mä en ole mitenkään vuosikausia osannut nimetä omaa kokemustani muunsukupuolisuudeksi eikä mulla lapsena ole ollut mitään valtavaa ristiriitaa. Toisaalta yritän kuitenkin ajatella että tää oli nyt eka käynti, prosessi on nyt kuitenkin käynnissä ja mua odottaa siellä seuraavallakin kerralla sama mukava ihminen ja siksihän tämä tutkimusjakso ylipäätään on olemassa että mä saan koko tämän vaikkapa vuoden kuvata omaa kokemustani ja hoitohenkilökunta saisi siitä mahdollisimman kattavan kuvan. Ja kun mä itse tiedän että mun kokemus on totta, niin ei se siitä oikein muuksi voi muuttua. Mä en usko mihinkään muuhun niin paljoa. 

Käynnin jälkeen mä en osannut ajatella oikein mitään, olin ihan sumussa jotenkin. Oli kamala nälkä mutta samalla jo tosi huono olo, varmaan kun jännitys purkautui enkä ollut syönyt mitään, ja alkoi kamala päänsärky. Mulla oli vielä viitisen tuntia ainaskin aikaa ennen kuin mun juna lähti, ja siksi haahuilin itsekseni Helsingin keskustassa. Ois ollut kiva nähdä vaikka äitiä, mutta samalla tuntui etten kyllä oo kovin hyvää seuraa yhtään kenellekään enkä ois osannut puhua kenellekään enkä tiedä miten oisin reagoinut jos oisin nähnyt jonkun tutun ihmisen. Oisin varmaan hajonnut siihen paikkaan ihan jo väsymyksestä ja kaikista niistä tunteista joita mun mielessä silloin myllersi. 

Tuntui hyvältä tulla takaisin kotiin, vaikka tääkin päivä on ollut kovin väsynyt. On tosi ristiriitainen olo, kun oon samalla hurjan onnellinen siitä että asiat menee eteenpäin ja mun ei enää tartte jännittää tuota ensimmäistä käyntiä. Oon onnellinen monesta muustakin asiasta, mutta samalla oon vaan niin väsynyt että voisin nukkua vaikka viikon. Ehkä tää tästä kuitenkin tasaantuu pian, pitäis vaan osata levätä tarpeeksi ja antaa itselleen aikaa. 

Ainiin, sovittiin myös jo uusi käynti maaliskuun alkuun. On kiva tietää että seuraavaan käyntiin ei ole enää ihan hirveän pitkä aika. Ja tuntuu helpottavalta tietää milloin se on. Seuraavalla kerralla onkin tarkoitus käsitellä mun elämänkaarta ja sitä millaisia kokemuksia mulla nimenomaan sukupuoleeni liittyen sen varrelta on. 

Harhailevia sanoja

Mä kirjoitin joskus nuorempana tosi paljon. Ihan kaikkea kirjeistä ja pitkistä postikorteista runoihin ja tarinoihin. Olin myös hyvä siinä, sanat oli mulle jotain jota pystyin hallitsemaan ja joiden avulla pystyin tekemään mitä vaan. Enää mä en osaa. 

Otin silti hetki sitten paperia ja kynän ja kirjoitin ylös mun ajatuksia hyvin tajunnanvirtamaisesti, ihan vaan koska tuntui siltä. Ajattelin jakaa pari pientä pätkää tässäkin, vaikka ei nämä mitään kovin ihmeellisiä ole. Ehkä ne enemmänkin kuvastaa sitä miten hukassa välillä olen tämän maailman kanssa. 

---

jos voisin

karkaisin kaupungin taivaalle

vapaaksi olemaan totta

antaisin minuudelle äänen

uuden vihdoin löydetyn

keräisin kadonneet palaset

kasaisin niistä korjatun

näkisitkö silloin minut

kaikilta säröiltäni

näkisitkö minut 

---

vaikka minä huutaisin

ääni katoaa

muuttuu kevyeksi ilmaksi 

voi kun se tavoittaisi

koko maailman

kaikille kuuluisi

sellainen julistus että

minä olen olemassa

olen oikeasti olemassa 

---

vielä minä olisin 

ihan totta

minulla olisi

oikea nimi kaikkialla

---

Vaikka oon kokenut paljon pahaakin, mua on satutettu paljon ja oon ollut siksi tosi rikki, niin silti musta tuntuu että väärässä kehossa eläminen on maailman suurin särö joka halkaisee mut kokonaan. Ei mitenkään kauniisti, vaan tosi moneen osaan, syvästi ja suuresti. Sitä säröä ei saa pois muuten kuin korjaamalla. Sille korjausmatkalle mä olen nyt lähdössä. 

---

En tiedä miten tän päivityksen julkaiseminen onnistuu, koska olen taas pääkaupunkiseudulla reissussa maanantain poliaikaa varten, eikä mulla ole tietokonetta mukana, joten yritän naputella tätä päivitystä puhelimella. En oo koskaan ennen tehnyt niin, joten katsotaan miten käy. 

Binderit ja bindaaminen

Edit: Oon kirjoittanut uuden postauksen bindaamisesta 5.8.2019, siinä on ehkä vähän ajantasaisempaa tietoa mun bindauskokemuksista. Sen pääsee lukemaan tästä. 

Oon pitkään miettinyt kirjoitanko postausta bindaamisesta ja bindereistä, koska aihe tuntuu kuitenkin tosi henkilökohtaiselta ja liittyy niin vahvasti mun kehoon ja niihin ongelmiin joita mulla sen kanssa nyt on. Suomeksi bindaamisesta tai bindereistä ei ainaskaan kuitenkaan mun kokemuksen mukaan meinaa löytää tietoa oikein ollenkaan, ellei sitten kysy jostain suljetusta Facebook-ryhmästä erikseen, ja ainaskin mulle se kynnys kysyä on ollut tosi suuri. Olisi ollut helpottavaa jos olisi voinut lukea jonkun kirjoittamia kokemuksia ja ajatuksia ennen kuin tilaa oman binderin. Siksi päätin kuitenkin kirjoittaa. 

Binderi (englanniksi binder) on siis yleensä topin tai urheilurintsikoiden näköinen vaatekappale jonka tehtävänä on tehdä rintakehästä mahdollisimman litteän näköinen. Niin transihmiset kuin muunsukupuolisetkin voi kärsiä pahastakin kehodysforiasta, ja sen takia bindaaminen voi olla tosi tarpeellista. Itse en esimerkiksi juurikaan poistu kotoa ilman binderiä, ja kun olen yrittänyt, niin mua on ahdistanut niin paljon etten ole oikein edes meinannut saada henkeä. Bindaaminen on ehdottomasti turvallisinta oikean binderin kanssa, vaikka olen kuullut ihmisten sitovan rintojaan esim. ideaalisiteellä tai jopa ilmastointiteipillä. Itse en ole kuitenkaan koskaan joutunut tekemään niin. 

Tilasin mun ensimmäisen binderin viime kesänä, ajatuksena oli vaan että haluan kokeilla millainen olo siitä mulle tulee, jospa mun olo paranisi. Mulla oli sellainen olo että mun keho on jotenkin väärin ja kaipasin siihen helpotusta, ja oletin että voisin käyttää binderiä välillä ja mulla voisi sen seurauksena olla parempi olo. Olin kuitenkin lukenut ettei binderin käyttö ole kovin mukavaa, ja siksi ajattelin etten tulisi käyttämään sitä kovin paljon. 

Vaan toisin kävi. Pian huomasin käyttäväni binderiä joka ikinen päivä, aina kun poistuin kotoa. Välillä mun on helpompi olla kotona ilman binderiä ja välillä vaikeampi. Suositus yleisesti taitaa olla ettei binderiä pitäisi joka päivä, vaan viikossa olisi ainaskin yksi "lepopäivä" eikä sitä tulisi käyttää kuin maksimissaan kahdeksan tuntia päivässä. Mun kohdalla tämä ei mitenkään toteudu, mutta näen omalla kohdallani asian niin että on tärkeämpää että mun elämä säilyy muuten normaalina ja että voin tehdä asioita normaalisti ja esimerkiksi poistua kotoa kuin sen käytänkö binderiä vähän liikaa. Tai vähän enemmänkin. En kuitenkaan koskaan nuku binderi päällä, vaikka joskus hankalana hetkenä on tehnyt mieli tehdä niinkin. 

Mulla on kahden merkkisiä bindereitä. Ensimmäiset kaksi tilasin gc2b-nimiseltä merkiltä (kuva alla), sekä lyhyen että myöhemmin pidemmän toppimittaisen. Lyhyt on ihan varabinderinä tällä hetkellä vaan, koska pitkät binderit olen vaan todennut niin paljon mukavammiksi ja tehokkaammiksi. Heidän sivuillaan on hyvin selkeät kokotaulukot ja ohjeet mittojen ottamiseen. Apua saa kun lähettää viestiä. Molempia bindereitä tilatessani olen lähettänyt viestin varmistukseksi mittojeni kera ja kysynyt mitä minulle suositeltaisiin. Gc2b:n kokotaulukko on mun mielestä kuitenkin aika löyhä jos mietitään binderin käyttötarkoitusta, ja jos tilaisin heiltä nyt uuden binderin, niin tilaisin kokoa pienemmän kuin mitä mun kokoiselle ihmiselle kokotaulukon mukaan suositeltaisiin. 

Tämän merkin binderit on tosi mukavia, mun mielestä miellyttävää kangasta ja värivaihtoehtoja on vaikka kuinka. Nyt kun mulla on pari muutakin vaihtoehtoa, niin ajattelin käyttää näitä bindereitä urheillessani tai erityisesti mukavuutta kaivatessani vaikkapa pitkillä matkoilla. Bindereitä ei toki varsinaisesti suositella urheilukäyttöön, mutta mulla saattaa esim. töissä tai koulussa olla tilanteita joissa pitäisi päästä liikkumaan mukavasti mutten pysty olemaan paikalla bindaamatta. 

Mä olen melko isokokoinen ja mulla on myös melko suuret rinnat. Sanoisin että mun kohdalla gc2b:n binderit ei luo ihan toivottua vaikutusta (jos nyt mikään voi sitä tehdä), mutta niiden ehdoton plussapuoli on mukavuus ja firma itsessään siellä taustalla on huippu, sen huomaa jo kun selaa nettisivuja. Lähetykset on myös aina saapuneet luvatun ajan kuluessa. 

Kaksi muuta mun binderiä on Underworksilta (kuva alla), uudempi niistä saapui itse asiassa tänään ja toisen ostin viime viikolla kun joku oli jättänyt myynti-ilmoituksen Transtukipisteen seinälle käyttämättömästä binderistä. Tiesin että Underworksin binderit tulisi olemaan erilaisia, ja sitä ne kyllä onkin. Kangas ei ole ollenkaan niin mukavaa tai miellyttävää kuin mun toisissa bindereissä, ja ensin se vähän hermostutti mua, koska pelkäsin että mulla olisi tosi epämukava olo koko ajan. 

Nämä binderit on myös huomattavasti tiukempia, mun molemmat on mallia 997, ja bindaava kangasosio jatkuu koko etupuolella toisin kuin noissa gc2b:n bindereissä. Underworksin bindereissä ongelmana on mulla ollut se että ne rullautuu ylös päin vaikka ne kuinka alun perin kiskoisi alas ja housujen sisälle. Niitä ei myöskään voi käyttää normaalina toppina ja vetää housujen päälle, koska kangas ei ole oikein normaalin kankaan näköistä eikä se pysy housujen päällä koska binderi on niin tiukka. Varsinkin ensimmäisellä kerralla kumpikin näistä bindereistä oli tosi vaikea saada päälle, mutta ei kannata luovuttaa, mäkin taistelin reilusti yli 5min. Silti binderi on mukava päällä eikä esim. hengittäminen ole vaikeaa, mikä on tietenkin tärkeintä. 

Silti Underworksin binderit on jo nyt ottaneet asemansa mun käytetympinä bindereinä, ja syynä sille on tehokkuus. Ne on tosi tehokkaita ja mulla on sen takia huomattavasti parempi olo tällainen päällä. Kun kehodysforia ottaa vallan, on helpottavaa laittaa binderi päälle, vaikkei sen käyttö varsinaisesti hirveän mukavaa olekaan. Mä en yleensä siis muista että mulla on binderi päällä, mutta kyllähän sen huomaa silti pitkin päivää, varsinkin näiden Underworksin bindereiden kanssa. Iso suositus siis näille, joskaan en usko että kukaan ehkä käyttäisi näitä huvikseen tai "turhaan", ei nämä niin mukavia ole. Gc2b:n binderi menee vähän niinkun aluspaidasta, ja se on oikeasti aika mukava. Istuvuus Underworksilla kuitenkin on mun keholle parempi, siis muutoinkin kun jos miettii miten tehokkas bindaustulos on. 

Bindaustulos ei mun tämänhetkisessä kehossa koskaan voi olla kovin täydellinen, ja joskus se harmittaa ja ahdistaa. Silti bindaaminen helpottaa mua huomattavasti. En silti näe että se olisi mikään loppuelämän ratkaisu mun kohdalla, koska se on niin epämukavaa kuitenkin, varsinkin jos pitäisi harrastaa liikuntaa tai ei pääse vähään aikaan oikomaan binderiä. Ei varmaan kulu päivääkään ettenkö haaveilisi elämästä ilman rintoja, niin että saisi tuntea paidan paljasta ihoa vasten ja silti olisi hyvä olla. 

Mulle mun rinnat on tosi vaikea asia juuri nyt, ja aiheuttaa niin suurta kehodysforiaa että se oikeasti vaikeuttaa mun arkea. Siksi onkin ihanaa, että kun mulla on binderi päällä, niin mulla on aika neutraali olo mun koko rintakehästä. Mua ei silloin haittaa että lapset tulee syliin istumaan tai jos joku muuten on lähellä. Tuntuu että olen turvassa ja suojassa, ihan kuin se binderi olisi mun oman kehon jatke. Ja se se pointti varmaan onkin miksi mä näin teen ja miksi mä tätä jaksan ja tarvitsen. 

Uusi aika

Vaikka mun edellinen transpoliaika peruuntuikin, niin vietin silti viime viikkoa pääkaupunkiseudulla. Tapasin ihmisiä ja koin tärkeitä kohtaamisia. Ajan peruuntuminen kyllä vaikutti muhun enemmän kuin itsekään suostuin myöntämään, ja se etten tiennyt milloin seuraava aika olisi vaivasi mua enemmän kuin itsekään tajusin. Silti viime viikko oli hyvä ja tärkeä, vaikka omalta osaltaan myös raskas. 

Tänään sain kuitenkin puhelun Helsingistä, ja sovittiin mulle uusi aika. Uuden ajan olisi saanut jo vaikka tälle viikolle, mutta yritin jotenkin saada valittua kuitenkin sellaisen ajan että mun tarttisi olla mahdollisimman vähän pois töistä, kun valinnanvaraa kerran oli. En siis lähtenyt reissuun heti huomenna, vaan otin järkevästi ajan ensi viikon alkuun, jolloin voin viettää jo viikonlopun mahdollisesti pääkaupunkiseudulla ja matkustaa sitten pian käynnin jälkeen kotiin. 

Helpotuksen tunne uudesta ajasta oli kummallisen suuri. En mä ollut tajunnut jotenkin stressaavani tai pelkääväni sitä ettei uutta aikaa tulisikaan, tai että se menisi tosi pitkälle, mutta ehkä olin alitajuisesti kuitenkin tehnyt niin. Nyt mä tiedän että mun prosessi vihdoin alkaa, ja hoitajan soitosta jäi ihan tosi hyvä mieli muutenkin. Se vaikutti kivalta tyypiltä, eikä mua enää pelota ihan niin paljoa mennä sinne polille. Vaikka pelottaa kyllä aika paljon silti. 

Jotenkin on nyt muutenkin aika positiivinen olo. Elämässä riittää huolehdittavaa ja stressattavaa ja jännitettävää, mutta samalla oon ehtinyt ihanan paljon ajattelemaan kaikkia asioita ja oon koko ajan paremmin perillä siitä kuka olen ja mitä tarvitsen. Se tuntuu tosi hyvältä. Ja mulla on edelleen myös tätä prosessia ja transpolia kohtaan tosi positiivinen olo. Se helpottaa olemista tosi paljon nyt. 

Muutoksia suunnitelmiin

Mä matkustin eilen pääkaupunkiseudulle, koska tänään olisi ollut mun ensimmäinen aika transpolilla. Eilen kuitenkin alle kahta tuntia ennen junalle lähtöä tuli puhelu, mistäpä muualtakaan kuin sieltä polilta, että mun aika on peruttu. Mulle tuli ihan epätodellinen olo, olin niin pettynyt. Kyllä mä sillain järjellä ymmärsin että sairastapauksille ei voi mitään, enkä mä nyt vaan millään pysty muuttamaan tätä asiaa, mutta en vaan voinut estää sitä valtavaa pettymyksen tunnetta mikä mulle tuli. Uudesta ajasta ei ole vielä tietoa. 

Päätin kuitenkin lähteä reissuun kun olin ostanut junaliput ja anonut vapaata töistä loppuviikon. Ja oli ja on mulla onneksi muitakin suunnitelmia tälle viikolle, joten ei tää nyt mikään turha reissu ollut. Vaan silti harmitti ja edelleen harmittaa aika paljon, enkä osaa olla ajattelematta että se eka käynti vois olla jo ohi sen sijaan että nyt se on taas edessä joskus määrittelemättömänä aikana. 

Tälle päivälle mä olin sopinut käynnin Transtukipisteelle, joten onneksi oli kuitenkin jotain odotettavaa. Oon aiemmin ollut Transtukipisteelle yhteydessä sähköpostitse, ja nyt oli tosi kiva päästä juttelemaan ihan kasvokkain kaikista näistä asioista. Ylipäätäänkin musta on aivan mahtavaa että tollanen paikka on olemassa. Oli myös ihanaa pystyä juttelemaan jonkun kanssa kaikkiin prosessiin ja omaan identiteettiin liittyvistä asioista, minkä lisäksi mulle tosi tärkeä kokemus oli se että tiesin että nyt oon täysin turvallisessa tilassa jossa mua ei kutsu kukaan väärällä nimellä ja jossa on mulle sopivia vessoja. Ilmapiiri oli tosi kiva jotenkin siellä ja jäi hyvä mieli. Käyn uudestaankin aivan varmasti! Harmi kun mun kotikaupungissa ei ole mitään vastaavaa. 

Lisäksi mä bongasin sieltä Transtukipisteen seinältä binderinmyynti-ilmoituksen ja kun se binderi oli juuri sen merkkinen jota olin halunnut kokeilla ja sen kokoinenkin jonka olin katsonut itselleni mittojen mukaan sopivaksi kooksi, niin päätin että minähän otan yhteyttä. Äskön kävin tekemässä kaupat binderistä ja heti kotiin päästyäni ahtauduin siihen, tää on hyvä! Alla peukutuskuva uudelle binderille (uusi binderi päällä, hyvin toimii siis). 

Eli ei tämä nyt ihan turha reissu sitten ollut kuitenkaan, enkä mä nyt niin siis ajatellutkaan. Tärkeää on nytkin ollut se, että oon saanut olla vaan stressaamatta töitä tai muita, että oon saanut viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa ja toki tuo tämänpäiväinen käynti ja uusi binderi on isoja juttuja myös. Toivon että uusi poliaika olisi mahdollisimman pian, mutta toisaalta mietityttää että jos se yhtäkkiä tuleekin johonkin parin viikon päähän, niin miten mä saan taas töistä vapaata ja pääsen lähtemään tänne. 

Enää neljä päivää

Mun ensimmäiseen transpolikäyntiin on jäljellä enää neljä päivää. Postissa tulleet laput on täytetty, ja tiistai-iltana matkustan töitten jälkeen Helsinkiin. Mua jännittää yllättävän vähän, ja kaiken pitäisikin olla hyvin. Pääasiassa mua jännittää yllättävän vähän vain siksi, etten mä vielä ole ehtinyt ajattelemaan. Yleensä olen tosi kova jännittämään kaikkea ja luulen, että se jännitys kyllä tavoittaa mut viimeistään silloin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä kun pitäisi nukkua. 

Yritän suhtautua tuohon polikäyntiin lähinnä niin, että se menee varmaan hyvin. Mä en voi olla muuta kuin oma itseni, ja mun kokemus omasta sukupuolestani on tosi vahva ja mun mielestä se myös näkyy ja välittyy musta. Mun mielestä mä osaan hyvin sanoittaa kokemustani, ja sen pitäisi riittää. Jotenkin oon myös vähän kuulostellut muiden ihmisten kertoman perusteella, että tuo ensimmäinen käynti ei välttämättä loppujen lopuksi ole niin suuri asia, vaan siinä lähinnä käydään läpi sitä mistä tässä prosessissa on ylipäätään kyse ja tullaan johonkin tulokseen siitä jatketaanko prosessia vai ei. Se tottakai pelottaa, että jostakin syystä ihmiset siellä olisi sitä mieltä että mun prosessia ei tulisi jatkaa, tai siis edes aloittaa. Se olisi varmasti kamalinta. Mutta mä kovasti yritän siis ajatella että kaikki menee kyllä hyvin, ja että ne ihmiset on kohdanneet siellä paljon muitakin tyyppejä joiden tilanne sivuaa mun omaa, ja että ne ei voi olla ihan hirveän huonoja ihmisten lukemisessa. 

Oon onnellinen siitä, että transpolipäivän iltana mulla ei vielä toistaiseksi ole mitään ohjelmaa, ja mä tiedän saavani olla koko loppu illan ihan rauhassa jos musta tuntuu siltä. Toisaalta mulla myös luultavasti on juttuseuraa jos sitä kaipaan eikä tartte olla ihan yksin. Se on helpottavaa. Vähän kyllä tuntuu että teen tästä liian suuren jutun, mutta kun mulle se on niin valtavan suurta. Se on jonkun valtavan suuren, niinkun esimerkiksi elämän, alku. Kai on ihan normaalia vähän jännittää sellaista. 

Tässä postauksessa on muuten kuvituksena kaksi tämän viikon vessaselfietä, toinen töistä ja toinen kotoa tältä päivältä. Mulla oli pitkästä aikaa kaulahuivi koska koulussa on niin kylmä, ja se olikin aika kivannäköinen. 

Dysforia

Ajattelin kirjoittaa vähän dysforiasta, siitä mitä se mun kohdalla tarkoittaa ja mikä siihen auttaa. Aiheena tämä tuntuu musta tosi tärkeältä, mutta samalla myös hurjan vaikealta. Ihmisten kokemukset voi olla hyvin erilaisia, ja haluankin korostaa sitä, että nämä on vain mun kokemuksia. Toki tämä on aiheena muutenkin hankala, kun kyseessä on ei mikään niin kamalan kiva asia. 

Wikipedian mukaan dysforia on euforian vastakohta, ja se tarkoittaa epämiellyttävää oloa tai huonovointisuutta, sellaista olo että mikään ei ole oikein. Aika suuri osa mun dysforiasta on kehodysforiaa. Kehodysforia tarkoittaa siis kehoristiriitaa, sitä että oma keho tuntuu vieraalta tai väärältä. Omassa kehossa on vaikea olla, ja mun tapauksessa se johtuu suurimmilta osin semmoisista sukupuolityypillisistä piirteistä joita en koe omaan sukupuolikokemukseeni sopiviksi. 

Pahinta dysforiaa mulle aiheuttaa mun rinnat. Olisin tosi onnellinen jos niitä ei olisi tai jos ne olisi edes vähän pienemmät. Mutta vaikka ne olisi pienemmät, niin mä en luultavasti voisi elää niiden kanssa. Yleisestiottaen mä myös toivoisin, että mun olemus olisi jotenkin maskuliinisempi. Mua helpottaa hurjasti jo ajatus siitä että mun ääni vaikkapa olisi matalampi, ja vaikken ole varma haluaisinko partaa niin se että se mulle kasvaisi tuntuisi kuitenkin ajatuksena semmoiselta kivalta, että otettaiskohan mut sitten vakavasti. Kaikki muunsukupuoliset ei välttämättä koe minkäänlaista dysforiaa, mutta mun kohdalla esimerkiksi se on aika vahvaa aika-ajoin. Se vaikuttaa mun arkielämään. 

Mulle sukupuolenkorjausprosessin ideana oikeastaan on se, että mun dysforia ja sitä kautta myös elämä helpottaisi. Tahdon että mun keho vastaa mun kokemusta omasta sukupuolestani. Kyseessä on kuitenkin muutakin kuin se, että mun pitäisi hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Jos mä esimerkiksi olen tyytymätön painooni, niin mä voin pudottaa (tai kasvattaa, mutta mun tapauksessa pudottaa) sitä. Jos mä tahdon uudet hiukset niin mä voin käydä parturissa. Mutta kehoani mä en pysty kuitenkaan muokkaamaan sellaiseksi kuin mitä mä tarvitsisin. Mun keho vain yksinkertaisesti on tosi väärä. Sitä tunnetta on vaikea kuvata. 

Välillä se paha olo esimerkiksi mun kehosta saa vallan. Mä en voi lähteä johonkin, tai mua vaan ahdistaa. Mun on vaikea hengittää. Joskus oon miettinyt että miten omasta kehosta pääsisi pois, pitääkö vaikka juosta päin seinää. Aika raaka tosiasia kuitenkin on, että ei omasta kehosta vaan pääse pois. Mulle melko voimauttava ajatus on ollut se, että mä tarvitsen tätä kehoa ollakseni olemassa. Se on se mikä mulla nyt on, ja sitä voidaan korjata. Siihen saakka mun täytyy kantaa sitä mukana, jotta voisin elää. 

Hienot ajatukset kuitenkaan harvoin auttaa kovin paljoa, mä ainaskin tarvitsen jotakin konkreettista. Mikä mun dysforiaa sitten on helpottanut? 

Vaikka mä en kovin paljoa pysty muokkaamaan omaa kehoani, niin mä voin kuitenkin muokata ulkonäköäni ja olemustani. Yläpuolella on kaksi asiaa jotka antaa mulle vähän tsemppiä joka päivä jaksaa, nimittäin se miltä mä tuoksun. Enhän mä tietenkään töissä voi kamalan vahvoja hajusteita käyttää, mutta se että mä tuoksun oikeanlaiselta omasta mielestäni antaa mulle vähän lisää kipeästi kaivattua itseluottamusta. 

Vaatteet on myös yksi iso asia jotka tietenkin auttaa. Se, että mä uskallan ja voin pukeutua juuri nyt sopivalta tuntuviin vaatteisiin, helpottaa mun oloa paljon. Mulla on muutama liian iso turvavaate jotka piilottaa mut tosi hyvin ja mä tiedän sen, ja epävarmimpina hetkinä käytän niitä. Lisäksi mä käytän aina binderiä. Se ei ole mikään pysyvä loppuelämän ratkaisu, mutta tällä hetkellä se on ainoa vaihtoehto jotta mä voin elää normaalisti ja vaikkapa käydä töissä ja koulussa tai ylipäätään missään. 

Hiukset on myös iso juttu, ja se että ne on kivat ja saa mut näyttämään mahdollisimman paljon siltä kuin haluankin näyttää. Myös nimen vaihtaminen auttoi mua tuntemaan itseni enemmän itsekseni, joten ehkä senkin voi laskea jonkinlaista sukupuolidysforiaa helpottaneeksi tekijäksi. 

Ulkonäön muokkaamisen lisäksi oon huomannut että esim. suihkussa käyminen auttaa. Se kun voi vaan seistä siellä kuuman veden alla. Luulen, että myös uiminen (tai vedessä lilluminen) voisi olla hyvä dysforianhelpottaja, mutta etenkin näin talvella uiminen on vähän mahdotonta kun en voi käydä uimahallissa. 

Mua auttaa myös peiton alle meneminen, silloin tuntuu että pääsee piiloon itseltäänkin, jotenkin ei ole olemassa tavallaan. Koulussa saatiin yksillä harjoitustunneilla kokeilla painopeittoa, ja se oli täydellinen! Vaikka mun ympärillä seisoi puoli luokkaa kun makasin siellä painopeiton alla, niin mulla oli jotenkin täydellisen rauhallinen ja hyvä olo, tuntui ihan että pääsin johonkin semmoiseen satumaailmaan jossa oli helppo hengittää. Sellainen pitäisi ehkä kyhätä itsellekin. 

Ihan yleisesti mun oloa helpottaa myös se että luen vaikkapa kirjoja sukupuolen moninaisuuteen liittyen, tai perehdyn netistä löytyvään tietoon tai tarinoihin. Jotenkin siitä tulee sellainen olo että mä olen totta, mä saan olla totta, mä en ole vaan keksinyt tätä, mä en ole sairas. 

Kaiken kaikkiaan dysforian kanssa eläminen ei ole mitään kivaa, mutta en mä nyt joka päivä myöskään ajattele kovin aktiivisesti sitä millainen olo mulla on. Mun pitää vaan elää, ja tällä hetkellä nämä kaikki tunteet on osa mun elämää. 

Joululomalla part 2

Joululoma todellakin tuli tarpeeseen, ja myös ne pari lisäpäivää jotka sen jatkoksi yllättäen tuli. Kokonaisuudessaan oon ollut lomalla hieman päälle kaksi viikkoa, ja nyt on sellainen olo että on oikeasti pystynyt olemaan lomalla, ajattelematta töitä tai mitään muutakaan. On pystynyt keskittymään elämään. Välillä joku viikon loma ei auta oikein mihinkään, kun oma pää ja kroppa käy vielä ihan ylikierroksilla, ja silloin ainaskin mä tartten hieman pidemmän ajan jotta pystyisin oikeasti rauhottumaan ja rentoutumaan. 

Lähdin tiistaina pääkaupunkiseudulle, ja ehdin siellä tapaamaan niin perheenjäseniä kuin ystäviäkin. Sain vihdoin käytyä lapsuudenkodissani joka myytiin vuosi sitten, tai itse asiassa yövyin siellä melkein koko reissun ajan, ja tuntui että sain sydämeen jotenkin sellaisen rauhan. Se paikka on mulle valtavan tärkeä, ja oli korvaamatonta nähdä että siellä oli kaikki hyvin. 

Tuntuu että oon käynyt merkityksellisiä keskusteluita ja kokenut kohtaamisia joita en edes osaa pistää sanoiksi. On tosi kiitollinen olo. Samalla oon kyllä tosi väsynyt, tuntuu että uutta ajateltavaa on ihan hurjasti, enkä ymmärrä millä voimilla lähden tähän kevääseen kun työt ja koulu taas tällä viikolla alkaa ja mun pitäisi pystyä ja jaksaa. Päässä on hirveästi ajatuksia, ja sydän, ja itse asiassa tällä kertaa järkikin, kehottaa vähän hiljentämään, mutta joku suorittajaminä pakottaa kuitenkin jaksamaan. Mun on ehkä pian pakko tehdä ratkaisuja, ja se pelottaa, koska ne muuttaisi mun arkea paljon. Samalla on kuitenkin aika levollinen olo siitä, että tiedän koko ajan enemmän kuka olen ja mitä mun pitää tehdä. Se tuntuu tosi hyvältä. 

Ensimmäinen aika transpolillekin on ihan pian, itse asiassa jo alle kahden viikon päästä. Suoraan sanottuna kaikkea muuta ajateltavaa on ollut niin paljon, etten mä ole edes ihan kauheasti kerennyt uhraamaan ajatuksia koko poliajalle, mutta sieltä se nyt kuitenkin on tulossa ihan pian. Odotan lähinnä sitä että prosessi pääsisi alkuun ja sitä, että pääsen taas matkustamaan pääkaupunkiseudulle. 

Olen ennenkin lomalla, esimerkiksi viime kesänä kun lomailin yli kuukauden putkeen, huomannut, että mun on paljon helpompi olla silloin kun en ole töissä. Tuntuu ettei mua kyseenalaisteta yhtä paljon, ja että mä en myöskään itse kyseenalaista itseäni ja sitä miten olen, toimin ja teen. Mun yksinkertaisesti on tosi paljon parempi olla. Kyse ei ole siitä ettenkö mä pitäisi työstäni tai etteikö mulla olisi ihan mahtavia työkavereita, mutta ehkä mulla on oikeesti niin valtavia prosesseja käynnissä juuri nyt, että mä en vaan pysty kaikkeen yhtä aikaa. Sen myöntäminen ja oman suoritustason laskeminen on aivan kauhean vaikeaa mulle. 

En siis oikein tiedä mitä on tulossa ja miten mä kaikesta selviän, mutta juuri nyt yritän keskittyä siihen että saan vielä tämän illan lomailla, yritän ajatella sitä miten paljon olen viime päivinä saanut kokea, ymmärtää, oppia ja löytää ja miten hyvä elämä mulla kuitenkin on. Yritän keskittyä siihen, että selviän ensimmäiseen poliaikaan asti ja siihen, että selviän ainaskin päivästä kerrallaan. 

Joululomalla

Mulla alkoi joululoma 22.12. ja nyt se jatkuukin pidempään kuin ajattelin, ja mun täytyy palata töihin vasta 8.1. eli viikon kuluttua. Se tuntuu tosi hyvältä, en ehkä etukäteen ollut tajunnutkaan miten tarpeeseen tämä loma tuli. Tällä hetkellä oon myös tosi iloinen siitä että joulu ja uusi vuosi on juhlittu ja silti on vielä viikko lomaa jäljellä vailla mitään pakollista. 

Mä kyllä periaatteessa ihan tykkään joulusta ja juhlapyhistä yleensäkin, mutta silti oon vaan helpottunut yleensä kun ne on ohi. Joulutunnelmaa on saanut aistia jo ihan tarpeeksi töissä koko joulukuun ajan, ja jotenkin mua vaan stressaa aina se miten kaikki menee ja tuntuuko musta oikeanlaiselta. Tänä vuonna oltiin mun mummulassa joulu, minkä jälkeen siirryttiin puolisoni perheen luokse viettämään lomaa ja uutta vuotta. Huomenna mä lähden vielä muutamaksi päiväksi pääkaupunkiseudulle itsekseni. 

Yksi joulun parhaita juttuja oli se, että aika monessa mun paketissa luki Leimu. Siitä tulin tosi onnelliseksi. Joululoman aikana oon varsinkin oman perheeni keskuudessa joutunut sietämään paljon vanhalla nimellä kutsumista ja väärinsukupuolittamista, ja se on tuntunut raskaalta. Toisaalta mä tiedän ettei kukaan ole tehnyt sitä ilkeyttään tai tahallaan, ja siksi olenkin vaan yrittänyt elää sen kanssa. Ollaan myös pystytty käymään hyviä keskusteluita esimerkiksi mun sukupuoleen liittyen, ja se on tuntunut tärkeältä. Ja asiat on menneet eteenpäin, myös mun läheisten ihmisten on pikkuhiljaa ollut helpompi alkaa kutsumaan mua Leimuksi kun ollaan oltu enemmän yhdessä. 

Parasta joululomassa on ollut se ettei ole tarvinnut olla töissä ja se että olen saanut neuloa paljon. Tämän heken saldo taitaa olla kahdet sukat, kahdet lapaset ja nyt on kolmas sukkapari jo puoliksi valmis. Neulominen on mun mielestä hurjan rentouttavaa. Lisäksi ollaan saunottu paljon ja vietetty jonkun verran aikaa ulkona, rakennettiin esimerkiksi lumilinna. 

Vuosi vaihtui viime yönä, ja vaikkei se nyt tunnu kovin mullistavalta asialta, niin jollakin tavalla se on tärkeää silti. Oon pysähtynyt ajattelemaan kaikkea mitä vuoden aikana on tapahtunut, ja ehkä eniten sitä miten mä olen edennyt itseni kanssa. Vuosi sitten mä en ollut vielä kertonut kenellekään muunsukupuolisuudestani, en oikein uskaltanut täysin myöntää sitä itsellenikään silloin. Nyt olen avoimesti sitä mitä olen niin työpaikalla, koulussa kuin vapaa-ajallakin, ja se on mahtavaa. Oon myös uskaltanut hakea lähetteen transpolille ja mun aika sinne on itse asiassa ihan muutaman viikon kuluttua. Se tuntuu aika huimalta. 

Vielä en oo pysähtynyt ajattelemaan sitä mitä tuleva vuosi toisi tullessaan. En oikeastaan haluakaan ajatella, vaan jotenkin antaa kaiken mennä omalla painollaan ja toivon vaan että mun prosessi etenee ja sitten vuoden päästä ehkä olen taas lähempänä sitä kuka oikeesti olen ja mun on parempi olla itseni kanssa. 

Ei mulla oikein ajatus nyt kulje, mutta halusin silti tulla kirjoittamaan muutaman sanan. Odotan paljon sitä että pääsen ensi viikoksi tapaamaan ystäviä ja perheenjäseniäkin, enkä vielä keskitykään ajattelemaan töiden aloitusta. Nyt on mun aika vaan olla.