Vessa-asioista

Sukupuolitetuista tiloista vessat on olleet ehkä sellainen eniten mulle ahdistusta aiheuttava asia, koska muut tilat on usein mahdollista välttää. Esimerkiksi pukuhuoneita mun ei ole pakko käyttää, vaikka siitä seuraakin se, etten voi käydä esimerkiksi uimahallissa. Julkista vessaa mun on pakko kuitenkin joskus käyttää, koska no... kaikkien ihmisten on vaan joskus käytävä vessassa.

Julkiset vessat tuottaa mulle tosi paljon ahdistusta. Muistan kyllä ulkoa missä paikoissa on helposti saavutettava inva-vessa tai jos jossain on sukupuolineutraaleita vessoja, niin se jää kyllä mieleen aivan varmasti. Usein niin ei kuitenkaan ole, ja esim. ravintoloissa ja kahviloissa inva-vessa on usein lukossa ettei sitä kukaan käyttäisi "turhaan". Joissakin paikoissa vessojen ovet on lukossa muutenkin, ja sen takia mä en semmoisissa paikoissa viitsi käydä vessassa ollenkaan, koska en halua joutua tilanteeseen jossa vaikkapa pikaruokaravintolan myyjä veikkaa mun sukupuolen ja sen perusteella avaa jomman kumman vessan oven. 

Alla on kuva, jonka nappasin kun se musta kuvasi jotenkin mun olotilaa julkisista vessoista niin hyvin. Siinä on miesten vessa ja naisten vessa, tai niiden sisäänkäynnit, ja jotenkin tuossa kohtaa kun tuohon kävellään niin pitäisi osata jakautua oikeasta sisäänkäynnistä sisään. Mä en oikeesti tiedä minne mun pitäisi mennä. 

Mun juridinen sukupuoli on tällä hetkellä nainen, joten sen perusteella mun ehkä pitäis käyttää naisten vessaa. Toisaalta se juuri aiheuttaa mulle sitä kaikista suurinta mahdollista ahdistusta ja se on sen takia ihan se vihonviimeinen paikka minne tahtoisin mennä. Enkä sen takia mene, vaan mieluummin sitten etsin sen mulle sopivamman vaihtoehdon. 

Sopivin vaihtoehtohan tosiaan olisi se sukupuolineutraali vessa, usein se nyt sattuu olemaan inva-vessa. Mä aluksi koin tosi suurta syyllisyyttä siitä että käytän inva-vessoja, koska mä en niitä tarvitse samalla tavalla kuin esimerkiksi liikuntarajoitteiset ihmiset. Toisaalta kukaanhan ei voi tietää mun syytä käydä siellä, ja siksi oon nyt yrittänyt ottaa ihan rauhassa ja käyttää sitä vessaa, koska se ei aiheuta mulle ahdistusta ja pahaa mieltä.

Viime aikoina oon kuitenkin laajentanut vessakäyntejäni myös miesten vessoihin. En aina, mutta joskus. Ensimmäistä kertaa taisin käyttää miesten vessaa ensimmäisen polikäynnin jälkeen kahvilassa kun naisten vessa oli varattu eikä siellä ollut inva-vessaa. Miesten vessa oli ihan tyhjä, joten mä menin sinne, ja se tuntui hyvältä, vaikka samalla oli ihan vainoharhainen olo jos sinne tuleekin joku joka sitten häätää mut pois sieltä. Sen jälkeen oon käynyt aina välillä miestenvessassa esim. silloin jos inva-vessa on varattu tai sitä ei ole. Joskus vastaan on tullut muita ihmisiä, mutta ei kukaan ole vielä toistaiseksi koskaan sanonut mulle mitään tai katsonut mua mitenkään oudosti. Ja mulla on ollut tosi voittajafiilis aina sen jälkeen! Voin uskotella itselleni että meen läpi, vaikka varmaan se nyt ei ihan vastaakaan totuutta. 

Koulu on ollut semmonen ympäristö missä mä oon kokenut että en kuitenkaan voi käyttää miesten vessoja, koska usein pyörin mun luokan kanssa ja sieltä kaikki tietää millainen olin ennen, mikä mun nimi oli ennen ja tiedän että ne tietää että mä en ole cis-mies nyt ainaskaan. Siksi oon koulussa etsinyt aina sen inva-vessan, enkä koskaan ole mennyt miesten vessaan. En ennen kuin tänään. 

Tuntuu jotenkin kivalta, että vaikka mä olisin vieraammallakin kampuksella kyllä löytänyt inva-vessan tai sukupuolittamattoman vessan, niin mulla oli riittävän hyvä olo jotta pystyin käymään miesten vessassa ihan vaan sillä periaatteella että se sopii mulle ja se nyt oli paljon paremmin saavutettavissa kuin mikään muu. Se oli sellainen pieni voitto mulle itselleni. 

Mulle optimaalisin vaihtoehto olisi se, että olisi olemassa sukupuolineutraaleita vessoja. En mä halua viedä miehiltä ja naisilta oikeutta miesten ja naisten vessoihin, koska vastustuksesta päätellen sukupuolitetut vessat on joillekin ihmisille joku elämän ja kuoleman ja oman turvallisuuden kysymys. Mä en sinällään ymmärrä että mitä vaarallista siinä olisi jos kaikki käyttäis samoja vessoja, koska yleensä sinne kuitenkin mennään kaikki tekemään samaa pakollista toimitusta. Ihmisillä myös yleensä aina on kotonaan sukupuolineutraali wc, joten en ihan ymmärrä että miksi yksittäisistä, kaikille soveltuvista vessoista tulee niin kamala haloo. 

 Voi olla että moni miettii, miksi se on niin tärkeää olla käyttämättä sitä naisten vessaa. Mä oon tainnut joskus ennenkin kirjoittaa tästä, mutta mulle se vaikeus piilee siinä, että mä tunnen silloin antavani luvan määritellä itseni, että jos joku näkee kun mä tuun ulos naistenvessasta, niin sitten ne voi ajatella että toi on nainen. Vaikka tietenkään kenelläkään ei ole lupaa määrittää kenenkään toisen ihmisen sukupuolta yhtään millään perusteella. Lisäksi mä en vaan ole nainen, joten naisille suunnattu ja määritelty sosiaalinen tila tuntuu ahdistavalta kun mä en kuulu sinne. Joka kerta kun oon mennyt naisten vessaan vaikkein olisi halunnut, mulla on lähinnä ahdistunut ja paha olo, on olo että annan periksi jossakin joka ois mulle itselle tärkeää. Tuntuu että itsekin sukupuolitan itseni väärin, vaikka joka päivä kipuilen sitä että muut ihmiset tai yhteiskunta tekee mulle niin. 

Mä iloitsen kovasti siitä että uskallan käyttää miesten vessaa ja se tuntuu musta tällä hetkellä ihan hyvältä vaihtoehdolta. Oon iloinen että on olemassa vaihtoehto joka sopii mulle edes jotenkin. Samalla kuitenkin tiedän, että kaikille kumpikaan yleensä saatavilla olevista vaihtoehdoista ei vaan yksinkertaisesti sovi, ja että jotkut ihmiset oikeesti tarttisi niitä turvallisia sukupuolittamattomia tiloja edes sen verran että voisi käydä vessassa rauhassa. Ja jos niiden tilojen olemassaolo olisi enemmänkin sääntö kuin poikkeus, niin munkaan ei edes tarvitsisi miettiä tällaisia asioita tai kirjoittaa niistä. 

Sukupuoli-identiteetistä

Viime kerralla sain transpolilta mukaani täytettäväksi kaksi paperia. Tiesin jo lähetettä hakiessani ja sitä ennen, että jossain vaiheessa mua pyydetään sijoittamaan itseni mies-nais -janalle sekä sukupuolen kokemusta kuvaavaan nelikenttään, ja jotenkin odotin tosi paljon että pääsen tekemään sen. Alapuolelta näette tuon koko transpolin paperin sekä kohdat joihin itse itseni siinä sijoitin. Toinen paperi oli eräänlainen kysely, mutta sitä en kopioi nyt tähän. 

Mä en oikeastaan koe kuuluvani tuolle mies-nais -janalle ollenkaan, vaan johonkin sen ulkopuolelle, mutta sijoitin nyt itseni kuitenkin janalle, koska niin piti tehdä. Jossakin määrin tuo nelikenttä oli helpompi, koska se oli moniulotteisempi, mutta toisaalta siinä oli enemmän vaihtoehtoja. Mä kuitenkin näen nämä kaksi kuviota kokonaisuutena jotka ehkä täydentävät ja selittävät toisiaan, ainaskin mun kohdalla. 

Tunsin jotenkin tosi valtavaa helpotusta nuo rastit piirrettyäni. Tuntui, että sain tehtyä sukupuolikokemukseni näkyväksi piirtämällä kaksi rastia. Nuo rastit kuvaa oikeasti ihan tosi hyvin sitä mitä mä tunnen ja koen. Ajattelinkin nyt vähän selittää auki mitä nuo rastien paikat mulle tarkoittaa tai mistä mun sukupuoli-identiteetti ylipäätään koostuu.

Usein mulla on sellainen olo, että toivon vain olevani mies. Lähinnä siksi, että tuntuu paljon helpommalta ajatukselta olla mies tai nainen kuin jotain muuta, koska usein se "jotain muuta" on niin määrittelemätöntä, eikä sen olemassaoloa välttämättä edes tunnusteta. Ja jos vaihtoehtoina olisi vain mies ja nainen, niin mä olisin ehdottomasti mies. Siitä huolimatta se "muu" on se mun lokero sikäli kun edes sovin mihinkään valmiiseen lokeroon, koska se kattaa mun käsityksen mukaan kaiken muun kuin yksiselitteisen binäärisen mies- tai naiskokemuksen, ja mulla ei ole kumpaakaan niistä. 

Huolimatta siitä etten koe edustavani kumpaakaan binääristä sukupuolta, huomaan usein ajattelevani että olen mies. Olisin mieluiten yhteiskunnan silmissä mies, olisin mieluiten työpaikan kahvihuoneissa, opiskelupaikalla ja vaikkapa kaupan asiakkaana miesoletettu. Musta vaan tuntuu vaikealta sanoa sitä ääneen, koska mä en kuitenkaan tällä hetkellä näytä mieheltä eikä kukaan kohtaa mua miehenä. Tuntuu etten saisi sanoa niin. 

Ja tästä huolimatta mä koen olevani myös jotakin muuta. Mä koen olevani muunsukupuolinen kyllä, mutta jokin osa siitä mun sukupuolikokemuksesta kuitenkin on jotakin mieheyttä. Sen sijaan koen että mä en ollenkaan ole nainen, vaikka tällä hetkellä esimerkiksi mun keho monen ihmisen mielestä varmasti vastaisi naisellista tai feminiinistä. Mä kuitenkin yritän kaikessa dysforiassani ja ristiriitaisuuksissani ajatella että mun keho on mun keho, ja koska mä en ole nainen, niin se ei oikein voi olla naisen keho. 

Joskus aina törmään keskustelupalstoilla, sosiaalisessa mediassa tai vaikkapa lehtien kommenttiosioissa siihen, että ihmiset on vakaasti sitä mieltä ettei ole olemassa muuta kuin miehiä ja naisia. Sitä voi pitää nykyään mun mielestä ihan jo tietämättömyytenä tai jääräpäisyytenä jos joku ajattelee niin, mutta kyllä mä toisaalta ymmärrän sen että jos sulle on koko ikäsi sanottu että joku asia on näin, niin on tosi vaikeaa päästää irti siitä ajatuksesta että näin se nyt on. Kun kyseessä vielä on asia joka koskettaa ihan jokaista meistä sikäli, että jokaisella meistä on jonkinlainen sukupuoli-identiteetti, tai jos sitä ei ole, niin usein sen puuttuminenkin lasketaan jonkinlaiseksi identiteetiksi. Kaikki meistä ei tietenkään joudu pohtimaan omaa sukupuoltaan jos se ei aiheuta ristiriitaa, mutta moni meistä kuitenkin kohtaa myös sukupuolen perusteella tehtyjä oletuksia. Sen takia mä luulen että tää asia on joillekin ihmisille niin vaikea käsittää ja hyväksyä, koska se kuitenkin tulee niin lähelle ja on samalla vieras ja outo. 

Mä haluaisin jotenkin osata kertoa miltä musta tuntuu ja mitä mä käyn läpi. Siihen on vaan usein tosi vaikea löytää sanoja, varsinkin silloin kun kuulijalla ei ole itsellä samanlaista kokemusta ja sitä kautta tarttumapintaa näitä asioita kohtaan. Jokainen on varmaan joskus ollut tyytymätön ulkonäköönsä, ja jokaisen identiteetti jonkun asian suhteen on varmasti joskus muovautunut, mutta silti on mahdotonta selittää miltä tuntuu se kun itselle ulkopuolelta määritelty sukupuoli ei vaan ole se oma. 

Oon nyt kuitenkin miettinyt asiaa siltä kantilta, että monille cis-ihmisille ainaskin mun kuuleman mukaan oma sukupuoli on aika simppeli asia. Jos joku kokee olevansa vaikkapa nainen ja hänet on syntymässä määritelty naiseksi, niin hänen ei koko elämänsä aikana tarvitse kyseenalaistaa sitä, hänelle se että hän on nainen on ihan itsestäänselvyys. 

Mullekin on itsestäänselvyys se että mä olen muunsukupuolinen. Se on mulle se luonnollisin vaihtoehto, normaalein ja oikein. Jos lomakkeessa on vaihtoehtoina mies, nainen ja muu, niin mun kohdalla ei ole epäilystäkään ettenkö rastittaisi sitä muu-vaihtoehtoa. Mä en joudu harkitsemaan. Loppujen lopuksi tämä on tosi yksinkertaista, mutta sitä on kauhean vaikeaa selittää silloin kun vastapuoli ajattelee ettei mun sukupuolta ole olemassakaan. 

Tästä tuli nyt aika pitkä avautuminen, mutta lähinnä mun pointti oli kai se, että nyt oman sukupuoleni oivallettuani ja saatuani siitä riittävästi tietoa musta tuntuu ihan päivänselvältä se mitä ja kuka mä olen, ihan samalla tavalla kuin varmaan useimmista ihmisistä tuntuu, oli ne sitten cis- tai transsukupuolisia. Koska mä kuitenkin olen muunsukupuolinen, ja muunsukupuolisuuteen sisältyy hyvin monenlaisia sukupuoli-identiteettejä, tuntuu helpottavalta että esimerkiksi tuon tässä postauksessa olevan lomakkeenkin kautta mä pystyn tekemään näkyväksi sitä kuka mä olen. Jotta en joutuisi kuitenkaan kävelemään toi paperi kädessä (tai tatuoimaan sitä vaikka otsaani), mä käyn läpi tätä korjausprosessia joka toivottavasti etenee vielä siihen pisteeseen että mä myös näytän siltä kuka mä olen. 

(Lisähuomautuksena kuitenkin vielä se että ei, mä en käy tätä prosessia läpi muiden ihmisten takia, vaan sen takia että mulla itselläni olisi hyvä olla ja etten joutuisi kärsimään esim. kehodysforiasta josta kärsin myös silloin kun olen yksin, mutta se miten muut ihmiset muhun suhtautuu on myös iso osa mun henkilökohtaista elämää ja hyvinvointia.) 

Vaatekriiseilyä

Tänään kun heräsin ja aloin miettimään että mitähän laittaisin päälle, niin muhun iski kamala ahdistus. Mulla on siis tänään koulupäivä, vaikka se alkaakin vasta myöhemmin, ja mun mielestä on jotenkin kivaa vähän miettiä mitä pistän päälle kun kerran vietän koko päivän ihmisten kanssa ihmisten ilmoilla. Usein mä otan kaapista semmoiset vaatteet jotka nyt vaan sattuu tuntumaan kaikista kivoimmalta enkä mieti sitä sen enempää, mun oikeastaan lähes kaikki paidat/hupparit/neuleet sopii minkä vaan mun housujen kanssa yhteen, joten yleensä oikeasti vaan nappaan jotkut vaatteet. Viime aikoina mun vaateyhdistelmät onkin olleet lähinnä huppari + farkut (tai välillä muut housut). Huppari ja farkut on turvallinen yhdistelmä jotka piilottaa mua riittävästi ja saa mut tuntemaan oloni jotenkin kivasti maskuliiniseksi. 

Tänään mä kuitenkin aloin katselemaan myös muita vaihtoehtoja, joita niitäkin mun vaatekaapista jopa löytyy. Päädyin laittamaan päälle tuollaisen vaalean neuleen jota en oo pitkään aikaan pitänyt, ja koska siinä on sen verran avoin kaula-aukko että se on vähän ongelmallinen binderin kanssa (siis koska olkaimet näkyy) niin pistin kaulaan huivin. Jalassa mulla oli vihreät reisitaskuhousut. Ja mulle tuli ihan sellainen olo että voi että, tältä mä voisinkin haluta näyttää. Tuntui että näytän kivalta, vähän erilaiselta. Tuntui että kerrankin vähän mietin mitä pistän päälleni. 

Pian muhun kuitenkin iski kamala ahdistus. Tuntui että näytän ihan liian feminiiniseltä, että jos mä menen tuon näköisenä johonkin julkiselle paikalle niin ihmisillä on oikeus ajatella että mä olen nainen ja että sitten mä en ikinä mene läpi minään muuna. Vaikka tietenkään kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta sukupuolittaa mua vaikka menisin mekko päällä kouluun tai näyttäisin ihan miltä vaan. Mitenköhän mä osaisin tämän selittää... Jotenkin se kynnys vaan on valtavan suuri mennä minnekään yhtään eri näköisenä. Vaikka mä tiedän kyllä että en mä mene läpi, niin silti mä jotenkin kuitenkin ehkä olen luonut itselleni sellaisen kuplan jossa pystyn siirtämään ne ajatukset syrjään ja pystyn ajattelemaan että jos näytän mahdollisimman maskuliiniselta niin kukaan ei oikein tiedä mikä mä olen. Pukeutumalla eri tavalla mä ravistelen sitä omaa kuplaani ja pelkään että se särkyy, ja että muutkin näkee sen. Pelkään että joudun tilanteeseen jossa mun pitää esimerkiksi tulla kaapista jollekin sukupuoleni suhteen tai muuten tämä aihe tulee puheeksi, ja sitten mä en ole tarpeeksi uskottava. 

Niimpä mä sitten vaihdoin vaatteet ja päädyin taas mun turvahuppariin ja farkkuihin. Ja hyväthän nekin on, ihan mun mukavimmat ja lemppareimmat vaatteet. Silti oon vähän pettynyt siihen että en uskaltanut. Tosin tämän kirjoitettuani mä mietin uskaltaisinko kuitenkin, koska vielä mulla on aikaa ennen kuin täytyy lähteä kouluun. Mulla ei myöskään ole koulua kovin montaa tuntia tänään, joten ehkä mä voisin sitten kestää ne muutamat tunnit ja tietäisin kuitenkin pääseväni pian kotiin. Se olisi vähän kuin itsensä voittamista ehkä. 

Loppujen lopuksi kuka muka edes katsoo miltä mä näytän? Ei varmaan kukaan. Mä olen kyllä koko elämäni stressannut vaatevalintojani ihan luvattoman paljon, ja tunnistan sen saman ahdistuksen kuin joskus aikaisemmin tästä millainen olo mulla nyt itsestäni on. Sen kun paniikkitila alkaa vaan nousemaan ja nousemaan kun mitkään vaatteet ei ole hyvät, tulee ihan fyysisesti huono olo kun kokeilee vaan uusia ja uusia vaatteita ja lopulta tulee aivan sokeaksi sille mitä pukee päälleen, oma keho inhottaa ja on jossain vaiheessa vaan pakko istua alas ja rauhoittua, mutta se tuntuu ihan mahdottomalta, koska oma keho ahdistaa jos ei ole vaatteita, mutta sillä hetkellä myös jokainen vaatekappale ahdistaa. Se on oikeesti tosi kurja tilanne. 

Viime aikoina oonkin oikeasti kehittänyt hyvän selviytymismekanismin tähän, ja se on se, että mun vaatekaappi koostuu oikeasti sellaisista vaatteista jotka on mun mielestä kaikki jollain tavalla kivoja ja sopii yhteen toistensa kanssa. Ne on myös kaikki mukavia, mikään vaate ei ole liian pieni tai epämukava, joten vaikka vetäisin sieltä päälleni sokkona jotakin niin pystyisin elämään niissä vaatteissa yleensä sen päivän. Se tosin tarkoittaa etten ole kovin erityisen tai erikoisen näköinen, mutta tällä hetkellä se on helpottanut mun arkea huomattavasti. Toinen juttu tietysti sitten on binderi, ja varsinkin nyt nämä Underworksin paremmin bindaavat binderit, joka tekee arkielämästä vaan niin paljon siedettävämpää ja pukeutumisestakin edes jotenkin mahdollista. 

Uudet hiukset

Lauantaina tapasin yhtä mun ystävää, joka myös leikkaa mun hiukset. Joskus aikaisemmin kriiseilin vähän siitä että kampaajalle meneminen tuntuu epämiellyttävältä, koska tulen oletetuksi naiseksi ja joudun maksamaan kampaamohinnan (eli ns. naisten hinnan) siitä että mun hiukset leikataan parturityönä (eli ns. miesten leikkauksena). Onneksi tähänkin on nyt löytynyt ratkaisu. 

Mä mietin vielä matkalla että minkälaiset hiukset haluan. Mun hiukset oli jo aika pitkät (ainaskin siihen verrattuna minkä mittaisina tykkään ne pitää), ja mietin että joko haluan kaikki hiukset ihan lyhyiksi tai sitten haluan jättää ne keskeltä oikeasti pidemmiksi ja kasvattaa. Päädyin kuitenkin siihen että nyt lähti kaikki hiukset, koska oon aina halunnut tehdä näin. 

Hiuksista tuli aivan mahtavat, tykkään näistä ihan tosi paljon, vaikka aluksi tuntuikin tosi hassulta joka kerta kun katsoi peiliin. Nyt ei tartte enää laittaa hiuksia tai miettiä miten ne on ja miltä ne näyttää, koska ne on aina hyvin. On myös tosi kevyt olo, ja ehkä jopa vähän itsevarmempi kuin aikaisemmin. Tuntuu hyvältä. 

Mulla oli muutenkin hyvä reissu pääkaupunkiseudulle, ja nyt tuntuu vähän oudolta olla taas kotona. Mutta kivalta, ja onneksi reissuunkin pääsen taas kuukauden kuluttua. 

Toinen transpoliaika

Tänään oli mun toinen aika transpolille. Tällä kertaa onneksi jo tiesin minne olen menossa ja kenet tulen tapaamaan, joten sikäli ei jännittänyt yhtään niin paljon kuin viimeksi, mutta olin kyllä kummiskin nukkunut aika huonosti jännityksen takia. Silti tällä kertaa polilla tuntui vähän vähemmän siltä että olen ihan koomassa ja sekaisin jännityksestä. Saattoi kyllä johtua myös siitä että ensimmäinen poliaika oli aikaisin aamulla ja tänään vasta iltapäivällä. 

Tällä kertaa käsiteltiin mun elämänkaarta, aika suuri ja moniulotteinen aihe siis. Oli hyvä tietää käsiteltävä aihe etukäteen, koska olin ehtinyt käsittelemään sitä mielessäni myös itse, ja tuntuu että tässä käyntien välissä olinkin oivaltanut monta semmoista juttua jotka ei ennen olleet tulleet mulle mieleenkään. Kirjoittaminen on mulle aika ominainen tapa käsitellä asioita, ja oonkin kirjoittanut jonkun verran ajatuksiani ylös, piirtänyt aikajanoja, ajatuskarttoja jne. 

Tapasin siis tälläkin kertaa pelkän sairaanhoitajan, saman tyypin kuin viimeksi. Hoitajan kysymykset auttoi mua jotenkin jäsentelemään elämääni, edettiin syntymästä nykyhetkeen päin, ja käsiteltiin mun elämää vähän kuin ikäkausina, eli aloitettiin siitä kun synnyin, sitten käsiteltiin varhaislapsuus, ala-asteikä, yläasteikä, lukio jne. Kerroin paljon mun perheestä, myös mun perheessä esiintyneistä ongelmista ja vaikeista asioista, omasta minäkuvasta, kokemuksesta omasta kehostani, harrastuksista, ulkonäöstä, vaatteista, koulusta, kavereista... Kaikesta mahdollisesta. Papatin puolitoista tuntia putkeen, ja voin kyllä sanoa että sen jälkeen oli aika kaikkensa antanut olo. Hoitaja ehti väliin ehkä heittämään aina muutaman kysymyksen, ja sitten mä taas jatkoin. 

(yläpuolella ainoa edes etäisesti tähän päivään liittyvä kuva, nappasin sen käynnin jälkeen poliklinikan rappukäytävästä, sen nimi vois olla väsynyt mutta tyytyväinen)

Käynti hujahti ohi taas hetkessä, eikä me edes päästy ihan vielä tähän päivään saakka. Jäin tosi paljon miettimään sitä, että entä jos näistä asioista puhuminen ois mulle jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa... Tai jos mä ylipäätään en kokisi puheella itseni ilmaisua kovinkaan luontevaksi (mä en ole aina kokenutkaan, mutta nyt tää on ihan ok kyllä). Tai jos mulla ei olisi ennen polia ollut ketään kenelle kertoa näistä asioista, enkä ois päässyt samalla lailla jäsentelemään niitä muualla kuin pääni sisällä. Noi käynnit olisi sillon varmaan vielä huomattavasti rankempia kuin mitä ne jo nyt on, vaikka multa tulee kyllä juttua kun kerran saan aloitettua. 

Jonkun verran oon nyt viime aikoina lukenut juttuja muiden prosesseista ja kokemuksista ylipäätään, ja huomaan että mulle helposti syntyy sellainen pelko jokaisesta negatiivisesta asiasta jonka joku on joutunut kohtaamaan. Oon miettinyt olisiko mun parempi olla lukematta ihan niin paljon ja keskittyä vaan tähän omaan prosessiini ja siihen että se menee niin kuin menee, jos asiat menee jotenkin huonosti niin sitten menee, mutta ei se nyt etukäteen turhalla murehtimisella parane. Pitäis osata keskittyä siihen että tää on just mun prosessi ja tää ei mene samalla tavalla kun kenenkään muun ja se mitä vastaan tulee niin se otetaan vastaan. Tai ainaskin yritetään, kun ei oikein muu auta. 

Jotenkin mulla on ehkä ollut sellainen ajatus taustalla että mä en halua mokata tätä hommaa, en halua mennä sanomaan jotain joka sitten estäisi vaikka diagnoosin saamisen tai edes huomattavasti viivästyttäisi sitä, ja sen takia oon pyrkinyt haalimaan mahdollisimman paljon tietoa ja lukenut myös muiden ihmisten kokemuksia. Samalla se on johtanut kuitenkin siihen että mä ihan eri tavalla jännitän noita käyntejä ja mietin liiankin tarkasti jokaista sanaani. 

Mä tiedän että osalla transihmisistä on tosi huonoja kokemuksia prosessin eri vaiheista, enkä missään nimessä tahdo vähätellä niitä. Silti mä haluan luottaa siihen, että ehkä asiat voi kuitenkin mennä ihan hyvinkin, ja ainaskin mun kokemus tähän mennessä puhuu sen puolesta että noi tutkimuskäynnit voi olla ihan hyväkin juttu joka opettaa musta itsestä paljon. Vaikka ne on raskaita, vaikka mulla on pitkä matka ja vaikka omista asioista vieraalle ihmiselle avautuminen ei ole aina kivaa tai helppoa, niin silti ne voi jossakin määrin olla ihan paikallaan. 

Mulle jäi hyvä olo ja oon tyytyväinen tämän päivän käyntiin, vaikka käynnin jälkeen iskikin taas päänsärky joka ei vieläkään oikein ole hellittänyt. Olisin varmaan taas voinut kertoa monesta asiasta enemmänkin, enkä varmaan muistanut sanoa läheskään kaikkea mitä olin ajatellut sanovani, mutta silti tuntuu että onnistuin kertomaan itsestäni sillä tavalla kuin itse itseni ja elämäni koen. Kerroin rehellisesti myös tosi vaikeista jutuista, ja tuntui hyvältä että pystyin siihen. 

Ensi kerralla jatketaan elämänkaarityöskentely loppuun (muutamat viime vuodet jäi vielä käymättä läpi), ja sen jälkeen siirrytään keskustelemaan mun sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolikokemuksesta nyt sekä sen muovautumisesta. Sain mukaan luettavia artikkeleita hormonihoidoista sekä rintakehäkirurgiasta ja jonkun täytettävän lappusen jossa ainaskin piti asettaa itsensä mies-nais -janalle sekä semmoiseen vähän toisen näköiseen kuvioon. Niistä voisinkin ehkä kirjotella jotain tänne jahka itsekin jaksan perehtyä niihin paremmin. Nyt juuri en meinaa jaksaa yhtään mitään, tekee mieli vaan nukkua. 

Uudet lasit

Oikeasti mulla ei ole mitään (varsinkaan blogin aiheeseen liittyvää) asiaa, kunhan halusin tulla kertomaan että tänään sain hakea mun uudet silmälasit ja aurinkolasit, enkä tietenkään malttanut olla lähtemättä heti hakemaan niitä. Jotenkin on kauhean jännää hakea uusia silmälaseja, kun vaikka on valinnut ne hyvin jotta ne varmasti ois mahdollisimman kivat ja napannut itselleen kuvankin että voi sitten todeta että ei tartte jännittää, kivat ne on, niin silti niitä hakiessa jännittää että olikohan ne nyt ihan kamalat kuitenkin. 

Näiden silmälasien kohdalla sain todeta että ne oli paremmat kuin ollenkaan muistin. En kehdannut oikein ottaa kuin sen yhden kuvan silloin sovittaessa kun myyjä seisoi vieressä ja se kuva oli aika kamala, ja nyt vähän jännitti että mitä pidän näistä laseista. Mutta nämä on ainaskin yhtä kivat kuin vanhat ja pidän näistä jo nyt, vaikka olin ja olen kyllä tosi kiintynyt mun vanhoihinkin laseihin. Vanhat lasit pääsivät nyt sitten korjaukseen kun nämä uudet lasit saapuivat. Katsotaan sitten kun mulla on kahdet silmälasit että kumpia tulen käyttämään enemmän. 

Koska laseja sai kahdet yksien hinnalla, niin otin sitten toisiksi laseiksi aurinkolasit, sillä tarvitsin semmoiset ihan ehdottomasti. Oon nyt vuoden pärjännyt ilman, ja siis onhan mulla mun vanhat aurinkolasit vielä tallessa, mutta sen jälkeen kun sain silmälasit niin en ole osannut käyttää aurinkolaseja joissa ei ole vahvuuksia. Olen tosi kömpelö ilman silmälaseja vaikka pärjäisinkin näön puolesta suht hyvin kyllä. Tosin onhan se kiva nähdä kauaskin hyvin. 

Mä muistan jo lapsena halunneeni silmälasit, ja ne mun kavereista joilla oli lasit niin piti mua ihan hulluna kun semmoset halusin. Piti kuitenkin ehtiä melkein 25 vuoden ikään ennen kuin ne toivomani silmälasit sain, ja vaikka laseissa totta kai on ärsyttävätkin puolensa (esim. vesisade ja lumisade), niin mä kyllä tykkään hirveästi käyttää laseja. Tuntuu että näytän enemmän itseltäni ja mulla on paljon itsevarmempi olo. 

Muutoksia

Suurin muutos josta halusin kirjoittaa on se, että mulla oli eilen viimeinen työpäivä tältä työrupeamalta, ja nyt mä olenkin pelkästään opiskelija. Olen siis nyt vuoden verran tehnyt töitä päiväkodissa/esikoulussa täysipäiväisesti ja lisäksi opiskellut sosionomiksi - periaatteessa täysipäiväisesti sitäkin, mutta monimuotoisesti, ja se on mahdollistanut sitten myös työnteon tuossa mittakaavassa. 

Viime syksyiset väsymisen merkit ja muutenkin kaikki elämässä meneillään olevat suuret asiat sai mut tulemaan siihen tulokseen, että lopetan työt ja keskityn opiskeluun. Haluan opiskella kunnolla, haluan pystyä tekemään parhaani ja haluan toisaalta myös aikaa keskittyä prosessiini ja perheeseeni. Niin ja itseeni. 

Eilen oli sitten se haikea viimeinen työpäivä. Sain paljon halauksia niin lapsilta kuin aikuisiltakin, ja jäi tosi hyvä mieli siitä että kyllä musta varmaan on tykätty töissä oikeasti. Jäi sellainen olo että ehkä mä sitten kuitenkin olen osannut tehdä jotakin oikein vaikka aina ei ole siltä tuntunutkaan. Ja jäi sellainen olo että oon kyllä saanut tavata ihan huipputyyppejä, niin aikuisia kuin lapsiakin. 

Eilen viimeistä kertaa toista lähtiessäni mut kuitenkin valtasi myös outo tunne. Se oli ehkä jotain vapautta, tuntui ihan kuin olisi pystynyt hengittämään kunnolla. Laitoin kuulokkeista kovaa soimaan että I'm on the right track, baby I was born this way ja ihmettelin sitä tunnetta. Ei mua yleensä, varsinkaan nyt keväällä, ahdistanut mennä töihin. Kukaan ei ollut siellä mulle ilkeä ja sain työni tehtyä. Siitä huolimatta mä yhtäkkiä sainkin huomata miten valtava painolasti mun harteilta oli pudonnut pois. 

Voisin varmaan analysoida mistä se painolasti oli tullut, mutta luultavasti lähinnä siitä että mulla ei ollut aikaa tarpeeksi kaikelle sille mitä yritin elämässä ylipäätään tehdä ja siitä että päiväkoti on kuitenkin tosi sukupuolitettu ympäristö ja mä kuitenkin melkein päivittäin kuulin siellä olevani tyttö tai nainen tai mua kutsuttiin vanhalla nimellä ja joka kerta se satutti vaikka näytin etten välitä tai edes kuule. 

Silti haluan sanoa sen, että mä sain aivan mahtavaa tukea mun työpaikalta ja että oon siitä ihan todella kiitollinen. Mun kaikki työkaverit tiesi että olen muunsukupuolinen ja käyn läpi tätä prosessia. Ne kutsui mua Leimuksi ja tuntui että sain tukea, että pystyin ihan normaalisti juttelemaan "siitä kun käyn taas Helsingissä" tai melkein mistä vaan. En mä ehkä silti kamalasti jakanut, mutta tiesin että oisin ehkä voinut. Jään ikävöimään erityisesti mun työkavereita, ja totta kai myös meidän ryhmän lapsia. Silti oon vakuuttunut että tämä oli tällä hetkellä oikein päätös jonka saatoin tehdä. 

Katsotaan mitä käy seuraavaksi. Tänään mä olen vielä ottanut rennosti, ja ajattelin jatkaa samalla linjalla huomennakin. Lauantaina lähden reissuun pääkaupunkiseudulle yli viikoksi, ja sen jälkeen alkaa taas arki. Erilainen arki, opiskeluarki, mutta arki kuitenkin. Pitää muistaa keskittyä sen luomiseen. Oon aika innoissani. 

Ainiin ja postauksen otsikko on muutoksia (siis monikossa, eikä siis pelkästään muutos), koska innostuin myös vähän muokkaamaan blogin ulkoasua. Nyt siitä tuli jotenkin elävämmän näköinen.