keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Uusia tuulia

Jossain ajatuksissani mietin ennen muuttoa, että ottaisin muuttopäivästä kuvia; muuttoautosta, pysähdyksistä, tavaoiden kantamisesta, sekaisesta uudesta huoneesta, selfieitä hissistä joka on täynnä tavaraa. Ja otinkin. Ajattelin, että pääsisin kertomaan muutosta, uuden elämän aloittamisesta, innostuksesta. En päässyt. 

Muutto ei ollut ollenkaan niin helppo ja iloinen asia kuin ajattelin. Muuttopäivä itsessään oli tietenkin raskas, mutta se meni ihan hyvin. Oikeastaan kaikki vaikeus ja ahdistus alkoi vasta muuttopäivän jälkeen. Pari päivää mä yritin purkaa tavaroita ja järjestellä huonetta melkein kokopäiväisesti, ja teinkin niin. En syönyt juuri mitään, ahdistuin aivan valtavasti. Vietin kaksi ensimmäistä yötä uudessa kodissani ja sen jälkeen lähdin yökyläilemään moneksi yöksi. Tarkoitus ei kyllä ollut olla niin montaa yötä poissa kotoa, mutta niin vain kävi, ja huomasin palaavani takaisin uuteen kotiin vasta tänään. 


Yökyläilyputki osoittautui kuitenkin ihan hyväksi jutuksi. Mä en muista milloin olisin ollut niin ahdistunut kuin nyt olin, en muista milloin musta olisi tuntunut niin pahalta. Itketti koko ajan, mutta koko aikaa ei voinut itkeä. Ikävä oli jotain niin kauheaa että tuntui että se oikeasti repii mut kappaleiksi, ja olin aivan varma, ettei mun elämästä koskaan enää tule hyvää. Olin varma, että olin tehnyt täysin väärän ratkaisun kun muutin niin kauas sieltä missä koin että mulla on koti. Koin että kaikki uusi oli väärää, pelottavaa ja ahdistavaa, ja ahdistuin koko ajan pahemmin ja pahemmin. 


Kaikesta ahdistuksesta huolimatta mun olo kuitenkin parani päivä päivältä. Perjantaina sain huoneen jo sellaiseen järjestykseen että eläminen alkoi näyttää mahdolliselta. Tapasin isää ja siskoa, kävin sukulaisten luona ja vietin hauskan illan, vietettiin aikaa yhdessä sisarusten ja isän kanssa seuraavanakin päivänä, hoisin ihanaa pientä lasta lauantai-iltana ja sunnuntaina meillä oli tosi hyvä päivä Maailma kylässä -festareilla. Sen jälkeen tehtiin ihan spontaani päätös hakea mulle kotoa lisää puhtaita vaatteita ja yökyläilin vielä pari yötä lisää. Käytiin rannalla, hoisin vähän asioita ja vietettiin vaan aikaa yhdessä. On ihanaa että mulla on täällä päin kodin lisäksi paikka johon voin aina mennä; toinen koti. 


Tänään mä sitten palasin uuteen kotiini, ja olo on ollut paljon helpompi kuin vajaa viikko sitten. Tuntuu hurjalta ajatella, että tasan viikko sitten olen käynyt nukkumaan viimeistä yötä vanhassa kodissa. Ajatus siitä tuntuu edelleen jotenkin raastavalta, tulee ikävä. Samalla olen onnellinen siitä että viikko on kulunut, ja että olen saanut huomata, että jokainen päivä on tuonut edes pienen helpotuksen mun valtavaan ahdistukseen. 

En oo vaan pystynyt kirjoittamaan blogiin tämän viikon aikana, olo on ollut jotenkin niin raskas. Mä oon ennenkin elämässäni muutellut kaupungista ja jopa maasta toiseen, joskin paljon nuorempana kuin nyt, ja koskaan se ei ole ollut näin pelottavaa ja ahdistavaa. Ehkä musta on tullut vanha, tai ehkä mä toden teolla olin kotona vanhassa kotikaupungissani. Olen kuitenkin lohduttanut itseäni sillä, että Helsingillä on ihan huima määrä asioita tarjota mulle, ja vanha kaupunki ei häviä sieltä yhtään mihinkään. Se odottaa mua sitten kun aina menen takaisin. 

Tässä postauksessa on tänään otettuja kuvia mun huoneesta. Asun siis kahden kämppisihmisen kanssa, ja meillä on aika huikeet näköalat, kuten tuosta keskimmäisestä kuvasta voi päätellä. 

perjantai 18. toukokuuta 2018

Tanssista

Tänään koulussa meillä oli tunnit, joita olin pelännyt koko kevään; kahdeksan tuntia tanssia joilla läsnäolo oli pakollista. Oon miettinyt koko kevään mitä mä tekisin, kehen mun pitäisi olla yhteydessä, ja päässä on vilissyt valtava määrä paniikin ja pelon sekoittamia ajatuksia. Oon tarttunut esimerkiksi siihen ettei mulle ole edes sopivaa pukuhuonetta jos sellaista tarvitsisin, binderi päällä ei voi tanssia (mutta ilman sitä en voi poistua kotoa), kehollisuus jo pelkkänä ajatuksenakin ahdistaa... Mietin minkä verran musta tuntuu sopivalta jakaa näin henkilökohtaisia asioita opettajalle, stressasin sitä kuinka monelle ihmiselle mun pitäisi avautua jos en osaisi ottaa oikeaan ihmiseen yhteyttä ensimmäisellä kerralla ja kuinka omia rajoja rikkovalta se voisi tuntua. Arvata saattaa että olin ehkä vähän hermoraunio tähän päivään mennessä. 

Loppujen lopuksi tunnit meni hyvin. Mulla on onneksi ihania ihmisiä omassa luokassani tukenani, ja ilman että mun edes itse tarvitsi tehdä mitään asian eteen, opettaja sai tiedon siitä että mä en pystyisi osallistumaan samalla tavalla kuin muut. Istuessani salin reunalla kukaan ei ihmetellyt, kukaan ei kysellyt. Tunnit päättyi monta tuntia aikaisemmin kuin piti, ja mä olin selvinnyt hengissä. 

Pelkäsinkö siis turhaan? Joitakin asioita ehkä joo, koska ne ei toteutuneetkaan, vaikka hyvin olisivat voineet toteutua. Toisaalta en, ja nyt mä selitän miksi. 

Ei mulla ole sellainen olo että voitin itseni. Mulla on sellainen olo että selvisin. Olin onnekas siinä että mulla oli joku joka raahasi mut tämän kokemuksen läpi ja sai mut selviämään siitä, itse en varmaan olisi pystynyt. Mua hävetti istua siellä salin reunalla vaikkei kukaan sitä kyseenalaistanutkaan, ja mä pidättelin itkua koko päivän. Musta tuntui että mun olisi pitänyt pyytää anteeksi ja selittää, mutta samalla mä en vaan mitenkään voinut tehdä sitä. 

Tein tunneilla muistiinpanoja. Kirjoitin ylös mitä tapahtui, koska tunneista pitää kirjoittaa koulua varten jälkikäteen, mutta enimmäkseen mä kirjoitin siitä mitä mun pään sisällä tapahtui ja mitä mä kävin läpi. Kirjoitin siitä miten mua hävettää, miten mua pelottaa, miten mua itkettää. Kirjoitin siitä miten tilanne etenee, siitä miltä musta tuntuu ja siitä että luulen ehkä selviäväni. Tajusin oikeesti isoja asioita. 


Mä oon harrastanut nuorempana balettia kolmetoista vuotta. Se on pitkä aika, varsinkin lapselle ja nuorelle. Baletin lisäksi mä tanssin kaikkea itämaisesta discotanssista nykytanssiin ja opiskelin vielä musiikkiteatteriakin puoli vuotta, minkä ansiosta pääsin rakastumaan esimerkiksi hiphopiin ja kokeilemaan vaikkapa afrikkalaista tanssia. Oon kokeillut vaikka mitä, jo kuutosluokalla olin koulun valinnaisilla tanssitunneilla. Baletti oli silti se mun juttu. Mä rakastin sitä, rakastin haasteita ja valoja ja klassista musiikkia, rakastin sitä että mä yritin viimeiseen asti ja sitä että mä näin sen miten itse opin ja kehityin. Kuuntelin sitä musiikkia, elin sitä oikeastaan, koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Suunittelin pukuja ja ihailin ihan hirveästi meidän balettikoulun taitavimpia tanssijoita. 16-vuotiaana mä vaan yhtäkkiä lopetin. Mulla olisi ollut balettitunti samana päivänä, mutta mä soitin äidille että mä en aio mennä enää. Soitin mun opettajalle, joka oli kulkenut mun rinnalla 3-vuotiaasta asti ja tiesi musta varmaan enemmän kuin mä itse, että mä en enää koskaan tule. Mikään ei auttanut, ei se että se sanoi että ne tarvitsee mua kevätnäytökseen eikä se että äiti ei uskonut koko juttua todeksi ja sitten kun uskoi niin yritti puhua mut palaamaan. Se oli ollut mun maailma, ja sen rikkoi joku. 

Vaikea nyt jälkikäteen on arvioida kovin tarkasti että mikä. Ehkä se oli pelko jostakin, ehkä se oli jotain kapinaa. Mä pelkäsin aina keväitä. Rakastin kevätnäytöksiä, sitä kun pääsin lavalle, siellä oli ne valot, musiikki, kuhina lavan takana ja kulisseissa, jännitys ja itsensä voittaminen, hetken loistaminen ja ylpeys. Mutta mä vihasin niitä pukuja. Ne oli kauniita, mutta musta tuntui tosi pahalta pukea ne päälleni. Inhosin omaa kehoani jo silloin, aina jo silloin, johtui se sitten mistä syystä hyvänsä. 

Baletti ei ikinä ollut mun juttu siksi että siinä sai käyttää kauniita pukuja. Eikä siksi että sai olla kevyt, kaunis ja esillä. Se oli mun juttu siksi että aina pystyi kehittymään, aina pystyi haastamaan itsensä. Se oli mulle voimaa, niin kevyeltä kuin se näyttääkin, se oli puhdasta voimaa. Se oli tahdonvoimaa nousta varpailleen vielä silloinkin kun tiesi että tossut riisuessa niistä vuotaisi verta. Enkä mä tanssinut mitenkään tosissaan, kävin kerran-kaksi viikossa tunneilla ja se oli mulle aina pelkkä harrastus. Ja vaikka mä en istunut mihinkään lokeroon sielläkään, niin mä sain tanssia. Vaikka muilla olisi ollut balettipuvut, mä sain mennä paikalle isossa miesten t-paidassa ja mustissa housuissa. Joskus mulla oli pipokin päässä. 

Voisin muistella varmaan vaikka kuinka paljon mun balettihistoriaa, koska se oli mulle tosi tärkeää ja rakasta. Ymmärsin tänään, etten mä koskaan jättänyt sille hyvästejä. En koskaan käsitellyt sitä että luovuin vajaa kymmenen vuotta sitten valtavasta osasta elämääni, jostakin jota oikeasti rakastin. Ehkä pelko jostain muusta tai ahdistus tai paha olo oli suurempi kuin se rakkaus, tai ehkä mun mieli vain sanoi mulle että mun täytyi tehdä tällainen uhraus, en tiedä. Mutta kun tänään kyyneleet hiipi mun silmänurkkaan heti kun ihmiset tanssi ja mä en voinut olla osa sitä, niin mä ymmärsin jollakin tapaa ensimmäistä kertaa miksi. 

Oon kirjoittanut päivällä vihkooni, että monesti prosessi tuntuu siltä että haluaisin vaan pariksi vuodeksi pistää koko elämäni tauolle ja odottaa että tää prosessi on ohi ja alkaa sitten elämään uudestaan. Usein totean kuitenkin, että eihän se ole mahdollista - ja ei se olekaan, kokonaan. Mutta tänään tajusin, että mähän teen niin koko ajan. Mä elän vähän niinkuin "sitten kun." Sitten kun prosessi on ohi niin mä voin taas tanssia. Ja mä aion. 

Tänään muhun silti oikeasti sattui kun mä näin että muut voi ja mä en. En pelännyt turhaan, vaikka asiat menikin paljon paremmin kuin ajattelin, käytännön tasolla. Mut autettiin yli kaikista niistä asioista mistä voi auttaa, kaikista käytännön asioista. Tää oli kuitenkin asia joka mun piti varmaan itse käydä läpi, vaikkei se helpolta tuntunutkaan. 

Jotta tämä postaus päättyisi vähän iloisemmin, niin alapuolella on taas yksi päivänpiristäjä. Sain tänään ihan yllättäen ihania pistokkaita, ja vaikka musta tuntuikin ettei mikään voi piristää mua tänään ja että kaikki on vaan huonosti, niin etenkin jälkikäteen osasin olla hurjan iloinen. Maailma on täynnä merkkejä siitä että mut nähdään. 


lauantai 12. toukokuuta 2018

Ahdistuksenkarkottajat

Mulla on ollut vähän huono päivä. On pitänyt tehdä koulujuttuja, ja oon tehnytkin, mutta keskittyminen tuntuu tosi vaikealta juuri nyt, ja siksi on turhauttavaa tehdä mitään. Silti on pakko, ja teenkin, mutta jotenkin kaikki väsyttää nyt enemmän. Kun sain kouluhommia riittävästi tehtyä tälle päivälle, lähdin käymään kaupassa ja samalla reissulla tapasin yhden ihmisen jonka kanssa olin sopinut pistokaskauppoja. 

Mä rakastan huonekasveja ja kuulun muutamaan huonekasviryhmään Facebookissa, ja sitä kautta nääkin pistokkaat mulle järjestyi ihan saman kaupungin sisällä. Olin iloinen kun sain kaksi sellaista kasvia joita oon halunnutkin, ja lisäksi yllärinä vielä yhtä ylimääräistä joka teki mut tosi iloiseksi. 

Kauppareissun jälkeen tulin kotiin, purin ostokset jääkaappin sekä tyhjensin tiskikoneen. Kaikki ahdisti, vaihdoin vaatteet kun binderi painoi niin paljon että mun oli jotenkin vaikea olla. Oli liian kuuma, ulkona on tosi lämmin, ja meinasin ahdistua jotenkin ihan kokonaan. Ahdistuneena pudottelen tavaroita ja olen hermostunut, kaikki ärsyttää ja itkettää ja turhauttaa. Sitten mä tajusin että pistokkaatkin vielä pitää istuttaa. 

Ja niin mä sitten menin kuumalle aurinkoiselle parvekkeelle istuttamaan niitä vaikkei mua kamalasti olisi edes huvittanut. Jotain siinä kuitenkin on, että kun saa olla kosketuksissa kasvien ja mullan kanssa, puuhastella vähän ja varmistaa mahdollisimman hyvät kasvuolosuhteet söpöille pistokkaille, niin tulee vaan parempi olo. Ikkunalaudalle ruukkuja asetellessani totesin, että ompas jotenkin helpompi yhtäkkiä hengittää. 




Kyllä mua silti vähän meinaa ahdistaa. Tämä kuumuus, se kun ei tiedä mitä laittaisi päälle, se kun hikoilee ja binderi alkaa kiristää, se kun ei huvittaisi sitten enää lähteä mihinkään. Mutta yritän nyt keskittyä siihen hyvään oloon minkä sain noista kasvinaluista. Ja siihen, että tänään illalla tulee Euroviisut! 

torstai 10. toukokuuta 2018

Pyöräretki

Tänään musta tuntui ihan siltä että tahdon lähteä ulos ja napata kameran mukaan. Niimpä pumppasin ilmaa pyörän renkaisiin ja lähdin ajelemaan kameran kanssa. Ulkona oli kaunista, ja koska menomatka rantaan oli alamäkeä, niin oli ihanaa vaan ajaa ja nauttia lämpimästä viimasta. Tuntui ihan kesältä, tai ehkä nyt alkaa jo olla kesä. 


Mulla ei ollut mitään ajatusta siitä minne ajaisin ja minkälaisia kuvia ottaisin. Se usein onkin parasta. Paikalla oli muitakin ihmisiä, joten en kehdannut ihan kamalasti herättää huomiota kuvaushommillani, eikä mulla ollut edes jalustaa mukana, niin olin vähän sen varassa mitä mulla sattui olemaan (=pyörän tarakka ja kameralaukku). Kuvatkin on vähän sen mukaisia. Mutta ei se mitään. 

Mä oon jo vuosien ajan tehnyt sitä että lähden vaan johonkin, otan kuvia ja kotona sitten teen niistä huomioita. Se on jotenkin tosi voimauttavaa. Vaikka se itse kuvaustilanne ei olisi kovin ihmeellinen, niin niistä kuvista kuitenkin näkyy läpi paljon asioita joita ei mitenkään tietoisesti itse tuo niihin kuviin. Siksi niiden ottaminen tuntuu musta kai niin tärkeältä. Esimerkiksi tämä allaoleva kuva kertoo aika paljon siitä väsymyksestä ja ahdistuksesta joka mua juuri nyt painaa. Mutta silti se on täynnä valoa, toivoa. 


Jokaiseen vuodenaikaan kuuluu jotenkin ihan omanlaisensa valo. Näissä on ehdottomasti kevätvaloa, sellaista tosi kirkasta, niin kirkasta että se haalistaa värejä ja puhdistaa kaiken. Se on mun mielestä niin kaunista. Rakastan kyllä myös esimerkiksi syksyvaloa joka taas tuntuu vahvistavan kaikkia värejä. Ja mua. 



Seuraavan kuvan itsestäni muokkasin ja laitan tähän ihan vain siksi, että siinä näkyy vähän mun parta! Oon siitä niin iloinen, se tuntuu niin hyvältä. 


Mä tykkään ihan tosi paljon valokuvata, mutta mua harmittaa miten vähän kuvaan. Keväisin se kyllä aina vähän lisääntyy valon määrän kasvamisen myötä, mutta kaipaisin ihan hirveästi ihmisiä kuvattavaksi. Haluaisin valokuvata häitä ja ottaa hääkuvia, ylioppilaskuvia, rippikuvia, ihan mitä vaan. Tykkään kuvata lapsia, ja ihmisiä yleensäkin, mutta harmillisen vähän oon osannut hakeutua sellaisiin tilanteisiin joissa voisin kuvata. Itsensä kuvaaminen on kuitenkin ihan eri asia, ja silloin ei saa toteutettua niitä visioitaan vaan pitää jotenkin mennä sillä mitä sattuu olemaan. Tarkoitan siis sitä, että jos otan kuvan itsestäni, niin en ihan hirveästi pysty vaikuttamaan vaikkapa kuvan sommitteluun, tai en ainakaan niin paljon kuin haluaisin. Enkä mä itse vastaa yleensä sitä mitä kuvaani haluaisin. 


Tämän blogin suhteen oon pyrkinyt pitämään vaatimustason itseäni kohtaan aika matalalla. Aikaisempaan blogiini en aikanaan olisi halunnut laittaa muita kuin kameralla otettuja kuvia, ja siksi hyödynsin tosi vähän kännykkäkuvia (jotka kuitenkin nykyään on ihan julkaisukelpoisia laadullisesti), ja sen takia oli aina kamala kynnys alkaa kirjoittamaan mistään, kun kuvat usein puuttui ja niitä ottaakseen olisi pitänyt kaivaa kamera esiin. Mulla on liian harvoin kamera nykyään mukana, myönnän sen, mutta kun on puhelin. Mutta tosiaan tämän blogin suhteen oon mennyt kuvauksellisesti aikalailla sieltä missä aita on matalin. 


Ei mulla ollut sen kummempaa asiaa, kunhan tulin jakamaan kuvia. 

Pitää muistaa hengittää

Elämässä tapahtuu paljon juuri nyt. 

Mulla on muutto, ja siihen liittyy niin paljon. Jokaiseen pakattavaan tavaraan liittyy muisto. Ja jokaiseen josta luovun. Tavaroiden lisäksi luovun tästä kaupungista ja elämästä sellaisena kuin sen nyt tunnen. Luovun hitaasti myös tulevaisuudesta jota olin itselleni kaavaillut, matka jatkuu eri polkua kuin luulin. Se on ihan hyvä asia. 


Mun on vaikeaa sietää kaaosta meidän kotona; muuttolaatikoita ja Ikea-kasseja, sitä että kaikki keskikokoiset lusikat on pakattu ja sitä etten tarkalleen tiedä missä mun jokainen tavara on. On vaikea sietää sitäkin etten voi pakata kaikkea nyt heti kerralla. Välillä tuntuu väärältä se, että laatikoita pakatessani kaikki tuntuu liian tutulta. Oon pakannut, lähtenyt ja purkanut liian monta kertaa. Tuntuu turhauttavalta. 


Kahden viikon kuluttua mä istun luultavasti muuttoautossa matkalla kohti uutta kotia. Kahden viikon päästä huomenna on se aamu jota odotan. Se aamu, kun saan herätä kaaoksen keskeltä uudessa kodissa ja alkaa purkamaan. Se aamu, kun jotain uutta alkaa ja vanhasta on päästetty irti. 


keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Kuva minusta

En oikeastaan tiedä mistä kirjoittaisin, koska halusin vaan tulla jakamaan tämän kuvan. Eilen laitoin tämän myös Instagramiin (mistä jaoin sen jopa Facebookkiin), ja sen yhteyteen tekstin siitä miten dysforia näyttäytyy mun elämässä ja miten vaikealta musta tuntuu jos joku toinen ihminen ottaa musta kuvia. Mähän otan ja jaankin melko paljon kuvia itsestäni, mutta niiden katsominen on heti paljon vaikeampaa jos ne on jonkun muun ottamia, jopa silloin kun mä itse olen pyytänyt jotakuta ottamaan musta kuvan. 

Mua ei periaatteessa haittaa näkyä muiden ihmisten ottamissa valokuvissa. Mua ei haittaa jos mun kasvot ja nimi voidaan yhdistää, enkä nyt keksi yhtäkään sellaista tapahtumaa tai tilannetta joihin olisin osallistunut, joissa olisi mahdollisuus päätyä muiden valokuviin ja joissa mua olisi haitannut se että mut jotenkin yhdistettäisiin siihen tapahtumaan. Silti musta tuntuu tosi vaikealta jos joku muu ottaa musta valokuvia. Osittain ka siksi etten yleensä pidä siitä miltä näytän, mutta osittain myös siksi, että mä en jotenkin tahdo että muilla ihmisillä on musta todistusaineistoa tämän näköisenä. Musta tuntuu että mä olen niin kesken, ja että jos joku muu ottaa musta kuvan, niin se saa määritellä miltä mun on okei näyttää siinä kuvassa, ja vaikka se ei sitä mihinkään levittäisikään, niin sitlti se kuva tästä hetkestä on sitten olemassa. Mun arki on sitä että yritän unohtaa kehoni ja sen olemassaolon, ja jotenkin se että joku muu tekee sitä vaikkapa valokuvaamalla todelliseksi, rikkoo mua tosi paljon. 

En tietenkään voi tietää tuleeko mun ajatus muuttumaan korjausprosessin myötä siitä haluanko näkyä myös toisten ihmisten valokuvissa, ehkä. Tällä hetkellä mä kuitenkin olen jotenkin tosi herkkä sille miltä mä näytän ja minkä kuvan ihmiset musta saa. On paljon helpompaa pystyä itse kontrolloimaan sitä miltä kuvissa näyttää, jos ne on ottanut itse. Joskus itsekin otettujen kuvien näkeminen tekee pahaa. 


Ylläoleva kuva on kuitenkin jonkun muun kuin mun itseni ottama. Mulla oli jotenkin hyvä olla, oli niin kesäistä ja ulos pystyi lähtemään ilman takkia. Tuntui että näytin itseltäni, ja siksi pyysin tämän kuvankin ottamaan. Tuntuu että siinä näyn minä. Mä en vielä ehkä ole sitä mitä mä tahtoisin olla, en ole vielä siinä pisteessä että mun ois hyvä olla itseni ja kehoni kanssa, ahdistun usein ja paljon kehostani. Siitä huolimatta mä löydän itsestäni myös paljon turvaa ja toivoa. Mä luotan itseeni, siihen että mä vien tän asian eteenpäin, että mä toimin oman hyvinvointini eteen ja että mä jaksan ja pystyn. 

Muistin myös eilen tuota kuvaa katsoessani, että parin vuoden takaa mulla taitaa olla itsestäni hyvin samantyyppinen kuva. Sekin on otettu keväällä, mulla on siinä kivan keväinen olo ja seison samanlaisessa asennossa silloisen kotini edustalla. Kun sitten selailin, niin tajusin, että mulla on juuri tuossa samassa kohdassa otettu kuva kuin tämä eilinen kuva myös viime kesältä. Yhdistin ne kolme kuvaa, ja jotenkin se tuntui huikealta. En halua jakaa sitä kollaasia nyt täällä, mutta en voinut olla ajattelematta ja haaveilematta siitä, millaiset kuvat tuota sarjaa tulee jatkamaan vuoden, kahden tai kolmen päästä. Se tuntuu huikealta.