Neljäs transpolikäynti (sh + psykiatri)

Tulin juuri kotiin neljänneltä transpolikäynniltä. Olin varautunut olemaan polilla tänään tuntikausia, koska mulla oli sinne kaksi aikaa; ensin sairaanhoitajalle ja sitten psykiatrille eli lääkärille. Loppujen lopuksi käynnit menikin aika nopeasti ja kivuttomasti ja niistä jäi hyvä mieli. 

Mua jännitti tänään jotenkin ihan kauheasti nuo käynnit, tai aloitin sen stressaamisen ja hermoilemisen jo eilen. Muistan, että ensimmäisellä kerralla polille mennessä jännitys oli jotain aivan järkyttävää, en ollut saanut nukuttua ja olo oli sen mukainen. Kerta kerralta mun jännitys on kuitenkin helpottanut, koska olen mennyt aina tapaamaan vaan sitä samaa ihmistä. Nyt kuitenkin jännitti taas enemmän, sillä mun sairaanhoitaja vaihtui ja lisäksi tapasin ensimmäistä kertaa myös lääkäriä, eli olin siis menossa tapaamaan kahta mulle entuudestaan täysin tuntematonta ihmistä. 

Alapuolella on kuva superjännittyneestä Leimusta kävelemässä bussipysäkille. Otin myös mun vaatteista kuvan hississä menomatkalla. Tiedän, että ei polilla kukaan kirjaa ylös jokaista vaatekappaletta mitä mulla on päällä, mutta jotenkin koen silti tärkeäksi sen että mulla on edes jotenkin päin hyvä olo itsestäni ja siitä mitä mulla on päällä. Haluan jotenkin erityisesti varmistua siitä että näytän itseltäni. Tänään haastetta aiheutti vaan kuuma päivä, inhoan kaikkia lyhythihaisia ja -lahkeisia vaatteita. 

Vaikka polikäyntejä nyt ei ole takana mitään lukuisia ja taas lukuisia, niin on siellä sen verran monta kertaa tullut käytyä, että jotenkin on vaan helppo istahtaa alas siihen samaan tuttuun odotusaulaan ja tavallaan kun sinne saakka pääsee niin jännityskin vähän hälvenee. Tai niin mulle ainaskin tänään kävi. Molemmat mut vastaan ottaneet ihmiset oli tosi mukavia, ja kuten jo heti alussa sanoinkin, niin mulle jäi käynnistä tosi hyvä mieli. 

Ensimmäinen aika mulla oli sairaanhoitajalle, ja sen tarkoituksena oli lähinnä se että sain lukea läpi mitä mun edellinen, nyt jo polilla työnsä lopettanut, sairaanhoitaja oli musta kirjoittanut, ja sain tehdä täsmennyksiä ja korjauksia. Tekstiä oli noin viisi sivua, ja se oli hyvin paikkansa pitävää. Joitakin asiavirheitä sinne korjailin (tyyliin mun vanhan lukion nimen tai muuta ihan merkityksetöntä prosessin kannalta) sekä täsmensin joitakin kokemuksia (esim. syitä sille miksi lopetin tanssiharrastuksen, kun sitä oli selitetty parilla sanalla tosi yksipuolisesti vaikka koin sen tosi merkittväksi asiaksi myös sukupuoli-identiteetin kannalta) ja aikoja (lähinnä sukupuolikokemuksen kestoon liittyen, jottei mistään aikarajoista nyt jäisi diagnoosin saaminen sitten kiinni, sitä paitsi se mitä täsmensin oli siis aivan totta, olin ehkä ilmaissut aikaisemmin itseäni vaan vähän epämääräisesti tai suurpiirteisesti). 

Tein itse papereihin merkinnät ja täsmennykset, minkä jälkeen käytiin ne sairaanhoitajan kanssa läpi. Hän tuntui ymmärtävän hyvin mitä milläkin täsmennyksellä tarkoitin ja hain, ja teki vielä itselleen selvennykseksi merkintöjä jotta muistaisi kirjata kaiken juuri niin kuin sanoin. Siitä jäi hyvä ja kuultu olo. 

Tämän jälkeen sairaanhoitajan käynti olikin ohi, aikaa oli kulunut noin puoli tuntia, ja mä päädyin taaas aulaan istumaan ja odottamaan että psykiatri hakisi mut siitä. 

En tiennyt oikein etukäteen mitä psykiatrin käynnillä tehtäisiin. Tai tiesin, että tämä on tuskin se paikka musteläikkätesteille tai muille vastaaville, vaan että keskusteltaisiin asioista, joskaan en ollut ihan varma olisiko keskustelu saman tyyppistä kuin sairaanhoitajan kanssa. Etukäteen olin täyttänyt persoonallisuushäiriökyselyn. 

Psykiatrin ajan tarkoituksena oli siis lähinnä selvittää se, onko mulla jotain muita mielenterveysongelmia, tarvitsenko jonkun psykiatrisen diagnoosin, onko mulla joku persoonallisuushäiriö jne. Jos näitä todettaisiin, niin ne tietysti voisi vaikuttaa sitten sukupuolikokemukseenkin, ja sen takia ne pitäisi ottaa huomioon. Keskustelua käytiin täyttämäni kyselyn ja lääkärillä olevan kyselyn pohjalta, en nyt muista mikä sen nimi oli, mutta suoraan siis katsottiin täsmääkö jotkut mun kokemukset tai piirteet johonkin diagnosoitavaan psykiatriseen diagnoosiin. Tätäkään ei kuitenkaan mun kokemuksen mukaan kannata pelätä, mä esimerkiksi sain yhden diagnoosin tämän tutkimuksen kautta, mutta se oli mun mielestä lähinnä helpottavaa, eikä vaikuta kyllä sitten taas prosessiin millään tavalla. 

Mulla oli koko ajan sellainen olo, että lääkäri selitti tosi hyvin mulle mitä missäkin haettiin, miksi hän kysyi minkäkin kysymyksen ja että hän halusi kuulla mitä mulla on sanottavanani. Vaikka kysymykset oli suoraan kyselystä, ei mulle tullut tentattu olo, vaan lähinnä me keskusteltiin. Aikoja psykiatrille olisi voinut olla toinenkin jos puhuttavaa olisi ollut paljon, mutta mun kohdalla riitti tämä yksi aika. Aikaa oli alun perin varattu 90min, mutta käytettiin siitä vain noin tunti. Kaikki meni siis jälleen kerran kivasti, ja pelkäsin ihan turhaan. 

Alapuolella on ehkä ei-niin-hyvä kuva, mutta kuva kuitenkin värikkäästä, onnellisesta ja helpottuneesta Leimusta lähtemässä kotimatkalle. 

Seuraava vaihe mun prosessissa on luultavasti läheistapaaminen, joka on syksyllä, tarkempaa aikaa en sille vielä tiedä. Läheistapaamista ei pidetty millään tavalla pakollisena mun kohdalla, eikä se sitä kai yleisestiottaen aikuisten ihmisten kohdalla olekaan, mutta mä koen sen ainakin tässä vaiheessa hyväksi tavaksi tiedottaa mun perhettä asioista. Ehkä mun prosessi sitä kautta muuttuu todellisemmaksi myös heille, ja he saavat tietoa joltakin muultakin kuin multa siitä mistä oikeasti on kysymys. Seuraava pakollinen asia mun prosessissa onkin sitten käynnit psykologilla, ja niitä on kuulemma 2-5. Tällä hetkellä psykologille on kuitenkin noin puolen vuoden jono, joten aikaa sinne ei kannata odottaa ennen loppusyksyä tai ihan loppuvuottakaan. Tämän toki tiesin etukäteen, joten se ei jaksa kamalasti ahdistaa, vaikka prosessi vähän junnaakin paikallaan nyt. 

Alapuolella vielä kuva sukupuoli-identitettin tutkimuspoliklinikan vessasta. Kuva on ehkä vähän huono, mutta sen ovessa on siis hologrammi joka vaihtuu mies-/naislogoksi sen mukaan mistä sitä katsoo. Mulle tuli ekalla kerralla tosi hyvä mieli noista vessoista. Myös yleisessä odotusaulassa on kyllä sukupuolineutraali vessa. 

Mies, nainen, muu, en halua kertoa

Verrattain melko pienet asiat voi tuntua tosi suurilta silloin kun ne on itselle tärkeitä ja toistuvia. Esimerkiksi puutteelliset sukupuolimerkinnät lomakkeissa ja muissa yhteyksissä on sellainen asia jonka korjaaminen ei vaatisi ihan hirveästi, mutta jolla voisi olla valtava merkitys yksittäisen ihmisen kannalta. Mä esimerkiksi iloitsen joka kerta kun voin valita kohdan "muu", eikä mun tartte arpoa mihin ruutuun raksin piirtäisin. 

Joskus pian muuton jälkeen kävin kirjastossa kysymässä uutta kirjastokorttia, koska tiesin että edellisen käyttökerran jälkeen mun nimi oli vaihtunut. Mulla siis oli kirjastokortti pääkaupunkiseudulle, mutta se oli vanha. Edellisessä kotikaupungissani mä sain kokonaan uuden kirjastokortin nimen vaihtamisen jälkeen, mutta täällä todettiinkin, että riittää että nimi vaihdetaan järjestelmään ja voin jatkaa saman kortin käyttämistä. 

Vähän mua jäi kuitenkin häiritsemään, kun vanhassa kortissa luki mun nimi. Eihän sitä nyt sieltä kukaan varsinaisesti koskaan näe, mutta jotenkin tuntuisi kivalta, että mun korteissa lukisi myös mun oma nimi. Tänään keksinkin ottaa yhteyttä yhteen tuttuun joka työskentelee kirjastossa, ja kysyin voisiko tällaisessa tilanteessa saada uuden kirjastokortin ja mitä se maksaisi. Tiedustelin myös, onko omalla kohdalla olevaan merkintään sukupuolesta mahdollista vaikuttaa. 

Onneksi satuin tietämään noin ihanan ihmisen, ja pian olinkin jo matkalla sinne ihanaan Kallion kirjastoon (josta olen ennenkin maininnut). Sain uuden kirjastokortin (joka normaalisti maksaisi kolme euroa, mutta mä sain sen ihan ilmaiseksi), ja lisäksi vaihdettiin mun sukupuolimerkintä kirjaston tietoihin. Vaihtoehtoina oli mies, nainen, muu tai en halua kertoa, eikä valitun vaihtoehdon millään tavalla tarvitse vastata sitä mitä henkkareissa sattuu lukemaan. Ja tämä on siis mahdollista kaikissa pääkaupunkiseudun kirjastoissa. 

Mä olin maailman onnellisin siitä että sain ihan itse klikata sieltä sen kohdan muu, tuli ihan herkistynyt olo kun jotenkin tuntui niin hyvältä. Joskus oon koittanut ajatella, että ei sillä ole väliä mitä esimerkiksi mun henkkareissa sukupuolen kohdalla lukee, sehän on vaan yksi kirjain, mutta kyllä sillä näköjään on mulle kuitenkin ihan valtavasti väliä. Halusin tulla jakamaan tämän asian täälläkin, jos joku epäröi jonkun samanlaisen jutun kanssa. Seuraavaksi haluaisin selvittää voiko matkakortilla näkyvään sukupuolimerkintään itse vaikuttaa. 

Tänään tilanne oli hyvä ja turvallinen, koska tiesin ihmisen jonka luokse menin asiaa hoitamaan. Voi olla, etten olisi ehkä jaksanut tai uskaltanut hoitaa koko asiaa, jos mulla ei olisi ollut mahdollisuutta hoitaa sitä tutun ja turvallisen ihmisen kanssa. Nyt sain kuitenkin tästä kokemuksesta jotenkin niin paljon voimaa, että ehkä sen avulla uskallan yrittää tavoitella oikeita sukupuolimerkintöjä myös muissa paikoissa. Ei kai tällaiset asiat muutu jos niitä ei itse yritä muuttaa. 

Alapuolella on kuva musta ratikassa matkalla kotiin. Oli tosi hymyileväinen ja hyvä olo! (ja tykkään ratikoistakin ihan hirveesti) 

Päivät täynnä elämää

Tässä ensimmäisessä kuvassa olen minä tänä aamuna. Mulla on jotenkin kiva olo, ulkona tuulee ihan hirveästi, vaikka ikkuna on kiinni niin tuulen ujelluksen kuulee silti. Vielä paistaa aurinko, mutta ulkona on niin kylmä että sain laittaa neuleen päälle. Se tuntuu turvalliselta. 

Tuntuu, että sen jälkeen kun muutin Helsinkiin, on tapahtunut ihan valtavasti asioita. Olen tehnyt joka päivä jotakin. Tavannut ihmisiä, suunnitellut viikon jo etukäteen, käynyt joka päivä jossakin, hoitanut asioita. Mulla on hyvä olo kun menen ja teen. Lauantaina käytiin Suomenlinnassa, ja joku siinä paikassa vaan on tosi kaunista. Meillä oli sielläkin kaunis päivä, vaikka paloinkin naamasta kun olin niin hölmö etten tajunnut laittaa aurinkorasvaa koska tuuli niin paljon ettei ollut ollenkaan kuuma. 

Outoa kyllä, mulla on viime päivinä ollut myös ihan hyvä olo itsestäni. On tuntunut, että olen tavannut vain ihmisiä jotka näkee mut sellaisena kuin olen, ja olen saanut olla sitä mitä olen. Kukaan ei oleta että olisin mitään muuta kuin Leimu. Vaikka oma peilikuva usein ahdistaakin, niin on helpompi olla armollinen itselleen hyväksyvässä seurassa. 

Tärkeää on silti myös se, että olen istunut paljon allaolevassa kuvassa näkyvässä nurkassa. Se on ehkä mun lempparikohta mun huoneessa, jotenkin se on niin kaunis, värikäs ja mun. Seuraava projekti on löytää jossain vaiheessa huoneeseen sohva, sellainen riittävän persoonallinen, vanha ja halpa josta saa tehtyä kutsuvan kivoilla tyynyillä. Sitten ei tarvitse jumittaa hartioita ihan koko aikaa tässä samassa nurkassa. 

Tuntuu tosi tärkeältä ja hyvältä että mulla on tämä oma paikka maailmassa. Vielä joskus voin kutsua tätä koko sydämestäni kodiksi. Outoa että muutosta tulee huomenna tasan kaksi viikkoa. 

Voi Leimu olisitpa tiennyt

#olisinpatiennyt

Hei nuori Leimu! 

Olisitpa tiennyt, että oot tosi hyvä just niin kun oot. Olisitpa tiennyt että olet vahva. Sun herkkyys, kiltteys ja taiteellisuus ei koskaan tehneet susta huonoa tai vääränlaista, vaan rohkean. Ja ollakseen rohkea täytyy joskus myös pelätä. 

Olisitpa tiennyt ettei kukaan saa tehdä sulle pahaa, ja että sulla on oikeus sanoa ei. Toivon, että sulla olisi ollut joku kertomassa sulle, että omat rajat saa ja voi asettaa, ja että sun ei tarvitse miellyttää muita oman hyvinvointisi kustannuksella. Toivon että olisit tiennyt, että vaikka ihmiset tuomitsisikin sut, niin sun itse ei tarvitse tehdä niin, ja voit ihan rauhassa ihastua siihen ihmiseen joka sattuu ihastuttamaan. Toivon myös ihan hirveästi, että olisit jotenkin saanut tietää, että sun ei ole pakko tunkea itseäsi siihen tyttö- ja naislokeroon johon sut yritettiin aina laittaa. Voi kun olisit jo silloin saanut tietää että olet Leimu. 

Olisitpa tiennyt, että sun vaatteet sopii sulle etkä näytä niissä yhtään rumalta, vaan että olit tosi söpö, värikäs ja luovan näköinen. Olisitpa tiennyt että on tosi okei käyttää miesten vaatteita. Olisitpa tiennyt, että sä pystyt oppimaan englantia, asumaan ulkomailla, seurustelemaan tytön kanssa, pitämään esitelmän luokan edessä, hankkimaan ammatin, tekemään töitä, huolehtimaan muista, huolehtimaan itsestäsi ja sanomaan ääneen oman mielipiteesi. 

Onneksi et kuitenkaan tiennyt vielä silloin miltä tuntuu kun yksi oman elämän tärkeimmistä ihmisistä sairastuu vakavasti ja peruuttamattomasti tai millaista on kun oma keho aiheuttaa vielä hirveämpää pakokauhua kuin silloin kun se nuorenakin jo ahdisti. Onneksi et silloin tiennyt, että se on vasta alkua. Ja onneksi et vielä tiennyt miltä tuntuu olla aikuinen ja miten paljon joutuisit kantamaan jopa ennen kuin susta tulisi aikuinen. 

Olisitpa tiennyt, että kaikesta huolimatta sä selviät. Että sulla oikeasti on tulevaisuus ja että sä pystyt olemaan onnellinen ja että jopa sun elämä voi kantaa sua ihan oikeesti. Olisitpa tiennyt, että sä olet Leimu, ja että sä ihan oikeesti myös saat olla. Voi kun olisit tiennyt että kelpaat. 

Kirppislöytöjä ja kotiutumista

Kotiutumisen kannalta voisi olla helpompaa, jos kävisi töissä tai koulussa joka päivä. Mutta nyt on kesä ja loma, eikä mulla ole edes koulutehtäviä, joten mitään varsinaista arkirutiiniakaan ei pääse samalla tavalla syntymään. Mun ei ole pakko tehdä mitään jos en halua, mutta kotiin jääminen ei kyllä ollenkaan ole vaihtoehto mun tapauksessa. 

Tuntuisi hassulta sanoa, että alussa oli tosi vaikeaa muuton jälkeen, kun itse muutostakin on aikaa kuitenkin vasta viikko ja kaksi päivää. Voin kuitenkin vakuuttaa, että se viikko ja kaksi päivää tuntuu ihan valtavan pitkältä ajalta. Tuntuu että esimerkiksi viime perjantaista on jo ikuisuus. 

Oon ehtinyt tekemään tosi paljon asioita tämän reilun viikon aikana, ja uskon että se on ollut hyvä. Olen tavannut montaa ihmistä, käynyt kansainvälisillä suurmarkkinoilla, uimarannalla, Maailma kylässä -festareilla, yökylässä monta kertaa, kirkossa, ostanut uuden puhelimen, eksynyt valtavaan Prismaan, katsonut liikaa Gleetä ja purkanut kaikki muuttotavarani ja siivonnut omaa huonettani. Tänään kävin myös kirpputorilla. 

Ihan meidän lähellä, kävelymatkan päässä helposti, on kirpputori. Toivoin että se olisi hyvä, ja oli se kyllä ihan. Tykkään asua kirpputorin lähellä, koska silloin voi aina mennä sinne pyörähtämään jos on tylsää ja haluaisi lähteä johonkin. Tosin Helsingissä ehkä on tekemistä muutenkin melkein millon vaan. Löysin myös läheltä kirjaston, ja sekin tuntuu kivalta. 

Yläpuolella on kuva mun tämän päivän kirpputorilöydöistä. Monta neuletta ja hupparia. Tulispa äkkiä sen verran viileitä ilmoja että pääsisin käyttämään noita! Oli kyllä jotenkin aika siistiä että löysin yhdeltä kirpputorilta noin monta noin kivaa vaatekappaletta, ja jätin jopa osan ihan kivoista ostamatta. Usein jos löydän kivoja vaatteita niin ne on väärän kokoisia tai sitten jos ne on oikean kokoisia niin ne on jotenkin muuten tympeitä. Mutta nää oli juuri mun tyylisiä ja kokoisia. 

Tänään aion vielä lähteä yökyläilemään, ja huomenna meillä on retkipäivä. Suunnitelmissa on myös eri ihmisten tapaamisia ja niitäkin odotan paljon ensi viikolta. Kymmenen päivän päästä on myös seuraava transpoliaika, mutta en ole ihan hirveästi edes ehtinyt stressaamaan sitä vielä kun on ollut niin paljon kaikkea muuta.