Viimeaikojen ajatuksia

Oon välillä pysähtynyt miettimään tätä kesää. Tuntuu oudolta että se alkaa jo olla takanapäin, ja että ensi viikolla mun harjoittelu alkaa ja lomailu loppuu. Viime viikot oon ollut epätoivoinen ja ahdistunut tämän helteen kanssa, mutta siitäkin huolimatta kesä on kokonaisuudessaan ollut tosi hyvä. Kuten etukäteen toivoinkin, niin oon saanut juurtua uuteen elämääni Helsingissä. Oma koti on alkanut todella tuntua kodilta, ja Helsinkielämä arkiselta. Viihdyn täällä hyvin. 

Viime aikoina oon jotenkin herännyt siihen ajatukseen, että vaikka mä puhun prosessistani tosi avoimesti, ja kirjoitan tätä blogiakin, niin siitä huolimatta se on jotenkin paljon monimutkaisempi asia. Saatan kertoa melkein kenelle tahansa prosessistani jos koen sen tarpeelliseksi, ja loppujen lopuksi musta tuntuu että oon kuitenkin ollut aika avoin aika monelle ihmiselle myös siitä miten mun prosessi etenee. Enkä mä koe sitä mitenkään raskaaksi tai vääräksi tai hankalaksi. 

Välillä oon itsekin miettinyt, että miten tää prosessi nyt mukamas on niiiin raskas. Siis onhan tää, ja kyllä mullakin on välillä ollut raskas olo, mutta ihan viime aikoina mulle on jotenkin vasta alkanut kirkastua se että se on, ja miksi. Vaikka totta kai oon koko ajan tiennyt, että tämä on mun elämän muuttava ja koko elämän kokoinen matka, niin jotenkin oon vaan mennyt eteenpäin sitä mukaa kun uusia käyntejä polille on tullut ja ottanut vastaan kaiken. Ja niinhän mun siis on vähän pakkokin toimia tietysti. 

Ehkä mä oon viime aikoina ehtinyt miettimään asioita enemmän, ja ehkä ne on olleet jotenkin eri tavalla mun mielessä läsnä kuin aikaisemmin. Nyt kun tiedän, että odotusaika on pitkä, niin on eri tavalla tilaa myös ajatella, ja se odotus on täynnä ajatuksia ja tunteita. 

Prosessi tai mun transsukupuolisuus ei ole asia jota miettisin aktiivisesti koko ajan, tai edes joka päivä. Ei enää. Totta kai se tulee ilmi joka päivä monta kertaa ja on läsnä esim. kehodysforian muodossa lähes koko ajan, mutta samalla siitä on jotenkin tullut jo kiinteä osa mun arkea ja elämää. Mä nyt vaan oon mä. Enää ei tunnu vaikealta vaatia ihmisiä käyttämään mun oikeaa nimeä tai pyytää että mutkin otettaisiin huomioon ja selittää miksi. 

Silti mä oon nyt aiempaa useammin herännyt jotenkin siihen, että mua itkettää ja ahdistaa. Ehkä jotenkin tiedostan asioita enemmän, ehkä en kuitenkaan uskalla ajatella kaikkea. Mutta oon huomannut, että monet prosessiin liittyvät asiat on tässä matkan varrella ihan yllättävissä tilanteissa tuoneet pintaan tunteita joita en itsekään ollut tiedostanut. 

Kun tilasin netistä mun ensimmäisen binderin vuosi sitten ja painoin sitä lähetä-nappia tilauksen vahvistamiseksi, niin mä aloin vaan itkemään jotain epäuskon ja onnen sekaisia kyyneleitä. Kun eilen illalla makasin olohuoneen lattialla ja juttelin mun kämppiksen kanssa ja rapsuttelin koiria ja höpötin prosessistani, niin yhtäkkiä herkistyin aivan valtavasti, tuntui että oon jotenkin tosi lähellä jotakin tunnetta hetken. 

Tavallaan musta tuntuu, että mulla koko ajan on enemmän ja enemmän sisäinen rauha itseni kanssa ja sen kanssa mitä mä oikeasti olen. Toisaalta se että oon avoin itselleni ja kaikelle tälle, saa aikaan sen että mun on pakko antaa enemmän tilaa myös dysforialle ja niille syille miksi mä sukupuolenkorjausta tarvitsen. Eikä se ole aina yhtään kivaa. 

Oon yrittänyt ajatella, että mun täytyy itse olla itseni puolella. Vaikka tää kaikki on raskasta, niin vielä raskaampaa se on silloin jos mä en itse kykene taistelemaan itse itseni kanssa dysforiaa ja ahdistusta vastaan tai tukemaan itseäni tässä raskaassa prosessissa. Ei se kuitenkaan ole niin helposti sanottu kuin tehty, mutta ehkä kaiken tämän tiedostaminen kuitenkin auttaa jo vähän eteenpäin. 

Mua ahdistaa

En oikein edes tiedä mistä alkaisin kirjoittamaan. Halusin jotenkin kuitenkin rehellisesti tulla kertomaan että mua ahdistaa ja mun on paha olla. En siksi että kaipaisin jotenkin sääliä tai lohdutusta, tai ehkä mä kaipaisinkin vähän lohdutusta, mutta lähinnä siksi että ehkä tämäkin on kuitenkin taltioimisen arvoinen osa mun prosessista ja elämästä. 

Ei mitään ole tapahtunut. Kesä on ollut hyvä, olen tosi onnellinen edelleen siitä että muutin ja siitä että mun elämä on mun ja muuttuu koko ajan enemmän nimenomaan mun elämäksi. Mä koen että olen onnellinen tosi monesta asiasta, mutta silti olen ahdistunut ja mulla on paha olla. 

En tiedä liittyykö mun ahdistus varsinaisesti edes tähän itse prosessiin. Kyllähän odottelu on aina turhauttavaa, mutta en mä ole edes kerennyt vielä asettamaan itseäni sellaiseen odotustilaan, mä olen vaan jatkanut elämistä eteenpäin kun ei muu auta. Prosessi itsessään on kuitenkin koko ajan edennyt ja mennyt hyvin, eikä se mua nyt oikeastaan ahdistakaan. 

Silti mun sisällä on sellainen selittämätön ahdistusmöykky joka kasvaa joskus liian suureksi. Viime aikoina se on ollut läsnä koko ajan. Tuntuu että hengittäminen on vaikeaa ja eläminen, mistään iloitseminen on vaikeaa ja tunteet on koko ajan pinnassa samalla kun niitä ei oikein edes uskaltaisi tuntea. Kehodysforia on viime viikkoina ollut ihan omaa luokkaansa, ja välillä on tuntunut että mä en enää pärjää itseni kanssa. On sellainen olo etten tahdo poistua kotoa ja altistaa itseäni kenenkään väärinsukupuolittamiselle, mutta toisaalta ahdistun siitäkin jos koen itseni turhaksi kun en tee mitään. Silti eniten ahdistaa se miten väärältä mä näytän. En mä osaa edes laittaa sanoiksi sitä ahdistuksen määrää jonka mun keho ja olemus mulle tällä hetkellä aiheuttaa. 

Kyllä mä silti poistun kotoa, hymyilen ja tapaan ihmisiä ja teen asioita. Mun on pakko, ei se auta jos mä vaan jään kotiin. Toisaalta välillä mä olen antanut itselleni luvan vain jäädä kotiin. Työharjoittelun alkuun on enää muutama viikko ja tämä kesä nyt on mun lomaa, joten mulla on myös lupa toisinaan olla tekemättä mitään. Aina ei tarvitse suorittaa kaikkea. Se on kyllä paljon helpommin sanottu kuin tehty. 

Mä en osaa aina näyttää mun tunteita, jos joku kysyy mitä kuuluu niin vastaan ihan hyvä vaikkei todellakaan kuuluisi hyvää. En mä itke ja valita ja pura ahdistustani ystävilleni, vaikka se joskus voisikin tehdä ihan hyvää. Jos puran, niin vaikutan kuitenkin tosi pärjäävältä, en osaa näyttää sitä miten kauhea hätä mulla välillä itseni ja pahan oloni kanssa on. Jos joku joskus näkee siitä pienen palasen, niin mä vakuutan ettei ole oikeasti mitään hätää, kyllä mä pärjään, tää nyt vaan on tällasta. 

Ja tällastahan tää nyt on, ei kukaan mua voikaan auttaa. Ei kukaan voi viedä pois sitä vääryyden ja ulkopuolisuuden tunnetta joka mulla omassa kehossani on, ja sen seurauksena myös muiden ihmisten seurassa ja koko maailmassa. Vaikken todellakaan ole maailman ainoa ihminen joka on tässä tilanteessa, niin musta tuntuu että näiden asioiden kanssa olen yksin jossain ihan omassa maailmassani. 

Tällä hetkellä olen kaikista onnellisin tästä kodista. Vaikka maailma olisi miten inhottava, pelottava ja ahdistava, niin mä saan aina tulla tänne. Mulla on ihana huone (jonka ikkunankin tänään pesin!) jossa saan olla aina yksin kun tuntuu siltä. Mulla on myös kaksi ihanaa ihmiskämppistä ja kolme koirakämppistä joiden seurassa voin viettää aikaa jos en halua olla yksin. On ihanaa kun kotonaan saa olla turvassa ja juuri sitä mitä on, vaikka aluksi vähän epäröin sopiiko kämppisasuminen mulle. Onneksi se on osoittautunut asiaksi josta saan jaksamista ja joka tekee mut onnelliseksi.

Siitä huolimatta että olen ahdistunut ja sen takia välillä vähän hädissäni, on mulla kuitenkin aika rauhallinen olo. Vielä on viikkoja jotka sisältää monia päiviä kun voin ihan vaan olla. Mulla on ympärilläni yllättävän paljon ihmisiä joille voin kertoa että nyt ahdistaa, ja vaikka välillä tuntuukin ettei kukaan silti voi ymmärtää, niin rakkaat ihmiset kantaa kuitenkin aika pitkälle. 

Silti, välillä saa olla ahdistunut. Se on ihan okei. Ei se ole kivaa, mutta se on silti ihan okei, ja mä luulen että se on myös osa tätä matkaa jota mä kuljen. Olisin halunnut osata kirjottaa tähänkin postaukseen siitä miten kaikki liittyy kaikkeen ja mitä mä tarkoitan milläkin, koska mun omassa mielessä kaikki yhdistyy jotenkin loogisesti ja ymmärrettävästi, mutta en mä nyt näköjään saanut siitä sanoiksi oikein mitään. Sekin vähän ahdistaa. 

Kesälomareissu ja Leimunpäivä

Eilen oli mun ihan ensimmäinen nimipäivä, ja olisin oikeastaan halunnut tulla kirjoittamaan blogiin postauksen nimeen liittyvistä jutuista, mutta se sitten vähän jäi kun matkustin koko päivän. Mutta siis mulla todellakin on nimipäivä, vaikka se löytyykin ortodoksisen kalenterin puolelta, mutta silti! Tuntui ihanalta kun sain parit onnittelut ja äiti oli lähettänyt nimipäiväkortin, vaikka ei nimipäiviä nyt yleensä ole ollutkaan tapana juhlia. Mun vanhan nimen nimipäivä tulee myös olemaan aika pian, ja muistan, että mulla oli viime vuonna tosi ristiriitainen olo koko päivästä. Kortteja ja onnitteluita on tottakai aina kiva saada, mutta jo viime vuonna se vaan tuntui vähän väärältä. 

Olin tosiaan vähän kesälomareissussa, tai kävin siis pyörähtämässä muutaman päivän vanhassa kotikaupungissani. Jotenkin tuntui vähän jännittävältä mennä sinne, kun muuton jälkeen olin niin ahdistunut ja kaikki tuntui niin sekavalta ja ikävä takaisin oli niin kova. Mulla oli kuitenkin kivat muutamat päivät, ja olin helpottunut myös siitä että kotiinpaluu Helsinkiin tuntui silti kivalta. 

Ei mulla ole kovin ihmeellistä kerrottavaa reissusta eikä mistään. Oli kivaa olla vähän muissa kuvioissa välillä, mutta kuten sanottua, niin kotiin palaaminenkin tuntui hyvältä. Reissuun itseensä sisältyi lähinnä olemista, pitkiä yöunia, kirppiksen kiertelyä, ihmisten tapaamista ja ihan loistava vähän ex tempore -roadtrip pieniin lähikuntiin/-kyliin. Juuri sellaista kun kesälomalla pitää ollakin. Mulla nyt tosin ei tänä vuonna varsinaisesti ole sellaista kesälomaa, kun en ole ollut töissä helmikuun jälkeen ja vaikka kouluhommat toukokuussa loppuikin, niin samanlaista oleilua tämä on silti melkein ollut ja tulee olemaan heinäkuun loppuun asti. Yritän nauttia tästä toimettomuudesta ja vapaudesta, mutta oikeasti välillä tuntuu siltä että oispa kiva jo päästä kouluun tai töihin. 

Rahapulassani (ennen Kelan tukipäätöksiä muutama viikko sitten) päätin, että tulen kotimatkan bussilla. Ei se viisain valinta. Säästinhän mä siinä huimat 12 euroa, mutta bussimatka kesti kuusi ja puoli tuntia ja mulla on tapana voida tosi huonosti bussissa. Junamatka olisi ollut melkein 2,5 tuntia nopeampi minkä lisäksi junamatkojen aikana pystyn yleensä tekemäänkin jotakin. Mutta no, eilinen päivä meni siis aikalailla matkustaessa, ja koska matkustusmuotona oli bussi, niin nukkuessa ja musiikkia kuunnellessa. Koko päivän satoi vettä, ja bussissa oli ihan kostea ilmasto koko matkan, ei mikään maailman mukavin kokemus. Ehkä nyt taas vähän aikaa muistan miksi junamatkoista kannattaa maksaa vähän enemmän. 

Transtukipiste

Poikkesin taas viime viikolla Transtukipisteellä. Olen tosi iloinen siitä, että tarjolla on tuollaista palvelua, jota Transtukipiste tarjoaa. Tuntuu helpottavalta, että on olemassa paikka, jossa voin puhua nimenomaan omasta sukupuolestani, prosessistani ja niiden herättämistä ajatuksista tietäen, että mua ymmärretään. Usein tuntuu, että vaikka ihmisillä on hyvä tahto ja halu oppia sekä ymmärtää, niin tietoa on aika vähän, ja toisinaan käy raskaaksi olla aina se joka sitä tietoa jakaa, kun tarve olisi enemmänkin saada puhua omista asioista. 

En tunne Transtukipisteen toimintaa mitenkään erityisen hyvin, mutta otin sinne viime syksynä itse yhteyttä kun tuntui että täytyy saada jutella jonkun kanssa. Olenkin viestitellyt Transtukipisteen työntekijän kanssa sähköpostitse, ja kun sain ensimmäiset transpoliajat, niin sovin tapaamisen saman tien myös Transtukipisteelle viime tammikuussa. Nyt siellä käyminen on tietysti vielä helpompaa, kun asun itsekin Helsingissä eikä käyntejä tarvitse ajoittaa polikäyntien yhteyteen. Ikävä kyllä Transtukipiste sijaitsee tosiaan vaan pelkästään Helsingissä. 

Jotenkin halusin nyt tulla kirjoittamaan ihan vain siitä, että tällainen palvelu ja mahdollisuus on olemassa. Mä itse koin, että yhteyden ottaminen Transtukipisteelle oli helppoa ja kynnys oli matala. Oon kokenut siellä käymisen ja työntekijän kanssa juttelemisen (ja toki myös kirjoittelun) hyödylliseksi ehkä juuri jo tuosta aikaisemmin mainitsemastani syystä; tiedän, että se on paikka jossa mun ei tarvitse valistaa työntekijää, vaan hän on siellä kuuntelemassa mua ja tietää sukupuolen moninaisuudesta etukäteen niin paljon, että voi keskittyä todellakin vaan olemaan mun tukena ja ratkomaan mun asioita omasta tietopohjastaan lähtöisin. 

Koen, että Transtukipiste on myös hyvä "tukitoimenpide" transpolin tutkimusjakson aikana, tai mulle se ainaskin on ollut sitä. Ollaan käsitelty tavallaan samoja asioita kuin polillakin, mutta samalla mun ei ole tarvinnut miettiä sanonko jotain "väärää" tai vaikuttaako mun sanominen negatiivisesti mun prosessin etenemiseen. Odotan myös paljon sitä että syksy tulee ja Transtukipisteenkin ryhmät alkavat taas pyöriä. Oon aina kokenut erilaisissa ryhmissä (siis esim. nuortenilloissa tai Setan ryhmissä) käymisen jossain määrin omaksi jutukseni, vaikken kovin puhelias porukassa yleensä olekaan. Luulen että sitä kautta voisi saada sitten taas erilaista tukea omiin pohdintoihin ja elämään ylipäätään. Toistaiseksi en siis vielä ole osallistunut mihinkään Transtukipisteen ryhmiin tai toimintaan. 

Viime viikolla juttelin jonkun verran myös mun perheestä. Sain postissa transpolin läheistapaamiseen ajan (se on alkusyksystä), ja sen seurauksena ja ehkä muutenkin oon miettinyt perheeni suhtautumista ja heidän mielessään myllertävää prosessia mun sukupuolenkorjausprosessiin liittyen. Sainkin molemmille vanhemmilleni mukaan otettavaksi alla näkyvän lehtisen. Luin sen itsekin läpi, ja se vaikutti kyllä ihan hyvältä. Eihän siinä nyt mulle mitään uutta asiaa ollut, mutta ehkä se voisi tukea tosiaan mun vanhempien ajatustyötä ja saada heidät ymmärtämään asiaa vähän eri näkökulmasta.

Niin ja jos joku on vähän vastaavanlaisessa tilanteessa kuin minä, ja kaipaisi enemmänkin tukea omille vanhemmilleen tai muille läheisilleen, niin Transtukipisteelle voi hakeutua juttelemaan myös läheiset, ja käsittääkseni siellä on jotain ryhmiäkin transihmisten tai muutoin sukupuoleltaan moninaisten ihmisten läheisillekin.

 Jotenkin mä itse koen, että on olennaista että mun läheisimmät ihmiset pystyisi olemaan mun tukena. Olen itse niin onnellisessa asemassa, että kaikki mun läheiset on suhtautuneet tosi hyvin mun korjausprosessiin ja sukupuoleen, eikä kukaan tahallaan ole ollut mulle ilkeä tai loukannut. Tiedostan sen, että kaikilla näin ei todellakaan ole, ja se on tosi surullista. Sukupuolenkorjausprosessi on hurjan raskas muutenkin, ja ilman läheisten tukea vielä huomattavasti raskaampi.

Silti musta tuntuu, että ainakin osa mun läheisimmistä ihmisistä saattaa tarvita tietoa vielä lisää, jotta myös mun on helpompi olla niiden seurassa, ja toisaalta se varmasti vie myös heidän prosessointiaan eteenpäin. Haluan että mun läheiset ihmiset pysyy mulle oikeasti läheisinä, ja siksi tuntuu olennaiselta että myös he tietävät missä mennään ja miten toivon itseäni kohdeltavan. 

Helsinki Pride 2018

Kuten moni muukin, myös minä osallistuin lauantaina Helsinki Pride -kulkueeseen. Oon osallistunut itse kulkueeseen joka vuosi viimeisten kuuden vuoden ajan, minkä lisäksi tänä vuonna mun oli mahdollista osallistua myös muihin Pride-viikon tapahtumiin kun asun Helsingissä. Aika vähäiseksi mun osallistumiset lopulta sitten kuitenkin jäi, vaikka suunnittelin jotain ihan muuta. 

Osallistuin keskiviikkona Sukupuolien moninaisuuden ääni kirkossa ja Raamatussa -nimiseen tilaisuuteen, kuten voi päätellä, niin se oli kirkon järjestämä. Lisäksi käytiin perjantaina Kallion kirkossa Sateenkaarimessussa. Mun osallistuminen Prideille oli siis ehkä vähän kirkkopainotteista, mutta iloitsin kyllä koko viikon siitä ilmapiiristä jonka lukuisat sateenkaariliput loi Helsinkiin. Tuntui Pride-viikolta koko viikon, vaikken mitään ihmeellistä tehnytkään. 

Kulkueessa mulla on joka vuosi tapana ollut tehdä niin, että hyppään sen matkaan jossain vaiheessa, etenen vähän kulkueen mukana, hyppään sopivassa kohtaa pois, jään katsomaan ja kuvaamaan kulkuetta, sitten hyppään taas kyytiin ja toistan saman jonkun ajan päästä. Niin tänäkin vuonna. Musta on kivaa nähdä mahdollisimman paljon kulkuetta ja ihmisiä ja ottaa valokuvia. Tämän vuoden valokuvasaldo ei ole erityisen monipuolinen tai hieno, mutta kuitenkin. 

Ihmisillä tuntuu olevan monenlaisia mielipiteitä Pridestä, siitä muistetaanko sen alkuperää tarpeeksi nykyistä tapahtumaa järjestettäessä jne. Mä olen joka vuosi lähinnä iloinnut siitä, että on olemassa tapahtuma jossa musta tuntuu että mä saan olla sitä mitä olen pelkäämättä. On kiva hukkua vaihtelun vuoksi massaan. Tänä vuonna iloitsin myös ihan erityisen paljon siitä, että translippuja näkyi paljon enemmän kuin koskaan ennen muistan nähneeni, ja moni muukin oli huomannut saman. 

Kulkuetta ei katsottu ihan loppuun saakka, mutta aika pitkälle kuitenkin. Sen jälkeen suuntana oli puisto ja piknik. Ja sen jälkeen koti. Oli kivaa kun pystyi kulkueen jälkeen suuntaamaan suoraan omaan kotiin. Päivä oli pitkä ja kiva, ja vaikka mulla ei nyt kovin suurta sanottavaa Prideista ehkä olekaan, niin olen kuitenkin tosi onnellinen siitä että kerran vuodessa järjestetään tapahtuma johon voin ja haluan osallistua ja jota saan odottaa joka vuosi.