Psykologikäynti nro 3

Tänään oli viimeinen psykologikäynti transpolilla, ja ajattelin nyt kirjoitella siitä. Ihan ensiksi haluasin kuitenkin sanoa kiitos kaikille tuon edellisen uskonto-postauksen lukijoille ja kommentoijille. Jaoin tuon postauksen siis Facebook-seinälläni, josta sen jakoi myös pari muuta ihmistä omalle seinälleen. Mua pelotti jakaa sitä, mutta samalla se tuntui vaan tosi tärkeältä. Pelotti miten ihmiset reagoisi, mutta huikea kävijämäärä blogissa ja ihanat kommentit ja reaktiot on tuntuneet tosi tärkeältä ja hyvältä. Kiitos siis ihan hirveästi kaikille niistä, selkeästi tää on aihe joka pitikin ottaa puheeksi! 

Mutta joo, sitten tämän päivän tapaamiseen. Käynnin aiheena oli siis paperit jotka aikaisemmin olin täyttänyt, ja niiden läpi käyminen. Käynti alkoi sillä että psykologi oli mun yksien vastausten perusteella koostanut eri persoonallisuuden piirteitä kuvaavaan taulukkoon sen mihin mun persoonallisuus sijoittuisi. En nyt osaa tarkemmin selittää millainen tuo taulukko oli, mutta se siis kertoi lähinnä siitä minkälainen ihminen olen ja minkälainen persoonallisuus mulla on. Sehän ei varsinaisesti liity sukupuoleen, koska ihminen voi olla persoonaltaan minkälainen vain huolimatta sukupuolestaan. Kiinnostava ja ajatuksiaherättävä tuo lappunen joka tapauksessa oli, ja mun piti pyytää saisinko ottaa siitä kuvan, mutta unohdin sitten ihan kokonaan. Ehkä ensi kerralla. Ehkä parasta kuitenkin oli, että sen paperin ylälaidassa luki mistä paperista oli kyse (enkä mä ees muista mitä siinä luki), ja sitten siinä luki että se on miesten kaavake. Tajusin tämän seikan jossain vaiheessa ja tuntui että multa meni sen psykologin puheet hetken aikaa ihan ohi kun leijuin jossain kuplassa siitä että mulla on miesten lomake! 

Joka tapauksessa, käytiin siis läpi mihin mun vastausten perusteella mut sijoitettaisiin, ja lisäksi psykologi kyseli oonko itse samaa mieltä ja kertoi mistä kysymyksistä mistäkin vastaukset koostui. Jos joku tuntui musta jotenkin ei-tyypilliseltä mulle itselleni, niin merkittiin se siihen lomakkeeseen. Tuli taas kuultu olo. 

Tämän jälkeen käytiin läpi vielä tarkemmin mitä hoitoja mä toivoisin (mainitsin edelleen mastektomian ja testot, sanoin harkitsevani hystoa mutta etten ole sen suhteen tullut kyllä vielä mihinkään tulokseen, ja että mastektomian ja testot koen välttämättömimpinä) ja hoitoihin liittyviä mahdollisia pelkoja tai toisaalta toiveita. Oli ihan mielenkiintoista pohtia esimerkiksi että joudunko luopumaan jostakin sitten kun hormonihoito alkaa tai että mitä asioita sitten pitää esim. sosiaalisissa tilanteissa ehkä ottaa eri tavalla huomioon. Keskusteltiin myös siitä miten sukupuoliristiriita tällä hetkellä vaikuttaa mun arkielämään. 

Tämän jälkeen käytiin läpi vielä muita mun täyttelemiä papereita. Ilmeisesti psykologi valitsi papereista niitä kohtia jotka oli jollakin tavalla vähän poikkeavia tai joista olin saanut jotenkin korkeampia pisteitä, ja kyseli sitten niistä tarkemmin. Esimerkiksi dissosiaatioon liittyvässä lomakkeessa olin saanut korkeampia pisteitä sellaisista kysymyksistä jotka liittyi siihen että oma keho ei tunnu omalta tai oma peilikuva ei tunnu omalta. En ollut sitä ehkä papereita täyttäessäni tajunnut, mutta tuossa ei siis ehkä haettu sitä sukupuoliristiriitatunnetta, vaan sitä että keho todella ei tuntuisi omalta. Vähän samaan tyyliin käytiin monenlaisia asioita läpi sen perusteella mitä mihinkin olin vastannut. 

Mun täyttämät lomakkeet sisälsi myös muutaman sivullisen lausetäydennystehtäviä, ja psykologi valitsi niistä joitakin jotka luki mulle ääneen ja pyysi selventämään niitä tarkemmin. Niiden lauseiden täydentäminen ja keksiminen oli musta jotenkin kivaa, ja niiden selittäminen tuntui ehkä luontevimmalta ja helpoimmalta, koska ne oli kuitenkin mun itse sanomia asioita. 

Haastavimmaksi tällä käynnillä koin ehkä sen, että noiden täyteltyjen papereiden mukana oli myös traumoihin liittyvä kysely. Sen täyttäminen tuntui vähän raskaalta, koska se toi pintaan niin monenlaisia ajatuksia menneiyydestä, ja kun psykologi niihin palasi ja kyseli niistä tarkemmin, niin se tuntui vähän vaikealta ja kurjalta. Ymmärrän siis toki että niitäkin asioita pitää käydä  läpi, mutta se oli mulle henkilökohtaisesti tänään vaikeinta. 

Toinen juttu mikä aluksi tuntui vähän kurjalta oli se, että psykologi kertoi ihmisistä jotka on katuneet sukupuolenkorjaushoitojaan myöhemmin, ja rinnasti jonkun tähän liittyvän asian sen jälkeen mun elämään. Nämä asiat on niin henkilökohtaisia, etten halua niitä suoraan tänne kirjoittaa, mutta siis jos esimerkiksi mulla olisi ollut jotenkin vaikea suhde isääni (näin ei siis ollut, mutta tää nyt on mun mielestä sellainen aika helpostiymmärrettävä esimerkki), niin psykologi olisi voinut kertoa miten huono isäsuhde voi vaikuttaa sukupuoli-identiteetin muovautumiseen ja sen jälkeen kysyä voisiko mun kohdallani sittenkin olla kyse jostain tällaisesta ja saattaisinko siksi katua hoitoja jälkikäteen. 

Tällasiin kysymyksiin tuntui vähän haastavalta vastata, mutta toisaalta musta tuntui että osasin selittää asiat hyvin ja selkeästi niin kuin ne onkin. Huojentavaa oli, että psykologi jälkikäteen sanoi aina tällaisessa tilanteessa olevansa mun kanssa ihan samaa mieltä, ja että hän ei nähnyt esille tuomiaan asioita ongelmana eikä näe todennäköisenä sitä että katuisin korjaushoitoja, mutta että hänen täytyy vain saada kuulla miten mä itse asian käsitän. Pidän kovasti tämän psykologin läpinäkyvästä työotteesta, millä tarkoitan siis sitä, että hän tekee sen mitä hänen nyt vain täytyy tehdä, mutta että hän vähintään jälkikäteen ja yleensä jo etukäteen selittää miksi jostakin asiasta tulee keskustella tai miksi joku asia menee niin kuin menee. Se tuntuu tosi reilulta ja kunnioittavalta myös mua kohtaan. 

Käynnin jälkeen oli hyvä fiilis, ja tää oli nyt tosiaan viimeinen psykologiaika transpolilla tähän tietoon. 

Tultiin siihen tulokseen, että nyt on psykologi tehnyt ne tutkimukset mulle jotka hänen on tarpeellista tehdä, ja seuraava aika on ensi viikon perjantaina, jolloin saan lukea psykologin kirjoittaman lausunnon näistä kolmesta käynnistä. Sen jälkeen voin kuulemma alkaa odottelemaan aikaa hoitoneuvotteluun! Kysyin osaisiko psykologi yhtään arvioida milloin hoitoneuvottelu saattaisi olla, ja hän sanoi että mitä luultavimmin jo tämän vuoden puolella. Tuntuu aika huikeelta! 

Tietenkäänhän en voi tietää miten asiat hoitoneuvottelussa menee, saanko diagnoosia ollenkaan, ja jos saan, niin minkä diagnoosin. Silti tällä hetkellä on jotenkin positiivisen toiveikas olo, vaikka yritänkin olla toivomatta liikoja etten sitten joudu pettymään kauhean pahasti. 

Uskonnosta ja uskomisesta

Mun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta, mutta en oo jotenkin osannut aloittaa ja se on tuntunut vähän pelottavalta ja ehkä henkilökohtaiseltakin. Toki koko tämän blogin aihe on melko henkilökohtainen, mutta tämä aihe on sitä jotenkin eri tavalla. Nyt päätin kuitenkin tulla kertomaan mun omia kokemuksia ja ajatuksia uskonnosta ja uskomisesta. 

Mä kuulun edelleen kirkkoon, vaikka välillä mietin miksi. Viimeiset vuodet mun elämästä oon lähinnä pelännyt käydä kirkossa, enkä ole käynyt siellä, ja olen vältellyt sen miettimistä mihin mä uskoisin vai uskoisinko mihinkään. Tällä hetkellä mulla on ehkä vähän rauhallisempi olo, vaikka samalla tuntuu että nyt vasta asioiden käsittely alkaakin. Tällä hetkellä mä käyn kirkossa melkein joka sunnuntaiaamu, joka toinen viikko poikkean aikuisille järjestetyissä nuortenilloissa ja välillä piipahdan vielä arkiviikollakin messussa. Lisäksi mulle on viime vuosien aikana niin vanhassa kotikaupungissani kuin pääkaupunkiseudullakin ollut ihan korvaamattomasti apua sellaisista turvallisista papeista joiden luona olen voinut käydä juttelemassa, ja joille käyn juttelemassa edelleen. Voisi kai siis ajatella että käyn kirkossa aika paljon verrattuna keskivertokansalaiseen. 

Monesti tuntuu vallitsevan sellainen käsitys, että kristitty ei voi olla seksuaali- tai sukupuolivähemmistön edustaja, ja toisaalta ettei sateenkaaripiireissä olisi uskovia ihmisiä. Kumpikaanhan ei tietenkään pidä paikkaansa. Ymmärrän toisaalta mistä tällainen ajattelu kumpuaa; kirkossa voi olla tosi pelottavaa vähemmistön edustajana, ja siellä saa pelätä monin verroin sitä ettei tule nähdyksi omana itsenään, vaan että tulee todella kipeästi satutetuksi ja lyödyksi. Mulle on käynyt niin, ja ikävä kyllä tiedän että niin on monelle muullekin vähemmistön edustajalle. Hengellistä väkivaltaa on aivan liikaa ja se satuttaa aivan valtavan monia, ja etenkin juuri meitä vähemmistöihin kuuluvia. Se on luultavasti myös yksi syy miksi mä nyt kirjoitan tätä tekstiä. 

Kaiken tämän jälkeen on toisaalta ihan ymmärrettävää, että uskonnollisuuteen, kristillisyyteen ja kirkkoon suhtaudutaan hyvin varauksellisesti sateenkaariporukoissa. Se on tuntunut musta välillä etenkin nuorempana tosi vaikealta, on tuntunut ettei kuulu oikein mihinkään tai ettei oikein missään voi olla oma itsensä. 

Mun tausta on sellainen, että mun perhe ei ole millään muotoa uskonnollinen. Ollaan käyty kirkossa ristiäisissä, rippijuhlissa, häissä ja hautajaisissa. Nuorena ajauduin mukaan erään konservatiivisen kristillisen yhteisön nuorille suunnattuun toimintaan. Kävin leireillä, riparilla ja viikonlopputapahtumissa siellä, ja olin tosi uskovainen nuori. Muistan jo silloin yläasteikäisenä kamppailleeni paljon sen kanssa että voinko edes tykätä tytöistä kun se on tuon uskonyhteisön mukaan väärin, ja yritin koko nuoruuteni "parantua" siitä. 

Tässä on yksi mun noiden aikojen omakuva. Kertonee jotain. 

Hiukan vanhempana, jo täysi-ikäisenä, muutin tuohon samaiseen yhteisöön raamattukouluun, ja opiskelin ja elin sitä uskovaista raamattukuplaa puolitoista vuotta. Koen, että tuo oli erityisen vahingollista aikaa mun elämässä. Totta kai siinä oli hyvääkin, esimerkiksi se tiivis yhteisöllisyys ja läheiset ystävyyssuhteet joita tuollaisessa yhteisössä syntyy oli huikeita ja nuorena etenkin tosi mukaansatempaavia. Samalla mulla ei ollut tilaa ajatella itse eikä uskoa itse. Totta kai on tosi turvallista ja lohdullista kun joku kertoo vastaukset kaikkeen ja ilmoittaa miten pitää toimia ollakseen hyvä. Vaikka kuinka korostettiin sitä että kelpaat sellaisena kuin olet, teot eivät ratkaise mitään jne. niin kyllä mä edelleen jos mun pitäisi lukea Raamattua niin alan vaan miettimään kuinka paljon sitä pitäisi lukea päivässä jotta olisin tarpeeksi hyvä, tai kun kesällä aloin käymään kirkossa aktiivisemmin, niin heti tulee mieleen vaan ajatuksia siitä mitä kaikkea pitäisi suorittaa ja miten pitäisi olla jotta kelpaa. 

Tässä olen minä silloin. 

Keskustelin transpolin psykologinkin kanssa tästä perjantaina, ja hän sanoi näkevänsä asian niin, että tämä erittäin konservatiivinen kristillisyys on rajoittanut mun mahdollisuutta löytää omaa sukupuoli-identiteettiäni aikaisemmin. En oo pystynyt tuomaan ilmi edes seksuaalista suuntautumistani, enkä oo saanut mistään mitään tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Tuntui myös tosi tärkeältä, että hän ymmärsi, että tästä kaikesta "toipuminen" on mulla edelleen kesken, ja sen takia myös tämän identiteetin löytäminen on kestänyt useita vuosia vaikka se on siellä ollut jo aina aikaisemminkin olemassa. 

Mihin mä sitten tällä hetkellä uskon ja mikä on mun tilanne kaikkien näiden asioiden suhteen? Mä en oikein tiedä mihin uskon. En osaa uskoa Jumalaan, koska Jumalasta on luotu mulle aika pelottava hahmo. On väitetty ettei Jumala tuomitse, mutta kuitenkin se on hahmo joka on ollut sen kaiken pelottelun, syrjimisen ja hengellisen väkivallan taustalla, se jonka tahdolla on perusteltu mulle että mä en saisi olla mä. Siihen on aika vaikea uskoa. Silti en osaa olla kirjoittamatta Jumalaa isolla j-kirjaimella. Ehkä mä siis uskon kuitenkin johonkin, mutta tällä hetkellä en oo ihan varma antaisinko sille jollekin siltikään mahdollisuutta. 

Tässä on näkymä mun vakkaripaikalta kirkosta, otin sen tänä aamuna. 

Miksi mä sitten käyn siellä kirkossa? Musta se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä herätä sunnuntaisin suht ajoissa, tuntuu kivalta mennä kirkkoon kun kadut on aika tyhjät vielä silloin. Pidän mun kotiseurakunnan kirkosta ihan vaan rakennuksena, ja meidän seurakunta on toistaiseksi tuntunut kovin turvalliselta ja hyvältä paikalta olla. Pidän virsien kuuntelemisesta ja joskus veisaamisestakin, pidän kirkossa mun vakkaripaikasta joka on ihanan ikkunan vieressä, parvelle vievien portaiden edessä ja vähän sen parven alla, tosi turvassa siellä melkein perimmäisessä nurkassa. Pidän siitä että voin sen reilun tunnin istua paikallani, olla suorittamatta, olla tekemättä mitään. Voin sen reilun tunnin käyttää omien asioideni ajatteluun, yksinolemiseen muiden ihmisten ympäröimänä, omien tunteideni syvempään tuntemiseen ja rauhoittumiseen. Käyn siellä siis itseni takia, siksi että mä tarvitsen sitä. 

Oon tässä postauksessa maininnut hengellisen väkivallan muutamaan otteeseen. Hengellinen väkivalta on terminä ehkä vähän epämääräinen, ja esimerkiksi mun on ollut vaikea ymmärtää, että mäkin olen sitä kokenut. Se, että mut on aikanaan suljettu yhteisön ulkopuolelle seksuaalisen suuntautumiseni takia on hengellistä väkivaltaa. Ja se, että toisen parisuhteen ei sanota olevan Jumalan mielen mukaista (koska jos on Jumala, niin eiköhän vain silloin Jumala tiedä onko se hänen mielensä mukaista). Se on hengellistä väkivaltaa että toista tuomitaan oman raamatuntulkinnan perusteella ja väitetään sitä ainoaksi totuudeksi. Se on hengellistä väkivaltaa jos ystävä hylätään hänen seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuolensa vuoksi ja perustellaan se esimerkiksi Raamatulla. Se on hengellistä väkivaltaa, että kristilliseksi itseään kutsuvassa yhteisössä suhtautuminen toiseen ihmiseen muuttuu kun hän tulee kaapista. Hengellistä väkivaltaa on myös se, että esimerkiksi mulle on sanottu, että mun keho on Jumalan luoma enkä saisi hakea siihen lääketieteellistä korjaushoitoa vaikka se on mulle elintärkeää. Nämä on sellaisia esimerkkejä joita mä itse olen kokenut, ja hengellisen väkivallan muotoja on olemassa varmasti ihan valtavasti muunkinlaisia. Tärkeää olisi kuitenkin olla vähättelemättä sitä mitä on kokenut. Itse oon juuri tuohon vähättelyyn taipuvainen, mutta pikkuhiljaa oon alkanut tajuamaan, miten paljon nuo kaikki asiat on muhun vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen. 

Suomessa se, miten turvallinen mikäkin seurakunta on, vaihtelee ikävä kyllä tosi paljon seurakuntakohtaisesti. Täällä ei oikein myöskään voi valita mihin seurakuntaan kuuluu, koska se määräytyy asuinpaikan mukaan. Onneksi minkä vaan seurakunnan toiminnassa voi kuitenkin käydä kuka vaan. Mun oma uusi kotiseurakunta täällä Helsingissä on osoittautunut tosi ihanaksi paikaksi ainaskin toistaiseksi, vaikka kirkossa aina pienen varauksen kanssa käynkin. Halusinkin vielä sanoa tähän loppuun, että jos kuulut kirkkoon, niin äänestä nyt marraskuun seurakuntavaaleissa. Äänestysprosentti on yleensä tosi pieni, ja siksi äänestystulokset on tosi vääristyneitä. Äänestämällä voi siis oikeasti vaikuttaa siihen, että kirkko olisi turvallinen tila meille kaikille. 

Mua vähän jännittää julkaista tätä postausta, mutta jotenkin toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän, ja siksi musta tuntui itsestä tärkeältä kirjoittaa tästä aiheesta. 

Psykologikäynti nro 2

Tänään oli toinen tapaaminen psykologin kanssa polilla. Tapaamisesta jäi tällä kertaa aika positiivinen fiilis, vaikka etukäteen hermostuttikin. Jotenkin mulla etukäteen oli ihan sellainen olo, että miten mä kestän tämän kun maanantainakin oli niin kamala ja sekava olo ja vielä ensi maanantaina pitäisi jaksaa tätä samaa. Onneksi tosiaan tämän päivän käynti oli jossakin määrin kevyempi kuin edellinen. 

Palautin täyttämäni lomakkeet, mutta psykologi ei vielä keskittynyt lainkaan niihin, ja sitten alettiin keskustelemaan mun elämästä. Oikeastaan koko kaksituntinen aika kului siihen kun keskusteltiin mun psyykkisestä hyvinvoinnista aikavälillä syntymä ja nykyhetki. Paljon asiaa siis, joskin sitä samaa mitä polilla kyllä on käyty jo läpi. Tuntui välillä tosi vaikealta pysyä aiheessa, tai lähestyä omaa elämää nimenomaan psyykkisen hyvinvoinnin näkökulmasta, kun aloin koko ajan vaan kertomaan mitä milloinkin on tapahtunut. Toki sekin liittyy hyvinvointiin, mutta välillä yritin palauttaa mieleeni sen miksi sitä elämänkaarta nyt käytiin läpi. Kaiken kaikkiaan työskentely kyllä tuntui tosi samanlaiselta kuin elämänkaarityöskentely sairaanhoitajan kanssa keväällä, paitsi että kuuntelijana oli eri ihminen ja omassa mielessä asiat oli jotenkin ehkä paljon jäsentyneempiä. 

Mä oon koko ajan jotenkin tuntenut paljon stressiä siitä että mulla ei ole lapsuudesta mitään ns. selkeää transkokemusta. En ole koskaan 3-vuotiaana todennut että en oo tyttö tai ala-asteella ahdistunut siitä että tytöt ja pojat pistettiin eri jonoihin. Välillä oon miettinyt vähentääkö se jotenkin mun sukupuolikokemuksen uskottavuutta, ja tänään tuntuu että sain vähän rauhan sen kanssa sikäli, että psykologi tuntui jotenkin ottavan todesta mun kokemuksen itsestäni ja mulla oli tosi nähty olo. 

Moni on myös sanonut, että transpolilla psykologin tehtävä olisi ehkä jos ei nyt kyseenalaistaa, niin kuitenkin olla antamatta hirveästi vastakaikua, ja että tapaamiset on voineet tuntua jotenkin kylmiltä tai tunteettomiltakin ja sitä kautta aika haastavilta. Mun kokemus tuon kohtaamani psykologin kanssa on tosi erilainen ja koen, että me ollaan ihan vastavuoroisesti keskustelu, hän on esittänyt kysymyksiä ja mä oon vastaillut, ja hän on kuitenkin kommentoinutkin mun sanomia asioita. Kuten aiemmin sanoinkin, niin psykologin varsinkin tämä toinen tapaaminen tuntui aika samanlaiselta kuin elämänkaarityöskentely sairaanhoitajan kanssa keväällä. 

Vaikka oon puhunut samat asiat moneen kertaan, niin siitä huolimatta on raskasta käydä omaa elämää uudelleen ja uudelleen läpi. Välillä se tuntuu jo vaan saman asian jankkaamiselta, tuntuu että kaikkea mahdollista on etenkin viimeisen vuoden aikana jäsennellyt mielessään niin paljon ja puhunut siitä ettei oikein enää edes jaksaisi. 

Tapaamisen lopulla päästiinkin keskustelemaan viimeisistä vuosista mun elämässä, ja siinä keskustelu keskittyi hyvin paljon sukupuoli-identiteettiin ja sen kehittymiseen tottakai. Mulla on verrattain aika vähän aikaa ollut sanoja kuvaamaan sitä mitä mä koen, vaikka koen silti että tämä kokemus sukupuolesta, kehoristiriidasta jne. on kyllä ollut siellä vaikkei mulla olekaan ollut sille sanoja. Jotenkin pidin tuon psykologin tyylistä siinä, että hän kertoi tosi suoraan miten asiat on. Rehellisesti, huolimatta siitä oliko hänen kertomansa asia varsinaisesti mulle hyvä vai huono juttu, ja samalla hän tuntui ymmärtävän tosi hyvin mitkä asiat voi tuntua pahalta. En oikein osaa selittää tätä, mutta jotenkin tuli sellainen olo että vihdoin joku polilla puhuu suoraan myös tavallaan ongelmakohdista tai sellaisista jotka meistä prosessia läpi käyvistä voi tuntua haasteellisilta. Ja sellainen olo mulle myös tuli, että mua ei vihdoin pidetä tyhmänä, vaan tiedostetaan se että juorut kulkee ja puskaradio toimii, ja sen takia on ihan ok puhua asioista suoraan. Aiemmin on ollut vähän sellainen olo että mulle välillä puhuttaisiin omista asioistani kuin lapselle. 

Tapaamisen lopuksi keskusteltiin myös diagnoosiin liittyvistä asioista. Taas kerran multa kysyttiin, että olenhan tietoinen diagnostisista kriteereistä, lähinnä niihin liittyvistä aikarajoista siis. Sukupuolikokemuksenhan tulee olla ollut vakaa vähintään kaksi vuotta jotta diagnoosi (kumpi vain diagnoosi) voidaan asettaa. Oon koko ajan ollut tietoinen että tämä aikaraja on seikka joka saattaa viivästyttää mun prosessia, ja sanoin nytkin että oon tietoinen (mitäs menin itse olemaan ihan liian rehellinen silloin ekalla tapaamisella). 

Yllätyksekseni kuitenkin tuo psykologi sanoi että hän näkisi asian niin, että tuohon transsukupuolisuusdiagnoosiin (f64.0), jota nyt siis ensisijaisesti tässä haen, tai siis haenkin pelkästään, ei se aikaraja aivan vielä täyty, mutta että hän näkisi mahdollisuutena että saisin muunsukupuolisuusdiagnoosin (f64.8) ilmeisesti ehkä nyt sitten tulevassa hoitoneuvottelussa joka on luultavasti tämän vuoden puolella tai ensi vuoden alussa. Hän sanoi, että ajattelee kyllä että f64.8-diagnoosi olisi aiheellista muuttaa f64.0-diagnoosiksi sitten kun se diagnostisten kriteereiden määrittämissä rajoissa on mahdollista (eli ilmeisesti sitten kun he polilla näkisivät että tuon diagnoosin kriteerit ovat täyttyneet kaksi vuotta, milloin se sitten ikinä olisikaan), ja että on hyvin yleistä että ihmisten kokemus omasta sukupuolestaan vahvistuu muunsukupuolisuuden kautta binäärimpään suuntaan ja hän ilmeisesti näki niin että mun kohdalla tilanne oli sama. Hoitoja olisi kuulemma mahdollista aloittaa alkuvuodesta jo muunsukupuolisuusdiagnoosilla. 

Kaiken kaikkiaan kuulostaisi siis oikein hyvältä. Samalla on vähän skeptinen olo, koska en ole kuullut että kenellekään muulle olisi ehdoin tahdoin annettu väärä diagnoosi joka sitten olisi tarkoitus myöhemmin muuttaa. Jos se trans-diagnoosi kuitenkin nähtäisiin oikeaksi, niin miksei sitä oikeaa diagnoosia sitten tavallaan voisi antaa saman tien. Pitää olla aika varovainen siinä minkä diagnoosin "hyväksyy", tai ehkä varmistua siitä että se sitten todella takaa ne hoidot joita tarvitsen ja että sen muuttaminen myöhemmin olisi mahdollista. 

Toin tapaamisen lopussa myös ilmi, että jos mulle se f64.8-diagnoosi asetettaisiin, niin hakisin siihen ehdottomasti muutosta riippumatta siitä takaako se mulle tarvitsemani hoidot vai ei. Siihen psykologi totesi, että pitää vielä tarkastella mun tilannetta, ja että hänhän ei voi ottaa kantaa diagnoosin asettamiseen, vaan sen päätöksen tekee loppukädessä lääkäri, mutta että hän ei sulkisi pois sitäkään mahdollisuutta että mulle se f64.0-diagnoosi voitaisiin asettaa. En siis nyt oikein itsekään tiedä mikä on tilanne, ja kaikki kuulosti vähän sekavalta. Mulla myös aina alkaa polikäyntien jälkeen koko loppupäivän kestävä päänsärky, ja se jo tekikin tuloaan siinä tapaamisen lopulla, joten tuntuu ettei oikein mikään jäänyt mieleen. 

Kaiken kaikkiaan mulla on silti tosi positiivinen olo. Ensimmäistä kertaa joku antoi mulle polilla toivoa siitä että mun olisi oikeasti mahdollista saada sieltä diagnoosi. Edes se f64.8, mutta jopa f64.0, joka tietysti siis on se mihin nyt tähdätään. En uskalla oikein vieläkään ajatella elämää pidemmälle, siihen hetkeen kun esimerkiksi hoidot mulle mahdollistuisi, mutta tänään sain kuitenkin jonkun sellaisen toivonpilkahduksen siitä että mua on kuultu ja ymmärretty polilla, ja se kantaa nyt ainakin varmasti vähän aikaa! 

PS: Postauksessa oleva kuva on se transpolitalo jossa siis joka kerta käyn. Alkaa kuvausaiheet loppua kesken kun siellä pitää ravata ja tuntuu että olen kaikkia vähänkään aiheeseen liittyviä kylttejä jo käyttänyt kuvituksena. Mutta poli on muuttamassa loppuvuodesta käsittääkseni Pasilaan, joten ehkä nyt oli hyvä hetki julkaista vielä tästä nykyisestä polista tällainen yleiskuva. 

Psykologikäynti nro 1

Tämän viikon teema voisikin olla transpolin psykologikäynnit, mulla nimittäin oli eilen (maanantaina) ensimmäinen psykologiaika, seuraava on perjantaina ja viimeinen tähän tietoon ensi maanantaina. Aika psykologitapaamistäyteinen viikko siis. Jokaiselle ajalle on varattu kaksi tuntia, mutta eilen käyntiin ei kyllä ainaskaan mennyt kahta tuntia, ja psykologi sanoikin, että on lähinnä varmuuden vuoksi varannut niin pitkät ajat. 

(alla kuva kun olen lähdössä kotoa polille) 

Psykologin tapaaminen jännitti, olihan hän taas uusi ihminen jota menin tapaamaan. Samalla olin ihan innoissani, onhan psykologin tapaamiset tavallaan viimeinen osa tutkimusjaksoa jos hoitoneuvottelua ei lasketa. Mun psykologin tapaaminen tosin alkoi melko ikävällä tavalla, ja se varjosti mun koko loppupäivää. 

Psykologi oli ihan mukava, mentiin hänen huoneeseensa, ja hänellä oli iso nivaska papereita muovitaskussa jotka saisin ottaa kotiin mukaan täytettäväksi. Vilkaisin nopeasti papereita, ja kysyin miksi niissä lukee mun vanhat nimet. Pian sain huomata, että ne vanhat nimet luki varmaan kymmenessä eri paperissa. Psykologi kysyi eikö mun vanhat nimet olleetkaan mun nimet, mihin vastasin että ei, nimenvaihdoksen olen kyllä tehnyt melkein vuosi sitten ja polillakin ainaskin tähän saakka on ollut siitä tieto. Onhan mun nimenvaihdos astunut voimaan jo monta kuukautta ennen ensimmäistä käyntiä polilla. 

Virhe varmaan johtui siitä, että hain aikanaan lähetteen vanhalla nimelläni. Korjasin kuitenkin tiedon polille heti kun pystyin, ja pitäisi sen käsittääkseni sinne automaattisestikin päivittyä (ainakin esim. pankkiin, koululle, terveyskeskukseen jne. se oli päivittynyt itsestään). Jossakin oli siis nyt sattunut virhe, ja joka paikassa luki mun vanhat nimet eikä psykologilla edes ollut tietoa mun oikeasta nimestä. 

Vaikka ymmärsin ja ymmärrän, että vika ei ollut varsinaisesti kenenkään yksittäisen ihmisen, ja kaikista vähiten tuon psykologin jota olin tapaamassa, niin mulle tuli tosi paha olo. Mun vanhat nimet nyt vain aiheuttaa vähän sellaisen reaktion. Tuntui, että olisin ehkä tarvinnut hetken omaa hengittelyaikaa (ja hajoiluaikaa), mutta tajusin samalla itsekin, että jos siinä tilanteessa hajoan, niin en pysty tarpeeksi nopeasti enää kasaamaan itseäni jotta voitaisiin oikeasti alkaa käymään läpi niitä asioita joita tällä tapaamisella oli tarkoitus käsitellä. 

En vieläkään ymmärrä miten, mutta jotenkin kasasin itseni. Vielä käynnin jälkeenkin mulla kuitenkin oli ihan hirveä olo, enimmäkseen tuosta nimiasiasta. Sitä on tosi vaikea selittää, mutta vanhat nimet tuntuu vaan aivan kauhealta, ja olen siitä täälläkin toki ennen kirjoittanut. Tuo tilanne oli vielä niin yllättävä, jotenkin luulin kai että polilla olen turvassa deadneimaamiselta ja mut ainakin pyritään näkemään omana itsenäni. Psykologi kysyi olenko valmis ottamaan kaavakkeet kuitenkin vastaan deadnamella, ja oikeastaan en olisi ollut, mutta vastasin kuitenkin kyllä (sillä ehdolla että saan sotkea vanhat etunimet niistä), koska muuten olisi luultavasti heti kättelyssä pitänyt varata vielä yksi psykologiaika lisää. Jotenkin vaan nuo vanhat molemmat etunimet JA parillinen hetu samassa pienessä tarrassa kymmenen kertaa toistettuna tuntui olevan vähän liikaa. 

Muuten tapaaminen meni ihan hyvin. Sain tosiaan ison nivaskan papereita täytettäväksi kotiin, ja täyttelinkin ne jo eilen illalla. Osa kysymyksistä herätti kyllä lähinnä hihitystä, mutta ehkä ihan hyvä niin (mun lemppari oli: "Hermostuisin kovasti, jos lentäisin lentokoneessa, ja siitä irtoaisi moottori." ja sitten piti sijoittaa itsensä janalle 1-9, täysin eri mieltä-samaa mieltä :D). 

Tapaamisella käytiin psykologin kanssa hyvin paljon samoja asioita läpi kuin keväällä sairaanhoitajan kanssa. Enimmäkseen puhuttiin mun läheisistä ihmissuhteista nyt ja menneisyydessä, muutenkin ehkä jonkun verran menneisyydestä/lapsuudesta ja sitten hyvin lyhyesti sukupuolikokemuksesta tai siitä mitä hoitoja toivon saavani ja miksi olen polille ylipäätään hakeutunut. Lisäksi mun piti kuvailla sitä minkälainen ihminen itse olen, ja psykologi kyseli tarkentavia kysymyksiä tähän liittyen. Jonkin verran kerroin myös esim. dysforian ja sukupuoliristiriidan vaikutuksista mun arkielämään. Luulen, että näihin teemoihin (sukupuoli, identiteetti, kokemuksen kesto jne.) palataan vielä seuraavilla kerroilla. 

Psykologi kirjoitti paljon ylös siitä mitä olen puhunut, ja hän sanoikin että kirjoittaa muistiin asioita, jotta voi kirjoittaa sitten lausunnot mahdollisimman paljon siten kuin itse olen ne sanoittanut. Näiden kolmen käynnin jälkeen noin parin viikon päästä on aika, jolloin pääsen vielä itse lukemaan hänen kirjauksensa ja kertomaan mielipiteeni niistä. Sen jälkeen edessä siintää hoitoneuvottelu, kuulemma hyvin luultavasti vielä tämän vuoden puolella. 

Toin paljon ilmi omaa tarvettani F64.0- eli transsukupuolisuus-diagnoosille. Psykologi sanoi, että polilla ei ole tarvetta esittää muuta kuin mitä on saadakseen tietyn diagnoosin. Se tuntui vähän oudolta ja väheksyvältä, kun olin juuri ilmaissut sen mitä itse tarvitsen ja mitä olen. Koen siis ihan oikeasti, että tuo F64.0 on mulle oikeampi diagnoosi, vaikka aikaisemmin ajattelin että mulle on ihan sama kumman diagnoosin saan. Muunsukupuolisten hoitojen saamisen estäminen kuitenkin herätteli mua siihen että tuota diagnoosia mun olisi pitänyt alusta saakka tavoitella pelkästään. 

Psykologi kertoi myös, että ensi vuonna transpolit alkavat tekemään tutkimusta muunsukupuolisten hoidoista, koska tällä hetkellähän hoitojen antamattomuutta perusteellaan tutkimusnäytön puutteella. Kuulemma juurikin tämän alkavan tutkimuksen perusteella olisi mahdollista antaa harkiten hoitoja myös muunsukupuolisille, jotta tutkimusnäyttöä saataisiin. Positiivinen uutinen tietysti sekin. 

Pohdin itse, että jos saisin muunsukupuolisuusdiagnoosin ja mulle kerrottaisiin että saan sillä tarvitsemani hoidot, niin olisiko se mulle "riittävästi". Tulin siihen tulokseen, että se ei olisi oikein, vaan hakisin siitä huolimatta muutosta tuohon diagnoosiin. Tavallaan olen tosi helpottunut siitä että tiedän nyt mitä haen ja mulla on tosi selkeä olo, mutta samalla ahdistaa ja pelottaa tietysti se että en tule saamaan oikeaa diagnoosia kaiken sen takia mitä olen kevään aikana mennyt höpöttämään kun luulin ettei mun kokemus ja sen kertominen voisi jäsentyä ja vahvistua vielä tutkimusjakson aikanakin. 

Jos nyt pitäisi jotenkin kasata tuota eilistä käyntiä, niin se tuntui tosi raskaalta vaikka kestikin vain reilun tunnin. Deadneimaaminen sai mut aivan pois tolaltani koko loppupäiväksi, ja sen takia on vähän hankala miettiä tuota käyntiä muuten ollenkaan. Vaikka aina ajattelen että tottahan olen puhunut tosi hyvin ja järkeviä käyntien aikana, niin kun astun ulos polilta niin tuntuu että pää nollaantuu ihan kokonaan enkä muista kunnolla enää mitään. Ja sama tuttu polipäänsärky alkaa aina kun pääsen sieltä pois. Tämä vielä uudestaan kaksi kertaa tulevan viikon sisällä, jee... 

Paniikkihäiriöstä

Muutama päivä sitten oli Maailman mielenterveyspäivä, ja ihmiset jakoi ihanan avoimesti omia tarinoitaan sosiaalisessa mediassa. Toki on tosi okei myös olla jakamatta asioita jotka ei oikeastaan kuulu kenellekään muulle, mutta mä koin jotenkin tosi voimauttavaksi sen kun sain lukea muiden tarinoita. En kuitenkaan itse kirjoittanut mitään, en jotenkin kokenut että mulla olisi kamalasti sanottavaa. 

Mulla ei ole koskaan ollut mitään varsinaista mielenterveysdiagnoosia. Ensimmäinen jonka sain oli viime kevään ensimmäisellä transpolin tutkimuskäynnillä kaikille lätkäistävä F64.9, määrittelemätön sukupuoli-identiteetin häiriö. Se ei varsinaisesti ole diagnoosi josta seuraisi mitään hoitoa, se on vain väliaikaisdiagnoosi joka toivottavasti muuttuu transsukupuolisuusdiagnoosiksi mahdollisimman pian. 

Se, että mulla ei ole mitään merkittyjä diagnooseja, ei tietenkään tarkoita sitä että mun mieli olisi aina ollut täysin terve tai että millekään hoidolle tai avulle ei koskaan olisi ollut tarvetta. Kesällä psykiatri tekikin mulle transpolilla suuren nivaskan erilaisia testejä, ja mä sain uuden diagnoosin; paniikkihäiriön. 

Tiesinhän mä että mulla se olisi, yllätyin vähän kun vihdoin sain diagnoosin täysin odottamattomana hetkenä, mutta oikeastaan olin aika iloinen. Mustaa valkoisella, en ollutkaan itse keksinyt asioita, tuntui että mun mielessä ja päässä tapahtuville vähän järjettömillekin asioille oli nyt joku selitys. 

Oon elänyt vuosikausia paniikkihäiriön kanssa, oikeastaan aina. Joskus on ollut tosi paljon vaikeampia jaksoja kuin nyt, esimerkiksi yläasteella, lukiossa ja vielä sen jälkeenkin. Paniikkihäiriö vaikeutti silloin mun elämää tosi paljon, mutta olin myös ehkä itse siinä kunnossa etten pystynyt, osannut tai halunnut hakea siihen apua. Hiljalleen mä kuitenkin opin elämään sen kanssa. Ehkä kasvoin ihmisenä muutenkin, esiintymisjännitys helpotti ja ymmärsin että pystyn monenlaisiin asioihin. Opin tunnistamaan sen tunteen kun paniikkikohtaus alkaa, ja opin ehkä myös luottamaan kanssaihmisiin sen verran, että usein luokassa, työpaikalla tai kotona oli aina joku turvallinen. Turvallisen ihmisen läsnäolo ennaltaehkäisi pahoja paniikkikohtauksia jonkin verran. 

Viimeisen vuoden aikana paniikkikohtaukset on kuitenkin taas alkaneet näyttäytymään mun elämässä. Ei onneksi mitenkään hirveän paljon tai invalidisoivasti, mutta näyttäytymään kuitenkin. Huomaan että saan olla varovaisempi. Esiintymistilanteet on aina olleet se pahin paniikin laukaiseva tekijä, ja samasta syystä mun paniikkikohtaukset usein edelleen alkaa. Esiintymistilanne voi mulle kuitenkin olla muutakin kuin esitelmän pitäminen luokan edessä. Se voi olla esittelykierros leirillä tai oman mielipiteen ääneen sanominen luokassa, esimerkiksi. 

Miten paniikkihäiriö nyt oikeastaan sitten liittyy transsukupuolisuuteen? Ei oikeastaan mitenkään. Mulla varmaan olisi paniikkihäiriö joka tapauksessa vaikken olisikaan transsukupuolinen. Olen kuitenkin huomannut, että dysforia lisää paniikkikohtausten määrää. Elämä toki on kuormittavampaa dysforian, väärinsukupuolittamisen pelon ja muiden sen kaltaisten asioiden kanssa, ja stressaantunut mieliala ainakin mun kohdalla nostaa myös paniikkikohtausten riskiä. Lisäksi esimerkiksi mun ääni, keho ja olemus aiheuttaa aivan valtavaa dysforiaa. Sen seurauksena esimerkiksi luokan eteen meneminen tuntuu mahdottomalta ja saa paniikkiin.

Aikaisemmin pystyin estämään paniikkikohtauksia ennalta tiedetyissä esiintymistilanteissa sillä että valmistauduin hyvin. Tiesin mistä puhuin, ja jos yhtäkkiä en tiennytkään, oli mulla niin hyvät muistiinpanot että suoraan paperista lukeminen riittäisi. Se kantoi mua pitkälle, ja sain paljon palautetta siitä että pärjään tosi hyvin ja osaan esiintyä oikein uskottavasti ja luontevasti. En vaan muistanut, enkä muista vieläkään, esiintymistilanteista jälkikäteen mitään, koska olen ollut niin kauhuissani. Ehkä sekin on jonkinnäköistä paniikkia, mutta sellaista joka ei aiheuta hengitysvaikeuksia, sietämätöntä pakokauhua tai sydämentykytyksiä niin paljon että tuntuu että kuolee. 

Pyrin edelleen käyttämään samoja selviytymiskeinoja kuin aikaisemminkin, mutta silti usein on sellainen olo että se ei meinaa riittää. Vaikka valmistuisin kuinka, vaikka kuinka tietäisin että pystyn, pärjään, osaan puhua tästä, niin se ei poista sitä että mun täytyy tässä kehossa mennä sinne luokan eteen ja puhua kaikkien kuullen tällä äänellä. Se ei poista sitä, että ihmiset voi mielessään ajatella, että tuo tyttö tuolla. Ja siksi musta tuntuu mahdottomalta selviytyä. 

Kuluneella viikolla meillä oli harjoittelun jälkeinen purkupäivä, paikalle sai tulla työelämän edustajia ja nuorempia opiskelijoita oman opiskelijaryhmän lisäksi, ihan vieraita ihmisiä siis. Mua pelotti valtavasti. Tiesin puhuvani aiheesta josta tiedän, josta pidän ja joka tuntuu tosi omalta. Tiesin että osaisin luultavasti vastata yleisöstä nouseviin kysymyksiin (ja osasinkin) ja tiesin että mulla olisi asia hallussa. Silti mua pelotti etukäteen aivan järkyttävän paljon. 

En muista mitään koko esityksestä, mutta siitä saadusta palautteesta päätellen se meni hyvin. Mulla on kuitenkin sen tunnin ajalta mielessäni vain musta aukko, muistikatkos. Muistan että korvissa humisi ja muistan missä kohtaa luokan edessä seisoin, ja muistan opettajan hymyn takarivistä, sellaisen tsemppikatseen. Mutta en mitään muuta. En muista miten olen puhunut, puhuinko liian nopeasti, mitä muut mun ryhmässä olleet kertoi eikä mulla ole mitään käsitystä ajan kulusta. 

Oon kiitollinen siitä että selvisin. Sain esityksen pidettyä, ilmeisesti puhuin ihan järkeviä. Silti, vaikka esitys olisi mennyt hyvinkin, mä en pääse yli siitä paniikin tunteesta. Vaikka mä näennäisesti en saa ihan oikeaa paniikkikohtausta, niin mun mielessä todella on muistikatkos niin esityksen ajalta kuin jonkin aikaa sen jälkeenkin. Vaikka kaikki olisi mennyt hyvin ja palaute olisi suoraan esityksen jälkeen ollut hyvää, mulla on aina epäonnistunut ja epämääräinen olo. 

Mä usein pyrin täydellisyyteen, pakotan itseni pystymään asioihin joihin en oikeastaan pystyisikään. En tiedä onko se järkevää, sillä se tuskin ainakaan parantaa mun mielenterveyttä. On harmi, että mun täytyy tehdä niin pärjätäkseni koulussa ja pystyäkseni esimerkiksi ammattini kautta myöhemmin auttamaan toisia samassa tilanteessa olevia. 

Tämän postauksen kuvat on mun juuri tuota kyseistä esitystä varten ottamaa kuvitusta josta tässä postauksessa puhuin. 

Alkaa jo väsyttää

Oon viettänyt tämän viikon entisessä kotikaupungissani lähinnä koulujuttujen takia. Pääasiassa oon nauttinut ihmisten tapaamisesta, koulussa käymisestä ja tästä tutusta kaupungista. Samalla tämä viikko on herättänyt tosi paljon ajatuksia joista edes osan halusin nyt tulla tänne kirjottamaan. 

Kun loppukeväästä muutin Helsinkiin, aistin heti jotenkin erilaisen ja avoimemman ilmapiirin. Mun oli yhtäkkiä helpompi hengittää ja tuntui että olen jotenkin enemmän turvassa ja vähemmän outo. Ehkä se johtuu suuremmasta kaupungista ja sen jossakin määrin suvaitsevammasta ilmapiiristä, moninaisemmista ihmisistä ympärillä, en tiedä. Mitään konkreettista esimerkkiä mulla ei ole siitä että Helsinki oikeastaan olisi jotenkin turvallisempi tai suvaitsevaisempi mulle vähemmistön edustajana, mutta kun palasin tänne vanhaan kotikaupunkiini niin huomasin, että heti palasi takaisin myös se olo että pitäisi ehkä jotenkin olla varovaisempi. 

Moni turvallisuuskysymys kulminoituu tälläkin kertaa julkisiin vessoihin, niin hölmöä ja ärsyttävää kuin se onkin. Koulussa mun on ollut kamalan vaikea mennä sinne miesten vessaan, koska koulussa on samaan aikaan myös ne mun tutut luokkalaiset jotka sitä miesten vessaa käyttää, ja jotenkin kai pelkään sitä että heitä ihmetyttäisi kovasti törmätä muhun siellä samassa vessassa. Käytän yleensä inva-vessaa jos se on vapaana, mutta tällä viikolla oli tilanne kun se ei ollut vapaana vaikka hetken odottelin. Astelin sinne miesten vessaan - eikä mitään tapahtunutkaan. Niinkun ei yleensäkään. 

Toisaalta huomasin, että mua jännitti. Entä jos vessassa olisi monta ihmistä kun tulen sieltä kopista ulos, entä jos joku niistä olisi tuttu, entä jos katsoisin jota kuta vahingossa silmiin. Vessasta poistuttuani jäin odottamaan kavereitani jotka käyttivät eri vessaa. Meidän tavanomaisen porukan lisäksi mukana oli yksi vähän mulle vieraampi tyyppi, ja hän ääneen ihmetteli kun en ollutkaan käyttänyt heidän kanssaan samaa vessaa. Se tuntui jotenkin oudolta. Siis ajatus naisten vessan käyttämisestä ja myös toisaalta siitä, että se ihminen ei osannut laskea yksi plus yksi, tai ehkä mä vaan luulin että juorut luokassa kulkisi nopeammin eteenpäin. 

Kuten oon ennenkin maininnut, niin opiskelen sosiaalialaa. Jotenkin toivoisin, että juuri tällä alalla ihmisten moninaisuus ihan sen kaikissa ulottuvuuksissa otettaisiin huomioon. Ei pelkästään silloin harvoin kun käsitellään yksinomaan moninaisuutta, vaan jotenkin moninaisten ihmisten olemassaoloa tehtäisiin näkyväksi pienillä asioilla siellä täällä. Tällä viikolla jotenkin turhauduin ja petyin taas siihen, että kahden eri opettajan kahdessa eri case-pohjaisessa tehtävässä joka ikinen tehtävänanto perustui siihen stereotyyppisimpään normiin jonka saattaa keksiä. Miespuoliset loukkaantuvat mönkijä- tai rakennustyömaaonnettomuuksissa, naiset ovat yksinhuoltajia ja kaikissa perheissä on aina isä ja äiti. Se tuntuu usein tosi ulossulkevalta. 

Välillä mun on vaikea edes katsoa telkkaria tai elokuvia. Tuntuu että niin moni ohjelma ja elokuva perustuu sille cis- ja hetero-oletukselle. Tuntuu että mulla ei ole jotenkin mitään tarttumapintaa. Tuntuu että olen entistä näkymättömämpi. Välillä mä yritän, ja pystynkin, mutta toisinaan sitten taas on vaikeaa nauttia mistään tuollaisesta joka on tarkoitettu huviksi, iloksi, rentoutumiskeinoksi, mutta joka jotenkin saa mut muistamaan entistä enemmän sen että mun elämässä asiat menee aivan eri tavalla. Ei kai meistä siis kukaan elä kuin elokuvaa, mutta kun elokuvissa tai tv-sarjoissa kenenkään sukupuoli tai rakkaussuhde ei ole lähelläkään sitä omaa elämää ja kokemusta, on tosi vaikea samaistua. Jos joku edustaakin vähemmistöä, se on yleesä se elokuvan kiintiöhomo tai joku vähän hauska sivuhahmo. On vaikeaa nauttia siitä kun katsoo kaikkea ikään kuin ulkopuolelta ja tietää, että mä en koskaan saa tuollaista elämää ja asemaa tässä maailmassa, tai kun mun kaltaisten ihmisten elämästä ei tehdä kauniita elokuvia. 

Tänään käytiin katsomassa jääkiekkoa. Odotin sitä tosi paljon, jäähallissa on niin omalaatuinen tunnelma. Kesken ottelun tajusin, että mun täytyisi käydä vessassa. Ei varmaan mikään kamalan iso juttu suurimmalle osalle ihmisistä, mutta sellainen asia jota itse kyllä yritän välttää ihan viimeiseen asti julkisilla paikoilla. Ehkä etenkin jäähallissa silloin kun siellä on tuhansia muitakin ihmisiä. Jäähallissa ei ollut inva-vessaa. Tai no, oli, mutta se oli vaan yksi koppi siellä miesten vessassa. Naisten vessaan oli hurjan pitkä jono, en mä voinut ajatellakaan meneväni sinne, enhän mä ole käynyt naisten vessassa muutenkaan ikuisuuteen. Tuntuisi tosi kummalliselta ja hölmöltä mennä sinne. Miesten vessan jono oli lyhyempi, mutta sitäkin oli, ja huomasin kuinka mun sydän alkoi hakkaamaan kovempaa. Hammasta purren mä silti menin sinne jonoon. Loin katseen lattiaan, odotin ja pääsin vessakoppiin turvaan. 

Uskalsin poistuessani pestä kädet. Olin helpottunut. Olin tehnyt sen, kukaan ei ollut sanonut mitään. Paitsi että kun astuin vessasta ulos, joku sinne menijä totesi kaverilleen että mitä, oliko tämä sittenkin naisten vessa. Karkasin paikalta niin äkkiä kun pystyin. Mun sydän oli hakannut kovaa jo valmiiksi, ja tajusin jälkikäteen miten peloissani olin. Siksi että mun piti päästä käymään vessassa, siksi että siellä jäähallissa, niin kuin monessa muussakaan paikassa, ei ollut yhtäkään sellaista vessaa joka olisi kaikille turvallinen ja avoin. Ei mulla ollut sellainen olo että olisin jotenkin voittaja tai tosi rohkea. Mua vaan tärisytti ja sydän hakkasi. Se miesten vessa on mulle oikea paikka, mutta silti mä pelkään aivan kamalasti kun mun pitää käydä siellä. 

Tästä nyt tuli vaan tällainen pitkähkö avautuminen. Mutta ehkä tän kirjoituksen tarkoitus olikin vain kertoa miten moninaisille alueille elämässä ja arkisissa pienissä asioissa transsukupuolisuus ulottuu, mihin kaikkeen ja miten se vaikuttaa, vaikkei edes haluaisi että se vaikuttaa. Tiedostan kyllä, että elän juuri nyt tavallaan välivaihetta, että ehkä muutaman vuoden päästä mun ei enää tarvitse pelätä julkisia vessoja tai tuntea että binäärinen perhe-esimerkki ei voisi sisältää munkin kaltaisia ihmisiä. Tai ehkä mä siinä vaiheessa olen tarpeeksi minä, voimaantunut ja vahva, huomauttamaan epäkohdista ja tuomaan niitä esiin. Nyt mä en siihen pysty, koska mun kaikki voimat menee vaan selviytymiseen. 

Moni asia joista mun täytyy selviytyä on pieniä ja arkisia; vessakäyntejä, koulupäiviä, väärinsukupuolittamisia, tahattomia ulossulkemisia. Mutta kun niitä on paljon ja joka päivä, ja sitä enemmän mitä enemmän toisten ihmisten kanssa olen tekemisissä, niin sitä enemmän elämä alkaa tuntumaan vaan temppuradalta, ja sitä enemmän ja nopeammin mä väsyn. Just nyt alan olla jo tosi väsynyt. 

Liikaa (kivaa) tekemistä

Musta on viime aikoina tuntunut, ettei mulla ole oikein kirjoitettavaa tänne. Odotan viikon päästä koittavaa psykologin aikaa ja yritän elää tässä samalla. Tänään oon lähdössä koulupäivien takia viikoksi reissuun, ja harjoittelukin loppui eilen. Arki muuttuu siis taas. 

Mulle kuuluu ihan hyvää. Paitsi että teen koko ajan liikaa. Tuntuu että mun päivät ja viikot täyttyy ohjelmasta, on liikaa tärkeitä ihmisiä joita tavata, liikaa selvitettävää, puhuttavaa, paljon harjoittelua (joskaan ei nyt siis enää tästä eteenpäin), kirkkoa, tapahtumia ja jotenkin oon koko ajan menossa. Se on mun mielestä ihanaa, tykkään siitä että mun elämä on täynnä asioita, menemisiä ja tekemisiä. 

Saattaisin kuitenkin kaivata enemmän tällaista meininkiä kuin allaolevassa kuvassa. Löhöilyä sohvanpohjalla koira kainalossa, Netflixiä, laatuaikaa kämppisten kanssa, pitkiä iltapalahetkiä ja kaikkea sellaista. Ja yksinoloa, pimeneviä syysiltoja kynttilöiden kanssa omassa huoneessa, ihan vaan omassa seurassa. Toimetonta olemista ja elämistä, edes hetkittäin. 

Mun on tosi vaikea kuitenkaan antaa itselleni sitä aikaa vaan olla. Helsinkiin muuttamisen jälkeen myös mun sosiaalinen piiri on jotenkin paljon laajempi, onhan täällä mun perhe ja paljon ystäviä ja kavereita ja oon tutustunut moniin uusiinkin ihmisiin sen jälkeen kun muutin. Mä en mitenkään vaan malta sanoa ei, kun haluan mennä ja tehdä koko ajan, tykkään siitä että mulla on odotettavaa ja aika kuluu nopeammin. Olen onnellinen kaikista ihmisistä mun elämässä, ja on tosi vaikea olla sopimatta tekemistä kun siihen on mahdollisuus.

Tällä viikolla oon tosin joutunut pysähtymään, koska tulin kipeäksi. Perusflunssaa vaan, mutta sai se mut kuitenkin sängyn ja sohvan pohjalle muutamaksi päiväksi. Tosin silti riekuin eilen harkkapaikan porukan kanssa Tampereella retkellä ja pistäydyin vielä kyläänkin illalla, vaikka olin ihan tukossa ja väsynyt. Mä en vaan oikeesti osaa tätä, siis rajoittamista. 

On jotenkin ristiriitaista, kun pitäisi miettiä omaa jaksamista ja samalla se tekeminen joka sitä omaa aikaa rajoittaa on vaan ihan superkivaa. Oon nauttinut mun harjoittelusta hirveästi, ja oon nauttinut myös siitä että mulla on sosiaalinen elämä ja paljon tekemistä. Silti välillä huomaan käyväni kotona vain nukkumassa, huomaan etten ole imuroinut viikkoon koska en vaan yksinkertaisesti ole ollut kotona, ja silloin tajuan että nyt pitäisi löytää sitä aikaa, tai ottaa sitä jostakin. 

Mä saan kyllä paljon voimaa siitä että tapaan ystäviäni, käyn kirkossa, teen itselleni mieleisiä ja mielekkäitä asioita. Siitä huolimatta pitäis kai välillä pysähtyä. Jotenkin mä en vaan vielä oo osannut, yritän kyllä. Nyt tosin lähden viikoksi reissuun, katotaan sitten sen jälkeen.