Vuosi 2018

Ajattelin, että voisin kirjottaa pienen muistelupostauksen kuluneesta vuodesta, ihan niin että etenisin kuukausi kuukaudelta ja miettisin, mitä kaikkea oikeasti vuoden aikana on tapahtunut. 

Tammikuu

Heti tammikuun alussa joululomalla vuodenvaihteen jälkeen mä matkustin pääkaupunkiseudulle, ja se oli jotenkin erityisen tärkeää. Tapasin pitkästä aikaa ihmisiä jotka on olleet kauan mun elämässä, mutta joihin yhteydenpito oli vähän jäänyt. Vietin aikaa mun lapsuudenkodissa, joka oli siis jo myyty eteenpäin vuotta aikaisemmin, ja tuntui että sain jotenkin palan itsestäni takaisin. Tuli sellainen olo että on taas paikka maailmassa minne voi koska tahansa mennä. Tuolla reissulla sain myös tavata ihmisen jonka seurassa koin itseni ihan valtavan nähdyksi, ja jonka koin ymmärtävän mua ihan eri tasolla kuin kukaan aikaisemmin. Se oli äärettömän tärkeää, kävely merenrannassa ja puhutut sekä hiljaiset hetket. 

Tammikuussa oli myös mun ensimmäinen aika transpolille. Tai siis ihan ensimmäinen aika peruuntui, mutta uusi aika ehdittiin kuitenkin varaamaan tammikuun viimeisille päiville. Ensimmäisestä käynnistä voi lukea lisää tästä postauksesta. Kävin myös ensimmäistä kertaa Transtukipisteellä tammikuussa, ja tein päätöksen siitä että todella lopetan työt ja keskityn pelkästään opiskeluun. Opiskelutkin jatkui taas tammikuun alussa raskaan syksyn jälkeen ja aloin kirimään kiinni syksyllä rästiin jääneitä kursseja. 

Helmikuu

Aika pian ensimmäisen polikäynnin jälkeen aloin hahmottamaan jo vähän sitä, että tämä prosessihan on aika iso asia. Jo se ensimmäinen käynti käynnisti jotenkin omassa mielessä myllerryksen siitä kuka mä olen, mitä mun elämä tulee olemaan ja mitä se on ollut. Muistan, että helmikuussa koulupäivät tuntui jotenkin erityisen raskailta, ja elämä ehkä muutenkin. Ajatukset oli jossain aivan muualla kuin töissä ja koulussa. Helmikuussa vietin myös yhden viikonlopun yksin kotona, ja kirjoitin siitä tänne blogiinkin. Muistan nauttineeni siitä olosta tosi paljon, ja nyt tuntuu tavallaan hassulta että sitähän mun elämä pitkälti nykyään onkin; yksin elämistä (toki kämppisten kanssa), ja nautin siitä valtavasti edelleenkin. 

Pohdin blogissa mun menneisyyttä ja lapsuutta, ja se oli maaliskuun transpolikäynninkin aihe, elämänkaarityöskentely siis, ja siksi varmaan pohdiskelinkin sitä kovasti etukäteen. Vaikka mun elämä on mulle varsin tuttu aihe, niin menneisyyden myllääminen herätteli silti monenlaisia tunteita ja ajatuksia ja käynnisti myös uusia prosesseja mun mielessä. 

Helmikuun loppupuolella postailin myös mun parrasta. Olin siitä hirveän innoissani, mutta samalla vähän pelotti mitä ihmiset ajattelisi siitä että munlaisella ihmisellä kasvaisi parta, ihan ilman mitään lääkitystä tai hormonihoitoa. Parta alkoi olemaan jo sen verran näkyvä että sen muutkin vähän huomasi, mutta samalla sitä oli hirveän vaikea kyllä tallentaa kuviin. En vieläkään ihan tarkalleen tiedä mistä parrankasvu johtuu, mutta aika huimaa se on joka tapauksessa edelleen. Ja nyt se tallentuu kuviinkin jo helpommin.

Helmikuun lopussa lopetin työt eskarissa. Mun työsopimus päättyi silloin (tai se olisi muuttunut äitiyslomasijaisuudesta hoitovapaasijaisuudeksi), joten helmikuun loppu oli luonteva väli jäädä pois töistä. Töiden loppuminen tuntui tosi haikealta, ja muistelen mun työpaikkaa edelleen pääasiassa lämmöllä, mutta samalla tuo päätös pelkästään opiskeluun, elämään ja itseeni keskittymisestä on ollut yksi parhaista koko vuonna ja aivan varmasti edistänyt mun omaa hyvinvointia. Viimeisen työpäivän jälkeen tuntui kuin joku valtava taakka olisi vieritetty hartioilta pois.

Maaliskuu 

Maaliskuun alkupuolella oli heti toinen transpoliaika, ja sen aiheena tosiaan elämänkaarityöskentely. Olin pohtinut aihetta jo etukäteen, mutta käynti oli silti ihan kauhean jännittävä ja raskas. Lisää siitä voitte lukea täältä. Maaliskuussa matkustin taas pääkaupunkiseudulle poliaikaa varten. Samalla multa lähti hiukset, se oli niin siistiä ja ihanaa, enkä ole kyllä päivääkään ikävöinyt sitä että hiuksia täytyi joka aamu jotenkin laittaa! Lisäksi mä sain taas viettää aikaa rakkaiden ihmisten seurassa pääkaupunkiseudulla. 

Tapasin aina myös mun äitiä pääkaupunkiseudulla käydessäni. En oo paljoa kirjoitellut tänne blogiin mun perheenjäsenistä, enkä aio keskittyä siihen nytkään, mutta sanotaanko vaikka niin että äidin tilanne oli hyvin haasteellinen, ja koko vuosi meni pitkälti sen selvittelyyn. Se oli aika vaikeaa ja raskasta ihan toisesta kaupungista käsin, ja siihen meni paljon aikaa aina silloin kun olin käymässä pääkaupunkiseudulla.  

Muutama vuosi sitten jouduttiin tosiaan myymään meidän lapsuudenkoti, ja sen osti mun lapsuuden paras ystävä perheensä kanssa. Oon saanut viettää aikaa lapsuudenkodissani siis edelleen, vaikka hiljakseen senkin kodin olomuoto mulle on muuttunut. On kuitenkin ollut ihan korvaamattoman arvokasta saada käydä siellä, ja keväällä majoituinkin kaikkien mun polikäyntien ajan juuri tuossa paikassa. 

Yksi erittäin suuri ja tärkeä asia on ollut myös mun ystävän parivuotias lapsi, jonka kanssa oon saanut luoda suhdetta ja viettää aikaa. Tuosta pienestä ihmisestä on tullut mulle aivan korvaamaton, ikään kuin jonkun tyhjän tilan täyttäjä mun omassa sydämessä. Mä haaveilen omista lapsista, ja voisin tästä vaikka joskus myöhemmin kirjoittaa enemmänkin, mutta tällä hetkellä mitkään omat lapsipohdinnat ei luonnollisestikaan ole kovin ajankohtaisia. Joka tapauksessa, tuo yksi pieni tyyppi on tuonut mun elämään aivan valtavan paljon uutta sisältöä ja merkitystä! Maaliskuussa me tutustuttiinkin paljon paremmin. 

Maaliskuussa sain polilta täytettäväksi myös lappusen, jossa piti kuvata omaa sukupuoli-identiteettiä parin erilaisen kaavion avulla. Se oli mulle jotenkin tosi iso ja tärkeä juttu, sillä tuntui että sain vihdoin tehtyä näkyväksi sitä kuka oikeasti olen. Vaikka silloin olen vielä määritellyt itseni hyvin yksiselitteisesti muunsukupuoliseksi, on kuitenkin jotenkin jännää huomata, että noihin kaavioihin sijoittaisin itseni edelleen ihan samalla tavalla, ja että silti nyt määrittäisin oman sukupuoleni pääsääntöisesti mieheksi. Sukupuoli-identiteettipohdintaa viime maaliskuulta voi lukea tarvittaessa enemmän tästä postauksesta.

Huhtikuu 

Muistan, että huhtikuussa olin jotenkin tosi energinen. Olihan takana jo kuukausi ilman töitä, ja mulla oli sellainen olo että mähän voin tehdä vaikka mitä. Kouluhommien lisäksi yritin panostaa enemmän muihinkin asioihin, tai ehkä kaipasin vaan muuta ajateltavaa, ja opettelin esimerkiksi ompelemaan lastenvaatteita. Ehkä ylipäätäänkin lisääntyvä valon määrä ja kevät itsessään sai aikaan sen että tuntui pirteämmältä ja energisemmältä. 

Huhtikuussa oli ihana leiriviikonloppu, joka oli mulle aivan uskomattoman tärkeä. Se sai ajattelemaan ihan kaikkea, tosi kipeälläkin tavalla. Kohtasin ihmisiä jotka on nyt mulle entistä läheisempiä, ja nyt jälkikäteen voisi ajatella, että vaikkei ehkä tuo viikonloppu itsessään mitään muuttanut, niin se herätti.

Huhtikuussa oli myös kolmas transpolikäynti, ja se olikin viimeinen sairaanhoitajakäynti joka mulla oli. Sain kuulla että mun sairaanhoitaja vaihtuisi, ja jäin odottelemaan aikaa lääkärille. Kolmannesta polikäynnistä oon kirjotellut täällä.

Huhtikuussa palattuani pääkaupunkiseudulta takaisin silloiseen kotikaupunkiin, tiesin että jonkun täytyy muuttua. Mun oli ollut leirillä, kyläpaikassa ja Kallion kirjastossa niin hyvä olla, tuntui että olin ehkä löytänyt jonkin olennaisen palasen itsestäni. Lopulta tultiin silloisen puolisoni kanssa siihen tulokseen, että erottaisiin. En ole kirjoittanut erosta täällä blogissa sen enempää, enkä kirjoita nytkään, mutta totta kai ero on niin suuri elämänmuutos, että se käynnisti sitten osaltaan taas monia muita suuria prosesseja. 

Suurin asia jonka huhtikuussa päätin, oli muutto Helsinkiin. Tavallaan päätös oli hankala, mulla olisi ollut jo harjoittelupaikka kesäksi ja viihdyin vanhassa kotikaupungissani hyvin. Silti tuntui että kaikki asiat, eniten mun oma sydän, veti mua Helsinkiin, ja loppujen lopuksi vaan tiesin mitä mun piti tehdä. Peruutin harjoittelupaikan ja aloin etsimään asuntoa Helsingistä. 

Toukokuu

Huhtikuun lopussa löysin kuin löysinkin kodin Helsingistä, ihan yllättävän pian. Päätin muuttaa kimppakämppään kahden muun ihmisen ja kolmen koirakämppiksen kanssa. Päätös oli mulle itsellekin pelottava, ja tuntui että sitä olisi pitänyt perustella tosi paljon ulkopuolisille ihmisille, mutta samalla joku mussa vaan sanoi että se olisi oikea. Odotin muuttoa tosi kovasti. 

Viimeiset ajat vanhassa kotikaupungissa oli hyviä myös. Vaikka oltiin erottu, tehtiin paljon asioita yhdessä. Tuntui että viimeinen kuukausi oli kuin hiljaisia jäähyväisiä monelle asialle. Sellaisia kauniita ja herkkiä jäähyväisiä ennen kuin pitäisi lähteä. Uskon, että se teki hyvää. Toukokuu ylipäätään oli sellainen siirtymävaihe, sisältyihän siihen myös muutto toiselle puolelle Suomea, tavaroiden pakkaamista ja tarpeellisuuden arviointia, hyvästejä paikoille, tutulle elämälle ja tärkeille ihmisille. Samalla kouluasiat piti hoitaa loppuun ja jäädä kesälomalle, etsiä uusi harjoittelupaikka syksyksi pääkaupunkiseudulta ja totutella ajatukseen siitä että elämä muuttuu kokonaan. 

Jotenkin mä kai ajattelin, että muutto olisi pelkästään kiva juttu. Vaikka tiesin että se olisi suuri asia, ajattelin myös että mä vaan muuttaisin ja Helsingissä olisi juuri niin ihana olla kuin aina silloin kun kävin kylässä. Eihän se tietysti niin mennyt. Muuttopäivä itsessään oli valtavan raskas, ja sitä seurasi monen päivän raskas rupeama kun tavarat piti purkaa ja kodista tehdä koti. Vaikka mun kämppikset on ihania, niin alussa hekin olivat kuitenkin ventovieraita ihmisiä ja koiratkin vähän pelotti. Hetken aikaa ajattelin tehneeni peruuttamattoman virheen ja mun oli niin paha olla, että pelkäsin ettei se voi koskaan enää mennä ohi. Mutta se meni. 

Kesäkuu

Toukokuu vaihtui kesäkuuksi ihan pian mun muuton jälkeen. Tuntui että koko maailma järisee edelleen enkä mä oikein tiedä paikkaani tai sitä miten siinä pitäisi pysytellä pystyssä. Pikkuhiljaa, kun oma huone alkoi saada muotoaan ja tajusin miten nopeasti meiltä pääsee keskustaan, Kallion kirjastoon ja parhaan ystävän luokse kylään, elämä alkoi tuntua valoisammalta. Hakeuduin myös omaan seurakuntaani sunnuntaina messuun, ja aloin käymään siellä epäsäännöllisen säännöllisesti kesän aikana. 

Kesäkuussa vietin paljon aikaa ihmisten kanssa. Tutustuin kämppiksiin, tapasin vanhoja ystäviä ja tutustuin uusiin. Ajelin ratikalla ja haahuilin ympäri pääkaupunkiseutua, käytiin Suomenlinnassa ja vietin aikaa perheen kanssa. Kesäkuun päivät oli varsin täynnä elämää, niin kun kesäkuussa tietysti kuuluukin, ja se oli ihanaa. Arki ei vielä saanut musta kiinni, olin lomalla, oli helpompi hengittää kuin pitkään aikaan. Erilainen, mutta helpompi. 

Kesäkuussa mulla oli transpolilla aika lääkärille, siitä olen kirjoitellut tässä postauksessa. Tapaaminen meni hyvin, sain paniikkihäiriödiagnoosin, vihdoin ja viimein, vähän vahingossa ja yllättäen kuitenkin. Tiesin, että prosessi jäisi hetkeksi tauolle, kun jonot psykologille olisi niin pitkät. 

Kesäkuu loppui Helsinki Prideen, niin kuin aina. 

Heinäkuu

Heinäkuusta on jäänyt parhaiten mieleen kuumuus. Se oli tukalaa ja tuskaista. Heinäkuun alussa tein kuitenkin reissun vanhaan kotikaupunkiin, ja se tuntui hyvältä ja tärkeältä. Lisäksi makoilin lähinnä kotona kämppiksen ja koirien kanssa, kun ei voinut tehdä mitään sillä kamalalla helteellä. Kärsin siitä helteestä aivan valtavasti, ja mun mielenterveys todella oli koetuksella ihan vain sen kuumuuden takia. Ainiin, ja heinäkuussa oli mun nimipäivä, ensimmäistä kertaa koskaan! 

Heinäkuu oli viimeinen lomailukuukausi ennen elokuun alussa alkavaa harjoittelua, joka jännitti mua aivan valtavasti. 

Heinäkuussa aloin myös lopullisesti vegaaniksi, se on ehkä mainitsemisen arvoista. 

Elokuu

Elokuu kuitenkin koitti, ja se tuntui tavallaan uuden ajanjakson alulta. Mun harjoittelupaikkana toimi Nuorten turvatalo, ja vaikka se paikkana oli mun mielestä kiehtova ja kiinnostava, niin mua ahdisti mennä uuteen työyhteisöön. Piti kohdata niin monta ihmistä joilla olisi kuitenkin väärä naisoletus musta. Koko kesän olin saanut rakentaa kotona sateenkaarikuplaani, ja sitten jouduin taas ympäristöön jossa ei ihan huoletta voinutkaan olettaa olevansa turvassa. 

Harjoittelu alkoi kuitenkin tosi hyvin, ja mun oli tosi hyvä olla harkkapaikassa. Opin valtavasti uusia asioita, ja oli virkistävää päästä töihin. Oli ihanaa herätä joka aamu ja saada jotenkin tunne siitä, että tekee jotakin hyödyllistä ja säännöllistä. 

Elokuussa tuli myös tieto siitä, ettei Suomessa muunsukupuolisille enää tarjottaisi kehonkorjaushoitoja. Se romahdutti mun maailman ihan kokonaan. Tuntui pitkään siltä että hengittäminen on vaikeaa eikä pysty ajattelemaan mitään muuta. Yritin järkeillä ja miettiä mitä mun pitäisi tehdä, nehän oli polilta antamassa mulle muunsukupuolisuusdiagnoosia jos jotakin. Päätin lähteä hakemaan transsukupuolisuusdiagnoosia. Oon tästäkin aiheesta kirjoittanut blogissani silloin kun se oli ajankohtaista, mutta ilman tuota muunsukupuolisten hoitojen saamisen vaikeutumistakin mä olisin hakenut joka tapauksessa sitä transdiagnoosia, sillä se on mulle oikea. 

Syyskuu

Vaikka edellinen polikäynti oli ollut kesäkuussa ja prosessi oli tavallaan aikalailla tauolla useamman kuukauden, koin koko prosessin syksyllä tosi raskaaksi ja vaikeaksi. Tuntui etten jaksa sitä enää, vaikken oikein itsekään tiennyt miksi. Olin jotenkin väsynyt sellaisen kokoaikaisen paineen alla elämiseen ja siihen, etten pystynyt suunnittelemaan tulevaisuutta ollenkaan. 

Syyskuussa mulla oli transpolilla läheistapaaminen, jota itse toivoin syksylle, ja se oli ihan tosi hyvä juttu. Läheistapaamisen tunnelmista oon kirjoitellut enemmän täällä. 

Syyskuussa mulla oli myös synttärit, ja täytin 26 vuotta. 

Syyskuussa sain myös tiedon ajoista psykologille, ja ne olisi lokakuussa, muutaman kuukauden aikaisemmin siis kun olin uskaltanut odottaa. Se piristi vähän. 

Harjoittelu sujui hyvin ja meni eteenpäin, yllättävän nopeasti jopa. Syyskuun loppupuolella aloin kuitenkin olla väsynyt, ja tajusin itsekin miten vähissä mun voimat on. Harjoittelua oli takana parisen kuukautta, ja jo siinä ajassa mun voimat oli kuluneet ihan loppuun vaikka harjoittelu oli tosi kivaa ja mielekästä ja työyhteisö aivan mahtava. 

Lokakuu

Lokakuun alkupuolella harjoittelu loppui, ja se oli tosi haikeaa. Päätin kuitenkin jatkaa vapaaehtoistöitä Turvatalolla, ja se onkin ollut tosi hyvä päätös. Vaikka teen töitä aika harvakseltaan ja satunnaisesti, niin jotenkin se rytmittää elämää silti ja tuo siihen sisältöä. Lokakuussa aloin olla jo tosi väsynyt, mutta sen suhteen oli aika ristiriitaiset fiilikset. Tavallaan oli ihanaa kun oli paljon mielekästä ja kivaa tekemistä, mutta silti oma jaksaminen meinasi loppua ihan kokonaan ja oli vaikeaa löytää omia rajoja sen suhteen mitä jaksaa ja mitä ei. Silti pysähtyminen pelotti liikaa.

Lokakuussa jatkui taas koulupäivät toisella puolen Suomea, ja vaikka tavallaan oli kiva palata kouluun ja aloittaa uudet kurssit siellä, niin samalla sekin väsytti ja tuntui ahdistavalta. Etenkin syksyn aikana koulu tuntui muutenkin ylitsepääsemättömän raskaalta, ei niinkään tehtävien osalta, vaan sosiaalisuuden ja se koulussa käyminen alkoi ahdistamaan. Entinen kotikaupunki on pienempi paikka kuin Helsinki, ja ilmapiiri on erilainen ja sen vaan aistii. Ja se on välillä tosi kuluttavaa. 

Myös psykologikäynnit transpolilla ajoittui lokakuulle, ja niitä oli yhteensä kolme ja ne oli hyvin lyhyen ajan sisällä. Niistä kirjoitin jokaisesta oman postauksensa, ja niistä voitte lukea tästä, tästä ja tästä. Lisäksi kävin lukemassa psykologin lausunnon käyntien pohjalta. Psykologikäynneistä polilla jäi tosi hyvä ja toiveikas fiilis.

Ihan syyskuun lopussa oli taas samantyyppinen leiri kuin keväälläkin, ja sen seurauksena ja siksi että olin käynyt kesän ja syksyn aikana kirkossa aika paljon ja pohtinut omaa uskoani, päätin kirjoittaa aiheesta tekstin tänne blogiin. Sen luki yllättävän moni ihminen, mistä olin aika yllättynyt, mutta tekstin julkaisun jälkeen tuntui että se todellakin piti julkaista. Tekstin voit lukea tästä. 

Marraskuu

Marraskuu alkoi taas koulupäiville reissaamisella, ja päättyi oikeastaan myös, siksi se oli aika rankka kuukausi. Marraskuussa kouluahdistus paheni entisestään ja tuli sellainen olo, että asialle pitäisi tehdä jotakin, mutta en vaan osaa. 

Marraskuussa otin myös uuden ihanan Nyyti-tatuoinnin. Ja mun nimellä oli yksivuotissynttärit, olin ollut vuoden verran Leimu Nyyti. Yritin myös alkaa liikkumaan enemmän ja rupesinkin käymään lenkillä. Se toi valtavan vapauden tunteen ja helpotti omaa oloa jotenkin tosi paljon silloin kun sinne lenkille vaan jaksoin lähteä. 

Marraskuussa stressasi kamalasti, koska äidin muutto lähestyi ja siihen liittyi kaikenlaista. Tuntui että kaikki kouluhommat piti saada valmiiksi, kaikki muuttoon liittyvät asiat piti hoitaa ja lisäksi piti jotenkin vielä jaksaa omaa elämää ja jännittää joulukuussa odottavaa hoitoneuvotteluaikaa. En kovin äkkiä muista että olisin ikinä ollut niin loppu, stressaantunut ja käynyt jotenkin niin ylivireellä kuin marraskuun viimeisinä viikkoina. Tuntui että ahdistun kaikesta ja hajoan kaikesta, mutta silti tein ja toimin koko ajan ihan hirveästi. 

Ja sain kuin sainkin kaikki kouluhommat tehtyä. Äidin muutto sujui hyvin. Selvisin hengissä. En ehkä entiselläni, mutta hengissä. 

Joulukuu

Äidin muutto oli joulukuun ensimmäisenä päivänä, ja olin sen jälkeen hurjan helpottunut. Tulin muuttoon suoraan koulupäiviltä, ja olin jo koulupäivien jälkeen tosi väsynyt ja ahdistunut. Muuton jälkeisenä sunnuntaina, eli heti seuraavana päivänä, menin kirkkoon ja vaan itkin. Helpotuksesta. 

Joulukuussa kuuntelin valtavat määrät jouluradiota ja kävin ihan hirveästi kirkossa. Kävin sunnuntaisin messussa, Aikuisten nuortenilloissa, messussa joskus viikolla, juttelemassa papin kanssa ja laulamassa Kauneimpia joululauluja monta kertaa. Se teki varmaan ihan hyvää.

Joulukuussa en ole oikein enää tiennyt mitä mulle kuuluu. Olen ollut tosi väsynyt ja loppu, mutta samalla en hajonnutkaan niin kuin luulin. Enemmän on tuntunut tyhjältä. Hoitoneuvotteluaika oli 18.12. enkä saanut diagnoosia, mutten romahtanut siitäkään, kun diagnoosi keväälle kuitenkin luvattiin. Siitäkin jäi vaan vähän tyhjä olo. Hoitoneuvottelusta voi lukea enemmän tästä postauksesta. 

Joulu meni ihan hyvin, tuntuu että elelen hiljaiseloa ja yritän koota itseäni, mutten löydä paloja. Mulla kuitenkin on koko kevät aikaa etsiä niitä ja sen jälkeen koota itseäni. Joulukuu ei ollut sitä mitä odotin, mutta ei ollut tämä koko vuosikaan. 

Päällimmäisenä tästä vuodesta on ehkä jäänyt mieleen muutto ja Helsinki. Transpolilla käydyt ajat ja koko prosessin aiheuttama ahdistus ja väsymys. Oon valtavan kiitollinen siitä että saan olla lähempänä perhettäni ja siitä että mulla on näin ihana koti ja kämppikset. Oon kiitollinen siitä miten paljon mulla on tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, niin uusia kuin vanhojakin. Oon tutustunut ihan valtavaan määrään ihmisiä tänä vuonna, ja niistä tosi monesta on tullut mulle tosi läheisiä. Se on ihanaa ja korvaamatonta. Musta on myös ihanaa se, miten paljon oon käynyt kirkossa ja miten paljon oon siitä saanut. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin kirkko on taas osa mun arkea ja elämää, tällä kertaa sellaisella tavalla joka ei satuta mua.

En osaa sanoa vielä ensi vuodesta mitään. Suurimpana asiana siellä tietysti siintää diagnoosi toukokuussa ja hormonihoidon aloitus kesällä. Sitä ennen ajattelin käydä lenkillä, opetella syömään säännöllisesti (taas kerran), tavata ystäviä, käydä kirkossa ja elää. Yritän nauttia elämästä kun se vielä on tuttua ja turvallista, koska se kaikki tulee muuttumaan. Muutos on välttämätöntä, mutta se ei tee siitä helppoa eikä poista sen kipeyttä. Silti en ole koskaan odottanut mitään muuta yhtä paljon tai ollut näin lähellä sitä kuka mä oikeasti olen. 

Hoitoneuvottelu

En oikein tiedä mistä alkaisin tätä tekstiä kirjottamaan. Ehkä aloitan siis olennaisimmasta. 

En saanut tänään diagnoosia. 

Samalla se ei nyt kuitenkaan ole koko totuus, tai siis on, mutta se jatkuu vielä. Mä siis tosiaan en saanut tänään mitään diagnoosia, mutta mulle varattiin jo uusi hoitoneuvotteluaika ensi toukokuulle, ja silloin tulen saamaan diagnoosin, sen mitä nyt olen hakenutkin, eli F64.0, transsukupuolisuus. 

Diagnoosin saamisen esteenä ei ollut mikään muu kuin aika, mikä sinällään on ihan positiivista. Diagnostisissa kriteereissähän tosiaan sanotaan, että transsukupuolisen identiteetin tulee olla ollut olemassa vähintään kaksi vuotta, jotta diagnoosi voidaan asettaa. Nähtiin tämä asia vähän eri tavalla mun kohdalla hoitohenkilökunnan kanssa, mutta toisaalta uskon ymmärtäneeni myös heidän näkemyksensä, ja pakkohan se oli sitten hyväksyä. 

Transpoli on muuttanut Meilahdesta Pasilaan. Uutta polia kuvaisi ehkä tällä hetkellä parhaiten sana valkoinen. Ihan hieno se oli silti, mutta oli siinä vanhassa jotain ihan korvaamatonta tunnelmaa kyllä, ne tietää jotka siellä on käyneet... 

Tapaaminen itsessään meni mun mielestä hyvin, vaikka kävinkin läpi aika järkyttävän itkuhajoamiskohtauksen jossain vaiheessa. Aluksi keskusteliin nopeasti kuulumisia, mua tosin jännitti niin paljon että tuntui etten saa tuotettua yhtäkään järkevää kokonaista lausetta. Aika pian mentiinkin itse asiaan, ja mulle sanottiin, että tällä hetkellä diagnoosia ei voida asettaa, mutta että odotettaisiin muutama kuukausi (eli ensi toukokuuhun asti) ja sen jälkeen diagnoosin asettaminen kyllä olisi mahdollista. Mun päässä ei tässä vaiheessa pyörinyt mitään muuta kuin se että mä en saanut sitä diagnoosia, ja että nyt täytyy taistella. Käytiin keskustelua, mä pyysin selittämään perusteita uudelleen ja yritin selittää miten itse näen oman identiteettini keston ja kehityksen, mutta ei siitä ollut lopputuloksen kannalta mitään apua. 

Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä että en saa enää itseäni pidettyä kasassa enkä enää ymmärrä itsekään mitä puhun tai mitä kukaan muu sanoo, joten ilmoitin että käyn vähän juttelemassa kämppikseni kanssa (joka siis oli lähtenyt mukaan mun tueksi ja odotteli käytävän puolella). Heti kun pääsin hänen luokseen, repesin itkemään ja sanoin etten saa diagnoosia. Sen sanominen helpotti, ja sekin että oli joku läheinen ja turvallinen ihminen mukana. Vähän aikaa siinä hajosin ja kävin koko tilannetta läpi, sen jälkeen luulin koonneeni itseni ja menin takaisin tapaamishuoneeseen. 

Ja repesin itkuun saman tien uudelleen. Olin surullinen ja pettynyt, tuntui tosi pahalta, mutta samalla mulla oli jo siinä vaiheessa ristiriitaisen helpottunutkin olo. Vähän hävetti se miten sekavasti ja silti päättäväisesti olin aiemmin taistellut jotta lääkäri muuttaisi päätöksensä ja ehkä sittenkin antaisi mulle diagnoosin. Toisaalta luulin tulleeni neuvotteluun jossa voisin itsekin vaikuttaa asioihin. 

Lopputapaaminen meni ihan hyvin kuitenkin, mä en pystynyt lopettamaan itkemistä ja käytin kamalan kasan pöydällä olevia nenäliinoja. Olin itse miettinyt että pitää varmaan ottaa niitä mukaan sinne kauhea kasa ja olin unohtanut, mutta näköjään olivat polilla osanneet ennakoida että niille voisi olla tarvetta, heh. Totesinkin lähtiessäni, että otan tästä vielä muutaman mukaan kun ei tämä itku lopu, mihin sairaanhoitaja totesi että ota niin paljon kuin tarvitset, talo tarjoaa. :D 

Mulla oli kamalan syyllinen olo siitä että olin ollut pettymys-surullisuus-tunnekuohussani ihan kauhean vihainen ihan kaikkia ja kaikkea kohtaan, ja vaikka en sitä ehkä ulospäin sitten kuitenkaan kovin vuolaasti näyttänyt, niin halusin jostakin syystä vielä selventää hoitajalle ja lääkärille että en mä heille ole vihainen, ymmärrän että he kyllä tekevät vain työtään ja etteivät he ole näitä asioita säätäneet vaan toimivat vain ohjeistuksen mukaan. Ja kyllä mä ihan oikeasti ymmärränkin. Tilanne tuntui silti hassulta, vaikka tajusinkin että on kyllä varsin tyypillistä mulle miettiä ensin muiden hyvinvointia ja sitä että oma käytös on hyvää, eikä niinkään sitä että mulla oli aivan järkyttävä henkinen hätätila päällä. 

Toisaalta oon ylpeä itsestäni. Oon ylpeä siitä että itkin ja näytin tunteeni niin vuolaasti, ja oon iloinen huomatessani että munkin keho kykenee tuollaiseen toimintaan. Usein mä pidän tunteeni hyvin hillittyinä ja siloiteltuina vaikken edes haluaisi. Välillä tekee siis ihan hyvää purkautua. Samalla oon kuitenkin ylpeä siitäkin, että vaikka olin kamalan tunnekuohun vallassa, niin käyttäydyin hyvin ja kerroin mitä oikeasti ajattelen. 

Mä myös koen edelleen, että olen saanut transpolilta hyvää hoitoa. Tai no, ei kai sitä hoidoksi voi sanoa vielä tässä vaiheessa, mutta hyvää kohtelua. Mun tutkimusjakso on tähän asti mennyt varsin hyvin ja kivuttomasti. Jokainen ihminen jonka polilla olen kohdannut, on ollut tosi mukava ja hyvä työssään. Koen, että mua on kuunneltu ja kuultu, mua on haluttu ymmärtää ja mut on haluttu nähdä. Tutkimusjakso itsessään on toki ollut raskas ja kuluttava, ja tuntunut pitkältä sekä odottaminen piinaavalta, mutta hoitohenkilökunta on tehnyt siitä silti mahdollisimman hyvän. Ehkä mulla on käynyt hyvä tuuri, en tiedä, mutta en vieläkään koe tulleeni mitenkään väärin kohdelluksi vaikken saanutkaan diagnoosia tänään. 

Jotenkin mä ajattelen asian niin, että tämä systeemi ei ehkä ole täydellinen. Se ei kuitenkaan ole noiden ihmisten vika jotka polilla on töissä. Ja on ihan varmasti kaikkien transpolille hakeutuvien etu, että siellä on töissä mahdollisimman mukavaa porukkaa. Heidän on kuitenkin myös pakko tehdä työnsä ja esimerkiksi noudattaa lakia ja noita diagnostisia kriteereitä. Heidän on pakko tehdä työnsä tietyllä tavalla vielä tässä vaiheessa, enkä jaksa uskoa, että heistäkään jokainen allekirjoittaisi täysin kaikkia tämänhetkisiä toimintatapoja. Mä en usko, että itse esimerkiksi pystyisin olemaan polilla töissä, koska kävisi liian raskaaksi murskata ihmisten toivo, kertoa että tänään ei olekaan sun elämän paras vaan sun elämän kamalin päivä, et saanutkaan diagnoosia vaikka niin toivoit. 

Jos nyt pitää kuitenkin summata mun fiiliksiä tältä päivältä, niin ne on ihan hyvät. Olen surullinen ja olen pettynyt, mutta olen myös hurjan helpottunut. Tänään ei sitten ollutkaan mun elämän ensimmäinen päivä, mutta tänään mä sain tietää milloin saan diagnoosin, ja nyt mulla on jotakin mitä odottaa. On aivan eri asia odottaa jotakin kun tietää milloin odotus loppuu, ja että odotuksen lopputulos on toivotunlainen. Tähän asti odotus on ollut piinaavaa, pelottavaa ja stressaavaa, kun ei ole voinut tietää milloin se loppuu ja miten se loppuu. Siksi mulla pitkästä aikaa on sellainen olo että voin taas hengittää, kaikesta tästä huolimatta. 

Loppuun vielä kuva musta polille lähdössä, ilmeestä ehkä näkee jännityksen tason. Käytän aina polilla noita sateenkaarisukkia. Ehkä se on vähän hölmöä, mutta jotenkin mua auttaa tieto siitä että ne on mulla jalassa. Ja rakastan tuota mun uutta hupparia, siinä lukee "älä hyljeksi". 

En oikein tiedä mitä mulle kuuluu

Selvisin marraskuusta. Enkä tarkoita niinkään pimeyttä ja harmautta, vaan elämää. Joulukuun ensimmäinen oli tärkeä päivä mun perheen elämässä, ja mua ihan oikeasti pelotti etten selviäisi siitä, ettei me selvittäisi. Sen enempää asioita avaamatta; me selvittiin. 

Sen jälkeen olo oli helpottunut. Viime viikon sunnuntaina istuin kirkossa ja vaan itkin. Itkin helpotuksesta, siitä että tuntui että olen vihdoin turvassa, juuri siinä hetkessä. Kirkko oli ihan täynnä kun oli ensimmäinen adventti. Se on jotenkin mun paikka. 

Helpotuksen jälkeen on kuitenkin tullut levottomuus. Tuntuu etten osaa rauhottua, että kehossa on koko ajan jonkinlainen kestostressi päällä. Vaikka järjelläni tiedän että nyt ei enää tarvitse jaksaa samalla tavalla, ei tarvitse hoitaa enää hirveää määrää asioita, niin mä en vaan osaa rauhottua, mun mieli huolehtii ja kiirehtii koko ajan silti. Eikä mun keho voi yhtään hyvin. En ole kipeä, mutta silti tuntuu että joka paikkaan sattuu eikä mun keho vaan jaksa.

Oon nyt viimeisen viikon yrittänyt pysähtyä. En vaan ole siinä kovin hyvä. Tavallaan tuntuu etten myöskään uskalla. Vaikka kaikki on näennäisesti ihan hyvin, niin mun on tosi vaikea silti olla. On sellainen olo, että kaiken selviämisen, suorittamisen, huolehtimisen ja tekemisen jälkeen mun mieli on aivan rikki. 

Yritän silti muistaa että elämässä on paljon hyvääkin: 

Kirkolta saatu joulukalenteri on kiva ja jouluradio on ihana myös.

Mun isä ja pikkusisko oli yökylässä mun luona ja se oli kivaa.

Mulla on uusi tietokone (vaikka vanhan hajoaminen ei ollutkaan kivaa).

Ensi viikolla pääsee laulamaan kauneimpia joululauluja.

Olen keksinyt kaikille läheisille jo sopivat joululahjat. Toteuttamispuoli on vielä vähän vaiheessa.

Mulla on mun huone ja tämä koti. 

Ja ensi viikolla on hoitoneuvottelu. Se pelottaa, kammottaa, jännittää, mutta samalla tuntuu että en edes osaa elää ilman sitä. Voi kun se olisi jo, ja voi kun sen lopputulos olisi hyvä!