Tämänhetkisestä elämästä

Elämää on ollut tosi vaikea jatkaa tammikuussa. Jotenkin joululomalta jäi päälle sekava unirytmi ja jaksamattomuus. Minkään aloittaminen on ollut vaikeaa. Onneksi tuli kuitenkin koulupäivät, unirytmi vähän korjaantui ja aurinkokin on alkanut, ihan konkreettisesti siis, paistamaan taas. Lisääntyvä valon määrä helpottaa omaakin oloa. 

Hoitoneuvotteluun on enää alle neljä kuukautta aikaa, yritän pitää sen mielessä. Yritän käydä lenkillä, opiskella ahkerasti, saada taas kiinni elämästä. Haluan tavata ihmisiä, istua kirjastoissa, käydä kirkossa ja elää. Haluan elää vaikka elämä onkin tällä hetkellä lähinnä välivaihe siihen että se oikeasti saa alkaa. Tuntuu että pysyäkseen positiivisena täytyy yrittää valtavasti, ja että elämästä nauttiminen on lähinnä teennäistä mutta silti pakollista että tähän kaikkeen pystyy. 

Ei mulle oikein siis kuulu mitään, tai en mä ainakaan osaa nimetä mitä mulle kuuluu. Elämä on jumissa, välitilassa, tauolla. Kevät on täynnä ruotsinkurssia ja vielä suunnittelemattomia ohjaustuokioita jotka ahdistaa. Ikuisuudelta tuntuvaa odotusta, vaikka se luultavasti onkin ohi ennen kuin ehdin edes ymmärtää. 

Yläpuolella on kuva kirkon eteisestä keskiviikkoiltana. Tuntuu, että elämässä on niin monta kerrosta. On se jotenkin perusolemus, ahdistus, pelko ja turhautuminen, se joka makaa möykkynä kukkapeiton alla sohvalla joka välissä ja hajoaa. Sitten on hetket kun tuntuu ihan hyvältä, kun voi lähteä ulos, käydä kaupassa, tehdä normaaleja asioita. Joskus on jopa hyvä olla, joskus on ihana tietää että löysi kivat vaatteet aamulla kaapista, on ihminen jonka saa tavata, on kirjasto joka odottaa, kirkolla tapahtuu jotakin. Joskus elämässä on pieniä merkityksiä ja se pitää pinnalla. 

Kuitenkin aina palataan siihen hajoiluun, kehoahdistukseen, pelkoon tulevasta, pelkoon tästä hetkestä, pelkoon elämästä ja käperryn sohvannurkkaan. Silloin tuntuu ettei mikään oikein auta, että ei tässä oo mitään järkeä. Ei mussa oo mitään järkeä. 

Ajatuksenvirtaa

Kun alkoi ahdistaa liikaa, niin turvauduin kynään ja paperiin kahvitauolla: 

Kamala ahdistus, tavallaan. On vaan sellainen olo että on ihan koko ajan ihan väärässä paikassa. Samalla tuntuu ettei edes ole olemassa, että ei vaan ole tilaa olla. Ei ole tilaa olla minä. Oon liian kaukana kotoa, ja pelottaa milloin tulee sellainen hetki joka vaan suistaa kohti paniikkia. Ja ehdinkö siihen väliin, olenko yksin tarpeeksi vahva siihen väliin. Luulen että en. 

Jotenkin jokainen hetki tuntuu muistutukselta siitä että olen vääränlainen, että en saisi olla, tai jos saankin, niin hiljaa sitten. Kuulun "niihin joihinkin", niihin vähemmistöryhmiin ja niihin joiden olemassaoloa normaalissa arjessa ei edes ajatella. 

Tuntuu että täytyy vaan yrittää niin valtavasti, pelkästään jo sitä että pysyy kasassa, ei mene sekaisin aistiärsykkeistä, ei saa paniikkikohtausta ja uskaltaa puhua, mutta samalla harkitsee mistä asioista on hyvä olla hiljaa. Tarttisin sellaisen oppaan siitä miten kuuluu olla ja miten nämä kaikki palaset sovitetaan yhteen ja silti jatketaan normaalia elämää. 

On ristiriitaista kaivata nähdyksi tulemista ja samalla toivoa että kaikki vaan katsoisi läpi, ei näkisi kuitenkaan. On vaikeaa tasapainoilla sen kanssa kenelle kertoo, mitä ja milloin, ja yleensä se tuntuu liian henkilökohtaiselta ja epäsopivalta. Mutta voiko kenenkään ihmisen sisin ja minuus olla epäsopivaa? Ja jos en kerro, niin yleensä sattuu vaan useammin ja enemmän, nähdyksi tulemisen kaipuu aiheuttaa suurinta tuskaa. 

2/3 koulupäivää jo kuitenkin kestetty. Tammikuulta. Helmikuussa taas uudelleen.