Sääntö numero yksi: Älä oleta.

Mä olen täällä blogissakin usein kirjoittanut, että ahdistun usein siitä miten yhteiskunta tai muut ihmiset toimii. Olen kyllä yrittänyt parhaani mukaan myös kertoa, etten tietenkään halua syyllistää ketään tiettyä ihmistä siitä mitä hän tekee tai ei tee, ja että ymmärrän kyllä, ettei nämä asiat ole kaikille itsestäänselvyyksiä. Siitä huolimatta mä itse kuitenkin voin elää elämääni vain omasta näkökulmastani, ja sen takia saatan joskus unohtaa, että esimerkiksi transsukupuolisuus ei ole läheskään kaikille ihmisille tuttu asia. Siksi ajattelin kirjoittaa postauksen, jossa kerron, miten sukupuolivähemmistöjä voisi ihan arkisissa tilanteissa huomioida. 

1. Älä oleta.

Ensin pitää ehkä lähteä liikenteeseen siitä, että sä et voi tietää kuuluuko joku sukupuolivähemmistöön vai ei. Ehkä tärkeintä onkin se, että älä oleta koskaan kenenkään sukupuolta ennen kuin hän sen itse sulle kertoo. Saan joskus itsenikin kiinni siitä että oletan, että kyllä tuo ihminen on varmasti cissukupuolinen* tai vaikkapa mies, mutta mistä mä ihan oikeasti voisin sen tietää? En yhtään mistään. Ja jos sitä miettii, niin sukupuoli harvoin on kovin tärkeä tieto ihan oikeasti tietää, ja kysyminenkin on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin väärä oletus. 

(*cissukupuolinen tarkoittaa henkilöä, jonka sukupuoli-identiteetti vastaa sitä sukupuolta, joka hänelle syntymässä on määritetty, ihan vaan näin varmuuden vuoksi väliselvennyksenä)

Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat transsukupuoliset ihmiset, joihin yleensä lasketaan kuuluviksi transmiehet ja transnaiset, sekä muunsukupuoliset. Tämä on aika karkea jako, ja esimerkiksi itse identifioituessani vielä pelkästään muunsukupuoliseksi ajattelin silti olevani transsukupuolinen. Muunsukupuolisuuden alle puolestaan lukeutuu tosi suuri määrä erilaisia sukupuoli-identiteettejä, myös sukupuolettomuus yleensä, niistä löytää lisätietoa googlettamalla. 

Meidän maailma ja yhteiskunta on tosi kahtiajakautunut, ja siksi moni ihminen ei näe sitä, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi. Se on tosi ahdistavaa etenkin ihmisille jotka ei kuulu kumpaankaan binääriseen sukupuoleen, mutta mä oon kokenut sen ahdistavaksi myös transihmisenä, koska mulle sukupuoli ei ole mikään kahtiajakautunut lokero, ja toisaalta usein ihmiset jotka ajattelee että on vain kaksi sukupuolta, ajattelee myös että sukupuolen voisi päätellä siitä mitä ihmisellä on jalkojen välissä, ja että esimerkiksi mä en transmiehenä ennen kaikkia korjaushoitojani olisi "oikea mies". 

2. Tiedosta sukupuolivähemmistöjen olemassaolo ja kiinnitä huomiota sukupuolituuneeseen kielenkäyttöön.

Mun mielestä ei ole olennaista tietää kaikkea mahdollista sukupuolivähemmistöistä, eikä se ole mahdollistakaan. Sen sijaan mun mielestä olisi hyvä pyrkiä tiedostamaan, että sukupuolivähemmistöjä on olemassa, ja kun tapaat sukupuolivähemmistöön kuuluvan henkilön, et luultavasti tajua sitä itse. Sen takia olisi tosi tärkeää tiedostaa tilanteita joissa itse sukupuolittaa toisia, ja yrittää oppia pois tarpeettomasta sukupuolittamisesta. Sen poisjättäminen harvoin satuttaa ketään, mutta voi ennaltaehkäistä sen, että joku tulee satutetuksi. 

En kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sukupuolittunuttakin kieltä saisi käyttää. Mikäli sä tunnet jonkun henkilön ja tiedät hänen sukupuolensa, niin totta kai sä voit sanoa sen ääneen. Jos sun ystävä on lapsensa isä, niin totta kai sä saat kutsua häntä isäksi sen sijaan että pitäisi aina sanoa vanhempi, tai mikäli sun oma lapsi identifioituu tytöksi, niin totta kai hän on silloin sun tyttäresi. Kyllä mäkin koen tosi voimauttavaksi sen jos joku kutsuu mua mieheksi. 

3. Kuuntele ja kuule oikeasti.

Yksi asia, jonka mä olen sukupuolivähemmistöön kuuluvana kokenut usein raskaaksi on se, että joudun perustelemaan. Tai ehkä mulla vain on sellainen olo että joudun perustelemaan, mutta kuitenkin. Kyllä ihmiset uskoo mua jos kerron siitä mikä mun sukupuoli on, se ei todellakaan ole mulle ollut ongelma. Sen sijaan musta tuntuu, että joudun (tahattomankin) vähättelyn kohteeksi harva se päivä. Sukupuoli on asia, joka menee tosi syvälle ihmisen perusolemukseen ja identiteettiin. Sen tahatonkin arvostelu satuttaa. Myös sukupuolenkorjausprosessi, niille ketkä sen kokevat tarpeelliseksi, koska kaikki sukupuolivähemmistöihin kuuluvathan eivät tarvitse sukupuolenkorjaushoitoja, on tosi raskas jo itsessään, ja sen läpikäyminen on tosi uuvuttavaa ja herkkää aikaa. Silloin pieneltäkin vaikuttava vastoinkäyminen voi tuntua maailmanlopulta. Mullekin on usein sanottu hyväätarkoittavasti että "kyllä se siitä" ja "no eihän se ole kuin puoli vuotta" ja "kyllähän sä saat uuden ajan kuitenkin pian". Mä tiedän että ihmiset yrittää lohduttaa ja tarkoittaa hyvää, mutta on raskasta oman kriiseilyn keskellä yrittää selittää, että se puoli vuotta tuntuu ikuisuudelta ja musta tuntuu että mun elämä loppuu tähän, ennen kuin se koskaan edes ehti alkamaan.

Tämä on tosi ristiriitainen asia, koska totta kai musta on ihanaa että mun läheiset ihmiset yrittää ja haluaa lohduttaa mua, ja mä arvostan sitä. Silti tämä prosessi on mulle oikeasti elämää suurempi, ilman tätä mulla ei olisi elämää, ja siksi moni asia tulee tulkittua niin paljon herkemmin. Vaikkei sen sanoja sitä välttämättä ole edes tarkoittanut niin, eikä aivan varmasti olekaan. Toivoisin siis sellaista supersensitiivisyyttä, aitoa kuulemista ja kuuntelemista. Aina ei ole pakko sanoa mitään, kunhan vain on ja yrittää ymmärtää niin hyvin kuin pystyy. Ihminen itse tietää kuitenkin parhaiten miltä hänestä tuntuu ja miten joku asia hänelle näyttäytyy. Nämä on niin herkkiä juttuja, että varovaisuus on tosi tarpeen, vaikka se välillä voisikin olla hankalaa tai raskasta.

Ehdoton ei on sitten tietenkin se, että lähdetään valittamaan siitä miten sukupuolivähemmistöt vaativat erityisoikeuksia tai pitävät itsestään kauheaa meteliä. Media, kulttuuri ja oikeastaan koko yhteiskunta on kuitenkin täynnä lähinnä niitä heteropariskuntia ja cissukupuolisia, minkä lisäksi Suomessakin translaki rikkoo ihmisoikeuksia. 

4. Tee sukupuolivähemmistöjä näkyväksi ja näe heidät itsekin.

Viimeisenä asiana haluan tuoda ilmi sukupuolivähemmistöjen näkyväksi tekemisen. Jos sä kuulut sukupuolienemmistöön, niin sulla on kuitenkin ihan erilainen asema ja mahdollisuus tehdä myös meitä vähemmistöjä näkyväksi. Tietysti se mahdollisuus sukupuolivähemmistöillä itselläänkin on, ja se voi olla myös tosi vaikuttavaa, mutta joskus väsyttää puolustaa itseään ja omaa elämää, identiteettiä ja ihmisoikeuksia. Silloin on korvaamatonta, jos joku muukin käy tätä taistelua siinä rinnalla. 

Sukupuolivähemmistöjä voi tehdä näkyväksi paitsi huomioimalla heidän olemassaoloaan noilla keinoilla joita yläpuolella olen luetellut, niin myös pitämällä asiaa esillä. Jos jossakin oletukset vaikuttaa olevan tosi cis-hetero-normatiivisia, niin voi itse tuoda ilmi sitä, että on muunkinlaisia perhemuotoja ja sukupuolia. Jos jossakin paikassa ei ole huomioitu sukupuolten moninaisuutta vaikkapa wc-tilojen muodossa, voi siitä laittaa palautetta vaikkei se itselle kynnyskysymys wc:tä käyttäessä olisikaan. 

Vielä tähän loppuun haluan kirjoittaa mun henkilökohtaisen toiveen kaikille niille ihmisille jotka tuntee mut ja tietää että olen transmies (no, tämän postauksen luettuanne sen ainakin tiedätte). Mikäli joku sukupuolittaa mua väärin teidän läsnäollessa, olin mä itse siinä paikalla tai en, niin korjatkaa. Sanokaa, että Leimu on mies tai edes että Leimu ei ole nainen. Olisi jotenkin huojentavaa voida luottaa siihen, että jos joku sukupuolittaa mua väärin, niin tietäisin ettei mun tuntema ihminen pysyisi vain hiljaa. 

Toivon, että tämä postaus ei kuulostanut nyt pelkästään saarnaamiselta tai siltä, että olisin kiittämätön ihmisiä kohtaan joita mulla elämässäni on. Asia on ihan päinvastoin, ja tosi moni mun läheinen ihminen toimii juuri niin että mun on hyvä olla ja vie mulle tärkeitä asioita eteenpäin koko ajan. Tuntui kuitenkin tärkeältä kirjoittaa näitä mulle melkein itsestäänselvyyksiä ylös, koska kuten postauksen alussa totesin, niin kaikille nämä asiat ei ole ollenkaan tuttuja. 

Merenranta

Valokuvaus on jo kauan ollut mulle keino ilmaista itseäni ja tehdä näkyväksi jotakin sellaista jolle en muuten löydä sanoja tai ilmentämistapaa. Joskus haaveilin valokuvausopinnoista ja itseni elättämisestä kuvaamalla, ja vaikka elämä onkin vienyt opintojen kautta ihan eri polulle, niin valokuvaaminen on silti säilynyt rakkaana itseilmaisun välineenä. 

Joskus toivon, että olisin taitavampi, että osaisin muokata kuvia juuri haluamallani tavalla ja että mun kuvaamista ohjaisi intuition ja sisäisen palon lisäksi myös teoriapohja sekä osaaminen. Usein olen kuitenkin vain onnellinen siitä, että mulla on tällainen keino kanavoida omia tunteitani ja tehdä niitä näkyväksi. 

Olin jo pitkään haaveillut merenrannasta. Usein haaveilen aaltoilevasta merestä ja sen kuuntelemisesta sekä kuvaamisesta. Nyt meri olisi tietenkin jäässä, ja tänään oli ehkä harmain mahdollinen päivä lähteä ikuistamaan yhtään mitään. Lähdin silti. Maisemassa oli jotakin karun kaunista, ja vaikka silmälasit täyttyivät vesipisaroista niin että oli vaikea nähdä, posket ja korvat punoittivat kylmästä ja vaatteet kastuivat, mulla oli tosi hyvä olo. 

Luulen, että lähdin etsimään jotakin. Luulin myös, että etsiminen olisi ollut mun elämässä pinnalla oleva teema muutenkin viime aikoina, mutta oikeastaan etsiminen tai löytäminen ei ole olleet sitä mitä mä olen tarvinnut. Sen sijaan, että olisin pyrkinyt etsimään jotakin, mä olisin tarvinnut häivyttämistä sekä irti päästämistä. Loppujen lopuksi tuo ajatus sopii myös tähän valokuvausretkeen mitä loistavimmin. 

En mä tiennyt mitä olen menossa tekemään tai hakemaan. Kaipasin meren lähelle ottamaan kuvia, ja sinne meninkin kamerani kanssa, mutta loppu oli oikeastaan enemmän tuulesta ja räntäsateesta selviytymistä, kylmän sietämistä ja oman kehon rajojen kokeilua. Vaikka räntäsateinen ranta hyytävine merituulineen ei ehkä ole se mieltä ylentävin vaihtoehto lauantaiseksi retkikohteeksi ja kuvauspaikaksi, antoi se mulle juuri sitä mitä kaipasinkin. 

Enkä mä tiedä mitä kaipasin, mutta tiedän, että jostakin onnistuin päästämään irti. Ehkä päästin hetkeksi irti kontrollista, annoin tuulen puhaltaa kasvoja, palelin, makasin märässä maassa, tuntui että olin elossa. 

Tein itseäni taas vähän näkyvämmäksi. 

Kaksi vuotta sitten

Facebook aina muistuttelee vuosien takaisista tapahtumista, ja tänään tuli vastaan mun profiilikuva jonka olin lisännyt kaksi vuotta sitten. Mä näytin silloin vielä aika erilaiselta, ja hetken mietin tuntuuko musta mukavalta jakaa tätä kuvaa näin julkisesti, kun Facebookistakin olen vanhat profiilikuvani piilottanut. Jotenkin silti kun näin kaksi seuraavaa kuvaa vierekkäin, niin tuntui siltä että haluan jakaa ne. 

Päätin ottaa tänään uuden kuvan itsestäni, mahdollisimman samanlaisen kuin tuo ensimmäinen. Mulle noiden kahden kuvan näkeminen kertoo siitä miten paljon on muuttunut, mutta samalla siitä että myös paljon on samaa. Totta kai mun silmät ja kasvojen muoto on samat, mikä niitä nyt olisi muuttanut (no kasvojen muoto varmaan muuttuu jonkin verran testoilla aikanaan), mutta joku on silti mun mielestä kovin erilaista. Muukin kuin hiukset ja silmälasit. Samalla mä kuitenkin olen ihan sama minä, ei transsukupuolisuus tai prosessi musta varsinaisesti eri ihmistä kuitenkaan ole tehnyt tai tee. 

Tuntuu, että useammin pitäisi muistaa sitä mistä on tullut, ja miten paljon esimerkiksi nyt sitten kahden viime vuoden aikana on tapahtunut. En olisi silloin koskaan voinut haaveillakaan siitä että nyt olisin tässä missä olen. En tiennyt että mun nimi olisi Leimu, en tiennyt että asuisin Helsingissä, en tiennyt että olisin saamassa transsukupuolisuusdiagnoosia enkä sitä että kuitenkin kaikki on mennyt aika hyvin. Enkä voinut koskaan kuvitella luopuvani punaisista hiuksista. :D 

Viime aikoina mun blogipäivitykset on olleet vähän tällaista liibalaabaa, mutta mun on kauhean vaikea keksiä aiheita joista kirjoittaa. Prosessin osalta kun ei tapahdu kauheasti mitään. Instagramissa kyselin tässä joitakin päiviä sitten postausideoita, ja sieltä tuli kyllä pari ihan toteuttamiskelpoistakin juttua, pitäisi vaan tarttua tuumasta toimeen. On myös enemmän kun sallittua kommentoida ideoita jos sellaisia on. Kysymyspostaus on sellainen jonka tosi mielelläni toteuttaisin, mutta jos voin päätellä mitään blogini kommentointimääristä, niin kysymyksiä tuskin tulisi kovinkaan paljoa. Toisaalta Instagram tarjoaa aika hyvän pohjan kysymyksiin vastaamiselle, voisihan sieltä sitten poimia ajatuksia bloginkin puolelle. Mitä mieltä te olette?