sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Parta-update

Reilu vuosi sitten tein postauksen mun parrasta, jonka olin juuri huomannut kasvavan muutamaa kuukautta aikaisemmin. Silloin parrankasvu tuntui ihan huikealta, ja tässä vuoden aikana se on vaan kasvanut kasvamistaan. Ei nyt millään huikealla tahdilla ehkä, mutta parta itsessään on mun mielestä kuitenkin aika huikea siihen nähden, että en edes ole vielä testoilla. Yläpuolella kuva siis tämänhetkisestä tilanteesta, ja sen alapuolella vertailun vuoksi vuosi sitten otettu kuva. 



Myös viikset on alkaneet nyt kasvamaan enemmän. Tai kyllähän mä nyt muistan, että mulla on koko elämäni ajan ollut viiksikarvoja, vähän liiankin näkyviä. Nyt ne tuntuu kuitenkin tummentuneen, vaikka ovatkin vielä kovin hentoja. Toisaalta mun kaikki ihokarvat on aina olleet tummahkoja, joten ei kai se ole ihme että parta- ja viiksikarvatkin sitä ovat alusta saakka. On myös kivaa, kun parta ja viiksetkin suotuisassa valaistuksessa alkavat näkymään valokuvissa, siis myös muissa kuin tällaisissa varta vasten otetuissa partakuvissa. Tässä esimerkiksi vähän vertailukohtaa. Ensimmäinen kuva on otettu helmikuussa 2018, ja toinen kuva marraskuussa 2018. Ja viimeinen on tältä viikolta, siinä nyt ei partaa kamalasti näy, mutta viikset sattui kuvaan ihan vahingossa. Tai kun yleensä saa olla kuitenkin aika hyvä valo jotta naamakarvat saa edes kuvissa näkymään, niin tämä oli jotenkin positiivinen yllätys. Elämän pienet ilot ja niin edelleen... :D 




Onhan viimeinen vuosi ollut huikea muutenkin kuin parrankasvun osalta, tuntuu että olen niin paljon pidemmällä mun prosessissa, niin kuin tietysti olenkin, vaikka mitään varsinaisia hoitoja ei vielä olekaan aloitettu. Mä en myöskään edelleenkään tiedä mistä mun parrankasvu johtuu, sen taustalla voi olla periaatteessa mitä vaan, mutta toisaalta oon kyllä kuullut muistakin transmiehistä joiden parta on jo ennen testoja alkanut kasvamaan, ja keho on muutenkin alkanut hitusen muokkautumaan itsestään siihen suuntaan mitä sen pitäisikin olla. Vaikea sanoa, mutta eiköhän viimeistään hormonipolilla sitten selviä jos tässä taustalla on jotakin muuta.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Miesten ryhmässä

Kävin tänään Transtukipisteen miesten ryhmässä. Vaikka oon käynyt Transtukipisteellä ennenkin, niin tähän mennessä mulla on ollut sinne vaan yksilökeskusteluaikoja. Mun työntekijä sieltä kuitenkin suositteli, että voisin mennä tuohon miesten ryhmään. Oon aina ajatellut että nojoo, kyllähän sitä voisi, mutta käyn sen verran paljon paikoissa joissa tapaan ihmisiä (lähinnä seurakunnan jutuissa), että luulin etten kaipaa enempää ryhmätilanteita elämääni. 

Tänään kuitenkin päätin mennä. Mua pelotti tosi paljon etukäteen, etenkin siksi että julkisesti puhuminen, vieraat ihmiset, ihmisjoukot ja sosiaaliset tilanteet on mulle tällä hetkellä tosi haasteellisia. Pelkäsin että saan paniikkikohtauksen tai etten pääse pois jos tilanne käy liian ahdistavaksi. Pelkäsin menoa miesten ryhmään, koska kaikkialla muualla mut oletetaan aina väärin, ja vaikka tiesin että tuolla vääriä oletuksia ei tehdä, niin siitä huolimatta se pelko on kauhean vahva jos pitää kohdata uusia ihmisiä. Pelkäsin että joku ajattelisi että ei munnäköisen ihmisen kuulu olla miesten ryhmässä.

Kun astuin sisään siihen huoneeseen jossa suuri osa ihmisistä jo oli, mut valtasi saman tien valtava helpotus. Tiesin että kuulun sinne, tiesin että mua ei oletettaisi väärin, tiesin että saisin olla siellä, ja miten hyvältä tuntuikaan että miesten ryhmä on nimenomaan se paikka mihin mä kuulun. En mä osaa selittää, mutta se tuntui vaan tosi hyvältä. 


Ryhmässä keskusteltiin asioista joita kävijöiltä nousi esiin. Ryhmä kesti kaksi tuntia, ja kävijöitä oli runsaasti, enemmän kuin mä olin odottanut ja enemmän kuin siellä ilmeisesti yleensä on. Musta oli vaan huikeeta kuunnella muiden sanomisia, itse olin etukäteen päättänyt olla pakottamatta itseäni puhumaan yhtään mitään, mutta jotenkin koko tilanne oli niin turvallinen että jopa mä käytin oman puheenvuoroni. Korvissa toki humisi ja tunsin kuinka mulle tulee kuuma, kädet hikoaa, jalat puutuu ja puna nousee poskille, mutta puhuin silti enkä edes mennyt paniikkiin. 

En mä jotenkin osaa selittää tätä oloani. Oli vaan hetken aikaa sellainen olo, että mä en ole sen huonompi ihminen kuin kukaan muukaan, että mä en ole outo, tyhmä, hankala, vääränlainen tai sairas. Tuli sellainen olo että mä kuulun johonkin, että mä en olekaan näkymätön, että mä saan olla juuri tätä mitä mä olen. Alkaa itkettää kun kirjoitan tätä, jotenkin tuo kokemus oli mulle niin vahva. 


Koko kotimatkan oli kerrankin sellainen olo että kiva olla julkisella paikalla. Että kyllähän mä olen mies, ja se ei ole mun syytä jos joku ei näe mua sellaisena kuin olen. Että mä saan olla, ja että mä todella olen olemassa. En mä tiedä kauanko tätä oloa jatkuu, mutta mä todella tarvitsin tätä. Vertaistuen merkitystä ei kyllä todellakaan koskaan saisi vähätellä. 

Muuten mulla on ollut ehkä vähän haastavia viikkoja ja kuukausiakin, kaikki on ollut tosi ahdistavaa ja vaikeaa, myös prosessiin ja muhun itseeni liittyen. Tarvitsin juuri tällaisen vahvistuksen sille että kyllä asiat menee eteenpäin, ja jos ei mene, niin sitten on muitakin jotka on samassa tilanteessa. Oli oikeasti huikeaa luoda katseensa huoneen yli ja nähdä pelkästään ihmisiä jotka on samassa tilanteessa ja tsemppaa mua täysillä, vaikka en edes kertoisi itsestäni mitään enkä tuntisi ketään. 

(Ja jos asiat menee suunnitellusti, niin mulla on kahden kuukauden päästä transsukupuolisuusdiagnoosi!) 

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Ei tän pitänyt mennä näin - tai siis ehkä sen piti mennä juuri näin

Elämä on jotenkin ollut pysähdyksissä, niin hyvässä kuin huonossakin. Halusin kuitenkin tulla nyt kirjoittamaan siitä hyvästä ja onnellisesta kuplasta jossa olen viimeiset viikot elellyt. Sisältövaroituksena voisi ehkä mainita rakkaushömpötyksen, varsinkin postauksen loppuosassa. 

Vähän yllättäen kävi niin, että aloin muutama viikko sitten seurustelemaan. Olin ajatellut, että en mä tässä elämäntilanteessa, kesken prosessin ja kesken jotenkin kaiken, osaisi olla kenenkään kanssa. Silti asiat vaan tapahtui, ja musta tuntui että niiden täytyy vaan antaa tapahtua.

Olen hurjan onnellinen. Onnellinen siitä, että mulla on vieressäni ihminen joka tuntuu juuri oikealta, siltä että sen kuuluukin olla siinä. Mun on tosi hyvä olla, ja tuntuu ihmeelliseltä että ollaan oltu yhdessä näennäisesti vasta niin vähän aikaa. Toisaalta ollaan asuttu yhdessä jo yli yhdeksän kuukautta, joten ehkä me tunnetaan toisemme kuitenkin jo aika hyvin.

Mua on vähän pelottanut heittäytyä ja olla tässä. Olen pelännyt mitä ihmiset ajattelee, minkälaisia kommentteja alkaa satelemaan kun seurustelusta tulee Facebook-julkista, ja ehkä olen pelännyt myös vähän sitä että tämä tarjoaa ihmisille uusia sanoja joilla sukupuolittaa mua väärin. Mun aikaisemmat kokemukset suhteeni julkistamisesta on pitkälti tuomioviestejä, ystävinä pitämieni ihmisten menettämistä ja hiljaisuutta. Nyt tuntui ihanalta, kun ihmiset on olleet niin onnellisia meidän puolesta, ja vanhemmillekin ilmoittaminen tuntui nimenomaan ilmoittamiselta eikä hyväksynnän hakemiselta (ei siis sillä etteikö mun vanhemmat olisi aina suhtautuneet ihanasti mun uusiin seurustelukumppaneihin, mutta nyt seurustelusta ilmoittaminen ei vaan enää tuntunut yhtä jännittävältä kuin aiemmin). Kaikki on myös musta tuntunut koko ajan niin oikealta, etten oikein ole voinut väittää sille tunteelle vastaan. 

Mulla ei ole ollut poikaystävää sitten teini-iän, enkä mä ollut varma olisiko mulla koskaan enää, koska oon koko aikuisikäni seurustellut kuitenkin vain naisten kanssa. Siitä huolimatta vielä enemmän uudelta tuntui ajatus siitä että mä itse olisin jonkun poikaystävä, vaikka tietysti oli aika väistämätöntä että mä sitä jossakin vaiheessa jollekin tulisin olemaan jos päätyisin seurustelemaan. Ihanaa se on joka tapauksessa, ja musta tuntuu että mun sydän pakahtuu joka kerta kun kuulen itseäni kutsuttavan poikaystäväksi. Mitään suurta pohdintaa seksuaaliseen suuntautumiseeni liittyen tämä ei kuitenkaan aiheuttanut, vaan oon jo pidempään ollut pitkälti määrittelemättä sitä minkä sukupuolisista ihmisistä kiinnostun, koska sillä ei ole mulle loppupeleissä merkitystä. 


En mä oikein tiedä mitä kirjoittaisin. Oon sanonut monta kertaa viime viikkojen aikana, että "ei tän pitänyt mennä näin", tarkoittaen sillä sitä, että mä en ajatellut tän menevän näin, ja sitten olen yhtä monta kertaa lisännyt, että "tai siis ehkä sen piti mennä juuri näin." Ja siltä musta tuntuukin. En ajatellut, että tässä vaiheessa elämääni olisin kenenkään kanssa, olin oikein tyytyväinen yksinkin, ja tuntuu että olen vielä niin kauhean kesken. Tuntui mahdottomalta päästää ketään ihmistä näin lähelle, ja sitten se ihminen vain olikin siinä ja se tuntui paremmalta ja oikeammalta kuin mikään muu.

Maailman ihaninta on se, että mun vierellä on ihminen joka haluaa olla siinä, juuri mun kanssa, juuri näin keskeneräisenä kuin olen. Sellainen ihminen, joka pääsee lähemmäs mua kuin kukaan muu, ja joka siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) näkee mut juuri sellaisena kuin olen. Ja sellainen ihminen, josta haluaisin tietää ihan kaiken, jolle en koskaan haluaisi mitään pahaa, jota haluan vaan rakastaa niin paljon kuin osaan ja jonka kanssa uskallan haaveilla. 

Olen onnellinen siitä että mun vierellä on ihminen joka haluaa olla siinä yhtä paljon kuin mä haluan olla sen kanssa. Olen onnellinen siitä että mulla on ihminen joka ymmärtää, joka tukee mua mun prosessissa, jota voin halata vaikka keskellä yötä, jonka välittämistä ja rakkautta mun ei yhtään tarvitse epäillä. Olen onnellinen siitä että on joku jonka kanssa nukkua päiväunia, jakaa ajatuksia, opetella tuntemaan, jolle lukea iltaisin Muumia, jonka kanssa katsoa Netflixiä, tehdä vegaanista ruokaa ja elää tätä elämää.