Projekti elämästä

Tämä kevät on ollut mulle aikaa, jolloin oon ehtinyt ajattelemaan paljon. Ehkä enemmän kuin olisin halunnutkaan. Jotenkin se, että polille ei ollut yhtään aikoja, mutta sitä viimeistä aikaa piti kuitenkin vielä odottaa, käynnisti mun mielessä paljon prosesseja ja ajatuksia. Tosi moni niistä liittyi mun lapsuuteen, nuoruuteen ja menneisyyteen nyt yleensäkin. 

Oon tällä hetkellä lähempänä itseäni kuin koskaan ennen. Tunnen itseni paremmin, ja mulla on sellainen olo että asioiden pitääkin edetä juuri näin. Vihdoin odotan tulevaisuutta ja sitä mitä elämällä on mulle antaa. Tuntuu että prosessi ja etenkin diagnoosin saaminen on avanneet ihan uusia mahdollisuuksia, antaneet mulle toivon oikeasta tulevaisuudesta. 

Samalla mun olo mun menneisyyteen nähden tuntui jotenkin irralliselta. Tuntui, että kaikki polilla ja mun omassa mielessä keskittyi hyvin paljon vain sukupuoleen, mun kokemukseen omasta sukupuolestani, ja vaikka menneisyydestäkin tietysti polilla paljon puhuttiin, niin usein sitä lähti itsekin käsittelemään siltä kantilta että mitä se mun sukupuolikokemuksesta sitten kertoo. 

Hiljalleen tutkimusjakson edetessä kävi vähän niin, että mun kuva omasta sukupuolestani tarkentui kyllä entisestään, ja löysin kuvaavia tapoja kertoa siitä muille ihmisille. Koska sukupuoli on ollut viimeiset pari vuotta mun elämässä niin suuressa keskiössä, oon ehkä sen seurauksena vähän unohtanut sen että olen paljon muutakin kuin sukupuoleni. 

Siksi päädyin nyt keväällä tekemään projektia itsestäni. Mulla on paljon valokuvia itsestäni lapsena ja nuorena. Lisäksi mä olen aina kirjoittanut päiväkirjaa ja/tai blogia, eli kirjallista materiaaliakin on mun elämän varrelta olemassa tosi paljon. Luin läpi mun kaikki päiväkirjat ja kävin läpi suuren kasan valokuvia. Lopulta yhdistin kuvat ja tekstit yhdeksi kokonaisuudeksi PowerPointiin. Ajattelin tulla jakamaan pieniä palasia siitä tänne bloginkin puolelle. Kaikkia kuvia ja kertomuksia en täällä tokikaan halua jakaa, ne on ihan liian henkilökohtaisia, mutta jotakin kuitenkin. 

Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen

Hän ihan yksin asui taloaan

Ja talo oli myöskin yksinäinen

Siis kaksin kerroin yksin peloissaan

Hän sytytteli yöllä lamppujaan

Ja ryömi peiton alle vinkumaan

Kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä

Ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä

Ja kaikkialla lamput syttyvät ja ovet lukitaan

Kun kaikki mönkiäiset lohduttavat toisiaan

Vaan kuka lohduttaisi nyytiä, vaikka tällä näin:

On yöllä kamalakin kamalampi, päivällä toisin päin.

-Tove Jansson

2.11.2000

Nyt sadesään jälkeen puuhun syttyy pieni valo

Se on sadepisara johon aurinko kauniisti heijastaa

Ja sen takia se loistaa kuin tähti kirkas pienoinen

19.3.2005

Ovi on lukossa, 

et pääse sisään.

Se on ovi minuun,

jota en halua avata sinulle, 

jota en halua avata kenellekään.

28.2.2006

Inhottaa olla minä.

En edes tunne itseäni minuksi. 

21.7.2008

Mutta tuntuu se kauhealta myös ajatella että mun pitää muuttua ja miettiä koko ajan mitä olen. Ihan kun en saisi surra. Sitä on vaan vähän vaikea selittää, kun en edes tiedä miksi olen rikki ja mitä mä oikeastaan suren? 

19.8.2009

Äiti sano että musta tulee varmaan taivaanrannanmaalari

Musta tuntuu etten osaa maalata ihan niin hyvin 

24.1.2010

Musta tuntuu niin paljolta ja tyhjältä että emmä edes tiiä. Mä en lopulta kuitenkaan osaa sanoa mitä multa "puuttuis", emmätiedä mikä oikeesti vois poistaa tän tyhjyyden, mikä sen täyttäis. 

3.11.2011

Mua ahdistaa kun en ole saanut luettua Raamattua pitkään aikaan... Jotenkin on ihan kauhea kynnys tarttua siihen ja lukea vaikka tiiän että pitäisi. Mulla on kamala olo muutenkin, sellainen että näytän varmaan ihan kamalalta ja en ollenkaan jaksaisi olla. 

30.7.2012

On inhottavaa joutua pelkäämään mitä muut ajattelee, mutta vielä inhottavampaa on oikeasti inhota itseään, syvällä sydämessään inhota ja tuntea että se on totta. Mutta emmä silti aina inhoa itseäni, on myös sellaisia hyviä hetkiä, sellaisia kun pystyy unohtamaan hetkeksi sen mitä itse on. Toisaalta ei haluaisi elää niin että joutuu välttelemään oman itsensä ajattelemista. 

26.6.2014

Varmastikaan ei ole tarpeellista eritellä sanoja ja lauseita, lyhyitä ja pitkiä keskusteluita, jotka on osa olleet enemmän ja osa vähemmän rakentavia. Monia hetkiä jotka on painaneet muhun ikuisen jäljen, aiheuttaneet sen että mua on ihan oikeasti pelottanut. Musta on tullut yksinäinen jopa tämän äärettömän suuren onneni keskellä kun ihmiset on nähneet paremmaksi vaihtoehdoksi lähteä. 

Monissa ihan arkisissakin tilanteissa mut valtaa epävarmuus siitä saanko mä olla. Saanko mä puhua ääneen, saanko mä iloita ja olla onnellinen. Saanko mä haaveilla, toivoa, elää vapaasti. Jokaisella meillä kaiketi on, ja pitäisi olla, siihen oikeus, mutta ne asiat, sanat ja kokemukset joita oon viime vuosina käynyt läpi on jättänyt muhun epävarmuuden siitä että onko mulla sitä samaa oikeutta kuitenkaan.

24.3.2017

Muista hengittää. 

karkaisin kaupungin taivaalle

vapaaksi olemaan totta

antaisin minuudelle äänen

uuden vihdoin löydetyn

keräisin kadonneet palaset

kasaisin niistä korjatun

näkisitkö silloin minut

kaikilta säröiltäni

näkisitkö minut 

En ehkä halua alkaa selittelemään tätä projektia sen enempää, sitä mistä joku tietty kuva tai muistiinpano on peräisin tai mihin mikäkin liittyy. Luulen, että on ihan hyvä antaa näiden olla vaan näin.

Tämän projektin tekeminen antoi mulle tosi paljon. Sain jotenkin jostakin uudesta kiinni itsessäni ja löysin jonkun sellaisen uudenlaisen yhteyden itseni ja menneisyyteni välille. Tuli sellainen olo, että mä olen todella aina ollut minä, vaikka aina en olekaan sitä samalla tavalla sanoittanut tai osannut sanoittaa kuin nyt. 

(Yksi postauksen teksteistä on lainaus Tove Janssonin kirjasta Kuka lohduttaisi Nyytiä?, loput tekstit on mun omista päiväkirjoista tai blogiteksteistä) 

Hoitoneuvottelu nro 2

Ajattelin, että kirjoittaisin vähän ajatuksia ja tunnelmia hoitoneuvottelusta sekä sen kulusta. Ensimmäinen hoitoneuvotteluhan oli silloin joulukuussa, ja koska silloin diagnoosia ei vielä asetettu, niin seuraava hoitoneuvotteluaika sovittiin nyt toukokuulle. Diagnoosi jäi silloin joulukuussa kiinni diagnostisten kriteerien aikamääritteestä, ja sen takia piti olla melko varmaa että diagnoosi nyt toukokuussa tulisi, kun lääkäri itse joulukuussa ilmaisi että tällöin riittävästi aikaa olisi kulunut. 

Mä odottelin koko kevään tekstiä kanta.fi-palveluun joulukuun käynnistä, eikä sitä vaan alkanut missään vaiheessa kuulumaan. Lopulta en kuitenkaan koskaan tullut soittaneeksi polille, ja koska joulukuun tapaaminen oli sen verran tunteellinen, alkoi muhun kevään aikana hiipiä pelko siitä menikö kaikki niin kuin muistelin, ja saisinko mä nyt sitten kuitenkaan diagnoosia. Tuntui etten vaan voisi uskoa sitä ennen kuin se ihan oikeasti ja konkreettisesti olisi totta. 

Jännitin tätä toista hoitoneuvottelua aivan valtavasti, jotenkin eri tavalla kuin sitä ensimmäistä. Ehkä taustalla oli jotenkin se pelonsekainen kauhu siitä että enhän mä viimeksikään saanut diagnoosia, entä jos kuitenkin joudun nyt elämään sen uudelleen. Edelliset pari yötä nukuin tosi kehnosti, ja etenkin viimeinen yö ennen hoitoneuvottelua oli järkyttävä. Heräilin tunnin välein ja mun koko keho oli niin jännittynyt että kaikkialle vaan sattui, en tiennyt yhtään miten selviän aamuun. Lopulta heräsin kaksi tuntia ennen kellon soittoa ja päätin lakata yrittämästä nukkua. 

Hoitoneuvottelu itsessäänhän meni sitten kuitenkin tosi hyvin. Siinä oltiin mukana minä, lääkäri ja sairaanhoitaja, lisäksi mulla oli Samuel tukena aulassa odottamassa ihan niin kuin joulukuussakin. Lääkäri ja hoitaja kyselivät tapaamisen alkuun mun kuulumisia ja sitä onko mun kokemus sukupuolestani pysynyt samanlaisena tai onko se muuttunut. Tämän jälkeen lääkäri totesi, ettei diagnoosin asettamiselle ole hänen mielestään mitään estettä, ja sanoi sitten että no nyt sitten hän tämän diagnoosin mulle antaa. 

Sen jälkeen alettiin käymään keskustelua mun toiveista hoitojen suhteen. Ensisijaisesti mä tarvitsen hormonihoitoa sekä mastektomian, joten niistä sitten keskusteltiin. Hormonipolille lääkäri teki lähetteen heti, ja mastektomiaan tehdään lähete kun hormonihoitoa on takana puoli vuotta. Mä päädyin omalla kohdallani siihen, että pyysin lähetteet suoraan TAYSiin. Helsingissäkin hoitoa olisi saatavilla, mutta eri ihmisten kanssa juteltuani totesin, että mun tarvitsee stressata ja jännittää vähemmän esimerkiksi bmi-rajojen suhteen, jos lähden hakemaan hoitoa Tampereelta. Suomessa jokaisella on oikeus valita oma hoitopaikkansa onneksi, ja vaikka mua etukäteen jännitti miten paljon tätä päätöstäni joutuisin perustelemaan, niin lääkäri ja hoitaja totesivat että mikäs siinä. Kysyivät kyllä syitä tämän valinnan taustalla, mutta eivät mitenkään vaatineet niitä kertomaan. 

Olin alun perin päättänyt pyytää lähetteen mastektomiaan nyt heti myös. Olen kyllä tietoinen suosituksesta sen suhteen, että hormonihoitoa pitäisi olla taustalla noin vuoden verran ennen mastektomiaa, koska kehon mittasuhteet ja lihaksisto muokkautuvat hormonihoidon aikana vielä niin paljon. Samalla mun elämä binderin ja kehodysforian kanssa on sen verran rankkaa, että olin ajatellut pyytää lähetteen joka tapauksessa nyt heti. Lääkäri ja hoitaja eivät siihen kuitenkaan suostuneet, sillä kuulemma tässä vaiheessa tehdyt lähetteet palautuisivat suoraan takaisin. Olen kuullut erilaistakin tietoa ja ihmisten kokemuksia, mutta he olivat tässä asiassa hyvin ehdottomia, joten lähetettä mastektomiaan ei nyt vielä tehty. 

Lopuksi keskusteltiin vielä jonkin verran mun kokemuksesta tutkimusjaksoon liittyen, en tiedä oliko se mitenkään suunniteltua tai pakollista, mutta päädyttiin juttelemaan kuitenkin. Lääkäri ja hoitaja myös kyselivät miltä musta tuntui tämä puolisen vuotta hoitoneuvotteluiden välissä. 

Mä koen kaiken kaikkiaan saaneeni tosi hyvää kohtelua polilla. Tutkimusjakso ei ole mitenkään kiva kokemus, ja sen läpikäyminen on tosi raskasta, tai ainakin se oli sitä mulle. Silti koen, että transpolin henkilökunta, he niistä jotka on mua sattuneet tapaamaan, on tehneet siitä mahdollisimman siedettävää. Sen sanoin myös tänään mun lääkärille ja hoitajalle. 

Tämä kevät on ollut pitkä, ja välillä on tuntunut tosi raskaalta ja epätoivoiselta odottaa tätä hoitoneuvottelua ja pelätä sen lopputulosta. On ollut turhauttavaa ja inhottavaa vain odottaa. Näin jälkikäteen tietysti on hyvä sanoa ihan mitä tahansa, mutta koen kyllä, että tässäkin ajanjaksossa on ollut hyviä puolia. Oon esimerkiksi tehnyt projektia omasta elämästäni ja jotenkin eri tavalla pystynyt tutustumaan itseeni uudelleen. Transprosessi on niin iso asia, koko elämän kokoinen, että se on ainakin multa vienyt jotenkin osan minuudestakin pois. Samalla kun on lähempänä itseään kuin koskaan ennen ja enemmän kosketuksissa omaan syvimpään olemukseensa kuin ikinä, niin menettää kuitenkin jotakin muuta. Tuntuu ettei normaalia elämää samalla tavalla ole, ja kun kaikki keskittyy sukupuoleen, alkaa unohtamaan mikä muu itsessä on hyvää, kiinnostavaa ja ylipäätään olemassa. 

Tällä hetkellä olen onnellinen diagnoosista. Olen onnellinen siitä, että odottaminen mun elämässä muuttaa muotoaan. Odottaminenhan ei todellakaan lopu mihinkään, vaan seuraavaksi alan odottamaan aikoja hormonipolille. Jonotilanne on tällä hetkellä kuulemma noin kolme kuukautta, on siis todennäköistä että voisin päästä hormonipolille elokuussa. Käytännössä testot voisin aloittaa siis alkusyksystä. Aika huikeeta! 

Tästä diagnoosin saamisesta alkaa nyt mun kohdalla myös ns. tosielämäkoe. Sen aikana tulen käymään sairaanhoitajan luona transpolilla kaksi kertaa; kerran syksyllä ja kerran keväällä. Sen jälkeen on vielä tapaaminen lääkärin kanssa, noin vuoden kuluttua. 

En tiedä, tuntuu vaan huikealta olla nyt tässä. Vihdoin. Tähän on vaan tähdätty niin kauan! 

F64.0 transsukupuolisuus

Mä en edes tiedä mitä kirjoittaisin ja mistä aloittaisin. Tänään oli ihan kauhean pelottava päivä - ja loppujen lopuksi ihan maailman paras. Varmaan tämänastisen elämäni tärkein.

Mä sain tänään diagnoosin.

F64.0 transsukupuolisuus.

Tiesinhän mä, että tänään sen diagnoosin pitäisi vihdoin tulla, ja silti tuntuu ihan epätodelliselta että nyt mulla on se. En jotenkin vielä kuitenkaan ymmärrä sitä. 

Hoitoneuvottelu, jossa diagnoosi siis asetettiin, meni hyvin, ajattelin kirjoittaa siitä myöhemmin oman postauksensa. Nyt on jotenkin liian vaikea kasata ajatuksia. Kaikki tuntuu epätodelliselta ja maailma näyttää erilaiselta. Tuntuu että voin pitkästä aikaa hengittää. 

Aamulla laitoin onnensukat jalkaan. Tuntuu hyvältä kun varpaissa on sateenkaaria vaikkei ne kenkien sisältä mihinkään näykään. 

Mä hain lähetteen työterveyslääkäriltä transpolille lokakuussa 2017. Ensimmäinen aika transpolilla mulla oli tammikuussa 2018. Lähetteen hausta diagnoosin saamiseen kesti siis vuosi ja seitsemän kuukautta, ensimmäisestä poliajasta diagnoosiin meni aikaa noin vuosi ja neljä kuukautta. Vaikka se koko ihmiselämää ajatellen on verrattain melko lyhyt ajanjakso, on se kuitenkin usein tuntunut loputtoman pitkältä taipaleelta joka on vienyt kaikki mun voimat. 

Tutkimusjakso transpolilla ei ollut mulle helppo. Vaikka kaikki meni ihan hyvin, mut kohdattiin polilla omana itsenäni ja sain hyvää kohtelua, niin siitä huolimatta tuntuu siltä, että noin rankka kokemus jättää jälkensä ihmiseen. Viimeiset puolitoista vuotta, ja toki sitä ennenkin, mun elämä on keskittynyt hyvin paljon vain sukupuolen pohtimiseen, ja välillä on siksi tuntunut että olen ollut aika hukassa itseltäni elämän muilla osa-alueilla. On ollut vaikea keskittyä muuhun elämään. Ja kuitenkin sitä muutakin elämää on tässä sivussa pitänyt yrittää parhaansa mukaan elää. 

Tänne menemistä mun ei toivottavasti enää tarvitse jännittää, vaikka seuraavan vuoden aikana muutama kontrollikäynti vielä onkin. 

Mutta nyt mulla vihdoin on diagnoosi. Nyt mun ei tarvitse enää pelätä. Diagnoosia ei enää oteta multa pois, ja se oikeuttaa mut kaikkiin niihin hoitoihin joita tarvitsen. Odottamista on totta kai luvassa edelleen, mutta se tuntuu aivan erilaiselta nyt kun konkreettisesti mennään asioita kohti. 

Nyt juuri on vaikea summata ajatuksia tämän enempää. Tänään on ollut mun tähänastisen elämän tärkein päivä, ja viimeisen vuorokauden aikana olen käynyt läpi niin paljon tunteita laidasta laitaan, että ei kai ole ihmekään jos on vähän sekava ja väsynyt olo. Silti, kuten aiemmin sanottua, pitkään aikaan ei ole ollut näin helppo hengittää! 

Pitkästä aikaa

Blogi on ollut viime aikoina aika hiljainen. En oikein osaa sanoa mistä se johtuu. Ehkä elämäkin on ollut aika hiljaista. Tuntuu, että kaikki mussa ja mun elämässä keskittyy vaan hoitoneuvottelun odottamiseen, elämään sen jälkeen. Hoitoneuvotteluhan on ensi viikon keskiviikkona, siihen on enää viitisen päivää aikaa. Se tuntuu hurjalta. 

On ihan uskomatonta miten kuluttavaa odottaminen on. Oon pyrkinyt ihan tietoisesti olemaan ajattelematta koko hoitoneuvottelua ja laskematta siihen päiviä. Se ei ole kamalan helppoa, koska tuntuu että ei oikein muuta osaisi ajatellakaan. Heti kun koko hoitoneuvottelu tulee mulle mieleen, niin mä menen tosi jännittyneeseen tilaan eikä mistään muusta meinaa enää tulla mitään, en pysty keskittymään mihinkään. 

Siitä huolimatta, että hoitoneuvottelu stressaa ja pelottaa ja odotus tuntuu hallitsevan koko elämää, oon tehnyt myös paljon kivoja juttuja. Iloitsen tosi paljon keväästä, on ollut ihana vähän järjestellä parveketta ja istutella erilaisia kasveja parvekkeelle kasvamaan. Tai ei ne vielä ole parvekkeella, mutta olen kasvatellut esimerkiksi hernettä, tomaattia, ruohosipulia ja avomaankurkkua ja odotan että ilmat lämpenee tarpeeksi jotta voin siirtää ne parvekkeelle. 

Yksi ilta mun kaksi hyvää ystävää kävi meillä kylässä. Juotiin teetä, syötiin mokkapaloja joita olin leiponut, naurettiin paljon ja juteltiin. Oli ihana olo, sellainen jotenkin tosi onnekas siitä että mun elämässä on niin kivoja ihmisiä. Jotenkin siihen hetkeen tiivistyi tunne siitä että mulla on elämässäni ihmisiä jotka välittää ja pitää musta juuri tällaisena kuin olen. Se tuntui tosi hyvältä oivaltaa. 

Vappua ei loppujen lopuksi vietetty kovin ihmeellisesti, mutta käytiin kuitenkin Helsingin keskustassa vähän katsomassa vappumeininkejä ja istuttiin puistossa syömässä jätskiä. Päivä oli keväinen ja oli ihanaa kävellä käsi kädessä ihmispaljoudessa. 

Tuntuu, että nyt kevään aikana olen aika usein jäänyt vain kotiin, koska on ollut liian paha olla, liian vaikea bindata tai on vaan ahdistanut. Oon karsinut kirkossakäyntiä ja ihmisten tapaamista, mutta onneksi sentään välillä oon päässyt myös pois kotoa. Viime sunnuntaina olin onnellinen kun meidän kirkon wc-tilat oli muutettu kaikille sopiviksi. Uudet, ihan pysyvät kyltit on kuulemma myös tilattu. Huippua! 

Elämässä on siis paljon hyviäkin asioita. Vaikka tämä on pääasiallisesti mun prosessiblogi (ja no, elämäblogi myös), niin mulla ei ihan hirveästi ole sanottavaa prosessiin liittyvistä asioista juuri nyt. Tuntuu etten jaksa ajatella, ja että halusin tulla vain ilmoittamaan että täällä ollaan. Palaan keskiviikkona toivottavasti hyvien uutisten kanssa!