Helsinki Pride 2019

Oon osallistunut Helsinki Pride -kulkueeseen muistaakseni viimeisten seitsemän vuoden ajan. Ensimmäisinä vuosina se oli ihan kauhean jännittävää, kävellä kumppaninsa kanssa käsi kädessä kun oli tottunut että arkena kaikki vaan tuijottaa, ei välttämättä mitenkään hyvällä. Oli ihanaa tajuta, että kukaan ei tuijota vaan kerrankin sitä vaan sulautuu joukkoon. 

Jossakin vaiheessa tajusin, että Helsinki Pride on muutakin kuin lauantaipäivä. Ehkä toisena vuonna osallistuin jo johonkin Pride-viikon ohjelmaan, vähintäänkin sateenkaarimessuun, mutta pitkä välimatka Helsinkiin vähän rajoitti tuota osallistumista. Viime vuonna iloitsinkin siitä, että asuin jo Helsinki Pride -viikon aikana Helsingissä, mutta mun osallistuminen jäi silti aika vähäiseksi. 

Tänä vuonna oli vähän toinen tilanne. Ei mulla ollut etukäteen mitään ajatusta siitä, että nyt pitäisi osallistua kaikkeen mahdolliseen, enkä osallistunutkaan, mutta tänä vuonna tuntui, että elin jotenkin mukana koko viikossa tosi paljon. Tapasin paljon ihmisiä ja tein paljon asioita. 

Maanantaina kävin katsomassa yhden valokuvanäyttelyn, tiistaina käytiin Trasekin piknikillä, keskiviikkona kävin tsekkaamassa Pride Housen ja osallistuin kirkon järjestämään tapaamiseen sukupuolivähemmistöille. Torstaina oli mulle iso päivä kun pidin itse puheeni Töölön kirkossa järjestetyssä tapahtumassa. Perjantaina osallistuin vielä sateenkaarimessuun Kallion kirkossa, ja eilen lauantaina kävelin kulkueessa ja olin mukana puistojuhlassa. Tuntuu, että koko viikon aikana on saanut tavata tosi paljon ihmisiä, niin vanhoja tuttuja kuin muutamia uusiakin, ja se on ollut ihanaa. 

 

Tämä viikko on ollut jotenkin erityisen ihana. Tai mulla nyt on ehkä muutenkin ollut jotenkin levollisempi ja rauhallisempi olo, ja jotenkin tämä viikko oli sellainen ihana sateenkaarikupla joka sisälsi mulle paljon hyväksyntää, mielekästä tekemistä, kivoja sosiaalisia hetkiä ja jotenkin sellaista rauhaa. Sai vaan olla mitä on, ei tarvinnut huolehtia mistään. (paitsi jännittää sitä puheen pitämistä tietysti) 

Kuten varmaan on käynyt selväksi, on kirkko aika olennainen osa mun elämää. Jotenkin oon tänä vuonna iloinnut erityisen paljon siitä että oon saanut turvallisesti osallistua kirkon järjestämiin juttuihin. Oon pystynyt rauhassa pohtimaan sitä miten itse ajattelen erilaisista asioista ja jotenkin vaan olemaan vailla sen suurempaa tarvetta määritellä mitään. 

Kokonaisuudessaan siis Pride-viikko oli ihana, kulkue ja puistojuhla oli hyvä lopetus mahtavalle viikolle! 

Mä tein sen!

Eilen torstaina järjestettiin osana Pride-viikkoa Töölön kirkossa "Lauluja ja kertomuksia sateenkaarilampaista" -niminen tapahtuma, jossa kuultiin musiikkia sekä meidän sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien puheenvuoroja liittyen kirkkoon, kristinuskoon ja hengellisyyteen. Mua pyydettiin yhdeksi puheenvuroon pitäjäksi jo keväällä, ja menin silloin suostumaan. 

Julkinen puhuminen on ehkä yksi suurimmista peloista joita mulla on, minkä lisäksi kirkko paikkana on mulle haastava ja aihekin oli hyvin henkilökohtainen, kipeäkin. Suostuin silti. Ehkä osittain siksi, että tapahtumaan oli vielä niin pitkä aika eikä se tuntunut sen takia niin pelottavalta vielä silloin, mutta suurimmaksi osaksi siksi, että tästä aiheesta on mun mielestä ihan äärettömän tärkeä puhua. Koin että mulla voisi olla jotakin annettavaa. 

Olin eilen aivan kauhuissani. En oikein itse edes saanut kiinni siitä miltä musta tuntui. Silti mulla oli vahva luotto siihen, että mä kyllä pystyn siihen kun olen päättänyt ja kun olen valmistautunut hyvin. Juuri ennen h-hetkeä tunnelmat oli kyllä jotakin niin sekavaa etten edes osaa kuvailla, mutta kun musiikki ja koko tapahtuma itsessään alkoi, muhun laskeutui edes hitunen jotain rauhaa joka ehkä sitten auttoi jaksamaan. 

Ja tiedättekö mä tein sen! Mä puhuin sille kirkolliselle niitä ihmisiä. Ja se oli huikeaa! (Alapuolella on todistusaineistoksi kuva siitä että mä todella tein sen)

Tuo kokemus oli ihan huikean hyvä. Tai no, oli mulla tosi sekava olo heti puheen pitämisen jälkeen, mutta näin vuorokausi tuon tapahtuman jälkeen mä uskallan olla jo aika ylpeä itsestäni. Jotenkin se, että mun vaikeat kokemukset menneisyydestä ja pelot sai kohdata sen valtavan hyväksynnän joka sieltä yleisöstä huokui, ja mä sain puhua tuollaisista asioista juurikin kirkossa, oli ihan valtavan voimauttavaa ja korjaavaa. Mä ihan oikeasti sain kerrankin kirkossa kokemuksen siitä että mut nähdään, mua kuullaan ja mut otetaan vakavasti. 

Lisäksi yleisössä oli tosi monta mulle rakasta ihmistä. Tuntui, että katsoin sitten minne päin kirkkosalia tahansa, oli vastassa lempeä, hyväksyvä ja välittävä katse mua kohtaan. Se tuntui ihan älyttömän hyvältä ja korvaamattomalta. Mulla on ihan hirveästi ihania ihmisiä elämässäni joista saan olla kiitollinen. 

Illalla tulin kotiin ja näin taltioinnin tuosta mun pitämästä puheesta. Huolimatta siitä että musta itsestä tuntui että mä vaan tärisen ja panikoin, sainkin huomata että hei mähän näytin ihan rauhalliselta, mun puheesta sai selvää ja mä en ollutkaan kovin huono. Lisäksi mä sain huomata, että ehkä ensimmäistä kertaa koskaan mä tunnistan itseni jonkun muun kuvaamalta videolta. 

Kotona Samuel sanoi mulle, että muidenkin ihmisten pitäisi saada kuulla tuo puhe. Mä en ollut ehkä ihan vakuuttunut, mutta jäin kuitenkin miettimään asiaa. Lopulta päädyin siihen, että kuvasin videon tänään uudelleen ja latasin sen ihmisten nähtäväksi. 

Sen jakaminen on pelottavaa, pelottavampaa kuin minkään blogipostauksen jakaminen ikinä, ja mä tiedän että voin saada siitä hyvin rikkoviakin kommentteja. Mutta silti mä koen tärkeäksi sen, että saan ääneni kuuluviin. Vaikka se on vain mun ääni, se on tärkeä ja arvokas juuri siksi. 

Pride-viikko

Pride-viikko alkaa olla jo puolessa välissä, ja tänä vuonna mä olen kyllä osallistunutkin sen tapahtumiin enemmän kuin varmaan koskaan aikaisemmin. Maanantaina kävin katsomassa Kallion kirjastossa olevan valokuvanäyttelyn (joka oli kyllä vähän hankalasti asetettu sinne esille), eilen osallistuttiin Trasekin piknikille ja tänään kävin kirkon järjestämässä tapahtumassa sukupuolivähemmistöille. Niin ja poikkesin Pride Houseen ja ostin tuon söpön translipunvärisen prinssin. 

Tarkoituksena on osallistua loppuviikostakin tapahtumiin. Huomenna torstaina oon itse asiassa itse puhumassa yhdessä tapahtumassa (klo 18:00 Töölön kirkossa jos joku haluaa tulla kuuntelemaan). Jännittää, mutta luulen, että palaan kirjoittamaan tästä tapahtumasta myöhemmin vielä lisää ja julkaisen ehkä jopa siellä puhutun puheenkin täällä blogissa. Perjantaina mun on tarkoitus mennä ainakin sateenkaarimessuun Kallion kirkkoon. Lisäksi Kallion kirkossa on valokuvanäyttely jonka aion ehdottomasti käydä katsomassa, ehkä juuri silloin perjantaina.

Lauantai sitten on tietysti kulkue- ja puistojuhlapäivä. Aiempina vuosina oon osallistunut kulkueeseen niin, että oon aina välillä hypännyt tien vierelle katsomaan meininkiä ja sitten taas liittynyt mukaan kulkueeseen. Katsotaan miten tänä vuonna. Sunnuntaina olisi vielä sateenkaariseurat jotka mua kiinnostaisi, mutta katsotaan onko jaksamista lähteä sinne. 

Pride-viikko on jotenkin mulle aina sellainen hengähdyshetki ja juhlanpaikka vuodessa. Viikon verran saa bongailla sateenkaarilippuja ja on sellainen olo että on edes vähän näkyvä. Tiedostan, että Helsingissä monia asioita otetaan huomioon ihan ympäri vuoden enemmän kuin muualla päin Suomea, mutta jotenkin tuntuu silti hurjan hyvältä ja lohdulliselta kun sateenkaaria vilisee joka nurkalla ja ihmisten vaatetuksestakin voi helpommin päätellä kuka ehkä voisi kuulua vähän samaan porukkaan kuin itse. Ja totta kai on tärkeää että asioita tehdään näkyvämmäksi edes kerran vuodessa. 

Tahdon toivottaa kaikille ihanaa Pridea! 

Ensimmäinen aika hormonipolille

Kuten kuvasta näkyy, niin mä sain ensimmäisen ajan hormonipolille Taysiin. Olin tänään poissa kotoa, ja sain viestin, että sulle tuli paksu kirjekuori, ja liitteenä oli kuva jossa näkyi mistä kuori on peräisin. Olisin halunnut heti lähteä pikimmiten kotiin katsomaan mitä kuori sisältää. Ja onhan tää nyt aika siistiä!

Tosiaan, kuori sisälsi ensimmäisen ajan hormonipolille, ja se on parin kuukauden sisällä. Lisäksi kuoressa oli saapumisohjeita sairaalalle, sairaala-alueen kartta, täytettäviä papereita, lähete labroihin ja ohjeet labrassakäyntiä varten jne. En perehtynyt niihin vielä kovin syvällisesti, vaan keskityin iloitsemaan siitä tunteesta että mulla on ensimmäinen aika hormonipolille tiedossani. 

Ei kai mulla ole tästä oikeasti kovin paljoa sanottavaa vielä, oon vaan iloinen. Jotenkin tuntuu epätodelliselta että nyt asiat oikeasti etenee. Tai tiesinhän mä diagnoosin saatuani, että tämä olisi suunnilleen se etenemisaikataulu, mutta ei mikään silti ole tuntunut todelliselta, oishan mun lähete voinut vaikka hukkua matkalle tai jotakin. Nyt se kuitenkin on mustaa valkoisella ja seuraavaksi suuntana on hormonipoli! 

Odottaminen nyt diagnoosin saamisen jälkeen on ollut jotenkin paljon helpompaa. En ollut itsekään ehkä ihan tajunnut miten rankkaa se diagnoosin odottaminen ja epätietoisuudessa eläminen oli. Vaikka diagnoosin saaminen ei käytännössä sillä hetkellä muuttanutkaan mitään, niin mun oma olo muuttui kuitenkin huomattavasti, ja mun on viime viikkoina ollut jotenkin paljon helpompi olla. Vaikka dysforia tai muu sellainen ei tietenkään mihinkään maagisesti olekaan kadonnut, niin mun on kuitenkin jotenkin parempi olla itseni kanssa. Sen tunteen olen toivottanut tervetulleeksi enemmän kuin mielelläni. 

Juhannus

Musta tuntuu välillä, tai okei, tosi usein, pelottavalta tavata uusia ihmisiä. Oon aina ollut hiljainen ja ujo, ja oon kai jotenkin oppinut ajattelemaan että se olisi huono asia, ja ettei ihmiset siksi jotenkin pitäisi musta. Nykyään pelkään myös paljon sitä että mua väärinsukupuolitetaan ja sitä miten itse reagoin uusiin tilanteisiin (ja siihen väärinsukupuolittamiseen). Lisäksi mua ahdistaa olla poissa kotoa ihan jo käytännön syiden (lue: bindaamiskipujen) takia. Oli siis monta syytä, miksi viikon mittainen juhannusreissu poikaystävän vanhempien luokse (joiden kanssa ei vielä tunnettu kovin hyvin) tuntui aika pelottavalta. 

Halusin kuitenkin tulla kirjoittamaan, että mulla on ollut ihana juhannus. Tehtiin paljon hyviä ruokia (tässä vähän liian monta kuvaa niistä), syötiin ja vietettiin aikaa yhdessä. 

On tuntunut hyvältä ihan vaan olla, ja oon pystynyt olemaan ihan rauhassa. Juttelemaan ihmisille, olemaan oma itseni ja sivuuttamaan monia asioita jotka usein häiritsee ja hermostuttaa mua (niin kuin vaikka sen että mitähän muut musta ajattelee, tai että ne kuitenkin ajattelee musta jotakin mitä en ole). Oon jotenkin iloinen ja ylpeä siitä että olen pystynyt, ja että mulla on ollut kivaa. Oon nauttinut yöllisistä kävelyistä ja yhteisistä hetkistä, on tuntunut vähän siltä että oltaisiin mökillä, ja on ollut loppujen lopuksi kuitenkin kivaa olla vähän kesälomareissussa.

Lisäksi eilen tapahtui ihan paras juttu. Me käytiin sisävesiristeilyllä. Risteily itsessään oli tosi kaunis ja ihana, nautin olostani siellä tosi paljon. Sen lisäksi siellä risteilyaluksen kannella myytiin juomia, ja kun me Samuelin kanssa istuttiin siellä, niin meille tultiin myymään juotavaa saatesanoilla: "ja tästä herroille?" 

Se sisällytti mutkin! Mä tulin taas niin iloiseksi, jotenkin tulee sellainen ihan epätodellinen olo, hyvällä tavalla, kun joku spontaanisti sukupuolittaa mua oikein. Se tuntui ihanalta. 

Ehkä oikeinsukupuolittamisesta vielä jossakin vaiheessa tulee normaalia ja arkista, ehkä sitä joskus ei enää samalla tavalla edes huomioi, mutta nyt jokainen kerta tuntuu äärettömän arvokkaalta ja tärkeältä. Ehkä on hyvä kirjoittaa näitä siksi muistiin tännekin; että sitten myöhemmin muistaa miten onnellinen saa olla jos oikeinsukupuolittaminen muuttuu arkipäiväksi. 

Oikeinsukupuolittaminen

Tosi usein puhutaan väärinsukupuolittamisesta, ja mäkin oon tainnut puhua siitä aika paljon. Se onkin tosi iso osa mun arkea, asia joka vaikeuttaa mun elämää ja saa mulle aikaan pahan olon tosi helposti sekä toistuvasti. Väärinsukupuolittamista on monenlaista, ja ihmiset tuskin aina edes huomaa tekevänsä sitä. Joskus se on suoraa ja sanallista, joskus siihen on vaikeampi puuttua. 

Halusin kuitenkin tulla kirjoittamaan siitä, miltä oikeinsukupuolittaminen tuntuu. Tai ylipäätään siitä, että mua on välillä oikeinsukupuolitettu, oon mennyt läpi miehenä, ja se tuntuu aivan sairaan hyvältä! 

Tänään kävin yhdessä kirppistapahtumassa täällä Helsingissä. Menin katselemaan erään myyjän tavaroita, joita hän siihen koko aika asetteli näkyville lisää. Tuolla miesoletetulla myyjällä sattui olemaan kädessään joku takki, jota hän sitten mulle näytti kun siinä satuin olemaan, ja totesi samaan aikaan: "Siitä äijälle tämmönen." 

Mä häkellyin, hetken mietin kuulinko oikein, puhuiko se mulle, voiko niin muka olla. Ja sitten mut täytti aivan valtava ilo ja onnellisuus, tuntui että joku oli nähnyt mut. Joku vieras ihminen, joku joka ei mieti miten juuri mulle pitäisi puhua, joku jota tuskin tulen tapaamaan koskaan enää, joku jonka ei tarvitse yrittää miellyttää mua. Joku sellainen tyyppi sanoi mua äijäksi ihan spontaanisti! 

Se tuntui vaan niin hyvältä. Olisin halunnut kertoa sille tyypille että se pelasti mun päivän, mutta toimin itselleni tyypillisesti ja liukenin vähin äänin paikalta. Silti, miten hykerryttävä olo tuosta tulikaan! 

Kerran aiemmin oltiin keskustassa, ja joku tuli pyytämään meiltä bussirahaa. Hänkin aloitti puhumisen "hei pojat", viitaten sillä myös muhun, ja se tuntui myös tosi hyvältä. En mä silloinkaan oikein meinannut uskoa että se oikeasti puhui mulle ja tarkoitti sillä muakin. 

Usein mä pelkään sitä että mua jotenkin sukupuolitetaan julkisilla paikoilla, että joku feissari tulee sanomaan että "mitäs neiti" tai kaupan kassa huikkaa perään että "hei rouva, sulta jäi tämä vielä." Se on kauhea ajatus, ja saa mut olemaan jotenkin kauhean varuillani julkisilla paikoilla. Mä itse pyrin olemaan sukupuolittamatta muita ihmisiä puheissani, jos en tiedä miten toinen sukupuolensa määrittelee. Toisaalta oon onnellinen siitä että mut on nähty sellaisena kuin olen ja se on sanottu ääneen. 

En tiedä, onhan se ihanaa mennä läpi ja ihanaa kun ihmisten sanomisista saa sen kuulla ja reaktioista nähdä. Edes joskus. Samalla koskaan ei voi tietää meneekö joku sukupuolittava termi toisen ihmisen kohdalla oikein, ja aiheuttaako sillä paljon pahaa mieltä. Tuntuu ristiriitaiselta, kun mun itseluottamusta kuitenkin tuollaiset oikeinsukupuolittamiset valtavasti nostaa ja tukee. 

Joka tapauksessa haluan nyt nauttia tästä tunteesta. Siitä että mut on nähty oikein, mut on kohdattu niin kuin haluaisinkin tulla kohdatuksi. Tuo muutaman sekunnin kohtaaminen ihan oikeasti pelasti mun päivän, ja muistan sen varmaan vielä pitkään. 

Kuulumisia

Kevät oli ihan kauhean vaikea, ja vaikka nyt alkaa olla jo elävämpi olo, niin silti välillä tuntuu vaikealta muistaa että voisi tehdä asioita ja ehkä jaksaisikin. Toisaalta välillä pelottaa edes yrittää, kun on nyt useiden kuukausien ajan tottunut siihen että kaikista pienimmät ja arkisimmatkin asiat vievät yhtäkkiä kaikki voimat. On täytynyt valita tarkasti mihin omat voimavarat riittää, ja jättää monta kivaa asiaa tekemättä, kun ne ei oikeasti ole meinanneet riittää juuri mihinkään. 

Nyt elämä alkaa kuitenkin taas voittaa. On kesä, ja vaikka en hellesäistä oikein välitäkään, niin valon määrä, kohisten kasvavat viherkasvit ja kevyt kesätunnelma tekee mullekin kuitenkin oikein hyvää. Tuntuu, että vihdoin jaksan taas tavata ihmisiä ja olla innoissani asioista. Olen alkanut jopa selvittelemään keväällä rästiin jääneitä koulutehtäviä, ja se jos jokin kertoo siitä että voin paremmin ja omat voimavarat on lisääntyneet. 

Viime viikolla mun omakantaan oli vihdoin ilmestynyt diagnoosi. Odotin sitä ihan valtavasti, koska vaikka tiesin että kyllähän mulla nyt se diagnoosi on, niin tuntui tosi hyvältä oikeasti nähdä mustaa valkoisella ja varmistua siitä että se kaikki olikin totta. Onhan se ristiriitaista että mielenterveysdiagnoosista iloitsee näin paljon, mutta näin tämä nyt vaan vielä tällä hetkellä on. 

Kesäksi mulla ei ole kauheasti suunnitelmia. Juhannusviikoksi toivottavasti reissataan toiselle paikkakunnalle, ja kesäkuun lopussa on Pride-viikko. Silloin olen muuten puhumassa yhdessä Pride-viikon tapahtumassa. Se on tosi kaukana mun mukavuusalueelta, mutta koin sen kuitenkin tärkeäksi, ja ehkä infoan siitäkin sitten lähempänä täällä. Lisäksi kesällä olisi tosiaan tarkoitus tehdä koulujuttuja mahdollisimman valmiiksi, ja se varmasti viekin oman aikansa. Melko hyvältä onneksi näyttää jo tässä vaiheessa. 

Kaikista onnellisin olen ehkä Samuelista. Meillä menee hyvin, on hyvä olla yhdessä. Tuntuu siltä kuin toinen olisi ollut tuossa aina, vaikkei olekaan, ja välillä on ihan hassua tajuta miten vähän yhteistä historiaa meillä loppujen lopuksi onkaan. Olen joka päivä onnellinen siitä että meillä on toisemme, elämä tuntuu jotenkin erilaiselta ja hyvältä kun ollaan ja eletään yhdessä. 

On tuntunut vähän vaikealta alkaa kirjottamaan, jotenkin kai kevään tauko vähän kaikesta hämää edelleen ja saa ajattelemaan, ettei mulla ole mitään jaettavaa tai edes jaksamista jakaa mitään. Ajattelin kuitenkin, että voisin kirjoitella tekstin ainakin siitä, miltä mun sukulaisuus- ja perhesuhteet on tuntuneet prosessiin liittyen. Jotenkin käyn läpi päässäni paljon muitakin ajatuksia, mutta en osaa ehkä jäsennellä niitä tarpeeksi jotta saisin ne tekstiksi tänne. 

Pride-viikolla tapahtuma jossa puhun, liittyy tosiaan kirkkoon, ja ajattelin, että siihen liittyviä ajatuksia olisi kiinnostava jälleen jakaa täälläkin. Tuntuu ristiriitaiselta kun olisi paljon sanottavaa, mutta sanat meinaa olla vähän hukassa.