Lähdin tässä illalla kaupalle ostamaan postimerkkiä ja viemään kirjettä postilaatikkoon. Mulla oli hyvä fiilis, oli kiva päästä vähän iltakävelylle. Kotiin palatessani jäin kuitenkin pohtimaan, miltä musta kauppareissun eri vaiheissa oli tuntunut, mitä ajatuksia mulla oli eri tilanteissa ja kirjoitin niitä itselleni ylös. Blogipostauksen aiheena kauppareissu tuntuu aiheena vähän hassulta, mutta mun mielestä tekemäni muistiinpanot tuo aika hyvin näkyväksi sitä, miten esim. vähemmistöön kuuluminen aiheuttaa tai ruokkii vähemmistöstressiä tai miten dysforia näyttäytyy arjessa nyt, kun se on paljon vähäisempää kuin aiemmin. Ja toisaalta miten paljon testojen tuomat muutokset on mun elämänlaatua parantaneet.
Ihan ensiksi tässä on kuva musta heti kauppareissun jälkeen. Tämän näköisenä siellä kaupassakin siis kävin.
Muistin yhtäkkiä, että mun piti postittaa yksi kirje, tai oli pitänyt jo monta päivää. Halusin saada sen vihdoin matkaan, ja pieni iltakävely kaupalle tuntui hyvältä idealta. Katsoin lämpömittarista että asteita on ehkä noin seitsemäntoista, ja olin iloinen siitä että voisin laittaa pitkähihaisen paidan päälle. Vaikka mun on nykyisin parempi olla kehossani ja siedän oikein hyvin lyhythihaisia paitoja ja lyhytlahkeisia housuja, niin jollain tavalla olo on kuitenkin aina paljon turvallisempi pitkähihaisissa.
Puin päälleni binderin, ja vilkaisin nopeasti peiliin. Totesin, että oon aika söpö, nappasin repun selkään ja postitettavan kirjeen taskuun ja lähdin kohti kauppaa. Hissin peilissä katsoin vielä peilikuvaani, ikään kuin varmistukseksi siitä että todella näytän ihan siedettävältä, niin kuin aina teen. Binderi tuntui ikävältä, asettelin sitä vähän paremmin että käveleminen olisi mukavampaa ja oma olo itsestä parempi.
Kaupalle pääsee montaa reittiä, ja se sijaitsee pienessä ostoskeskuksessa R-kioskin, parin pizzerian, parturin ja muutaman pubin kanssa. Yleensä yritän kiertää pubit kaukaa, koska etenkin näin kesäisin niiden ulkopuolella terassilla istuskelee kovaäänistä porukkaa ja se saa mun olon tosi levottomaksi. Koska viereisen taloyhtiön pihaan on ilmestynyt kyltti joka kieltää läpikulun, en kuitenkaan jaksanut lähteä kiertämään mistään kauempaa, ja oikaisin pubien vierestä. Kiinnitin katseen tiukasti eteenpäin ja yritin kävellä mahdollisimman normaalin, mutta kuitenkin miehekkään näköisesti. Olisi tehnyt mieli nykiä paidan rintamusta irti rintakehästä, ihan vaan varmuuden vuoksi ettei mitään ylimääräistä näy, mutta yritin muistuttaa itseäni että binderi kyllä hoitaa hommansa, ja paidan nykiminen näyttää oudolta. Siitä on muutenkin syntynyt jo maneeri.
Ajatukset lähti laukkaamaan, vaikka matkaa pubien ohi kaupalle on ehkä korkeintaan viisikymmentä metriä. Mietin, miten joku alkaisi huutelemaan, lähtisi perään, haastaisi tappeluun tai huutaisi haukkumasanoja jos tajuaisi mikä olen. Yritin katkaista ajatuskierteen - ja onnistuinkin. Astelin kauppaan, desinfioin kädet, nappasin ostoskorin ja aloin keräilemään sinne ostoksia.
Kaupassa vastaan tuli vartija, joka moikkasi mua. Moikkasin takaisin ja jäin itsekin kuuntelemaan omaa ääntäni, se oli ihanan möreä. Tunsin itseni onnelliseksi, uskottavaksi ja kiitolliseksi. Muistelin, miten vielä vuosi sittenkin välttelin kenellekään ääneen moikkaamista ja nyökkäsin vastaukseksi kaikkeen mihin suinkin vain pystyi. Nyt voin luottaa ääneeni, ja se tuntuu ihanalta. Vaikka moikkaamiseen ei keskittyisikään, kurkusta ei kajahda korkeaa kiljahdusta, vaan yleensä kuitenkin aika möreä moi.
Suuntasin kassalle, pyysin postimerkin, liimasin sen kuoreen ja vein kirjeen postilaatikkoon. Pohdin, mitä kautta kävelisin kotiin, ja valitsin tietoisesti eri reitin kuin tullessa. Ajatus pubien terassien ohi kävelemisestä oli liian epämiellyttävä. Kuulin naurunremakan ja puheensorinan terasseilta kiertäessäni toista kautta ja ajatukset lähtivät juoksemaan uudelleen. Jos joku lähtisi perään, jos joku moikkaisi enkä osaisi moikata riittävän miehekkäästi takaisin. Kiihdytin askelia ja suuntasin kohti kotia.
Askelten kiihdyttämisellä on yleensä aina varjopuolensa, etenkin silloin kun vastassa on ylämäki. Alkoi hengästyttää ja rintakehää puristaa. Ei mitenkänä kovaa, mutta kuitenkin. Yritin hengittää syvään, niin syvään kuin binderi päällä voin. Kaivoin puhelimen taskusta ja jäin kirjoittelemaan ajatuksiani ja tunteitani puhelimen muistioon ylös, siis näitä joita tähän nyt koko ajan kirjoitan.
Kuulin, kun takaa lähestyi joku, hiekka rahisi kenkien alla. Hätkähdin vähän, olin niin uppounut omiin ajatuksiini. Käännyin ympäri, se oli koiranulkoiluttaja. Äkkiä laskelmoin koiranulkoiluttajan iän ja muut nähtävissä olevat ominaisuudet, jotka saatoin olettaa, ja totesin, että pääsisin varmaan ihan vaan juosten karkuun jos hän lähtisi perään. Koirakin oli pieni ja vanha.
Olo oli kevyt, ei ollenkaan raskas. Mieli kyllä tuntui vähän ristiriitaiselta. Tai en mä tiedä kuinka moni ihminen pohtii tällaisia ajatuksia tavallisella kauppareissulla lähiostarille, ehkä ei ainakaan kaikki. En mäkään yleensä niitä tiedosta, vaikka samankaltaiset ajatukset usein toistuukin. Ennen kaikkea olo oli kuitenkin hyvä pitkähihaisessa paidassa ja omassa kehossa. Kaupan työntekijöiden moikkaaminen tuntuu ihanalta nykyisin ja kotoa poistuminen sujui ihan helposti, ilman hirveää henkistä valmistautumista.
Hissin oven avattuani totesin, että aurinko alkaa laskemaan ja tuuletusparvekkeella on kaunis valo. Laitoin ostokset jääkaappiin, hain sisältä kameran ja suuntasin kohti parveketta. Sen jälkeen oli pakko saada binderi pois päältä ja totesin, että elämä on nykyään ihanaa. Voi kun silloin joskus vaikeimmassa aallonpohjassa olisinkin tiennyt, miten hyvä ihmisen voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti