Ensimmäinen viikko testoilla

Itse asiassa jo eilen tuli täyteen ensimmäinen viikko testoilla, ja kuten kuvasta näkyy, niin naamassa (tai kehossa muutenkaan) ei ole juuri tapahtunut mitään muutosta. Mielialassa kyllä, sekä suuntaan että toiseen. 

Pääasiassa oon siis äärettömän onnellinen ja mulla on hyvä fiilis. On kiitollinen ja hyvä olo siitä että vihdoin olen tässä tilanteessa ja testoilla, ja joka päivä geeliä levittäessäni tuntuu vaan hurjan hyvältä. Vähän jopa epätodelliselta, että oikeasti mä oon nyt saanut tän kauan kaipaamani asian osaksi jokapäiväistä elämääni. Geelin levittely itsessäänhän ei siis ole kovin kummoista tai hohdokasta, mutta se tarkoittaa mulle niin montaa asiaa, että se tuntuu suurelta, hyvältä ja tärkeältä joka kerta. 

Mutta kuten sanottua, suurimmat muutokset on tapahtuneet mielialoissa, vähän suuntaan ja toiseen. Olo on siis periaatteessa tosi hyvä ihan vaan jo siksi että nyt mä oon testoilla, mutta yksi testojen ensimmäisistä vaikutuksista usein on muutos mielialoissa, ja sen mäkin oon saanut kokea. Oon ollut jotenkin väsyneempi kuin aiemmin, minkä lisäksi mua vaan jotenkin herkästi ärsyttää kaikki. Ja on nälkä! Ja nälkäkiukku! 

Toki mielialavaihtelut voi johtua ihan mistä tahansa, väsymys voi johtua ihan mistä tahansa ja väsymys voi johtaa mielialavaihteluihin. Mutta en mä ole ennen ollut tällainen, että nukahtelisin pystyyn sohvalle ja olisi sitten pakko mennä päiväunille sen sijaan että lähtisin ulos niin kuin olin suunnitellut. Viime yönäkin nukuin yli yhdeksän tuntia, ja silti en vaan iltapäivällä saanut pidettyä itseäni hereillä ja puolen tunnin päiväunet venyi puoleentoista tuntiin.  Enkä mä yleensä kiukuttele nälkääni. Päin vastoin, oon yleensä ollut pitkiäkin aikoja syömättä ilman että se on suuremmin vaikuttanut muhun. Ja ihan tyhjänpäiväiset asiat (nälän lisäksi) pistää ärsyttämään ja tekee mieli valittaa koko ajan. Vaikka oikeasti ei ole mitään hätää, minkä itsekin kyllä tajuan. 

Lisäksi oon huomannut, että kaipaan omaa tilaa enemmän. Viihdyn kyllä yleensäkin ihan hyvin itsekseni, mutta nyt oon jotenkin tietoisesti vetäytynyt omaan huoneeseeni enemmän ja pistänyt oven perässä kiinni. Katsonut tunteja Netflixiä ja nauttinut siitä että saan vaan olla yksin ja että mun huoneessa on ovi jonka saan todellakin vetää perässäni kiinni. 

Fyysisiä muutoksia ei oikeastaan vielä ole. Viikset tuntuu mukamas vahvemmilta ja tuuheammilta, mutta se on ehkä enimmäkseen toiveajattelua. Ääni tuntuu ehkä hieman erilaiselta, kyllä se musta on jotenkin madaltumaan päin, mutta sitä tuskin kuulee kauheasti kukaan muu vielä. Kurkku on kyllä ollut kipeä jo melkein siitä ensimmäisestä testoannoksesta lähtien, mikä tietysti voi johtua jostain alkavasta flunssasta, mutta toisaalta mulla olisi nyt yli viikon sitten ollut "alkava flunssa" joka ei ole edennyt mihinkään tai osoittanut mitään muita oireita. Vaikea sanoa siis. 

Malttamattomana odotan etenkin äänen madaltumista, yritän uskoa että sieltä se sitten pikkuhiljaa kyllä tulee. Uskon, että ääni on yksi suuri tekijä myös läpimenon suhteen. Tällä hetkellä mun annostus on vielä ensi viikon torstaihin saakka vain kaksi painallusta geeliä päivässä, eli hyvin pieni, joten en nyt odottaisi ihmeitä ennen sitä. Torstaina saan sitten nostaa annoksen neljään painallukseen päivässä, se kuulostaa jo paremmalta, ja toivon että jotakin sitten tapahtuisi. 

Oon päivitellyt omia fiiliksiä ja perusarkikuulumisia videomuodossa Instagramin stooreihin, jos joku haluaa sieltä käydä kuuntelemassa ja katselemassa. Mulla on myös pari videoprojektia joita meinasin tässä varmaankin seuraavan vuoden ajan aina tasaisin väliajoin toteuttaa, katsotaan minkälaisen koosteen saan sitten aikanaan tehtyä tästä prosessista! 

Ensikäynti hormonipolilla

Tänään oli mun ensimmäinen käynti hormonipolilla, ja ajattelin nyt ihan tuoreeltaan tulla kertomaan miten käynti meni ja mitä siellä tehtiin. Mä tosiaan suuntasin Taysiin, koska pyysin itse lähetteen sinne. Taustalla tässä oli se, että olin kuullut, että bmi-rajojen suhteen ei olla Tampereella yhtä tiukkoja kuin Helsingissä. En tiedä onko se totta, mutta mulla kaikki ainakin sujui Taysissa erittäin hyvin ja olen iloinen että päädyin sinne! 

Sain kesäkuussa postissa kutsukirjeen hormonipolille, sen mukana saapui esitietolomake, ohjeita paikalle saapumiseen, labralähetteet sekä allekirjoitettava hoitosuostumus, joka siis allekirjoitettiin vasta hormonipolilla lääkärin kanssa. Odotin aikaa tosi paljon koko kesän, ja nyt ehkä viimeisen viikon oon vaan jännittänyt sitä aivan äärettömän paljon. Jännitys oli samaa luokkaa kuin silloin ennen kevään hoitoneuvottelua, ellei jopa pahempaa, enkä mä juurikaan nukkunut viime yönä. Junassa matkalla Tampereelle tuntui, että mun sydän varmaan pettää kohta kun jännittää niin älyttömän paljon. 

Hormonipolille saavuttuani istuin aulaan odottamaan omaa vuoroani. Olin tosi ajoissa, ja ensin mut kutsuttiin kansliaan varmistamaan, että heillä on mulle oikeat yhteystiedot. Sen jälkeen jatkoin odottelua, ja tuntui että sydän hyppäsi kurkkuun joka kerta kun joku muu kutsuttiin johonkin huoneeseen. Lopulta oli mun vuoro. Tapasin ihan ensiksi siis lääkäriä. 

Mua pelotti etukäteen mitä kaikkia tutkimuksia mulle tehtäisiin. Olin juonut matkalla ihan älyttömän paljon vettä, jotta kohdun ja munasarjojen ultraaminen onnistuisi varmasti vatsan päältä. On ihan kauheaa, kun moni kohta omassa kehossa aiheuttaa hirveää dysforiaa, eikä tiedä mitä vaatekappaleita pitää riisua ja mitä kaikkea on tiedossa. Samalla oli sellainen olo, että teen ihan mitä tahansa jotta vain saan ne testot. 

Lääkäri oli tosi mukava. Ensin käytiin läpi mun täyttämä esitietolomake ja siinä kysyttyjä perustietoja (ikä, pituus, paino, suvussa esiintyviä sairauksia, päihteidenkäyttöä, kuukautisiin liittyviä asioita...). Sen jälkeen käytiin läpi mun labratulokset, mikä oli mun mielestä jotenkin erityisen mielenkiintoista. Kaikki oli kunnossa, mistä olin kyllä tosi helpottunut. Eihän mulla mitään terveysongelmia olekaan ollut, mutta jotenkin silti pelkäsin mitä labroista voisi löytyä kun niitä ei ole ikinä ihmeemmin tarvinnut tutkia. Kiva siis ylipäätäänkin tietää että kaikki on suurin piirtein kunnossa. 

Tämän jälkeen mitattiin verenpaine. Jännitän aina verenpaineen mittaamista hirveästi, minkä lisäksi olin nyt muutenkin jännittänyt lääkärin vastaanottoa jo monta päivää putkeen. Verenpaineet huiteli ties missä, ne mitattiin kaksi kertaa, eikä toisella kerralla juuri tapahtunut parannusta. Lääkäri kyllä ymmärsi että tilanne oli mulle jännittävä, pulssikin oli paljon koholla. 

Tämän jälkeen lääkäri pyysi mua riisumaan paidan ja binderin, mikä luonnollisestikin oli mun mielestä melko kurjaa, ja kuunteli keuhkot sekä sydämen ja tunnusteli rintakehän sekä imusolmukkeet. Lisäksi ultrattiin kohtu ja munasarjat vatsan päältä. Tuntui tosi oudolta nähdä ne siinä ruudulla. 

Lopuksi juteltiin vielä testojen vaikutuksesta kehoon, muutoksista joita mä toivon ja muutoksista jotka mahdollisesti on vähän vähemmän toivottuja (näitä mulle on erityisesti kaljuuntuminen ja akne, mutta jos ne nyt kohdalle sattuu niin eipä sille mitään mahda). Lääkäri kysyi multa myös lasten hankkimisesta. Keskusteltiin aiheesta vähän enemmänkin kun sanoin, että kyllä mä joskus haluaisin lapsia. Tuli jotenkin tosi hyvä mieli siitä, että asiasta pystyi puhumaan tosi asiallisesti ja normaalisti ja että mut jotenkin otettiin vakavasti. Koin tulleeni ymmärretyksi ja kuulluksi tässäkin asiassa, joka ei kuitenkaan välttämättä ole mun kohdalla ihan yksinkertainen tai yksiselitteinen. Palaan ehkä joskus tänne bloginkin puolelle kirjoittamaan aiheesta enemmän. 

Kaiken tämän jälkeen lääkäri sitten kirjoitti mulle testoreseptin. Hän sanoi, että geelillä mielellään aloitellaan ja kysyi, onko mulle väliä kirjoittaako hän Testogeliä vai Tostrania. Käytännössä näillä ei taida olla eroa kovin paljoa muuten kuin pakkauksen kannalta. Testogel tulee yksittäisissä annospusseissa (yksi pussi = yksi annos), ja Tostran sitten puolestaan pumppupullossa joka riittää kerrallaan noin kuukaudeksi. Tostran tuntui mun mielestä siksi järkevämmältä, Testogelistä voisi syntyä aika paljon roskaa, ja lääkäri sitten kirjoittikin mulle reseptin Tostraniin. 

Yksi asia, jota jännitin hirveästi ennen hormonipolille menemistä oli mun paino. Tiedän, että mun bmi on melko korkea verrattuna siihen mitä pidetään normaalipainona, ja välillä oon kuullut juttua, että paino voisi vaikuttaa myös hormonien aloitukseen. Tästä mainittiin mulle jo ensimmäisillä transpolikäynneillä, ja se on siitä lähtien jollakin tasolla ollut mielen päällä. Lääkäri kuitenkin oli lähinnä kannustava sen suhteen, että oon saanut jo painoa tippumaan, eikä syyllistänyt mua millään tavalla siitä minkä kokoinen olen. Paino ei myöskään mulla vaikuttanut millään tavalla testojen aloittamiseen. Pelkäsin siis aivan turhaan. 

Hormonipolin käytävän varrelta löytyi sateenkaari- ja translippu. Myös lääkärillä ja hoitajalla oli molemmilla nimilapussaan sateenkaaripinssi. Pienillä asioilla voi olla tosi iso ja turvallisuutta luova merkitys. 

Lääkäriltä lähdettyäni suuntasin taas aulaan odottamaan ja siitä pian käymään vielä hoitajan luona. Hänen kanssaan sovittiin uutta aikaa helmikuulle, hän kirjoitteli lähetteen labroihin jo valmiiksi (siis sinne helmikuulle tosiaan) ja lisäksi käytiin yhdessä läpi miten Tostranin käyttö ja annostelu toimii. Lääkäri oli myös pyytänyt hoitajaa ottamaan mun verenpaineen vielä uudelleen, koska se huiteli niin korkealla silloin aluksi. Nyt saatiin kyllä sitten jo huomattavasti paremmat tulokset kun jännitys oli laskenut. Myös hoitaja oli tosi mukava ja juteltiin monenlaista käynnin aikana. 

Kaiken kaikkiaan koko hormonipolivisiitistä jäi siis erittäin positiivinen ja hyvä mieli. Pääasiassa nyt tietysti ehkä siksi että sain vihdoin aloittaa testot, mutta koen, että henkilökunta jota mä kohtasin oli aivan ihanaa, mut kohdattiin hyvin sekä kunnioittavasti ja mut nähtiin sellaisena kuin olen. Taisin siis pelätä käyntiä vähän turhaan, vaikka eihän tuollaisille peloille ja jännityksille itse oikein mitään kuitenkaan voi. 

Aloitin tänään testot!

Tänään, 22.8.2019, oli mun ensimmäinen päivä testoilla! 

Palaan kirjoittelemaan yksityiskohtaisemman selityksen itse hormonipolikäynnistä myöhemmin, mutta nyt halusin vaan tulla kertomaan miten onnellinen olen ja miten häkellyttävää on, että vihdoin olen tässä. 

En jotenkin ihan meinaa edes saada kiinni siitä miltä musta nyt tuntuu. Prosessi on käytännössäkin kestänyt nyt noin vuoden ja kymmenen kuukautta, jos lasketaan prosessin alkaminen siitä kun hain lähetteen transpolille ja vaihdoin nimeni, ja omassa mielessä prosessi on tietysti kestänyt vielä paljon pidempään kaikkine pohdintoineen ja oivalluksineen. Prosessi on ollut täynnä odotusta, odotusta ja odotusta, ja se odotus on pitänyt sisällään paljon pelkoa, ahdistusta, stressiä, kelpaamattomuuden tunnetta, tuskastumista, itkua, väsymystä ja vaikka kuinka monia muitakin tunteita, jotka on välillä tuntuneet vievän kaikki mun voimat. 

Toki elämässä on tänä aikana tapahtunut myös paljon hyviä asioita, ja koen että mun prosessi on edennyt ihan hyvin koko ajan, mutta silti se on ollut äärimmäisen raskas. Niin raskas, että nyt taaksepäin katsoessani en usko, että jaksaisin käydä sitä läpi uudelleen. Ja silti koen, että kaikki tämä odottaminen, kulunut aika ja tavallaan tauolla ollut elämä on ollut sen arvoista että nyt olen vihdoin tässä. Prosessi ei ole tietenkään vielä ohi, se jatkuu jollakin tavalla läpi koko elämän, mutta tämä on ihan äärettömän merkityksellinen rajapyykki matkan varrella, ja tähän olen tähdännyt nyt vuosia. 

Heti Taysin hormonipolilta Tampereen keskustaan päästyäni suuntasin apteekkiin. Jotenkin tuntui, etten voisi uskoa että mä oikeasti saan aloittaa testot ennen kuin tuo purkki olisi mun repussa eikä kukaan voisi viedä sitä multa pois. Kotimatka kesti joitakin tunteja, ja poikkesin vielä Kallion kirkossakin vähän rauhoittumassa matkalla, mutta heti kotiin päästyäni oli sen ihan ensimmäisen testoannoksen aika. 

Se oli aika huikeaa ja hurjaa. Fyysiset muutoksethan on hitaita, mutta omassa mielessä juuri tämä ensimmäinen annos oli valtavan suuri askel kohti minuutta. Tuntui, että kaikki odottaminen, kaikki nämä vuodet, kulminoitui tähän yhteen hetkeen. Nyt mä vihdoin olen tässä. Vihdoin kaikki on hyvin ja oikein. 

(Hammas)lääkäripelko

Oon inhonnut, karttanut ja jopa pelännyt oikeastaan kaikenlaisia lääkäreitä niin kauan kuin muistan. Oon ollut lapsesta asti tosi terve, kerran mulla oli ala-asteella hinkuyskä, keuhkokuume ja kerran murtui käsi, mutta muuten ei sitten lääkärissä juuri tarvinnutkaan käydä. Kerran otettiin hemoglobiini ja sain lohdutukseksi possulaastarin sormeen, ja kerran jouduin verikokeeseen ja se oli hurjan pelottavaa. 

Jotenkin aikuisuuteen jäi päälle se, että menen lääkäriin vasta kun on ihan pakko. En oikein tiedä mistä juontaa juurensa ajatus siitä että mua ei kuitenkaan oteta tosissaan, mulle ollaan ilkeitä tai epäkohteliaita ja että lääkärissä ylipäätään olisi aina jotenkin tosi epämiellyttävää. Ala- ja yläasteella kävin oikomishoidossa, ja se onkin tainnut olla ainoa lääkäri jota en ole pelännyt. 

Edelleen nuorena ja aikuisena oon ollut tosi perusterve. Pari viikkoa sitten kävin hormonipolia varten verikokeessa, ja se oli ehkä mun elämän kolmas kerta, hurjan pelottavaa sekin. Tänään koin ehkä elämäni hurjimman hammaslääkärikokemuksen - tai siis ainakin ajatuksen tasolla hurjimman, kun multa irrotettiin kaksi isoa hammasta. Loppujen lopuksi kokemus kuitenkin oli tosi hyvä, ja vahvisti mun hyvien kokemuksien listaa niin hammaslääkäristä kuin muustakin terveydenhuollosta viimeajoilta. 

Hammaslääkärillä oli katossa muumijuliste. 

Halusin jotenkin tulla kirjoittamaan lääkäripelostani, ja ehkä erityisesti nyt ajankohtaisesti hammaslääkäripelostani, koska uskon, etten todellakaan ole ainoa joka tästä ongelmasta kärsii. Mä tosiaan kävin ala- ja yläasteella oikomishoidossa, ja se oli ihan ok, mutta yläasteella hammastarkastuksessa multa löytyi vähän isompi reikä, ja kun hammaslääkäri otti puudutuspiikin esiin, niin mä sain paniikkikohtauksen. Palattiin äidin kanssa vastaanotolle seuraavalla viikolla, sain rauhottavia ja kaikki meni hyvin, mutta sen jälkeen mä en käynyt hammaslääkärissä tosi pitkään aikaan. 

Joka vuosi mietin että niin, pitäisihän siellä hammaslääkärissä vuosittain varmaan käydä. Pelkäsin, että sinne liian myöhään mennessäni mua syyllistettäisiin ja mulle oltaisiin ilkeitä, ja mun on tosi vaikea kestää sellaista. Kierre vaan ruokki itseään; mitä pidempi aika kului, sitä vaikeampi mun oli saada itseäni sinne hammaslääkäriin. 

Lopulta mä kävin ensimmäistä kertaa sitten yläasteen hammaslääkärissä puolitoista vuotta sitten. Tiesin, että mun takahampaissa on reikiä, ja toinen niistä lohkesi niin, että oli pakko tehdä asialle jotain kun en pystynyt enää syömään. Kokemus olikin yllättävän hyvä, ja totesin että olin ehkä pelännyt ihan turhaan. Ajattelin, että varaan pian ajan ihan perustarkastukseen, mutta kun sitten muutin niin se vaan jäi. 

Viime talvena tuo aiemmin laitettu paikka irtosi, ja jouduin hakeutumaan hammaslääkäriin täällä Helsingissä. Edelleen kohtelu oli tosi hyvää. Silloinkin päätin, että nyt mä varaan sitten ihan perusajankin itselleni, että jos siellä on vielä jotain muuta pienempää korjattavaa niin pistetään sitten mielellään kaikki kuntoon ettei tarvitse enää huolehtia. Kävi taas kuitenkin niin, että en mä vaan saanut aikaiseksi, pelotti ja ahdisti ja lykkäsin sitä aina vaan. 

Nyt sitten toissapäivänä mun takahampaasta lohkesi palanen, se oli pahassa kunnossa ja tiesin sen itsekin, ja olin jo monta kertaa sanonut että pitää kyllä varata se aika. Vaan enpä koskaan saanut sitä tehtyä, ennen kuin sitten silloin toissapäivänä särky alkoi olla niin kovaa että soitin itselleni aikaa ja sainkin sen onneksi tälle aamulle. 

On siis ihan mun omaa syytä, että multa jouduttiin poistamaan kaksi hammasta (tai no, toinen oli kyllä viisaudenhammas, että se ois varmaan pitänyt poistaa joka tapauksessa). Oon kyllä hoitanut hampaitani hyvin, mutta nuo kaksi taaimmaista hammasta oli vaan niin vinossa alkavine reikineen, että niiden puhtaanapito oli tosi haastavaa. Tiesin että siellä on ongelma, enkä hakeutunut hoitoon ajoissa. 

Kaikki nämä viime vuosien hammaslääkärikokemukset on kyllä oikeasti todella hyviä, ja viimeistään tämän päivän jälkeen mulla on sellainen olo että selviän mistä vaan. Vaikka hammaslääkäri nyt ei varsinaisesti ihan suoraan liity prosessiin mitenkään, niin esimerkiksi kirurgisia toimenpiteitä ajatellen on kyllä tärkeää että myös hampaat on kunnossa infektioriskin minimoimiseksi. Lisäksi mä itse koen, että oon saanut tästä tarvittavaa itsevarmuutta ja rohkeutta tulevia toimenpiteitä ajatellen, vaikkei ne nyt liittyisikään hampaisiin millään tavalla. Esimerkiksi mun pelko pistämistä kohtaan on lieventynyt ihan huomattavasti sekä tuon verikokeen että tämän päivän monien puudutuspiikkien myötä. 

En tiedä onko mulle sattunut vaan superhyvät hammaslääkärit ja -hoitajat, oon käynyt ihan kunnallisella kahdessa eri kaupungissa kolmessa eri toimipisteessä, ja aina oon saanut tosi hyvää, kilttiä ja inhimillistä kohtelua. Toivottavasti saan jatkossakin tavata terveydenhuollon ammattilaisia jotka tykkäävät työstään ja välittävät meistä potilaista. 

Ajatuksia hormonipolista ja hormonihoidon aloituksesta

Aika hormonipolille lähestyy; siihen on enää reilut kaksi viikkoa. Siksi päätin tulla kokoamaan tänne omia sekalaisia ajatuksiani niin itse hormonipoliajasta kuin hormonihoidon aloituksestakin. 

Hormonipoliaika itsessään jännittää kovasti. Viime viikolla kävin verikokeissa, ja se jotenkin konkretisoi sitä, että aika todellakin lähestyy. Tieto hormonipoliajasta sekä nivaska täytettäviä papereita, labralähete ja ohjeita/tietoa tipahti postiluukusta kesäkuun loppupuolella. Kaikki todellakin muuttuu koko ajan paljon todentuntuisemmaksi. 

Ensimmäisellä hormonipolikäynnillä tehdään tietääkseni joitakin tutkimuksia (joista luki enemmän kutsukirjeessä hormonipolille, palaan varmasti kertomaan ensimmäisestä hormonipoliajasta tarkemmin jahka mulla on enemmän tietoa, eli kunhan nyt ensin olen itse siellä käynyt). Mikäli mitään terveydellistä estettä horminihoidon aloitukselle ei ole, saa ensimmäiseltä hormonipolikäynniltä testoreseptin, ja apteekkiin voi marssia vaikka saman tien. On siis hyvinkin mahdollista, että oon jo kolmen viikon kuluttua päässyt aloittamaan oman hormonihoitoni! 

Eniten mua jännittää se, etten jostakin syystä pääsisikään testoille. Odottaminen on ollut tuskastuttavaa, ja nyt kun kaikki on jo näin lähellä, tuntuisi tosi traagiselta jos se vietäisiin itseltä pois, vaikka vain hetkeksi siinä tapauksessa että hormonihoidon aloittamista pitäisi jostakin syystä vielä lykätä. Oon aina ollut perusterve ihminen, enkä siksi ole käynyt oikein missään tutkimuksissa tai edes lääkärillä muista syistä kuin satunnaisesta selkäkivusta tai hakemassa työterveydestä sairaslomatodistuksen flunssan iskiessä. Toisaaltahan perusterveys ja toimintakyky kertoo siitä, että ehkä mitään suurempia yllätyksiä terveydentilan suhteen ei toivottavasti ole luvassa, mutta samalla on tosi epävarma olo. Tuntuu, että esimerkiksi verikokeista voi löytyä mitä vain, kun mitään ei koskaan ennen ole juurikaan tutkittu. 

Lääkärissä käyminen on mulle vierasta ja epämukavaa. Transpolille mennessä tiesi, että tehtävät tutkimukset perustuisi vain siihen mitä mä itse sanon ja kerron, eikä se ollut mun mielestä lainkaan samalla tavalla pelottavaa tai ahdistavaa kuin mahdolliset fyysiset tutkimukset. Jännitän ihan valtavasti, ja esimerkiksi viime viikolla otettu verikoe taisi olla mun koko elämän kolmas tai neljäs. Ei ehkä siis ihmekään että hermostuttaa, kaikki kun on mulle ihan uutta. 

Partakin näyttää jo aika hyvältä - ihan ilman sitä hormonihoitoa. 

Itse hormonihoidon aloituksesta olen kyllä innoissani. Tuntuu, että haaveilen siitä päivin ja öin. Lenkillä metsässä kävellessäni saatan huomata kävelleeni jo kilometrejä keskittyen ajattelemaan vain hormonihoitoa ja sen aikaansaamia mieluisia muutoksia. Illalla nukahdan usein ajatukseen siitä hetkestä, kun saan testoreseptin ja kun levitän ensimmäiset geelit iholle. 

Hormonihoidon aloitus on jotenkin ihan valtava merkkipaalu, tietenkin. Oon odottanut sitä kauan, ja joka kerta esimerkiksi väärinsukupuolittamista kohdatessani ja sisäisesti hajotessani oon vaan keskittynyt ajattelemaan, että vielä tulee se päivä kun mua ei väärinsukupuoliteta, vielä mä saan mahdollisuuden näyttää kuka mä oikeasti olen. Nyt se hetki on lähempänä kuin koskaan, ja hormonihoidon aloittaminen on aivan valtava askel tuota määränpäätä kohti. 

Bindereistä ja bindaamisesta part 2

Sain tänään uuden binderin, ja tuli mieleen, että voisin pitkästä aikaa ottaa asiakseni kirjoittaa bindereistä ja bindaamisesta. Edellisen varsinaisen postauksen aiheeseen liittyen oon tehnyt tammikuussa 2018, ja tuo Binderit ja bindaaminen -postaus on edelleen yksi blogini luetuimpia. Aihe siis ilmeisesti kiinnostaa. Tuolloin tammikuussa 2018 olin bindannut säännöllisesti vasta reilut puoli vuotta, ja ottanut juuri käyttöön Underworksin binderit. Nyt voisi siis olla ainakin jotakin uutta sanottavaa aiheesta. 

 Pienenä kertauksena siis ensin bindereistä. Binderi on toppimainen vaatekappale, jota käytetään vaatteiden alla. Sen tarkoituksena on tehdä rintakehästä mahdollisimman litteän näköinen. Bindereitä on tosi monia erilaisia, ja mulla on bindereitä kolmelta eri merkiltä; gc2b, NYTC sekä Underworks. Kaikki mun tällä hetkellä käyttämät binderit on malliltaan pitkiä. Rintakehää ei koskaan tulisi litistää esim. ideaalisiteellä tai ilmastointiteipillä, vaan bindaamisen tulisi tapahtua sitä varten suunnitellulla ja valmistetulla vaatekappaleella ollakseen turvallista. 

Kuten viimeksikin tästä aiheesta kirjoittaessani, on Underworksin binderit edelleen mun käytetyimpiä bindereitä. Gc2b:n binderit on mun mielestä edelleen mukavia; kangas on kivan tuntuista, bindaava paneeli ei jatku vatsan päälle ja binderi päällä on helppo liikkua. Siitä huolimatta nämä päätyy mun päälle aniharvoin, koska bindaustulos on sen verran huono, ne ei vaan istu mun kehoon ja tavaraa binderin alla saa olla asettelemassa paikalleen koko ajan, jotta tulos pysyisi edes jotenkin siedettävänä. Kirjoittelin myös keväällä bindausongelmista ja pahoista kivuista, ja vaikka luulisi, että gc2b:n kaltainen mukavahko binderi olisi tällaisessa tilanteessa paras, niin itse asiassa sen käyttö on ollut vielä vaikeampaa. 

Sekä gc2b:n että NYTC:n bindereissä rintakehän päälle tuleva bindaava kangaspaneeli on kovaa, joustamatonta kangasta, ja bindaustulos perustuukin juuri tähän. Binderin selkäpuoli on joustavaa kangasta joka mahdollistaa liikkumisen ja no esim. hengittämisen. Mulle tuo kova kangas aiheuttaa kuitenkin aika pahaa hengenahdistusta (varsinkin yhtään pidemmällä yhtäjaksoisella käytöllä), ja siksi en juurikaan näitä bindereitä ole pystynyt käyttämään. Ne ei myöskään mukaudu kehon liikkeisiin samalla tavalla, ja siksi ne jääkin yhä useammin kaappiin. 

Bindauskivut on jonkin verran mun kohdalla helpottaneet sitten kevään. Sitä on selkeästi edesauttanut se, että olen alkanut venyttelemään ja liikkumaan enemmän (ilman binderiä), ja olen myös järjestelmällisesti oikeastaan aina kotona ilman binderiä. Vietän siis binderi päällä vain ne ajat jotka on aivan pakko. Jos kipuja ei olisi ollut tai niitä ei helposti tulisi uudestaan, eksyisi binderi päälle kotioloissakin varmasti paljon useammin, koska se parantaa mun oloa kuitenkin niin paljon. Tällä hetkellä mennään kuitenkin näillä, yritän ylläpitää toimintakykyäni niin paljon kuin mahdollista, vaikka se sitten tarkoittaakin useammin henkisesti huonoa oloa ja pahempaa dysforiaa kotioloissa. 

Bindaaminen on tosiaan aika tukalaa hommaa, enkä usko, että kukaan bindaisi jos ei olisi pakko. Vaikka fyysinen epämukavuus binderi päällä aika usein onkin jollakin tasolla läsnä, on binderin tuomat hyödyt silti musta edelleen huomattavasti suuremmat kuin haitat. Haaveilen mastektomiasta joka ikinen päivä, mutta samalla tällä hetkellä koen, että binderi on jotenkin osa mun kehoa. Se tekee mun kehosta vähän enemmän sellaisen kuin sen kuuluisikin olla. Ja siis ei mun olo muutu mitenkään äärettömän epämukavaksi ja tukalaksi sillä hetkellä kun ahtaudun binderiin, vaan sen yhtäjaksoinen käyttäminen aiheuttaa monenlaisia kipuja ja jumeja, jotka yhdessä saavat aikaan epämukavan ja turhautuneen olon, kun sitä jatkuu päivästä toiseen. Binderin kanssa kuitenkin oppii myös elämään, ja esimerkiksi helpompaan päälle pukemiseen ja riisumiseen sekä helman rullautumisongelmaan oon keksinyt arkea helpottavia ratkaisuja tässä parin viime vuoden aikana. 

Bindaaminen helteellä on luonnollisestikin tosi tukalaa, ja kun reilu viikko sitten hellelukemat huiteli jossain päälle kolmissakymmenissä, mä olin vähän hätää kärsimässä. Olin hurjan iloinen, kun uskalsinkin lähteä ulos paita auki, binderi päällä luonnollisestikin. Binderi ei näytä tai tunnu miltään perustopilta, eikä se ole kovin kaunis. Musta binderi kuitenkin häipyi värikkään paidan alle sen verran hyvin, että mulla oli koko päivän tosi hyvä olo. Oikeastaan musta tuntui siltä, että olisin kävellyt vaan paita auki, ei niin että mulla olisi ollut siellä alla toista paitaa, vaan että olin vaan mies joka kävelee kuumana kesäpäivänä paita auki ulkona. Se tuntui tosi ihanalta! 

Oikeastihan kyllä näytän siltä, että mulla on päällä musta toppi. Katsotaan uskallanko pukea seuraavan kerran ihonvärisen binderin paidan alle jos hellesää yllättää. 

Mun bindauskokemukset on tosiaan ihan vain mun omia käytännön kokemuksia, joita tässä viimeisen parin vuoden aikana olen saanut. Mun mastektomiaan on luultavasti vielä jopa vuoden verran aikaa, joten bindauskokemusta ehtii ikävä kyllä kertyä vielä aika paljon lisääkin. 

En osaa sanoa oikein mitään tyhjentävää, mutta ehkä paras neuvo minkä voin antaa on se, että älä bindaa jos sun ei ole pakko, mutta bindaa ehdottomasti jos susta tuntuu että sun täytyy. Bindaaminen ei ole fyyisesti mukavaa eikä aina terveellistäkään, ja se kannattaa pitää niin minimissä kuin mahdollista, jotta välttäisi esimerkiksi sellaiset kivut joista itse viime keväänä kärsin. Samalla bindaaminen voi mahdollistaa sosiaalista elämää, antaa rohkeutta poistua kotoa ja mahdollistaa tykkäämisen omasta kehosta edes pienen hetken verran kehodysforian ollessa jatkuvasti jokapäiväisessä elämässä läsnä. 

Ajattelin tähän loppuun lisätä vielä muutaman kuvan siitä miltä mun binderi mun päällä näyttää, ja minkälaisen bindaustuloksen se suurin piirtein antaa. Mua nimittäin olisi kiinnostanut aikanaan nähdä juuri tällaisia kuvia kun binderiä olin hankkimassa. 

Tuntuu hassulta lisätä itsestään kuva pelkkä binderi päällä - vähän kun lisäisi itsestään kuvan ilman paitaa. Underworksin binderit on tuommoista kovaa, jännää kangasta, jota selkäpuolella on yksi kerros ja etupuolella kaksi. Kangas tekee sen takia tuollaisia jänniä kuvioita, jotka kuvassakin näkyvät. 

Rintakehä on mulle arka paikka, aiheuttaahan se eniten dysforiaa mun koko kehossa. Siksi tämän kuvan julkaiseminen tuntuu aika ristiriitaiselta, vaikka siinä kuinka onkin päällä binderi ja sen päällä vielä paita. Tästä kuitenkin näkee bindaustuloksen aika hyvin. Mulla on rintakehässä aika reilustikin ylimääräistä tavaraa, minkä lisäksi olen myös melko isokokoinen. Siihen nähden bindaustulos näillä Undeworksin bindereillä on ihan huippu. (Ja tämä ei siis ole mikään maksettu mainos) 

Mikäli jollekin heräsi jotakin kysyttävää, niin vastaan mielelläni!