Leiriviikonloppu

Ajattelin tällä kertaa tulla kertomaan kuluneesta viikonlopusta, sillä vietin sen Translasten ja -nuorten perheet ry:n järjestämällä kesäleirillä. Leirille siis osallistui perheitä, joissa on translapsi tai -nuori, ja mä olin leirillä pitkälti pitämässä ohjelmaa lapsille, jotta aikuiset sai keskustella rauhassa. Viikonloppu oli kuitenkin myös mulle itselle tosi merkityksellinen, ja siksi ajattelin, että jaan myös täällä blogin puolella vähän ajatuksia siihen liittyen.

Näytän kyllä juuri niin leirillelähtijältä kuin vain voi näyttää, Ikea-kassi ja muut kantamukset kruunaa kokonaisuuden.

Olin suunnitellut lapsille ohjelmaksi lähinnä askartelua ja ulkoleikkejä, minkä lisäksi päivät täyttyi pitkälti uimisesta, saunomisesta, syömisestä (koska leireillä syödään aina joka välissä) sekä muuten vaan yhdessä vietetystä ajasta. Sen lisäksi että vietin paljon aikaa lasten kanssa, tulin käyneeksi myös tosi hyviä keskusteluita muiden leirillä olleiden aikuisten kanssa.

Olen tosi kiitollinen siitä, että sain hyvää, kehuvaa ja kannustavaa palautetta suunnittelemastani ja järjestämästäni ohjelmasta. Pitäisihän mun tietenkin olla varhaiskasvatuksen ammattilainen, mutta silti aina välillä vähän jännittää että mitenköhän asiat menee, varsinkin nyt kun pitkän koronakevään aikana ei ole voinut tehdä ollenkaan töitä.

En oikein tiedä miten lähtisin tuota leirikokemusta muutoin tähän postaukseen avaamaan. Olen otettu siitä että pääsin leirille mukaan, ja erityisesti siitä, että sain tutustua niin ihaniin ihmisiin. Mun on vaikea laittaa sanoiksi sitä, miten valtavan paljon mua koskettaa nähdä translapsia ja -nuoria. Olen niin onnellinen näiden leirillä tapaamieni lasten ja nuorten puolesta, koska heillä oikeasti on vanhempi tai vanhemmat, jotka haluavat nähdä heidät juuri omina itseinään. Musta on valtavan hienoa, että on vanhempia jotka haluaa kutsua lastaan lapselle oikealta tuntuvalla nimellä ja sanoilla, jotka oikeasti elää mukana siinä prosessissa jo ihan sieltä lapsuudesta saakka.

Toinen asia mikä mua ihan valtavasti koskettaa on se, miten vahvaa yhteenkuuluvuutta itse tunnen näiden lasten ja nuorten kanssa. Transyhteisö on ollut mulle tosi suuri voimavara mun prosessin aikana, ja vertaistuki on ihan korvaamatonta. Moni vanhempi sanoi mulle leirin aikana, että heistä tuntuu tosi tärkeältä että heidän lapsensa näkee mut, aikuisen transihmisen, ja että olen läsnä siellä leirillä. Mä olisin jotenkin halunnut osata sanoa takaisin, että on valtavan ihanaa että he ajattelevat noin, mutta että mä saan itse takaisin heiltä ja heidän lapsiltaan vähintään yhtä paljon.

Mä oon surrut paljon sitä, että kukaan ei ole vielä koskaan sanonut mua pojakseen, ja myös sitä, että mä en koskaan saa lapsuutta poikana. Olen ihan sinut sen kanssa, että mun elämäntarina on mitä se on, mutta välillä sellainen kaipaus silti valtaa mut. Jotenkin se, että näin esimerkiksi tuolla leirillä, että jotkut saa sellaisen lapsuuden mitä mäkin edelleen kaipaan, tuntuu tosi korjaavalta. Tuntuu korjaavalta nähdä, että näillä lapsilla on vanhemmat, jotka rakastavat lapsiaan ihan valtavasti, eikä transsukupuolisuus määritä rakkauden määrää tai näyttötapaa millään tavalla. On upeaa, että nämä lapset ja nuoret saa oikeasti jo lapsena olla omia itsejään, heidän ei tavallaan edes tarvitse kasvaa mihinkään muuhun todellisuuteen.

Myös mun omat vanhemmat on suhtautuneet muhun ja mun transsukupuolisuuteen monessa suhteessa tosi ihanasti, mutta silti musta välillä tuntuu, että mun sisällä olisi sellainen pieni lapsi joka kaipaisi vaan avoimen rakastavaa katsetta, turvallista syliä joka ei väärinsukupuolita, ymmärrystä ja sitä että joku pitäisi mun puolia silloin kun en itse jaksa. Ja sitä, että joku sanoisi mua pojakseen.

En oikein meinaa osata pistää tätä sanoiksi, mutta koin tosi vahvasti, että tuolla leirillä myös mä sain osani siitä hyväksynnästä ja ymmärryksestä, ja se oli mulle valtavan tärkeää.

Näin joskus jossakin meemin tai tekstinpätkän, jossa joku oli kirjoittanut, että jos maailmassa ei yhtenä päivänä olisi ollenkaan cisihmisiä, niin kaikki transihmiset menisivät uimahalliin. Tavallaan ajatus nauratti, mutta samalla on karua, miten naulan kantaan tuo lausahdus osuu. Ja tää asia näkyi myös leirillä, sillä lapsia ja nuoria oli vaikea pitää poissa uimasta ja saunomasta hetkeäkään. Mustakin tuntui välillä, että voisin liikuttua ihan kyyneliin kun katsoin sitä iloa lasten ja nuorten juostessa saunan ja järven väliä.

Mä en itse ole vielä niin pitkällä itseni kanssa, että olisin ihan kyennyt uimaan edes tuossa seurassa. Tai mä mietin monena hetkenä, että ei mua ne lapset ja nuoret häiritse, mutta koska kyseessä nyt oli kuitenkin joukko lapsia järvessä, oli rannalla pakko olla myös aikuisia valvomassa uimista, ja siksi mun oli vaikea ajatella että selviäisin sen matkan pelkkä uimapuku päällä saunalta järveen. Muutama lapsi ja nuori houkutteli mua mukaan, ja tuntui pahalta jättää menemättä, varsinkin kun oon kaivannut uimista niin paljon (tai no mun vedessä lillumista ei varmaan hyvää hyvyyttäänkään voi sanoa uimiseksi, mutta vedessä olemista oon kaivannut).

Lopulta mä kuitenkin pääsin uimaan, ja vietin leirin viimeisenä aamuna puolituntisen järvessä. En oikein edes tiennyt mitä siellä olisi pitänyt tehdä, uin vähän matkaa välillä, välillä teki mieli hyppiä, välillä purskahdin helpottuneeseen itkuun ja välillä hymyilytti niin paljon että tuntui jo melkein tyhmältä kun seisoin hymyilemässä yksinäni järvessä. Se oli ihan parasta, mä en oikeasti ollut uinut moneen vuoteen.

Ihanaa oli myös se, että tiesin, ettei kukaan pidä mua outona jos haluan uida yksin, vaan kaikki saattoivat jollakin tasolla ymmärtää, ja että mulle ylipäätään järjestettiin oma hetki käydä siellä uimassa. Mun ei tarvinnut myöskään pelätä kuulostavani hankalalta kun pyysin omaa huonetta, koska kerrankin dysforia itsessään oli varmasti riittävä ja ymmärrettävä syy. On uskomattoman helpottavaa ja voimauttavaa olla ympäristössä, jossa tietää tulevansa nähdyksi, ja jossa oma transsukupuolisuus nähdään voimavarana ja ihan vaan tavallisena juttuna sen sijaan että se olisi vika.

Uskallan väittää, että tämä oli jollakin tavalla tärkeä kokemus varmasti jokaiselle leirille osallistuneelle. Mä en tiedä miltä tuntuu olla vanhempi, mutta mä tiedän miltä tuntuu olla transihminen. Tiedän miltä tuntuu se ulkopuolisuus, levottomuus ja pelko monissa eri tilanteissa, tiedän miltä tuntuu kun on ihan yksin silloinkin kun ympärillä on rakkaita ja välittäviä ihmisiä. Tiedän miltä tuntuu, kun on vaikeaa jaksaa ihan vain siksi että kukaan ei näe. Ja siksi olen valtavan onnellinen siitä, että edes yhdeksi viikonlopuksi me saatiin luotua oma kupla, oma oikeasti turvallinen tila, sellainen paikka jossa se ulkopuolisuus, levottomuus, pelko ja yksinäisyys ehkä hetkeksi kaikkosi. Uskon, että palaaminen noihin hetkiin voi kantaa montaa meistä pitkälle.