Mielenterveysseuran sivuilla sanotaan, että kulttuurin harrastaminen liitetään hyvään mielenterveyteen. Se lisää yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja sallivuutta. Kulttuuririennoissa käyminen myös tutkitusti edistää terveyttä ja lisää elinvuosia. Ja miksi ihmeessä näin ei olisi? Kulttuurin harrastaminen, oli se sitten itse tuottamista tai toisten tuotoksista nauttimista, mahdollistaa asioiden aistimisen ja oivaltamisen ihan uudenlaisella tasolla, auttaa lähtemään pois kotoa, inspiroi ja aktivoi mieltä.
Oon aina rakastanut taidetta. Kuvataide ja kirjoittaminen on ehkä olleet niitä mulle ominaisimpia tapoja harrastaa itse, mutta löytyypä multa historiasta kokemusta myös esimerkiksi tanssimisesta, teatterista ja musiikistakin. Itse tekemisen lisäksi oon aina nauttinut suunnattomasti taiteen katselemisesta ja kokemisesta. Monenlainen taide aina tanssista, musiikista ja teatterista kuvataiteeseen, kirjallisuuteen ja elokuviin on koskettanut mua, herätellyt uusia oivalluksia ja ruokkinut jotakin sellaista kauneuden ja tunteiden nälkää joka mussa on aina ollut. Oon löytänyt itsestäni taiteen ja kulttuurin myötä heränneitä tunteita, samaistumiskohteita ja jotakin uutta, sellaista jota en oikein edes osaa sanoittaa.
Kun mun oma prosessi eteni, lisääntyi myös vähemmistöstressin määrä. Sen seurauksena moni kanava, joka ennen oli mahdollistanut mulle taide- ja kulttuurikokemuksia, muuttui pelottavaksi tai ahdistavaksi. Televisiosta saattoi koska tahansa tulla ohjelma, jonka sisältö kuormitti mua entisestään, ja sosiaalisessa mediassa vastaan saattoi tulla jotakin sellaista mitä en olisi halunnut nähdä ja joka kasvatti mun taakkaa liikaa. Kun omat stressitasot huiteli jo valmiiksi pilvissä ja oma tila oli liian herkkä enää yhdellekään satuttavalle kokemukselle, oli myös vaikeaa löytää asioita joista saisi mielihyvää ja jotka tarjoaisi niitä oivaltamisen, samaistumisen ja ehkä vertaistuellisiakin kipeästi kaivattuja tunteita. Piti jatkuvasti tavallaan tasapainoilla omien rajojen sekä jaksaminen ja kaipaamiensa asioiden välillä. Oma jaksaminen oli ihan nollassa, ja ehkä jonkinlainen taide ja kulttuuri olisi voinut parantaa omaa oloa, mutta sen sopivan viihteen etsiminen oli liian riskialtista, kun sen olemassaolosta ei edes voinut olla ihan varma silloin. Mistä mä olisin tiennyt, että joku tekee stand uppia tai teatteria transihmisten kokemuksista tai piirtää niistä aivan huikeita sarjakuvia?
Pride-viikko on usein kuitenkin tarjonnut mahdollisuuden löytää tällaisia kokemuksia kulttuurista edes kerran vuodessa, ja tänä syksynä oon saanut myös kokea jotenkin vastaavaa; sellaista kulttuuria ja taidetta, joka on tuntunut omalta ja rakentavalta, turvalliselta ja kipeänkin samaistuttavalta, herättelevältä, tunteelliselta ja no niin, kuten sanottua, ihan vaan tosi omalta.
Jamie MacDonaldin Manning Up -dokumentista ja sen yhteydessä pidetystä stand up -esityksestä kirjoitinkin jo aiemmin täällä blogissa. Se oli ensimmäinen meidän tämän syksyn kulttuurikokemuksista, ja se oli huikea.
Seuraavaksi käytiin katsomassa Miiko Toiviaisen monologi Kepeä elämäni. Tuntui jännältä mennä teatteriin, kun en ollut pitkään aikaan käynyt, enkä usko että olin koskaan aiemmin ehkä ollut katsomassa monologia. Esitys kesti noin tunnin, ja oli huikea. En oikein edes osannut käsitellä kaikkia niitä tunteita joita tuo esitys mussa herätti. Se sai nauramaan niin etten tiedä milloin olisin nauranut niin paljon, ja samalla olisin välillä halunnut vaan itkeä, koska oli niin helpottunut olo siitä että joku sanoitti juuri niitä asioita joita mä en osannut sanoittaa.
Tuossa monologissa mulle ehkä jotenkin suurin asia oli se, miten Miiko sanoitti omaa kokemustaan siitä, miten hänellä ei ennen prosessia ole koskaan ollut ääntä, ja nyt on. Tai miten hänellä ei koskaan ennen ole ollut kehoa jota koskea. Se ajatus tuntui musta jotenkin niin osuvan kipeältä, etenkin oman äänen löytyminen on mun tämän syksyn kantava teema. Toisaalta muhun loi ihan valtavan toivon myös se, miten Miiko sanoitti sitä, ettei mikään muu ole elämässä aiheuttanut niin suuria onnentunteita kuin tämä prosessi. En tietenkään muista miten hän tämän sanasta sanaan sanoi, mutta joka tapauksessa mulle tuli siitä tosi toiveikas olo. Ehkä mäkin vielä joskus tulevaisuudessa olen ehtinyt keräämään tarpeeksi voimia voidakseni sanoa noin. Saan jo nyt vähän kiinni siitä, miksi hän sanoitti kokemustaan juuri noin.
Kaiken kaikkiaan tuon Kepeä elämäni -monologin katsominen oli mulle niin tunteita järisyttävä kokemus, että olisin halunnut nähdä sen uudelleen, olisin halunnut tehdä muistiinpanoja, ja illalla nukkumaanmennessä en voinut ajatella mitään muuta. Monta päivää elin arjen rinnalla jossakin omassa todellisuudessani ja pohdin asioita taas vähän uudesta näkökulmasta. Olen tosi onnellinen, että käytiin katsomassa tämä!
Tänään osallistuttiin Translasten ja -nuorten perheet ry:n pikkujouluihin. Paikalla oleville teineille oli pitämässä sarjakuvapajaa ihana Sophie Labelle, jota saatan ehkä fanittaa aika paljon. Aikanaan, kun mun oli tosi vaikea olla ja pohdin omaa identiteettiäni, löysin Sophien työt, ja uppouduin niihin ihan täysin. Löysin ihan hirveästi samaistumiskohtia, ja mulle tuli ihanalla tavalla sellainen olo, että hei mähän oikeasti olen olemassa.
Samoin silloin, kun tuntuu etten uskalla lukea tai katsoa mitään, koska olo on vaan liian kuormittunut, päädyn usein lukemaan Sophien sarjakuvia. Niissä on niin oivaltavia ja huikeita ajatuksia, ja samalla ne luo sellaisen turvallisen kuplan johon voi uppoutua kun tuntuu että täytyy päästä muusta maailmasta ja sen vaikutuspiiristä vähäksi aikaa pois.
Ja tänään mä tosiaan pääsin tapaamaan Sophien, ja hän antoi mulle yhden sarjakuvistaan. Olin ihan älyttömän onnellinen. Ja olihan se nyt vaan aika siistiä syödä joulutorttuja ja höpötellä niitä näitä ihailemansa taiteilijan kanssa.
Mun mielestä on ihan äärettömän arvokasta, että erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ja heidän tarinansa on edustettuina erilaisin taiteen keinoin. Erityisesti arvostan sitä, että taidetta pystytään tekemään ajatuksella meiltä meille, vähemmistöiltä saman vähemmistön edustajille, jolloin taide tarjoaa myös vertaistuellista ulottuvuutta sitä tarvitseville, vaikka samalla tekee meitä myös näkyvämmäksi enemmistöjen silmissä.
Halusin kirjoittaa tämän postauksen ehkä eniten siksi, että voisin jollakin tavalla tuoda esille sitä, miten tärkeää tämä oma kulttuuri on. Viime kesän Pride-viikolla oivalsin jotenkin uudella tavalla sen, miten olennaista on, että mulla on joku tietoisuus oman yhteisöni, ja sitä kautta itseni, historiasta. Tämä taide ja kulttuuri menee ehkä vähän samaan kategoriaan; tuntuu tärkeältä tietää, että on olemassa sisältöä joka mun olon pahentamisen sijaan voikin tuoda mulle lisää voimavaroja ja jopa luoda mulle turvallisia tiloja arkeen - vaikka sitten vain siksi hetkeksi kun uppoudun sarjakuvan lukemiseen tai katson netistä samaistuttavan dokumenttipätkän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti