Perheellistymisestä ja lasten saamisesta

Helsingissä on tämän viikon ollut käynnissä DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali, ja tänä vuonna mukana oli myös kategoria transtarinoita. Yhtenä tähän kategoriaan kuuluvana elokuvana näytettiin dokumenttielokuva Seahorse: The Dad Who Gave Birth. Me käytiin eilen illalla katsomassa tuo kyseinen elokuva, ja lisäksi multa toivottiin postausta liittyen perheellistymiseen juuri meidän kohdalla. Ajattelin, että voisin kirjoittaa aiheesta nyt postauksen. 

Ihan ensin voisin kirjoittaa vähän tuosta elokuvasta, se herätti mussa nimittäin tosi paljon ajatuksia. Elokuvassa keskityttiin siis yhden transmiehen matkaan isäksi. Hän päätyi keskeyttämään testosteronikorvaushoidon, ja tuli anonyymin luovuttajan avulla raskaaksi, ja synnytti siis oman lapsensa. Ensinnäkin musta oli hurjan tärkeää, että tällainen dokumentti oltiin tehty. Aihetta käsiteltiin realistisesti mutta kauniisti, ja mulle jäi sellainen olo, että tuossa on kyllä filmi joka jokaisen kannattaisi katsoa. Samalla tuo elokuva toi mun omia lapsihaaveita jotenkin lähemmäksi ja konkretisoi niitä.

Tuntui tosi tärkeältä nähdä, minkälaisia vaikutuksia testojen lopettamisella ja raskaaksi tulemisella/raskaana olemisella (trans)miehen kehoon ja mielialoihin on. Tavallaan vaikutukset ja seuraukset oli odotettavia, mutta silti sen näkeminen että tuo on mahdollista, ja että siitä voi selvitä ja se voi todellakin onnistua, oli jotenkin helpottavaa.

Keinoja perheellistymiseenhän on hyvin monenlaisia, ja mä en ole missään vaiheessa ajatellut, että mulle olisi jotenkin ensisijaisen tärkeää saada nimenomaan biologisia lapsia. En todellakaan ole mitenkään erityisesti sitä mieltä, että mun pitäisi olla raskaana ja synnyttää, koska se on pitkä ja moninainen prosessi tässä tilanteessa. Mä esimerkiksi tosi mielelläni adoptoisin lapsen, jos se vain olisi mahdollista. 

Ollaan pohdittu monia erilaisia keinoja perheellistyä, ja vaihtoehtoja on useita. Itse synnyttämisen ja adoption lisäksi myös apilaperhe, sijaissynnytys sekä sijaisperheenä toimiminen on mahdollisia vaihtoehtoja. Monella transihmisellä toki on myös ennen prosessin läpikäymistä saatuja lapsia, mutta se ei kosketa juuri meidän tilannetta. Moni vaihtoehdoista kuitenkin alkaa karisemaan pois, eikä jäljelle jää ihan hirveästi valinnanvaraa, kun puhutaan kahden transmiehen keinoista saada lapsia. 

Adoptio kuulostaisi tavallaan yksinkertaiselta, mutta tällä hetkellä Suomen adoptiojärjestöt ei tee yhteistyötä yhdenkään sellaisen maan kanssa, joka adoptoisi lapsia samaa sukupuolta oleville pareille. Toki jos me nyt mentäisiin naimisiin, ja mä en muuttaisi hetuani vastaamaan sukupuoltani, näytettäisiin paperilla heteroparilta, mutta käytäntö onkin sitten jo ihan muuta. Lisäksi tuntuisi järjettömältä lykätä hetun muuttamista vuosia, koska se kuitenkin vaikuttaa niin moneen asiaan ja monessa eri tilanteessa (esim. työnhaku ja matkustelu). Suomesta on vaikea adoptoida lasta muutenkin (lapsia on käsittääkseni paljon vähemmän kuin lasta Suomesta adoption kautta toivovia), joten tämä vaihtoehto on melko epätodennäköinen. Adoptiojonoonhan voi toki silti aina asettua, mutta on hyvin todennäköistä, ettei se meidän kohdalla välttämättä johtaisi lapsen saamiseen. Yksi vaihtoehto olisi toki myös se, että me ei mentäisi naimisiin, ja toinen meistä adoptoisi yksin lapsen ulkomailta. Yksinhuoltajavanhemmalle kun se kuitenkin on mahdollista. Tämän jälkeen tosin pitäisi mennä naimisiin ja sen jälkeen vasta voitaisiin suorittaa perheen sisäinen adoptio. Ja toki käytäisiin adoptioprosessi mieluusti läpi yhdessä, kun lapsi yhdessä haluttaisiin saada. 

Sijaissynnytys ei tällä hetkellä Suomessa ole laillista, joten sikäli se on aika poissuljettu vaihtoehto. Toki ulkomaille lähteminen sijaissynnytyksen vuoksi on myös mahdollista, mutta se on äärimmäisen kallista.

Apilaperhe tarkoittaa perhettä, jossa perhettä on perustamassa yleensä useampi kuin kaksi aikuista. Lapsella on siis enemmän kuin kaksi vanhempaa, joskin Suomessa lainsäädäntö määrittelee, että lapsella voi olla vain kaksi juridista vanhempaa, mutta sosiaalisia vanhempia on siis kolmi- tai neliapilaperheessä useampia. Käytännössä meidän kohdalla tämä tarkoittaisi sitä, että mä esimerkiksi synnyttäisin lapsen, ja luovuttaja (ja mahdollisesti hänen kumppaninsa) olisivat myös lapsen vanhempia. Tässä tapauksessa luultavaa kuitenkin olisi, että biologiset vanhemmat olisivat myös juridisia vanhempia, ja tämä ei jotenkin tunnu omalta vaihtoehdolta. Ehkä itsekkäästikin haluan, että minä ja Samuel oltaisiin meidän lapsen juridiset vanhemmat ja saataisiin tehdä ratkaisut lapsen kasvattamisesta yhdessä (tai siis kahdestaan). Ja tässä tapauksessa kuitenkin olisin siinä tilanteessa että synnyttäisin, ja koen, että ihan yhtä hyvin voin sitten hankkiutua raskaaksi myös tuntemattoman luovuttajan avustuksella. Mikäli harkittaisiin vanhemmuuskumppanuutta esim. naisparin kanssa, eli heistä toinen voisi synnyttää, ei meistä kumpikaan kuitenkaan voisi toimia luovuttajana, joten en tiedä näkisikö tuo toinen pari sitten edes mitään järkeä siinä, että ryhtyisivät kumppanuusvanhemmiksi meidän kanssamme. Ja kuten sanottua, tämä ei oikein vaan tunnu meistä omalta vaihtoehdolta ainakaan tällä hetkellä. 

Sijaisperheenä toimiminen on meidän kummankin toive jossakin vaiheessa elämää sitten kun elämäntilanne sen sallii. Sijaisperheenä toimimiseen meidän parisuhdetilanne tai transtausta ei tietenkään olisikaan mikään este, ja toivon mukaan päästään joskus sijaisperheenä toimimaan. Uskon, että sijaisperheenä toimiminen voi antaa paljon, mutta toisaalta siinä on aina läsnä se todellisuus, etteivät lapset ole meillä kovin kauaa, tai vaikka olisivatkin, niin he eivät tule olemaan meidän kanssa aina. On varmasti raskas prosessi, kun itselle tärkeäksi ja rakkaaksi muodostunut lapsi lähtee perheestä pois, ja koko tämä sijaisperheasia onkin ihan oma lukunsa. Vaikka mä ajattelen, että sijaislapset voivat olla ihan yhtä lailla "omia lapsia", niin mulla on kaipuu myös siihen, että meillä olisi lapsi jota ei vietäisi meiltä pois. Joissakin tapauksissa toki voi olla mahdollista, että sijoitus on hyvin pitkäaikainen, ja lopulta päätyy adoptioon. Tämä ei kuitenkaan todellakaan ole yhtään "varma" keino saada lapsia, joten sen varaan ei oikein voi laskea. 

Viimeiseksi vaihtoehdoksi jää siis se, että lapsensa synnyttää itse. Alun perin ajattelin, kun prosessiin lähdin, että sehän ei sitten enää tule olemaan mahdollista, ja mun täytyy vaan elää sen kanssa että perheellistyminen tapahtuu sitten jollakin muulla keinolla. Toki mä en silloin vielä tiennyt kenen kanssa päätyisin yhteen, ja saatoin ajatella, että mun kumppani olisi cisnainen ja voisi ehkä synnyttää, tai ainaskin me voitaisiin saada lapsi adoption kautta. Näin ei nyt kuitenkaan ole, joten pitää ajatella uusiksi. 

Elokuussa hormonipolilla käydessäni juttelin hormonipolin lääkärin kanssa myös lasten saamisesta, tai lähinnä siitä onko meillä toiveissa omat lapset. Kun kerroin että on, oli hormonipolin lääkäri aivan ihana ja totesikin, että "tiedäthän sä, että miehetkin voi synnyttää?" Se lause oli mulle ihan äärimmäisen tärkeä kuulla, vaikka totta kai mä sen tiesin, mutta se on tuonut mulle voimaa monena hetkenä ja saanut mut ajattelemaan sitä mikä kaikki oikeasti on mahdollista. 

Toki tässäkin olisi omat mutkansa matkassa. Ensimmäiseksi tietysti täytyisi lopettaa testojen käyttö, mikä jo sinällään on iso juttu, ja odottaa oman hormonitoiminnan palautumista. Moni testojen vaikutuksista on onneksi pysyvä, ja esimerkiksi tuossa eilisessä elokuvassa näin ulkopuolisena katsoessa raskaana olevan isän ulkonäössä ei mun mielestä tapahtunut merkittävää muutosta läpimenon kannalta, vaikka hänestä itsestään siltä tuntuikin. Dysforia voi silti olla aikamoista, kun kuukautiset alkaa uudelleen, rasva siirtyy kehossa eri paikkoihin, tunne omasta kehosta muuttuu ja tunteet ylipäätäänkin ottaa eri tavalla vallan. Ei mitään pieniä juttuja siis, varsinkaan jos niiden kanssa joutuu elämään pidempäänkin.

Riippuu hyvin paljon ihmisestä, miten pitkään testojen käytön lopettamisesta oma hormonitoiminta käynnistyy uudelleen ja muuttuu säännölliseksi. Tämän jälkeen on toki mahdollista sitten yrittää tulla raskaaksi. Meidän tapauksessa tosin pitäisi myös etsiä mahdollinen luovuttaja, ja raskaaksi tuleminen täytyisi hoitaa koti-inseminaatiolla. Mun juridinen sukupuoli olisi siinä vaiheessa jo mies, joten en olisi oikeutettu hedelmöityshoitoihin Suomessa ollenkaan. Toki hedelöityshoidot onkin ihan äärimmäisen kalliita, ja jos sopiva luovuttaja vaan löytyy, niin koti-inseminaatio on varmasti oikein hyvä ja toimiva vaihtoehto. 

Kaiken kaikkiaan prosessi voisi kuitenkin olla pitkä. Oman hormonitoiminnan palautumisessa voi kestää vuosikin (toki se voi palautua myös kuukaudessa-parissa), minkä jälkeen raskaaksi tulemisessa voi kulua aikaa. Varmasti etukäteen olisi hyvä ajatella, kuinka pitkään on valmis yrittämään ennen kuin todetaan, ettei raskaaksi tuleminen vain onnistu, ja elämää täytyy jatkaa. Tavallaan kun mun elämä ilman testoja olisi siinä vaiheessa ikään kuin tauolla, eikä sitä voi määräänsä enempää pitkittää, jos lapsen saaminen ei vain tunnu onnistuvan. Kun tähän lasketaan mukaan vielä yhdeksän kuukauden mittainen raskausaika, voisi lapsen saamiseen testojen lopettamisesta syntymään hyvinkin kulua kolmesta neljään vuotta. Se on paljon. Toisaalta olen ajatellut, että se ei ole liikaa, jos tuloksena siitä on oma, kauan toivottu lapsi. Toisaalta siihenkin vaihtoehtoon täytyisi varautua, ettei lasta syystä tai toisesta saakaan. 

Perheen perustaminen ei meille tässä elämäntilanteessa vielä ole ajankohtaista. Tärkeintä on se, että saan ensin käytyä omaa prosessiani pidemmälle, eli pääsisin mastektomiaan ja saisin oltua muutaman vuoden vähintään testoilla. Ja toki monet käytännön asiat elämässä, kuten opiskelut, olisi hyvä saada valmiiksi ennen kuin harkitsee lapsen saamista. Sen jälkeen asiaa voisi kuitenkin alkaa pohtimaan, jos meistä edelleen tuntuu siltä, että tämä olisi meille oikea keino perheellistyä. Koen kuitenkin, että näitä kaikkia vaihtoehtoja on ollut hyvä ajatella jo nyt, koska huolimatta siitä että lasten saaminen konkreettisesti ei juuri nyt ole ajankohtaista, on nämä aiheet kuitenkin olleet paljon pinnalla omissa ajatuksissa ja meidän keskusteluissa. 

Toivon, että osasin tässä postauksessa vastata kysymyksiin, joita mulle esitettiin ja avata omia ajatuksiani tämän aiheen taustalla. Toivon myös, että mikäli haluat kommentoida tätä postausta, mikä on ehdottomasti tietenkin suotavaa, muistaisit huomioida sen, miten henkilökohtainen ja herkkä tämän postauksen aihe on. Koen tärkeäksi jakaa ajatuksiani tästä aiheesta, mutta toivon sensitiivisyyttä ja harkintakykyä, mikäli haluat jatkaa keskustelua kommenttikentässä. 

Kulttuuri joka tuntuu omalta

Mielenterveysseuran sivuilla sanotaan, että kulttuurin harrastaminen liitetään hyvään mielenterveyteen. Se lisää yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja sallivuutta. Kulttuuririennoissa käyminen myös tutkitusti edistää terveyttä ja lisää elinvuosia. Ja miksi ihmeessä näin ei olisi? Kulttuurin harrastaminen, oli se sitten itse tuottamista tai toisten tuotoksista nauttimista, mahdollistaa asioiden aistimisen ja oivaltamisen ihan uudenlaisella tasolla, auttaa lähtemään pois kotoa, inspiroi ja aktivoi mieltä. 

Oon aina rakastanut taidetta. Kuvataide ja kirjoittaminen on ehkä olleet niitä mulle ominaisimpia tapoja harrastaa itse, mutta löytyypä multa historiasta kokemusta myös esimerkiksi tanssimisesta, teatterista ja musiikistakin. Itse tekemisen lisäksi oon aina nauttinut suunnattomasti taiteen katselemisesta ja kokemisesta. Monenlainen taide aina tanssista, musiikista ja teatterista kuvataiteeseen, kirjallisuuteen ja elokuviin on koskettanut mua, herätellyt uusia oivalluksia ja ruokkinut jotakin sellaista kauneuden ja tunteiden nälkää joka mussa on aina ollut. Oon löytänyt itsestäni taiteen ja kulttuurin myötä heränneitä tunteita, samaistumiskohteita ja jotakin uutta, sellaista jota en oikein edes osaa sanoittaa. 

Kun mun oma prosessi eteni, lisääntyi myös vähemmistöstressin määrä. Sen seurauksena moni kanava, joka ennen oli mahdollistanut mulle taide- ja kulttuurikokemuksia, muuttui pelottavaksi tai ahdistavaksi. Televisiosta saattoi koska tahansa tulla ohjelma, jonka sisältö kuormitti mua entisestään, ja sosiaalisessa mediassa vastaan saattoi tulla jotakin sellaista mitä en olisi halunnut nähdä ja joka kasvatti mun taakkaa liikaa. Kun omat stressitasot huiteli jo valmiiksi pilvissä ja oma tila oli liian herkkä enää yhdellekään satuttavalle kokemukselle, oli myös vaikeaa löytää asioita joista saisi mielihyvää ja jotka tarjoaisi niitä oivaltamisen, samaistumisen ja ehkä vertaistuellisiakin kipeästi kaivattuja tunteita. Piti jatkuvasti tavallaan tasapainoilla omien rajojen sekä jaksaminen ja kaipaamiensa asioiden välillä. Oma jaksaminen oli ihan nollassa, ja ehkä jonkinlainen taide ja kulttuuri olisi voinut parantaa omaa oloa, mutta sen sopivan viihteen etsiminen oli liian riskialtista, kun sen olemassaolosta ei edes voinut olla ihan varma silloin. Mistä mä olisin tiennyt, että joku tekee stand uppia tai teatteria transihmisten kokemuksista tai piirtää niistä aivan huikeita sarjakuvia?

Pride-viikko on usein kuitenkin tarjonnut mahdollisuuden löytää tällaisia kokemuksia kulttuurista edes kerran vuodessa, ja tänä syksynä oon saanut myös kokea jotenkin vastaavaa; sellaista kulttuuria ja taidetta, joka on tuntunut omalta ja rakentavalta, turvalliselta ja kipeänkin samaistuttavalta, herättelevältä, tunteelliselta ja no niin, kuten sanottua, ihan vaan tosi omalta. 

Jamie MacDonaldin Manning Up -dokumentista ja sen yhteydessä pidetystä stand up -esityksestä kirjoitinkin jo aiemmin täällä blogissa. Se oli ensimmäinen meidän tämän syksyn kulttuurikokemuksista, ja se oli huikea. 

Seuraavaksi käytiin katsomassa Miiko Toiviaisen monologi Kepeä elämäni. Tuntui jännältä mennä teatteriin, kun en ollut pitkään aikaan käynyt, enkä usko että olin koskaan aiemmin ehkä ollut katsomassa monologia. Esitys kesti noin tunnin, ja oli huikea. En oikein edes osannut käsitellä kaikkia niitä tunteita joita tuo esitys mussa herätti. Se sai nauramaan niin etten tiedä milloin olisin nauranut niin paljon, ja samalla olisin välillä halunnut vaan itkeä, koska oli niin helpottunut olo siitä että joku sanoitti juuri niitä asioita joita mä en osannut sanoittaa. 

Tuossa monologissa mulle ehkä jotenkin suurin asia oli se, miten Miiko sanoitti omaa kokemustaan siitä, miten hänellä ei ennen prosessia ole koskaan ollut ääntä, ja nyt on. Tai miten hänellä ei koskaan ennen ole ollut kehoa jota koskea. Se ajatus tuntui musta jotenkin niin osuvan kipeältä, etenkin oman äänen löytyminen on mun tämän syksyn kantava teema. Toisaalta muhun loi ihan valtavan toivon myös se, miten Miiko sanoitti sitä, ettei mikään muu ole elämässä aiheuttanut niin suuria onnentunteita kuin tämä prosessi. En tietenkään muista miten hän tämän sanasta sanaan sanoi, mutta joka tapauksessa mulle tuli siitä tosi toiveikas olo. Ehkä mäkin vielä joskus tulevaisuudessa olen ehtinyt keräämään tarpeeksi voimia voidakseni sanoa noin. Saan jo nyt vähän kiinni siitä, miksi hän sanoitti kokemustaan juuri noin. 

Kaiken kaikkiaan tuon Kepeä elämäni -monologin katsominen oli mulle niin tunteita järisyttävä kokemus, että olisin halunnut nähdä sen uudelleen, olisin halunnut tehdä muistiinpanoja, ja illalla nukkumaanmennessä en voinut ajatella mitään muuta. Monta päivää elin arjen rinnalla jossakin omassa todellisuudessani ja pohdin asioita taas vähän uudesta näkökulmasta. Olen tosi onnellinen, että käytiin katsomassa tämä! 

Tänään osallistuttiin Translasten ja -nuorten perheet ry:n pikkujouluihin. Paikalla oleville teineille oli pitämässä sarjakuvapajaa ihana Sophie Labelle, jota saatan ehkä fanittaa aika paljon. Aikanaan, kun mun oli tosi vaikea olla ja pohdin omaa identiteettiäni, löysin Sophien työt, ja uppouduin niihin ihan täysin. Löysin ihan hirveästi samaistumiskohtia, ja mulle tuli ihanalla tavalla sellainen olo, että hei mähän oikeasti olen olemassa. 

Samoin silloin, kun tuntuu etten uskalla lukea tai katsoa mitään, koska olo on vaan liian kuormittunut, päädyn usein lukemaan Sophien sarjakuvia. Niissä on niin oivaltavia ja huikeita ajatuksia, ja samalla ne luo sellaisen turvallisen kuplan johon voi uppoutua kun tuntuu että täytyy päästä muusta maailmasta ja sen vaikutuspiiristä vähäksi aikaa pois. 

Ja tänään mä tosiaan pääsin tapaamaan Sophien, ja hän antoi mulle yhden sarjakuvistaan. Olin ihan älyttömän onnellinen. Ja olihan se nyt vaan aika siistiä syödä joulutorttuja ja höpötellä niitä näitä ihailemansa taiteilijan kanssa. 

Mun mielestä on ihan äärettömän arvokasta, että erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ja heidän tarinansa on edustettuina erilaisin taiteen keinoin. Erityisesti arvostan sitä, että taidetta pystytään tekemään ajatuksella meiltä meille, vähemmistöiltä saman vähemmistön edustajille, jolloin taide tarjoaa myös vertaistuellista ulottuvuutta sitä tarvitseville, vaikka samalla tekee meitä myös näkyvämmäksi enemmistöjen silmissä. 

Halusin kirjoittaa tämän postauksen ehkä eniten siksi, että voisin jollakin tavalla tuoda esille sitä, miten tärkeää tämä oma kulttuuri on. Viime kesän Pride-viikolla oivalsin jotenkin uudella tavalla sen, miten olennaista on, että mulla on joku tietoisuus oman yhteisöni, ja sitä kautta itseni, historiasta. Tämä taide ja kulttuuri menee ehkä vähän samaan kategoriaan; tuntuu tärkeältä tietää, että on olemassa sisältöä joka mun olon pahentamisen sijaan voikin tuoda mulle lisää voimavaroja ja jopa luoda mulle turvallisia tiloja arkeen - vaikka sitten vain siksi hetkeksi kun uppoudun sarjakuvan lukemiseen tai katson netistä samaistuttavan dokumenttipätkän. 

Jamie MacDonald: Manning Up

Oltiin eilen Samuelin kanssa katsomassa Jamie MacDonaldista kertovan dokumentin Manning Up ensi-iltaa ja siinä samassa myös Jamien stand up -esitystä. Olin oottanut tuota iltaa tosi paljon, monestakin syystä. Yksi syy on se, että pidän Jamiesta ja hänen stand upistaan valtavasti. Ennen oman prosessini alkamista näin Jamien Nelosen Stand Up! -ohjelmassa telkkarissa ihan sattumalta. Meillä sattui olemaan tv päällä, ja olin jo ehkä oppinut, että suurin osa stand upista on ylipäätään sellaista joka helposti perustuu stereotypioihin ja loukkaa mua. Pelkäsin aina vähän mitä tuleman pitää. 

Mutta sitten tuli Jamie. Mua nauratti, ihan vaan siksi että hän on työssään niin hyvä, mutta myös itketti, koska tuli sellainen olo että tuo ihminen puhuu jostain mitä mä ymmärrän. Tuo ihminen saa mut nauramaan aidosti loukkaamatta mua. Silloin oli ihan äärimmäisen tärkeää saada tuollainen kokemus ihan yhtäkkiä ja yllättäen. Tuon ohjelman näkemisen jälkeen mä oon vähän toivonutkin että pääsisin näkemään Jamien esityksen livenä, mutta en oo koskaan kuitenkaan tullut menneeksi. 

Joten kun huomasin, että tuo dokumentti on tulossa, halusin ehdottomasti nähdä sen. Samuel oli ihana, ja vei mut synttärilahjaksi tuonne ensi-iltaan. Odotin sitä tosi paljon tietysti ihan jo siksi, että on aina kivaa lähteä yhdessä treffeille, ja myös siksi, että tiesin meneväni paikkaan jossa mun ei tarvitsisi pelätä loukatuksi tulemista tai syrjivää puhetta. On välillä ihan äärimmäisen tärkeää saada kokemuksia ja hetkiä, jolloin ei koko ajan tarvitse pelätä eikä myöskään arvioida, onko kuullut asiat loukkaavia vai oikeasti hauskoja, vaan voi heittäytyä siihen hauskuuteen aika täysillä. 

En oikein tiedä miten tästä osaisin kirjoittaa, mutta usein kivoiksikin tarkoitetut jutut aiheuttaa mulle lisää vähemmistöstressiä. Jopa silloin kun mulla oikeasti on hauskaa. Nyt kerrankin sain olla vapaa siitä tunteesta, kerrankin joku viihde oli mulle samaistuttavaa ja siksi ihan eri tavalla hauskaa. Vaikka mulla oikeasti on kivaa usein muutenkin, niin tuollainen tilanne vaan yltää ihan eri tasolle, koska se on jotenkin sitä omaa kulttuuria, se on jotain sellaista mitä ymmärtääkseen ei tarvitse ponnistella ja se ihan oikeasti naurattaa ja samaan aikaan koskettaa. 

Mikäli kiinnostaa, niin tuon Manning Up -dokumentin voi katsoa myös Yle Areenasta. Suosittelen lämpimästi!