Erosin koulusta ja vihdoin kerron miksi

 Tämän kirjoittaminen tuntuu vaikealta, en tiedä mistä aloittaisin. Aloitan alusta.

Aloitin sosionomiopintoni monta vuotta sitten. Olin tosi iloinen ja ylpeäkin siitä että pääsin kouluun ja sain opiskelupaikan juuri siitä koulusta ja ryhmästä josta halusin. Valitsin sosionomiopinnot, koska olin työskennellyt useamman vuoden päiväkodissa ja tykkäsin siitä: sosionomi-varhaiskasvatuksen opettajan tutkinto kuulosti täydelliseltä, koska sillä voisi tehdä töitä sekä varhaiskasvatuksessa että monessa muussakin paikassa. Ajattelin voivani hyödyntää niin koulutuksessa kuin tulevassa työssänikin monia vahvuuksiani.

Koulu alkoi ja kaikki meni varsin hyvin: sain kavereita ja tykkäsin opiskelusta. En ollut aiemmin opiskellut korkeakoulussa, mutta tunsin jotain pientä ylpeyttä siitäkin, että sain hyviä kurssiarvosanoja ja selviydyin oikeastaan ihan mallikkaasti opinnoissani eteenpäin. Lisäksi tein täysipäiväisesti töitä päiväkodissa, eikä se tuntunut olevan siinä vaiheessa mitenkään liikaa.

Tässä minä noin puoli vuotta opiskelleena.

Samoihin aikoihin kun opinnot alkoi, aloin myös kyseenalaistamaan omaa sukupuoltani. Varsin pian tiesin, että en ole nainen, ja pohdin miten itseni määrittelisin. Kävin ensimmäisen vajaan vuoden koulua vanhalla nimelläni, kunnes päätin vaihtaa nimeni ja ilmoittaa sen myös koulussa kaikille. En varsinaisesti tullut ulos kaapista, mutta uskon, että aika moni osasi päätellä jotakin jo tässä vaiheessa. Samoihin aikoihin hain myös lähetteen transpolille.

Nimenvaihto sujui koulussa mallikkaasti, mutta moni muu asia ei. Näennäisesti suhtautuminen oli kyllä hyvää, ja erityisen kiitollinen olen oman ryhmäni muille opiskelijoille, joista moni oli ihan korvaamaton tuki silloin kun en itse kyennyt pitämään omia puoliani. Mun opiskelukaverit oli monet huikeita tyyppejä jotka todella osasivat ja aktiivisesti halusivat olla mun puolella.

Jossain vaiheessa huomasin olevani tosi väsynyt. Kouluun oli vaikea mennä, aloin pitkästä aikaa saamaan vaikeita paniikkikohtauksia, en olisi halunnut puhua, en saanut nukuttua koulupäivien välissä ja kaikki oli hirveän raskasta ja vaikeaa. Ajattelin sen johtuvan dysforiasta ja siitä että prosessin tutkimusjakso on monille raskas vaihe elämässä. Nyt jälkikäteen ajateltuna se ei johtunut pelkästään siitä.

On totta, että transpolin tutkimusjakso on aika intensiivinen ja rankka rupeama, ja lisäksi kärsin myös pahasta sosiaalisesta ja kehollisesta dysforiasta noihin aikoihin. Siksi siellä koulussakin oli vaikea olla, kun jo pelkästään oma ääni ja muiden ihmisten seurassa oleminen tuntui sietämättömiltä. Yritin useampaan otteeseen sanoittaa ajatuksiani koululla eri ammattilaisille, mutta koskaan en oikein saanut mitään tukea tai apua.

Juttelin esimerkiksi koulupsykologille, oppilaitospastorille, tutoropettajalleni ja meinasin ottaa yhteyttä kuraattoriin, mutta kun hän sosiaalisen median tiliensä perusteella paljastui aika avoimesti Päivi Räsäsen kannattajaksi ja Aito avioliiton symppaajaksi, niin jätin kuitenkin sitten sähköpostin kirjoittamatta. Muutoin muhun suhtauduttiin ainakin näennäisen ystävällisesti, mutta samalla apua anellessani mulle kerrottiin esimerkiksi tarinoita omista homoystävistä melkein koko tapaamisen verran, todettiin että otan vaan kaiken varmaan vähän liian raskaasti ja käytettiin koko tapaaminen siihen, että mä koulutin aiheesta sukupuolivähemmistöt.

Avun saaminen tuntui mahdottomalta koulun taholta, vaikka kirjaimellisesti sekä sähköpostitse että kasvokkain kerroin, että mä nyt ihan oikeasti tarvitsisin apua, jotta etenisin näissä opinnoissani. Tuntui, että kaikkialla oli seinä vastassa. Yritin olla avoin, asetin itseni tosi haavoittuvaiseen asemaan, ja kuvasin esimerkiksi sitä, miten esiintymistilanteet aiheuttaa mulle tosi pahoja paniikkikohtauksia, kun dysforia omasta äänestä, kehosta ja olemuksesta on niin valtavaa ja ylitse vyöryävää. Että siellä luokan edessä tuntuu, etten saa henkeä.

Opettaja, jolle tämän kerroin, käski mut seuraavana päivänä luokan eteen, ja kun paniikin vallassa kykenemättömänä puhumaan poistuin luokasta, sain perääni ison kasan korvaustehtäviä, kun en kuulemma ollut osallistunut opetukseen. Se tuntui epäreilulta. Tuntui, että kaadun sen tehtäväpinon alle, kun olisin kaatunut varmaan muutenkin puhalluksesta tai katseesta. Tein ja palautin ne tehtävät kuitenkin.

Sellaisillakin kursseilla, joilla sai vain istua kuuntelemassa, oli toisinaan aika tukalaa. Meillä oli yksi kurssi, jonka nimi oli "Moninaisuus ja monikulttuurisuus sosiaalialalla", ja vaikka nimi itsessään on jo toki varsin "nyt oikeesti mitä ihmettä" -tasoa, niin odotin tuota kurssia kuitenkin tosi paljon. Olin aiemmin nähnyt, että toisella kurssin opettajista oli laukussaan sateenkaaripinssi ja ajattelin, että tämä olisi nyt se mun kurssi, se jossa saisin olla paitsi turvassa niin myös tulla nähdyksi.

No, se ei ollut. Kurssi oli ikään kuin jaettu kahteen osaan: toisessa osassa puhuttiin "monikulttuurisuudesta", mikä oli monella tavalla tosi ongelmallista, mutta johon en nyt tässä postauksessa keskity. Toinen puoli käsitteli sitten "moninaisuutta", eli tässä tapauksessa kyllä aika paljon nimenomaan sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Kurssin sisältö oli kuitenkin käytännössä täysi nolla, tai ei ainakaan mitään, mitä ei muutamassa minuutissa olisi voinut googlettaa. Se oli pettymys, mutta vielä suurempi pettymys oli se, miten opettaja laukoi tosi ajattelemattomia kommentteja, kuten sen, että hänen mielestään ei _oikeasti_ ole muita kuin tyttöjä ja poikia. Tähänkin mun ihanat opiskelukaverit onneksi puuttui, kun itse jäädyin ihan kokonaan, mutta ei se nyt varsinasesti turvallisuudentunnetta koulussa lisännyt, kun istui siellä penkissä kuuntelemassa näitä juttuja.

Yleensäkin olen jotenkin ymmälläni, ihmeissäni ja järkyttynyt siitä, miten moninaisuus kaikilla tavoin loisti meidän opinnoissa poissaolollaan. En muista yhtäkään esimerkkiä, ja niitä esimerkkejä sisältyi kuitenkin opetukseen paljon, jossa olisi näkyvästi ollut mihinkään vähemmistöön tai marginalisoituun ryhmään kuuluvia ihmisiä. Esimerkit perheistä olivat aina oletusarvoisesti cisheteroiden perheitä, ihmisten ihonväri oli aina valkoinen ja jos vammaisuudesta puhuttiin, se kapeni usein stereotypioihin joihin kukaan tuskin istui. On vaikea ymmärtää, että sosiaalialan korkeakoulutuksen laatu on tätä luokkaa, kun sen pitäisi nimenomaan olla syrjittyjen ja marginalisoidussa asemassa olevien ihmisten puolella.

Asia joka huomattavasti vaikeutti mun koulupäiviä tämän kaiken lisäksi, oli sukupuolitetut tilat. Ennen kuin koululle pari vuotta opintojeni aloittamisen jälkeen rakennettiin uusi siipi, ei koululla oikeasti ollut muita kun sukupuolitettuja vessoja sekä muutama invavessa. Jonotin aina niihin invavessoihin kaikki kahvitaukoni sen sijaan, että olisin jutellut kavereiden kanssa ja käynyt sitten vessassa nopeasti ennen kuin tunti alkaa. Joskus vaan valitsin, että käyn vessassa vasta sitten kun koulupäivä loppuu ja pääsen pois koululta.

Meidän opintoihin sisältyi myös pakollisia jossakin määrin liikunnallisia tai vaatteiden vaihtamista vaativia kursseja. Avekki-kurssille suositeltiin liikuntavaatteita, samoin ilmaisutaito- ja tanssitunneille tietenkin. En tiennyt missä vaatteeni voisin vaihtaa, ja yritin varovasti kysyä aiheesta. Kukaan ei koskaan palannut asiaan. Vaihdoin vaatteeni siellä iänikuisessa invavessassa, jonne jonotin niin, että myöhästyin tunnilta, minkä seurauksena en meinannut uskaltautua tunnille ollenkaan, koska myöhästyminen tarkoittaa ylimääräisiä itseen kohdistuvia katseita, jotka puolestaan ahdistavat valtavasti silloin, kun toivoisi lähinnä olevansa näkymätön.

Itse koin asioihin puuttumisen omassa elämäntilanteessani liian raskaaksi ja vaikeaksi. Kuormituin koko ajan lisää ja lisää, ja lopulta olin käytännössä lähes toimintakyvytön koulun suhteen. Se oli ristiriitaista, koska muuten elämässä alkoi mennä paremmin: prosessi eteni, aloin seurustelemaan, elämä muodostui oman näköiseksi, aloitin testot ja sain vihdoin elää omana itsenäni. Mutta heti kun menin koululle, mun koko keho meni sekaisin, puhumisesta tuli vaikeaa, en pystynyt syömään koulupäivien aikana, vatsa oli jatkuvasti sekaisin, sydän hakkasi, korvissa humisi, en saanut öisin nukutuksi...

Vuosi ennen koronakevättä hain keskusteluapua kriisipisteeltä, ja siellä työntekijän kanssa juteltiin, että voisin hyötyä siitä, jos vaikka edes sinä keväänä ei tarvitsisi matkustaa opiskelupaikkakunnalle, vaan voisin suorittaa kursseja etänä kotoa käsin. Kysellessäni etäyhteysmahdollisuutta se torpattiin heti, mutta kun kriisipisteen työntekijä laittoi sähköpostia, kelpasi se selitteeksi oikein hyvin, ja etämahdollisuus luvattiin järjestää. Voitte arvata kaksi kertaa järjestettiinkö sitä sitten kuitenkaan.

Aivan oikein, ei järjestetty. Tai no, järjestettiin osalle kursseista, mutta käytännössä kaikki opettajat eivät kuitenkaan olleet valmiita tarjoamaan tätä mahdollisuutta, mikä omalla kohdallani tarkoitti sitä, että kurssi jäi suoraan suorittamatta. Pienellä asialla olisi voinut taata sen, että opinnot kuitenkin etenee, mutta jotenkin tällainen en jaksa nähdä vaivaa -asenne oli tosi yleinen mun koululla.

Kun korona alkoi, tuntui se pelastukselta: ei tarvinnut enää raahata itseään väkipakolla kouluun tai taistella etäopetusmahdollisuuksista, kun niistä tuli oletus. Sainkin koronakeväänä historiallisen monta kurssia suoritettua ja ajattelin, että ehkä tästä koulusta sittenkin tulee jotakin ja valmistun vielä joskus.

Jotenkin kaikki sitten kuitenkin tyssäsi melkein kuin seinään, enkä saanut enää koulua suoritettua. Koulun sähköpostin avaaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, ja kun sen vihdoin sain auki, tuli heti ihan fyysisesti huono olo. Kehon stressireaktio tuntui naurettavan suurelta, mutta oli sitäkin todellisempi.

Luulen, että kun vähemmistöstressi kasaantui sekä pienemmistä että suuremmista erilaisista syrjintäkokemuksista, niin jossain vaiheessa se vain kasvoi liian suureksi ja siitä tuli sietämätöntä. Vaikka mieli muuten voikin paremmin, löi se ehdottoman stopin aina kun mikä tahansa asia liittyi kouluun. Lisäksi opintojen hidastuminen ja keskeytyminen aiheutti valtavaa häpeää ja epäonnistumisen tunnetta.

Mua jotenkin suututtaa ja harmittaa aivan valtavasti. Harmittaa se, että uskalsin olla ylpeä kouluun pääsystä, uskalsin iloita ja olla innostunut ja tehdä työntekoon liittyviä suunnitelmia. Uskalsin haaveilla, että kun saan sosionomin tutkintotodistuksen käteeni, niin voisin ylpeänä käyttää miesten pukua ja näyttäisin itseltäni. Näyttäisin kaikille, että tässä mä nyt olen.

Itkettää ja melkein hävettääkin se, että haaveilin, luotin ja uskalsin. Tuntuu rikotulta, kun omat haavekuvat on pala palalta särjetty ja tallottu, välillä tuntuu että vielä jotenkin ivallisten katseiden saattelemana. Mun ammatillinen itsetunto on painettu ihan pohjamutiin, ja olen itsekin alkanut uskoa, ettei musta ole tälle alalle, että en vaan jotenkin ole yhtä hyvä kuin kaikki ne muut joiden kanssa pääsykokeista opiskelijoiksi valikoiduttiin. Se häpeä nostaa päätään, kun ammattiliiton lehti kolahtaa postiluukusta tai kun joku kysyy mitä opiskelen. Se nostaa päätään kun pitäisi palauttaa kurssityö tai miettiä mihin tulevaisuudessa voisi hakeutua töihin. Se nostaa päätään kun avaa sen koulun sähköpostin tai Wilman, kun yrittää edistää opintoja, kun uskaltaa yrittää yhtään mitään.

Mua suututtaa ja harmittaa myös se, että joku sellainen asia kuin koulu on vienyt mun elämästä niin paljon aikaa, iloa, itseluottamusta, mielenterveyttä ja varmuutta. Olen vihainen siitä, että kaikki tämä on voinut vaan tapahtua. Olen vihainen siitä, että mulle on erityisesti koulun opettajien toimesta luotu olo, että olen vain hankala, säälittävä, turhauttava ja huono opiskelija, jota ei edes voi auttaa, koska ei sellaiseen kannata käyttää voimavaroja.

Todellisuudessa mä olen hyvä kirjoittamaan ja opiskelemaan. Olen jo nyt alani ammattilainen, ja tehnyt paljon oman alani töitä. Olen ollut pidetty työntekijä ja työyhteisön jäsen kaikilla työpaikoillani. Olen kiltti, lempeä ja rauhallinen, osaan vetäytyä syrjään ja odottaa että ihmiset tulee mun luo. Ymmärrän satutettuja, ymmärrän erilaisia, ymmärrän syrjittyjä.

Ja hei iloisia uutisia: viime viikolla mä lähetin koululleni viestin, jossa virallisesti erosin sieltä! Sain uuden opiskelupaikan lähempää omaa kotiani. Opiskelupaikan oppilaitoksesta, jonka opintopäällikkö sanoi, että olen osaava, ammattitaitoinen ja valmistun ihan varmasti. Uutta opintosuunnitelmaa luodessa sain kuulla, että asioiden tekemiseen on hei monta tapaa, voidaan tulla sua tässä vastaan, tämän voisi suorittaa näin, vapaaehtoistöitä voi ehdottomasti hyödyntää ja sä olet hyvä tässä.

Voi kun olisin saanut kuulla kaiken tuon paljon aiemmin.

Miten transsukupuolisuus nykyään mun elämässä näkyy?

 Tein jokin aika sitten mun Instagram-tilille kyselyn siitä, millaista somesisältöä ihmiset multa toivoisi. Osan toiveista olenkin jo ehtinyt toteuttamaan, mutta osa on vielä toistaiseksi toteuttamatta ja ajattelin, että joistakin toiveista riittäisi asiaa ihan blogipostaukseen saakka.

Yksi toive oli kuulla, millaista elämä on transihmisenä. Oon kirjoittanut aiheesta aika paljon tänne blogiin, mutta kuitenkin pitkälti vaan mun prosessin ollessa aktiivisesti käynnissä. Oikeastaanhan tämä koko blogi kertoo mun elämästä transihmisenä. Ajattelin kuitenkin, että ottaisin tähän postaukseen näkökulman, jossa kertoisin siitä vaikuttaako transsukupuolisuus tai ehkä oikeammin transtausta jotenkin vielä mun elämään, ja miten.

Aikaisempia postauksia, jotka ehkä jotenkin sivuaa tätä aihetta löytyy monia, tässä muutama:

Junassa

Teatterissa

Ruokakaupassa

Leirillä

Kutsunnoissa

Kylpylässä

Sivarin koulutusjaksolla

(näistähän voisi kirjoittaa semmoisen lastenkirjatyyppisen sarjan: Joonatan junassa, Joonatan leirillä, Joonatan ruokakaupassa jne. :D)

Käytännössä se että olen transsukupuolinen vaikuttaa mun elämään tällä hetkellä huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Enää ei tarvitse toistuvasti käydä transpolilla, hormonipolilla tai missään muuallakaan terveydenhuollossa transjuttujen takia. Enää mua ei tutkita eikä mun tarvitse vakuuttaa ketään. Erona aikaisempaan on myös se, että mut oletetaan joka paikassa oikein mieheksi, eikä kukaan päältä päin voi tietää mun transtaustaa.

Mutta kyllähän sillä silti on vaikutusta. Ehkä selkein hyvin käytännönläheinen arjessa näkyvä juttu on loppuelämän jatkuva hormonikorvaushoito. Lisäksi toisinaan vanha nimi, vanha henkilötunnus tai jokin muu vanha tieto putkahtaa esiin jostain, mutta ei toki kuitenkaan enää ollenkaan niin paljon. Esimerkiksi koulutodistukset mulla kuitenkin on vielä päivittämättä uusille tiedoille, ja se on joskus häiritsevää. Esimerkiksi silloin kun hakee töitä.

Lisäksi transtausta vaikuttaa esimerkiksi uimahallissa käymiseen. Voin tietenkin käydä uimahallissa ja käytän miesten pukuhuone- ja peseytymistiloja, mutta mulla on käyttöoikeusmerkki, jolla saan pitää uima-asun päällä sielläkin. Ylipäätään se, että keho ei kuitenkaan istu binääriseen sukupuolikäsitykseen täysin tulee joskus esille, ehkä enemmän kuitenkin oman ahdistuksen kautta.

En uusia ihmisiä vaikkapa työpaikalla tavatessani kerro taustastani, koska miksipä kertoisin. Tilanne on kuitenkin eri, jos oon vaikka lääkärissä, ja aina kun tiedän meneväni tilanteeseen jossa mun tavallaan "pitää" kertoa transtaustastani vieraalle ihmiselle, tai se väkisinkin muuten tulee ilmi, mua jännittää. Pelkään toisen ihmisen reaktiota, koska en koskaan voi olla varma millainen se on.

Toki transsukupuolisuus näkyy mun elämässä myös valtavan hyvinä asioina. Teen esimerkiksi paljon somesisältöä transaiheista, ja se on mulle tärkeää ja saan siitä paljon itsekin sisältöä elämääni. Oon tavannut niin somen kuin vertaisryhmienkin kautta paljon mahtavia ihmisiä, ja päässyt esimerkiksi ohjaamaan leireille. Se on aina tosi ihanaa. Koen itse transyhteisön isoksi voimavaraksi, jota mulla ei ilman tätä taustaa olisi.

Toisinaan mieleen hiipii epäilys siitä, osaanko olla esimerkiksi muiden miesten kanssa. Enkä mä kyllä aina oikein osaakaan, tai musta itsestä ainakin hyvin vahvasti tuntuu että en osaa. En aina ole kotonani niissä porukoissa joissa mun oletettaisiin olevan kotonani, koska mut on kasvatettu tyttönä. Ei mulla ennen ole ollut pääsyä mihinkään miesporukoihin, ja nyt muhun yhtäkkiä suhtaudutaankin varsin eri tavalla. Se on palkitsevaa, mutta toisinaan outoa.

Transtausta on läsnä myös silloin kun tapaan ihmisiä, jotka oon tuntenut ennen transitiotani. Tällaisia ihmisiä on tietenkin sukulaiset, mutta myös monet ystävät ja sitten esimerkiksi vanhat koulu- ja opiskelukaverit. Toisinaan mietin, tunnistaako joku ala-asteen luokkakaveri mua jos tulen kadulla vastaan ja toisaalta vaikkapa sukulaisten seurassa mietin usein, että käyttääköhän joku vanhaa nimeä tai pitääköhän ihmiset jotka on tunteneet mut lapsesta tai nuoresta saakka mua kuitenkaan oikeasti miehenä. Se on varsin stressaavaa, vaikka tällä hetkellä mulla onkin elämässäni oikeastaan vaan ihmisiä jotka pyrkii kohtelemaan mua hyvin, käyttämään oikeaa nimeä ja niin edelleen.

Yksi iso asia johon transsukupuolisuus tosin vaikuttaa on perheellistyminen. Perheellistymisestä oonkin kirjoittanut aihemmin postauksen, joka löytyy täältä (ja on toki jo aika vanha). Haaveillaan omista lapsista edelleen, ja luonnollisestikin transtaustalla on hyvin moninaisia vaikutuksia tähän asiaan.

Mutta pääsääntöisesti arjessa sitten... Ei mun transsukupuolisuus kyllä ihan hirveästi näy mitenkään. Herään aamulla, aloitan etätyöt kotoa. Teen töitä, osallistun työpaikan palavereihin, teen lounasta, jatkan töitä... Työpaikalla mulla on pari työkaveria, jotka tietää mun taustasta. Läheskään kaikki ei tiedä, eikä heidän tarvitsekaan. Toisaalta tässä vaiheessa mua ei ihan hirveästi enää häiritsisi, vaikka he tietäisivätkin, kun ollaan ehditty jo muutenkin tutustua.

Mutta joo, työpäivien jälkeen käytän koirat lenkillä, käyn ehkä ruokakaupassa, teen ruokaa ja kotitöitä, istun tietokoneella, selaan somea, pelaan, katson Netflixiä... Viikonloppuisin vietän aikaa kumppanini ja perheeni kanssa, tapaan ystäviä, valvon iltaisin myöhään ja nukun aamuisin pitkään, soitan pianoa, teen omia projekteja.

Mitä nyt ehkä yritän sanoa on se, että totta kai jokaisen ihmisen tausta vaikuttaa myös ihmisen nykyisyyteen jollakin tavalla. Se on ihan ok. Transihmisillä on ehkä joitakin yhdistäviä tekijöitä joissa transtausta voi näkyä, mutta tietenkin kuitenkin kaikilla vähän eri tavoilla eri vaiheissa elämää. Pääsääntöisesti mun arki on aika tasaista ja tavallista, ihan kuin kenen tahansa muunkin arki.

Iloitsen valtavasti siitä että niin on: että on tasaista arkea. Elämässä on asiat monilta osin varsin hyvin, mulla on itseni kanssa asiat varsin hyvin kuitenkin. Transsukupuolisuus ei ole mikään tragedia, vaan se voi olla iso voimavara, tärkeä palanen omaa tarinaa.

Olen täällä edelleen!

 Huh, en ole kyllä ikuisuuteen kirjoittanut mitään, ja mitä pidempään on mennyt, sitä suuremmaksi kynnys kirjoittaa on jotenkin kasvanut. Yritän pitää riman alhaalla ja kirjoittaa nyt ainakin tämän yhden postauksen verran juuri sitä mitä mieleen sattuu juolahtamaan. Jos sieltä löytyy vielä lukijoita, niin saa ilmiantaa itsensä ja toivoa postausaiheita, jos vaikka innostuisin kirjoittelemaan!

Oon näemmä viimeksi kirjoitellut mastektomian vuosipäivänä, eli lokakuun lopussa. Siitä on viitisen kuukautta. Sitä ennen oon päivittänyt parrasta ja sivarin aloituksesta. Ehkä mä siis jatkan suoraan sivarista.

Siviilipalvelusta on nyt takana jo aika reilustikin yli puolet, sivarisovellus näyttää että päiviä on takana 225 ja sivari päättyy elokuun alkupuolella. Ylipäätään palvelus on sujunut tosi kivasti: oon tykännyt mun palveluspaikasta tosi paljon ja kotoa etätöiden tekeminen on toiminut mulle oikein hyvin. Työporukka on mukavaa ja itsenäinen työskentely kivaa. Mulle toimii jotenkin hirveän hyvin se, ettei tarvitse päivän aikana stressata sosiaalisista tilanteista tai ympäristöstä kasautuvista aistiärsykkeistä, vaan voin nukkua vähän pidempään kun työmatkoihin ei kulu aikaa ja saan määritellä työskentelyolosuhteeni aikalailla itse.

Sivarissa olen tosiaan HUSin IT-psykiatrialla, missä mm. tehdään nettiterapioita. Mä oon saanut paljon oikolukea, testailla mobiilisovelluksia, tarkistaa nettiterapioiden saavutettavuutta, tehdä saavutettavuusmuutoksia jne. Mukavaa hommaa, joka on kuitenkin sen verran rentoa, ettei seuraa mukana vapaa-ajalle. Oikein hyvää vaihtelua siis!

Muutoin kuin työn osalta mulla onkin ollut aika raskas syksy ja talvi, ja luulen, että osasyy mun hiljaisuuteen täällä bloginkin puolella on se, että olen vaan yrittänyt säästää kaikkea jaksamistani niin paljon kuin mahdollista. Syksyllä tuli aika paljon muutoksia kun muutettiin, työkuviot muuttui meillä molemmilla ja sitä myöten koko arki näyttikin yhtäkkiä erilaiselta. Vaikka muutoksissa oli paljon hyvääkin, reagoin mä niihin jotenkin ehkä erityisen voimakkaasti. Loppuvuodesta melkein pelotti, koska oli jotenkin niin ahdistunut ja paha olo, sellaista ei ollut ollut pitkään aikaan. Jouluna me oltiinkin koronassa kotona, silloin ahdisti jollain tavalla vähemmän kun muulloin. Vuodenvaihteen jälkeen olo ehkä pikkuhiljaa lähti helpottamaan.

Tammikuussa pidin oman loman kun sain muutaman kuntsarin (eli kuntoisuuslomapäivän), ja lähdin käymään Turussa ja Jyväskylässä. Tosi random matkakohteet, mutta Turkuun lähdin ihan siksi että muistelin että Turku on kiva kaupunki, löysin sieltä edullisen majapaikan Birgittalaissisarten luostarin vieraskodilta ja halusin vaan vieraaseen kaupunkiin yksin. Turusta matkustin Jyväskylään, koska halusin matkustaa, ja tapasin yhden mun sometutun, käytiin vegaaniravintolassa syömässä, yövyin kylpylähotellissa ja kävin uimassa ja sitten vielä kyläilin tuon mun tutun ja hänen perheensä luona. Oli tosi mukava loma!

Oon huomannut, että tämä korona-aika on tehnyt sen, että omat tekemiset ja elämän sisältö on karsiutunut tosi minimiin. Vaikka voinkin tehdä töitä ja mulla on hyvä olla kotona, oon kuitenkin ikävöinyt ihan valtavasti sellaista vapaata ystävien tapaamista, kirkossa käymistä ja ylipäätään sitä, että voi vaan tehdä asioita ja elää normaalisti. On tuntunut, että koko oma elämä on jotenkin hiljentynyt eikä sitä oikein enää edes ole. Se on ollut mulle tosi vaikeaa, ja saanut jotenkin mielen sekaisin ja kyseenalaistamaan, että onko missään mitään järkeä ja elänkö mä nyt semmoista elämää kuin haluaisin. Mulle on jotenkin tärkeää, että mun elämä tuntuu omalta. Vaikka kaikki ei aina olisi hyvin, niin kuin yleensä ei olekaan, niin jotenkin tunne siitä että on jotakin odotettavaa ja mahdollisuus vaikuttaa asioihin, on mulle tosi tärkeä. Nyt se tunne on pikkuhiljaa kevään myötä taas alkanut löytymään.

Elämä kuitenkin näyttää erilaiselta kuin ennen. Pääsääntöisesti teen samoja asioita kyllä kuin aiemminkin: katson Netflixiä, hengaan kotona yksin ja Samuelin kanssa, teen töitä, tapaan perhettä ja ystäviä sekä aion riippumattoilla kesällä... Siitä huolimatta musta tuntuu, että tuo syksy ja talvi oli joku sellainen valtavan syvä ja tumma joki jonka läpi mun piti rämpiä. Mun usko meinasi loppua, välillä oli vaikeaa eikä todellakaan mitenkään hehkeää tai kivaa matkantekoa. Ja sitten sen joen toisella puolella odotti ja odottaa tulevaisuus, joka näyttää ihanalta ja josta kauan olen haaveillut, mutta joka samalla kuitenkin on uusi ja siksi vähän pelottava. Kuten sanottua, on muutokset mulle aina välillä vähän vaikeita, tai ei niin vähänkään.

Tällä hetkellä olen vielä sen joen rannalla ylitettyäni sen, tai ehkä kahlaan rantavedessä. Jalat jo yltää pohjaan ja pystyn tarttumaan rantapenkalla kasvavista heinistä kiinni jos horjuttaa. En meinaa suistua joen syvyyksiin, mutta toisinaan jostain tulee vahva virtaus joka saa vähän horjumaan ja ehkä lyömään pikkuvarpaan terävään kiveen. Silti ollaan jo voiton puolella.

Mitähän muuta... Helmikuussa vietettiin meidän seurustelun vuosipäivää: ollaan oltu kolme vuotta yhdessä. Mun pikkusisko kävi meillä yökylässä viime kuussa, se oli mukavaa. Osallistuin Translasten ja -nuorten perheet ry:n sekä Sateenkaariperheiden järjestämän lasten kuulemistilaisuuden toteuttamiseen, ja se oli mukavaa. Pääsin Kokoteatterin "agentiksi" täksi vuodeksi ja oon sen seurauksena päässyt katsomaan teatteriesityksiä, se on ollut tosi piristävää.

Viimeisimpinä tärkeinä juttuina voisin mainita psykoterapiaan hakeutumisen ja koulun vaihtamisen. Terapiaan mun on pitänyt hakeutua jo kauan, siis varmaan vuosia, ja oon tosi ylpeä itsestäni jo nyt kun vihdoin oon saanut aloitettua senkin prosessin. Vielä on matkaa siihen että itse terapia tosin pääsee alkamaan.

Koulun vaihtamisesta, ja ylipäätään kouluun liittyvistä asioista, puhun myöhemmin enemmän sitten kun se on varmempaa. Ei kuitenkaan siis mitään sen ihmeellisempää kuin saman tutkinnon loppuun suorittamista pääkaupunkiseudulla, jos nyt vihdoin vaikka valmistuisinkin.

En tiedä mitä muuta osaisin kertoa. Mulla on ollut nyt viime päivinä ja viikkoina jo ihan hyvä olo, uskon että tuo lisääntyvä valon määrä vaikuttaa muhun tosi suuresti. Silti samalla olo on jotenkin herkkä ja hauras, vähän sellainen että pitää kuitenkin ottaa varovasti. Nyt tuntuu kuitenkin ihan hyvältä.

Viime viikolla sain ostettua mun työskentelypisteeseen (siis kotiin) kirpputorilta nojatuolin kahdellakymmenellä eurolla. Se jotenkin mullisti mulle tämän koko meidän kotitoimistohuoneen, ja nyt tuntuu hirveän kotoisalta. Pienillä asioilla voi olla tosi iso merkitys! Ensi viikonloppuna, jos säät vaan sallii, aion siivota meidän parvekkeen kesäkuntoon. Senkin suhteen kyllä pitää mennä melkein nollabudjetilla, mutta toisaalta on hirveän palkitsevaa nähdä uusin silmin asioita joita jo omistaa ja mahdollisesti tehdä hyviä kierrätyslöytöjä halvalla.

Olen tosi onnellinen siitä, että pienet asiat alkaa taas tuottamaan mulle iloa. Tätä on ollut ikävä!

Tämä blogi on alun alkaen ollut mun prosessiblogi, mutta prosessiin liittyen mulla ei kyllä ihan hirveästi ehkä ole kiinnostavaa jaettavaa enää, kun koko prosessi käytännössä on jo ohi. Sen sijaan haluaisin kuitenkin kirjoitella tänne ehkä jotenkin teemaan liittyvistä aiheista: transihmisten oikeuksista ja asioista joihin transtausta mun elämässä edelleen vaikuttaa. Kouluun liittyvästä syrjinnästä ja kiusaamisesta aion ainakin kirjoittaa, mutta olisi kiva kuulla jos siellä jollakin on jotakin aihetoiveita! Tiedän, että oon kysynyt näitä ennenkin ja moni on jäänyt toteuttamatta, eikä mulla ole missään yhdessä paikassa niitä enää ylhäällä. Mutta jos joku jaksaa toivoa, niin lupaan yrittää aktivoitua tämän blogin suhteen taas!

Jos siellä joku lukija vielä roikkuu mukana, niin haluan toivottaa juuri sulle ihanaa alkavaa kevättä. Kiitos kun olet siellä!

Mastektomian vuosipäivä

 Tänään on kulunut vuosi mun mastektomiasta, ja se tuntuu aika uskomattomalta! On nostalginen olo kun miettii sitä mastektomiapäivää, mun elämän parasta päivää. On vaikeaa uskoa että siitä on jo vuosi. Tästä linkistä voi käydä lukemassa mun kertomuksen siitä itse leikkauspäivästä. Muistot tuosta itse leikkauspäivästä on mun mielessä edelleen hyvin lämpimiä ja ihania, se koko päivä oli jotenkin vaan tosi hyvä. Kaikki meni hyvin, mua kohdeltiin hyvin ja olin onnellisempi kuin olin ikinä aikaisemmin ollut. Tuntui, etten koskaan aikaisemmin ollut tuntenut niin valtavan suurta ja puhdasta iloa.

Mun paraneminen sujui nopeasti ja hyvin. En kärsinyt leikkauksen jälkeen, tai missään vaiheessa, minkäänlaisista kivuista, dreenit sain pois leikkausta seuraavana päivänä, olin aika väsynyt viikon-pari ja otin rauhassa ja varovasti leikkausta seuranneet viikot, mutta mitään takapakkia ei missään vaiheessa tullut ja kaikki sujui juuri niin kuin pitikin. Myös toipumisaika oli musta ihanaa, kun sai vaan olla ja keräillä voimia sekä siinä sivussa nauttia siitä rauhasta ja onnentunteesta joka omaan mieleen ja kehoon oli laskeutunut.

Pari kuukautta leikkauksen jälkeen aloitin työt päiväkodissa. Tässä vaiheessa rintakehä oli jo varsin hyvin parantunut, ja pystyin työskentelemään hyvin. Tuntui oudolta pystyä olemaan töissä ilman, että binderiä piti suoristella tai juoksemista välttää. Ja ilman dysforiaa!

Mun elämänlaatu parani leikkauksen myötä monella eri tavalla. Alkuvuodesta kävin kylpylässä ja uimassa, lisäksi pystyn poistumaan kotoa viidessä minuutissa kun vaan heitän päälle takin ja jalkaan kengät. Koirien lenkittäminen on helpompaa, ja kun kotoa lähtee vaikkapa tapaamaan ystäviä, ei tarvitse laskea kuinka monta tuntia keho jaksaa binderin sisällä hengittää. Yökyläilystä on tullut kivaa, ja voin myös kutsua ihmisiä omaan kotiini yökylään ja olla ahdistumatta siitä että meillä on joku ja mun täytyy silti olla ilman binderiä. Lisäksi mun olo itsestäni on vain hyvä, nautin olemisesta, pukeutumisesta, peiliin katsomisesta, siitä miltä kehoni tuntuu ja kaikesta siitä mihin se pystyy.

Olen koko ajan ollut valtavan onnellinen siitä, että pääsin mastektomiaan, tyytyväinen leikkaustulokseen ja elämänlaadun paranemiseen. Mulle ei ole tullut missään vaiheessa sellainen empivä olo, tai että olikohan tämä nyt oikein, vaan olen jotenkin tullut valtavan onnelliseksi aina kun muistan, että mun keho on mun, tai kun olen nukahtanut illalla käsi rintakehän päällä. Silti toipuminen oli paitsi fyysistä, niin myös tosi henkistä ja psyykkistä mullekin.

En jotenkin aluksi ymmärtänyt mitä ihmiset tarkoittaa sillä, että mielikin vaatii aikaa parantua ja toipua. Ajattelin, että kaikkihan meni mulla tosi hyvin, ei mulla ole mitään mistä pitäisi parantua, kun olen vain onnellinen. Mutta oli mulla kuitenkin.

Tai tätä on jotenkin musta vaikea selittää, mutta olihan tuo leikkaus myös henkisellä tasolla niin suuri juttu, että ottaa oman aikansa ennen kuin siitä toipuu, ennen kuin sen ymmärtää ja siitä jotenkin pääsee yli. Yhä edelleen mun on vaikea uskoa, että siitä on jo vuosi.

Leikkaukseen liittyi mun kohdalla myös valtava helpotus. Helpotus toki siitä, että keho tuntui vihdoin omalta, dysforia ei enää rajoittanut elämää ja oli vaan parempi olla. Helpotus myös siitä, että kaikki meni hyvin ja leikkaus oli hyvä kokemus, mikään ei sattunut ja selvisin hengissä. Suurin helpotus oli kuitenkin se, että pääsin leikkaukseen. Helpotus siitä, ettei tarvitse enää taistella, perustella itseään, miellyttää muita ja yrittää arpoa miten saisi sitä mitä tarvitsee.

Mulle ehdottomasti kuluttavin osa prosessia on ollut se epävarmuus jonka kanssa koko prosessin ajan, eli useamman vuoden ajan, piti elää. Vaikka testot on yksittäisenä hoitomuotona olleet asia, joka on saanut muut ihmiset näkemään mut miehenä, on mastektomia jotenkin kuitenkin ollut mun oman fyysisen ja psyykkisen terveyden kannalta se merkittävin toimenpide ja asia, jota oon ajatellut päivittäin, ja jonka vaikutuksen oon kyllä myös huomannut päivittäin. Enkä mä siis mitenkään voi laittaa testoja ja mastektomiaa tärkeysjärjestykseen, koska ne vaikuttaa niin eri asioihin, mutta pitkäaikainen bindaaminen ja vanhan rintakehän kanssa eläminen alkoi oikeasti olla niin mun fyysiselle kuin psyykkisellekin terveydelle vaaraksi.

Sen takia oli erityisen vaikeaa, kuluttavaa ja jopa traumatisoivaakin, kun mastektomiaan pääsemisestä tehtiin niin vaikeaa. Tai eihän se loppujen lopuksi sitten edes kovin vaikeaa ollut, mutta mun annettiin koko prosessini ajan ennen mastektomiaa, eli reilusti yli kaksi vuotta, ymmärtää, että mä en tulisi pääsemään mastektomiaan jos en laihduttaisi roimasti. Odottaminen itsessään voi olla tosi tuskastuttavaa, mutta vielä tuskastuttavampaa on käyttää monta vuotta elämästään jonkun sellaisen odottamiseen, jonka toteutumisesta ei edes ole mitään takeita. Ei, vaikka se joku pelastaa käytännössä sun koko elämän. Sellainen odottaminen, epävarmuus ja pelko jättää ihmiseen jälkensä, ja se oli juuri se asia, josta mä tavallaan aloin toipumaan vasta mastektomian jälkeen, ja josta koen toipuvani edelleen.

Sen lisäksi omaan uuteen kehoon tutustuminen on matka. Mulle se on ollut hieno matka ja monella tavalla myös tosi onnellinen matka. Mutta vaikka joku matkanteko olisi kuinka toivottua, kivaa ja ihanaa, ei se välttämättä tarkoita sitä etteikö se väsyttäisi. Tai sitä, etteikö kotiin olisi kiva palata. Jos nyt tässä mun ontuvassa metaforassa kuvitellaan, että matka on se leikkaus, toipuminen sekä uusi rintakehä ja lähtöpiste, eli vanha rintakehä, on ollut koti, niin onhan siinä ajatuksessa totuttelemista, että sen sijaan että lomamatkalta voisi palata kotiin, sitä kotia ei enää olekaan, vaan sinne matkalle pitää jäädä asumaan ja luoda uusi koti. Vaikka se oli mulle kaikin puolin paras vaihtoehto, se kuitenkin otti aikansa.

Tätäkin on jotenkin vaikea selittää, koska musta kyllä tuntui heti tosi oikealta mun kehossa leikkauksen jälkeen. Rintakehä tuntui omalta, tavallaan tunsin olevani kotona, mutta silti tutustuminen rintakehään otti aikansa, varsinkin kun se on ollut jatkuvassa muutoksessa. Ensin piti käyttää tukitoppia kuukauden verran, ja lisäksi teippailla arpia niin pitkään kuin suinkin pystyi, mä pystyin reilut pari kuukautta. Parin kuukauden kohdalla vasta tuntui, että pystyin kunnolla tekemään tuttavuutta rintakehäni kanssa, kun näin arpiakin useammin kuin kerran viikossa suihkun ajan. Vaikka rintakehä oli juuri sen näköinen, tai jopa parempi, kuin olin toivonut, oli siinä kuitenkin kaikkea uutta. Jännitti, minkälaiseksi se muotoutuisi, miten arvet lähtisi laajenemaan, vaalentuisiko ne, parantuisiko nännit kuinka hyvin ja mikä vaikuttaisi mihinkin. Rintakehässä oli myös tuntopuutoksia etenkin aluksi varsin paljon, ja on edelleen, minkä takia siihen koskeminen on tuntunut ristiriitaiselta - lähinnä siis jos joku muu koskee. Oma kosketus tuntuu yleensä ihan kivalta. Rintakehän tuntoaistikin on kuitenkin koko ajan muuttunut, ja muuttuu yhä edelleen. Tämän vuoden aikana onkin saanut tottua siihen, että vaikka mastektomia on ohi, on muutos rintakehän suhteen tavallaan ollut uusi normaali, vaikka tietenkin paljon pienempi muutos kuin mitä se itse leikkaus silloin oli.

Vuosi on kuitenkin kulunut hyvin. Oon tehnyt asioita joita leikkauksen jälkeen halusinkin tehdä. Mun elämänlaatu on parantunut tosi monella osa-alueella. En kärsi jatkuvista kivuista, voin mennä ja tehdä kaikkea mitä haluankin tehdä. Voisin varmaan listata tähän ties kuinka paljon sellaisia asioita joihin tuo leikkaus vaikutti, koska se vaikutti oikeasti ihan kaikkeen mun elämässä.

Mun on hyvä olla nyt. En koskaan kuvitellut, että voisin sanoa niin tarkoittaen joka sanaa.

Partapäivitys

 Kuten varmaan jokainen tätä blogia seurannut tietää, olen mä aika aktiivisesti tallentanut prosessiani valokuva- ja videomuotoon. Tahti on kyllä vähän hiljentynyt sitä mukaa kun testojen aloittamisesta on kulunut yhä pidempi ja pidempi aika, mutta kyllä mä edelleen puolivuosittain pyrin kuvaamaan testovideoita ja aina välillä silloin kun siltä tuntuu myös kuvaamaan erilaisia muutosia.

Yksi asia, joka edelleen tuntuu olevan muutoksen alla, on ihokarvat, myös parta. Olen hetki hetkeltä yhä edelleen karvaisempi ja karvaisempi. Ei se mua varsinaisesti haittaa, mutta esimerkiksi selkä- ja käsivarsikarvoitus on nyt sellaisella tasolla, että riittäisikin toisaalta jo. Parran kasvusta oon kuitenkin tosi onnellinen edelleen, ja se saa mieluusti jatkua tulevaisuudessakin! (tai siis toki oon ihan iloinen muistakin ihokarvoista, mutta niiden suhteen mulla ei enää ole erityisiä toiveita)

Jotenkin olin ajatellut, että ei tässä nyt vaikkapa vuodessa ole enää tapahtunut mitään kovin ihmeellistä testomuutosten suhteen. Tai ajattelin, että toki piirteet maskulinisoituu tässä vielä vuosikausien ajan hiljakseen, mutta yllätyin todella kun ihan huvikseni otin partavertailukuvan ja katsoin sitä vierekkäin vuosi ja kaksi sitten otettujen kuvien kanssa. Partaa olikin tullut varsin paljon lisää!

Oon tosi iloinen mun parrasta ja siitä, että olen tässä asiassa saanut omien toiveideni mukaiset geenit. Parta on asia, jonka kasvulle ei ihan hirveästi voi mitään, sen joko saa tai ei. Ja tämä pätee toki siis myös cismiehiin. Toki on aineita joilla voi yrittää vaikuttaa parrankasvuun ja pyrkiä edistämään sitä, mutta siitä huolimatta toisille vaan kasvaa parta ja toisille välttämättä taas ei.

Joka tapauksessa, olen iloinen siitä että mä selkeästi olen sellainen jolle parta kasvaa. Ja toki kaikki muutkin ihokarvat sen mukana, kuten tuosta alimmasta kuvasta voi ehkä vähän nähdä. Tuo vuoden 2019 kuva on otettu juurikin syksyllä, eli oon siinä ollut noin 2kk testoilla. Vuoden 2020 on otettu aika tasan vuotta myöhemmin, ja tämän vuoden kuva siitä taas vuoden eteenpäin. Onhan tuossa nyt ihan selkeä muutos viime vuoteenkin nähden!

Sivari osa 2 ja muita kuulumisia

 Mun on vaikka kuinka monta kertaa pitänyt tulla tekemään postauksia eri aiheista, mutta aina se on vaan jäänyt. Olisin halunnut kirjoittaa syntymäpäivänäni syyskuun puolivälissä ja koulutusjakson loputtua. Lisäksi mulla on mielessä vaikka kuinka monta muutakin aihetta josta voisi kirjoittaa, mutta en vaan ole saanut aikaiseksi. Siksi meinasin nyt tehdä tällaisen jonkinlaisen ehkä sekavankin postauksen täynnä mun tämänhetkisiä ja viime aikojen kuulumisia, katsotaan mitä tästä tulee.

Viimeksi taisin kirjoitella sivarin koulutusjaksolta sieltä ihan Siviilipalveluskeskukselta. Loppujakso sujui tosi hyvin niin itse siellä keskuksella kuin etänä kotonakin. Tutustuin uusiin ihmisiin, vietettiin aikaa yhdessä sivarikeskuksella ja kaiken kaikkiaan kokemus oli tosi hyvä. Koin sellaista outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden miesten kanssa, jota en koskaan ennen ole kokenut. Tykkäsin myös koulutusjakson rentoudesta ja siitä, että sai keskustella paljon syvällisistä asioista.

Koulutusjakson loppupuolella, siis silloin kun oltiin jo etänä kotona, mulla oli synttärit. Mun äiti ja veli kävi kylässä, syötiin ja vietettiin aikaa yhdessä. Oli ihan hyvä syntymäpäivä, onneksi. Viime vuonna oli jotenkin erityisen vaikeaa. Otin taas itsestäni syntymäpäiväkuvan, ja jaan sen tähän teillekin. Tässä siis 29-vuotias minä:

Aika pian mun synttäripäivän jälkeen loppuikin koulutusjakso ja alkoi se itse työpalvelu. Mun työpalvelupaikka on HUSin IT-psykiatrialla, ja ensimmäisenä päivänä suuntasinkin toimistolle hakemaan tietokonetta ja tapaamaan uusia työkavereita. Sen jälkeen olen tehnyt töitä kotoa käsin, tällä hetkellä aikalailla tasan kuukauden verran. Se on ollut erilaista kuin mikään mitä mä aiemmin olen työkseni tehnyt, mutta myös tosi mukavaa ja mulle sopivaa.

Oon tosi introvertti ja kuormitun herkästi sosiaalisista tilanteista. Oon tykännyt tosi paljon siitä ettei työmatkoihin kulu aikaa ja että olen voinut viettää päivät yksin kotona. Saan keskityttyä töihin paljon paremmin kun energiaa ei tuhlaannu siihen että samassa tilassa on muita ihmisiä. En oikeastaan ollut aikaisemmin tajunnutkaan miten paljon esim. päiväkotityössä mua kuormitti nimenomaan se työn sosiaalisuus, ja oon tosi iloinen että päädyin sivarivuotenani kokeilemaan jotakin erilaista. Oon myös saanut tehdä mielekkäitä ja kivoja hommia, joten sekin on tietenkin plussaa.

Töiden aloitus on siis sujunut mukavasti, joskin muuten oman henkilökohtaisen elämän puolella on ollut nyt syksyllä vähän haastavaa. Yksi iso asia oli mun testotasojen lasku, tai mä luulisin että ne kävi melko alhaalla, koska muutamaa päivää ennen testopiikkiä mulle tuli sellainen pohjaton ahdistus ja kauhea olo, jollainen joskus ennenkin on tullut nimenomaan silloin knu testotasot on olleet matalat. Olo myös parani huomattavasti viikon sisällä siitä kun Nebido taas pistettiin.

Sen lisäksi on tapahtunut kaikenlaisia suuria muutoksia, kuten tämä sivarin aloittaminen ja muutto pari kuukautta sitten. Kaikkia henkilökohtaisen elämäni aspekteja en julkisesti halua blogissani avata, mutta jotenkin on tuntunut vähän siltä, että moni suuri asia on sattunut nyt yhtä aikaa, ja siksi oma jaksaminen on ollut vähän koetuksella. Lisäksi tämä muutto oli mulle lopulta isompi asia kuin olin osannut arvatakaan, ja uuteen kotiin ja asuinalueeseen sopeutuminen on vienyt hyvän tovin. Nyt alkaa kuitenkin jo tuntua paremmalta.

Tänä syksynä on siis tapahtunut paljon hyvää, mutta toisaalta monet yhtä aikaa sattuneet muutokset on olleet aika raskaita. Oon joutunut miettimään mitä elämältäni haluan ja minkälaisena itseni ja oman elämäni oikeasti näen. Oon välillä jotenkin uinut aika syvissäkin vesissä, mutta nyt alkaa varovaisesti olla sellainen olo, että valo voittaa.

Yksi tämän syksyn parhaita asioita on ehdottomasti ollut piano, jonka sain perheeltäni syntymäpäivälahjaksi.

Jos siellä vielä on ihmisiä jotka seurailee mun blogia, niin olisi kiva kuulla teistä! Mistä aiheista te haluaisitte lukea? Olisiko jotain sellaista sisältöä, jota voisin tänne blogiin vielä tuottaa, vaikka mun oma prosessi on jo pitkälti ohi?

Sivarin koulutusjakso, osa 1

 Mun piti, tietenkin, tulla tekemään oikein iso juhlapostaus sen kunniaksi, että viime sunnuntaina tuli täyteen kaksi vuotta testoilla. En kuitenkaan tehnyt sitä, vaan sunnuntai soljui nopeasti ohi kun järkkäilin kotia ja purin viimeisiä muuttolaatikoita. Illan pimeys tuli nopeammin kuin ehdin aavistaa, ja niinpä siltä päivältä jäi kuvaamatta vertailuvideo ja kaikki muukin. Kuvasin kyllä maanantaiaamuna vertailuvideon, mutten vielä ole ehtinyt tekemään sille muuta kuin laittamaan sen Instagramiin. Jahka löytyy sopiva hetki, aion kyllä tehdä jonkinlaisen koosteen noista kahden vuoden aikaisista äänivideoista ehdottomasti!

Nyt mulla kuitenkin on ihan toinen asia josta tulin kirjoittamaan. Kuten oon täälläkin aiemmin maininnut, mä päätin lähteä siviilipalvelukseen, ja mun sivarin koulutusjakso alkoi nyt maanantaina. Koronatilanteen vuoksi nämä koulutusjaksot järjestetään vähän eri tavalla kuin tavallisesti, jolloin tänne siviilipalveluskeskukselle tultaisiin kuukaudeksi. Nyt meidän ryhmä kuitenkin viettää täällä vain viikon, ja sen jälkeen suoritetaan loput koulutusjaksosta kotoa käsin etänä.

Mua luonnollisestikin jännitti tänne koulutusjaksolle tuleminen tosi paljon. Oli paljon sellaisia tekijöitä joista stressasin. Tai mä luulen että jokainen varmaan jollakin tavalla tänne lähtiessään miettii että millaistahan siellä on, miten tulen muiden kanssa toimeen, saanko kavereita jne, mutta mulla oli kaiken tuon lisäksi jotenkin jännitys siitä että täällä lähtökohtaisesti on lähinnä nuoria (cis)miehiä, ja mulle cismiesten seura on aina ollut hyvin outoa ja pelottavaakin. Ainakin se on kaukana mun mukavuusalueelta.

Tässä odotan yhteiskuljetusta Siviilipalveluskeskukseen Helsingin keskustassa maanantaina.

 Mutta täällä sitä nyt kuitenkin ollaan! Saavuttiin perille maanantaina, saatiin omat huoneet ja lähdettiin heti lounaalle. Mun pöytään istui pari tyyppiä ja juteltiin, se tuntui kivalta. Että joku suhtautuu muhun ihan normaalisti ja vaan juttelee mulle, vaikka ei kai tietenkään ole mitään syytä miksi ihmiset ei toimisi niin.

Täällä oleminen muistuttaa paljon koulunkäyntiä, paitsi että tunnelma on jotenkin rennompi, leirimäinen. Oppitunnit kestää keskimäärin aamuyhdeksästä neljään, mutta siinä välissä on tunnin ruokatauko. Illat saadaan tehdä oikeastaan mitä halutaan, joko täällä keskuksella tai sen ulkopuolella. Keskuksellakin tekemistä riittää kyllä, täällä on mm. yhteisiä hengailutiloja ja pelejä lautapeleistä ilmakiekkoon, bilikseen ja pleikkariin, minkä lisäksi kuulemma löytyy kajakkeja ja sauna lämpiää pari kertaa viikossa. Mä oon kyllä viettänyt aika paljon aikaa omassa huoneessani, koska päivät tuntuu jotenkin aika intensiivisiltä sosiaalisesti, vaikka nautinkin niistä kyllä.

Tässä kuva mun huoneesta. Se ei ole suuren suuri, mutta se on oma.

Eilen aloiteltiin ensiapukurssia ja lisäksi meillä oli meidän oman ohjaajan tunteja. Tänään sama jatkui, ollaan puhuttu mm. itsetuntemuksesta ja väkivallasta, ja näissä aiheissa pyöritään pitkälti koko viikko ja kuukausikin. Lisäksi lukujärjestyksessä lukee esimerkiksi ihmisoikeudet, pakolaisuus, väkivallattomuus ja seksuaalisuus. Aiheet on varsin mielenkiintoisia mun mielestä. Oon tosi huono pinnallisissa keskusteluissa tai small talkissa ja jotenkin omimmillani silloin kun hypätään heti sinne syvään päähän.

Eilen mulla oli myös terveystarkastus, se oli tosi jännittävää, koska en tietenkään yhtään tiennyt minkälainen ihminen siellä olisi vastassa. Kokemus oli kuitenkin ihan mahtava, terkkari oli ihana ja ymmärtäväinen tyyppi joka selkeästi oli kohdannut transihmisiä ennenkin. Musta tuntui jotenkin tosi hyvältä, että hän ei ollenkaan olettanut että olen trans, vaan sain sen itse kertoa, ja hän suhtautui siihen luontevan positiivisesti sitten kun kerroin. Koin, että meillä oli tosi hyvät keskustelut, ja lähdin hänen tapaamiseltaan pois tosi kevyin mielin!

Muuten en ole täällä vielä ainakaan kenellekään kertonut että olen trans. On toki ihan mahdollista, että joku vaikka googlettaa mut ja löytää tämän blogin tai mun somekanavat, ja silloin on toki aika selvää että oon transsukupuolinen. En oo jaksanut sitä varoa, enkä haluakaan, mutta en myöskään oo kokenut ainakaan toistaiseksi tarpeelliseksi kertoa kenellekään että hei mä muuten oon transmies. Ei se jotenkin ole tuntunut olennaiselta.

Mä vähän jännitin myös sitä minkälaiset suihkutilat täällä on, ja olisiko mun helppo keplotella itseni sinne niin ettei tarvitsisi ahdistua muiden läsnäolosta. Suihkut on onneksi eroteltu huurrelasiseinillä ja niissä on suihkuverhot, mutta ne on kuitenkin kaikki melko tiiviisti samassa tilassa. Eilen illalla rohkaisin itseni ja hiippailin suihkuun illalla, ei siellä ketään kyllä ollut edes, ja tuli loppujen lopuksi sellainen olo että eipä se nyt varsinaisesti olisi haitannut vaikka olisikin ollut.

Yleisestiottaen oon nauttinut tosi paljon täällä olemisesta. Ympäristö on kaunis ja oon aina tykännyt leirifiiliksestä, ja tää nyt on ihan kuin olisi leirillä. Täällä ei kuitenkaan tehdä mitään hölmöjä ryhmäytymisleikkejä eikä tarvitse heittäytyä mihinkään höpsöön toimintaan mukaan, vaan heti ensimmäisestä päivästä saakka on saanut käydä syvällisiä keskusteluita toisten kanssa. Lisäksi illat on vapaata, joten toisin kuin leireillä yleensä, saa omaan huoneeseen vetäytyä vaikka koko illaksi ja viettää tuntikausia joka päivä myös yksin. Se on mahtavaa!

Asuntolan käytävä

Sen lisäksi, että täällä oleminen on mun mielestä ollut jo nyt aika mahtavaa, on mulla kuitenkin myös paljon sellaisia ajatuksia joita en ihan osaa laittaa sanoiksi. Tuntuu tosi validioivalta saada olla vaan yksi muiden joukossa tässä porukassa. Tuntuu hyvältä huomata, että oma itsetunto on paljon parempi kuin ikinä ennen, ryhmätilanteet ei ahdista ja pystyn puhumaan luokkahuonemaisessa tilanteessa ihan noin vaan. En ole pystynyt siihen koskaan ennen.

On upea tunne huomata, että itsessä on sisällä rauha. Rauha omasta olemisesta ja siitä että asiat selviytyy. Rauha siitä, että kaikkea ei tarvitse koko ajan valmistella ja selitellä, että kun tekee asiat hyvin niin se riittää, ei tarvitse pyrkiä erinomaisuuteen ja äärettömyyksiin.

Huomaan kuitenkin myös, että välillä stressaan vähän hassuista asioista. Tarkkailen muita ympärilläni olevia nuoria miehiä; miten ne on, istuu, syö, juttelee, selviytyy sosiaalisista tilanteista. Milloin on sopivaa nousta ruokalan pöydästä, kun ainakin omien (nais)opiskelukavereiden kanssa kaikkialle liikuttiin porukassa vaikkei edes kunnolla tunnettu. Etsin jotain vihjeitä jostain koko ajan, vaikka tietenkin oikeasti tiedän, että ei ole mitään "mieskoodia" tai säännöstöä siitä miten kuuluu käyttäytyä. Jokainen ihminen toimii eri tavalla, ja jos joku porukka sitten toimiikin keskenään samalla tavalla, niin se ei välttämättä edes liity sukupuoleen. Mutta silti mä tarkkailen ja pohdin.

Usein pohdin myös omaa olemustani ja olemistani. Mietin miten toimin, miltä vaikutan ja näytän. Osaanko sen olemattoman mieskoodin ja ajatteleekohan nuo muut että olen ihan kummajainen mieheksi. Ei kenenkään käytös kyllä anna ymmärtää niin, ja kun tajuan sen, huokaisen helpotuksesta. Sosiaaliset tilanteet tuntuu yhtäkkiä ihan uusilta ja oudoilta, ja silti helpommilta kuin koskaan väärässä roolissa ja väärien oletusten kohteena eläessä.

Tässä minä tänä aamuna lähdössä luennolle.

Tämä postaus oli nyt tällaista ihan täyttä tajunnanvirtaa ja sillisalaattia. Luulen, että kokoan ajatuksiani yhteen myöhemmin, sitten kun olen itse ehtinyt ajatella ne ensin.