Mun mastektomiasta tulee pian kuluneeksi puoli vuotta, ja sen vuoksi kävin tänään leikkauksen jälkikontrollissa tapaamassa kirurgia. Mun tapauksessa en tosin tavannut mut leikannutta kirurgia, vaan kirurgia jota tapasin myös esikäynnillä viime toukokuussa, ja jonka siis toki piti leikata mut, mutta viimehetken muutosten takia hän ei sitten leikannutkaan. Joka tapauksessa, tarkoituksena siis oli vaan tarkistaa leikkaustulos ja kartoittaa onko tarvetta jollekin jatkotoimenpiteille.
Yllätyin itse siitä, että mua jännitti tämä käynti jotenkin tosi paljon. Tiesin, että kirurgi on ihana ja asiallinen, minkä lisäksi mun hyvinvointi ei enää muutenkaan ollut sen varassa mitä mulle sanottaisiin, koska oon jo saanut hoidot jotka toistaiseksi haluan. Tiesin ettei enää tarvitse taistella mistään eikä multa voida viedä pois sitä mitä olen saanut ja saavuttanut. Luulen kuitenkin, että koska olen jotenkin tavallaan tottunut pelkäämään prosessiin liittyviä käyntejä, meinasi tämä ihan viimeinen käynti siksi etukäteen henkisesti tuntua ylitsepääsemättömältä, vaikka tiesinkin että se luultavasti menee varsin hyvin.
Luulen, etten ole ihan vielä myöskään ymmärtänyt, miten valtava vaikutus tällä koko prosessilla on muhun ollut. Sen lisäksi, että mun keho on tietenkin muuttunut hoitojen myötä paljon ja sitä kautta mun koko elämä, on prosessi oikeasti ollut monella tapaa kuluttava, rikkova ja traumatisoivakin kokemus, eikä sen jättämät jäljet varmasti ihan heti haalene. En usko, että ne koskaan täysin häviää, mutta ei tarvitsekaan.
Käynti itsessään meni joka tapauksessa hyvin. Lääkäri kutsui mut sisään, kysyi miten leikkaus ja toipuminen meni ja mitä kuuluu, ja sen jälkeen otin paidan pois ja hän totesi että leikkausjälkihän näyttää tosi hyvältä, rintakehä kokonaisuudessaan on hyvän muotoinen eikä siinä ole mitään korjattavaa. Puhuttiin arpia vaalentavista tuotteista joita voin halutessani käyttää, ja sen jälkeen puin paidan takaisin päälle.
Kerroin, että leikkaus oli mulle tosi hyvä kokemus jota edelleen muistelen lämmöllä, niin kuin muistelenkin. Lisäksi halusin antaa hyvää palautetta ja kiittää sekä tätä tänään tapaamaani kirurgia että oikeastaan kaikkea kohtaamaani henkilökuntaa sensitiivisestä kohtaamisesta ja siitä että mut nähtiin yksilönä, mitään bmi-rajoja ei tuijotettu sokeasti ja kartoitettiin mun kokonaisvaltaista hyvinvointia ja toimittiin sen edistämiseksi. Tuntui, että oli vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä kaikkea mitä olisin halunnut sanoa, mutta ehkä mä onnistuin sanomaan edes jotakin oikein.
Käynnistä jäi hyvä fiilis, ja lähdin sieltä tosi hyvillä mielin pois. Avauduin myös vähän siitä, miten tuo laihduttaminen, vaikka sitten tilastollisesti varmasti pienensikin leikkausriskejä, teki mun mielenterveydelle hallaa. Koin, että oli tärkeää että tulin kuulluksi myös tässä asiassa eikä mun sanomisia vaan lytätty. Loppuun lääkäri sitten totesikin, että nyt on ravintolat taas auki, älä enää mieti tällaisia asioita ja mene vaikka syömään jotain hyvää. Ihan pieni ja tavallaan normaali asia sanoa, mutta sillä oli mulle jotenkin ihan valtava merkitys. Se jotenkin päätti kaiken hienosti. Että nyt ei tartte enää stressata, pelätä ja ahdistua. Nyt saa vaan elää ja oon hyvä just näin.
Ja tosiaan, tämä nyt olikin sitten oikeastaan viimeinen prosessiin liittyvä käynti toistaiseksi, tuntuu jotenkin juhlalliselta. Hormonihoito mulla toki on loppuelämäni, ja sitä seuraillaan, mutta siihenkin liittyen seuraava käynti on kahden vuoden päästä hormonipolilla, ja sen jälkeen seuranta taitaa siirtyä ihan omaan terveyskeskukseen. Tuntuu hienolta että vihdoin oon tässä pisteessä. En ollut ajatellut, että tämä hetki olisi mulle jotenkin näin tärkeä ja merkityksellinen.
