Elämäntapamuutoksia

Kirjoitin tämän postauksen ja jäin miettimään, että ehkä jonkinlainen sisältövaroitus olisi paikallaan. Kerron tässä postauksessa mun ruokailutottumuksista, liikkumisesta sekä painonpudotuksesta. Haluan korostaa vielä, että en halua olla mitenkään laihdutusmyönteinen tai kannustaa ketään tarpeettomasti laihduttamaan, mutta mun elämäntilanteessa ja prosessissa painon pudottaminen on aika pakollista, ja näyttelee isoa osaa mun elämässä kuitenkin juuri nyt muuttuvien elämäntapojen muodossa. Siksi haluan kirjoittaa tästä aiheesta tänne blogiinkin. 

Ensimmäinen aika hormonipolille kolahti postiluukusta noin kuukausi sitten, ja vaikka bmi-rajojen kanssa ei kaiken järjen mukaan Taysissa pitäisikään mun kohdalla olla ongelmia, konkretisoi tuo tieto ensimmäisestä ajasta asioita kuitenkin jotenkin. Tuli sellainen olo, että nyt vihdoin täytyy tehdä jotakin omalle hyvinvoinnille, ruokavaliolle ja liikunnan määrälle. Tai ehkä ennemminkin liikunnan puutteelle. 

Mä en ollut varmaan vuosiin oikeasti käynyt vaa'alla, ja kun noin vuosi sitten niin tein, oli lukema jotain sellaista jota sen en olisi koskaan halunnut olevan. Mä en ole keskittynyt elämässäni koskaan omaan painooni, ja vaikka olenkin luultavasti usein toivonut olevani hoikempi, ei mun paino ole koskaan häirinnyt mua niin paljon, että olisin aktiivisesti jaksanut laihduttaa. Se ei ole vaan tuntunut tärkeältä. 

Tuo viimekesäinen vaa'an lukema oli kuitenkin jotenkin sellainen wake up call, ja kirjoitin puhelimeni muistioon ylös päivämäärän ja luvun jota vaaka näytti. Ajattelin että katsotaan mitä tästä tulee. Ja pitäisihän hormonipolia ja mastektomiaa varten joka tapauksessa pudottaa painoa. Siitä se sitten jotenkin alitajuisesti kai lähti. Aloin samoihin aikoihin sattumalta myös vegaaniksi, ja loppusyksystä innostuin vähän lenkkeilemään. Paino putosi jouluun mennessä joitakin kiloja, ja ennen joulua hankittu aktiivisuusranneke kannusti saavuttamaan jokaiselle päivälle asetettuja askeltavoitteita kerta toisensa perään. 

Mutta sitten tuli kevät. Mun ajatus oli liikkua, pudottaa painoa, keskittyä itseeni, käydä läpi elämääni ja valmistautua diagnoosin saamiseen kevään lopussa sekä prosessin etenemiseen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Aina asiat ei kuitenkaan mene niin kuin toivoisi tai niin kuin on suunnitellut, ja mun kevät oli loppujen lopuksi sen verran raskas, että jaksaminen ei vaan yksinkertaisesti riittänyt terveellisempien elämäntapojen ylläpitoon. Söin mitä sattui, pidin tärkeämpänä sitä että söin edes jotakin joka päivä, vaikka se sitten olisikin ollut roskaruokaa tai karkkia. Ahdistuksen sekä bindauskipujen takia jumituin hyvin paljon neljän seinän sisälle, eikä liikunnasta ollut siinä kunnossa puhettakaan. 

Diagnoosin saaminen helpotti mua kovasti. Sen jälkeen tartuin taas koulutehtäviin, aloin poistumaan kotoa ja ihan yleinen ilmapiiri ja mieliala kohosivat paljon. Ja kesäkuun lopussa päätin, että nyt mun on tehtävä jotakin myös niin ruokavaliolleni kuin muillekin elintavoilleni, ja niin mä sitten tein. Tosiaan ensimmäinen hormonipoliaika oli myös hyvä kannustin, se muistutti hyvin konkreettisesti siitä, että asiat todellakin menee eteenpäin. 

Yhtenä päivällä lenkillä sain ihan yhtäkkiä niskaani kauhean kaatosateen. 

Tällä hetkellä mulla ei ole mitään suurempia yksittäisiä tavoitteita, paitsi voida itse hyvin ja pudottaa pitkällä aikavälillä painoa sen verran alas, että bmi-raja olisi hyväksyttävä mastektomiaa ajatellen. Mitään ihmeellistä treeniohjelmaa tai tiukkaa ruokavaliota mulla ei ole. 

Liikunnan harrastaminen on ollut mulle aina vaikeaa, jo ihan lapsesta saakka. Tanssin aikanaan monta vuotta eri tanssilajeja, pääasiassa klassista balettia, mutta koulujen liikuntatunnit on esimerkiksi musta aina olleet ihan hirveitä. Nyt aikuisena kun tanssiharrastus ei ole jatkunut, on liikkumaan lähtemiseen ollut jotenkin tosi korkea kynnys, ja viimeiset vuodet tietysti vielä korkeampi, kun dysforia on läsnä yleensä juuri silloin kun pitäisi tehdä jotakin. 

En voisi tällä hetkellä kuvitellakaan harrastavani mitään, mikä edellyttäisi sukupuolitettujen pukuhuonetilojen tai vastaavien käyttämistä. Lisäksi liikkuminen ilman binderiä on pelottavaa ja ahdistavaa, ja siksi olenkin lähinnä päätynyt käymään lenkillä. Meidän lähellä on paljon hyviä lenkkimaastoja, ja mä nautin luonnon läheisyydestä sekä siitä, etten joudu kohtaamaan juurikaan muita ihmisiä satunnaisia marjanpoimijoita ja ohi juoksevia lenkkeilijöitä lukuunottamatta. Oon viimeisen kuukauden ajan pystynyt lähtemään lenkille ilman binderiä, kun olen kehittänyt vanhojen urheiluliivien avulla systeemin, joka saa aikaan tuloksen joka on lähes yhtä hyvä kuin mun huonoimmilla bindereillä. Se on helpottanut hengittämistä, mutta lisännyt hartiajumeja. Viime viikolla keksin, että musta olisi hauskaa sauvakävellä, ja niinpä ostin eilen kävelysauvat ja lähdin tänään kokeilemaan - oli tosi kivaa! 

Liikkumisesta tulee mulle kyllä hyvä olo. En oo asettanut itselleni mitään muuta tavoitetta myöskään kävelemisen suhteen kuin sen, että aktiivisuusrannekkeen asettamat askeltavoitteet tulisi päivittäin täyteen. Ne nousee joka päivä vähän, jos edellisen päivän tavoitteet on täynnä, mutta olen pitänyt viikossa yhden tai kaksi lepoäivää, jolloin en huolehdi askelmääristä ollenkaan. Toisinaan askelmäärät tulee myös täyteen lenkillä käymättä, jos vaikka tapaan kavereita kaupungilla tai kiertelen ostoskeskusta, enkä silloin välttämättä lähde enää samana päivänä lenkille. Välillä lenkillä oon jo juossutkin vähän, on ollut palkitsevaa huomata että pystyn siihenkin nykyään. Toisaalta jos joskus ahdistaa ihan kauheasti, niin saatan selata vaikka Facebookia samalla kun kävelen, jotta ei tarvitsisi ajatella ympäröivää maailmaa ja mahdollisia vastaantulevia ihmisiä. Musiikkia tai podcasteja kuuntelen yleensä aina kun kävelen. 

Sauvakävelemässä

Entäpä ruokavalio sitten? Kuten sanottua, niin olen ollut vegaani nyt noin vuoden verran. Sitä ennen oon kyllä ollut kasvissyöjä noin 13-vuotiaasta asti, ja olin siirtynyt esim. vegaanisiin maitotuotteisiin jo hyvin suurelta osin ennen vegaaniksi ryhtymistäni. Koen, että mun syömiset ja juomiset oli ihan hyvällä mallilla jo ennen tätäkin, sillä syön pääasiassa kotona itse tehtyä ruokaa. Ei käytetä paljoa rasvaa tai suolaa ruuanlaitossa, toki mekin välillä syödään vaikka pizzaa tai ranskalaisia joista sitten löytyy roimasti kumpaakin. En juo alkoholia tai käytä muitakaan päihteitä tai tupakkaa, enkä luonnollisestikaan syö mitään eläinperäistä. 

Syöminen on ollut mulle kuitenkin aina aika vaikeaa. Oon kamppaillut oikeastaan aina säännöllisen ruokarytmin ylläpitämisen kanssa, ja säännöllisen ruokarytmin saavuttaminen, tai sen yrittäminen, on usein vienyt multa aivan valtavasti energiaa. En oo itse useinkaan kokenut mitään tarvetta syödä, ja oon elänyt päiviä syömättä kunnon ruokaa ollenkaan. Samuel on tehnyt mun syömiselle paljon hyvää, koska nyt kun tehdään ruokaa joka päivä yhdessä, oon mäkin oppinut syömään aamupalan, lämpimän ruuan ja iltapalan joka päivä. Sen useammin syömiseen en tällä hetkellä pysty, ja aluksi lupasin itselleni yhden ruuattoman "lepopäivän" viikossa, jolloin ei tarvinnut ajatella ruokaa. Nyt sekin on kuitenkin jäänyt pois, kun mulla taas pitkästä aikaa on kunnolla nälkä joka päivä ja mun keho tarvitsee ruokaa. Tai siis totta kai mun keho olisi tarvinnut aina ruokaa joka päivä, mutta nyt musta tuntuukin ensimmäistä kertaa siltä. 

Tämän lisäksi mä söin ihan kauheasti kaikkia turhia herkkuja aikaisemmin. Ne varmasti olikin osasyy siihen miksi mulla ei varsinaisesti ollut nälkä ja miksi saatoin voida muutenkin huonosti. Heinäkuun alussa taisin olla pari viikkoa syömättä ollenkaan karkkia, ja muitakin herkkuja söin vähänlaisesti. En halua kieltää itseltäni mitään kokonaan, mutta oon aika hyvin onnistunut selättämään sellaisen napostelutarpeen esimerkiksi syömällä vesimelonia, miniluumutomaatteja, dippivihanneksia tai vaikka pähkinöitä. Ja oonkin saanut huomata, että mun tekee nykyään esimerkiksi joka aamu mieli omppua tai vesimelonia sen sijaan että haluaisin jotakin rasvaista ja epäterveellistä aamupalaksi. Toisaalta jos joku päivä käyn kaverin kanssa Hesburgerilla tai tehdään kotona ruuaksi vaikkapa nakkeja ja ranskalaisia, niin sekin on musta aivan ok, kunhan niin ei käy joka päivä. Se on silloin se sen päivän lämmin ateria ja iloitsen siitä, että olen sinäkin päivänä syönyt yhden lämpimän ruuan sen sijaan että olisin jättänyt sen välistä. 

Mitään suuria muutoksia ei nyt luonnollisestikaan ole vielä tapahtunut, mutta ehkä ne sieltä ajan kanssa sitten tulee. Oman pään sisällä on kuitenkin erilainen olo. Jollakin tasolla tuntuu kyllä että jaksan paremmin, mutta vielä suurempi juttu on se, että ruoka ei tunnu enää samalla tavalla musta viholliselta kuin aikaisemmin, ja oon oppinut nauttimaan liikkumisesta. Toivon, että saan pidettyä tästä kiinni jatkossakin. 

Silloin kun haluan nopean aamupalan, se näyttää yleensä aikalailla tältä. Ruisleipää (jonka päällä on margariinia), omenaa, tomaattia ja vettä. 

Yhden illan herkkuiltapala; vesimelonia ja itse leivottua porkkana-seesaminsiemenpatonkia. 

Tämä on mun uusi suosikkiaamupala, nimittäin kikherneomeletti. Se tehdään siis kikhernejauhoista, mutta mustan vuorisuolan ansiosta maistuu vähän kananmunamaiselta. Täytän sen usein erilaisilla kasviksilla ja pistän väliin myös vähän tuorejuustoa. 

Mun jo pitkäaikainen herkkuruoka on ollut tortillat. Yleensä laitan täytteiksi salsaa, paistettua tofua (tuolla jossain kaikkien kasviksien alla), kurkkua, tomaattia, paprikaa, punasipulia ja tuorejuustonokareita. 

Mietin, että kiinnostaisikohan ketään lukea tämän kaltaisista aiheista enemmänkin? Esimerkiksi ruokajuttuja jakaisin ihan mielelläni jos vain kiinnostusta löytyy, vaikkei ne nyt ihan suoraan blogin aiheeseen liitykään. 

Kesäisiä kuulumisia

En oo jotenkin osannut kirjoittaa blogiin kauheasti mitään. Odotan elokuun aikaa hormonipolille kovasti, pitäisi käydä verikokeissa sitä varten. Muutoin elämä on jotenkin ollut sellaista hiljaiseloa. Oon kyllä nähnyt kavereita, käynyt kirkossa ja viettänyt aikaa yhdessä Samuelin kanssa, mutta ei ole ollut mitään ihmeempää kirjoitettavaa tai kerrottavaa. 

Ostin yksi päivä (taas) uuden kasvin. Tässä olen kotimatkalla sen kanssa. 

Helle on ollut mulle koko elämäni ajan vähän hankala asia. En oo koskaan pitänyt lyhythihaisista tai -lahkeisista vaatteista, ja siksi oon kärsinyt pitkähihaisissa ja -lahkeisissa vaatteissani kesästä toiseen. Bindaaminen tekee olosta luonnollisesti vieläkin tukalamman, ja sellainen yleinen tukala olo ainakin mun kohdalla usein myös pahentaa dysforiaa. Vaikka kesä on siis taas ollut aika paljon dysforian kanssa kamppailua, niin samalla oon kuitenkin kerrankin uskaltanut pukeutua shortseihin ja t-paitoihin, ja mun olo on kuitenkin samalla ollut itsestäni jotenkin parempi. Vaikka dysforia ei ole hälvennyt mihinkään, niin siitä huolimatta mun on helpompi olla itseni kanssa, vaikka se ehkä kuulostaakin vähän ristiriitaiselta. 

Oon käynyt nyt parina sunnuntaina eri kirkossa kuin missä yleensä käyn. On ollut ihan mielenkiintoista tutustua johonkin toiseenkin seurakuntaan välillä. 

Kerta toisensa jälkeen saan myös huomata, että ehkä ihmiset sukupuolittaa mua oikein ihan vahingossa. Ravintolassa kävin yksi päivä pyytämässä, että saisinko wc:n oven auki, ja myyjä avasi mulle miestenvessan oven ihan pyytämättä. Toisena päivänä bussissa lipuntarkastajat tulivat katsomaan lippuja ja näytin kausikorttiani. Tarkastajan laitteessa näkyy myös lipun haltijan sukupuoli (tai siis se oletettu sukupuoli jonka hetu määrittää, ja joka esimerkiksi mun kohdalla siten on vielä väärä), ja katsottuaan mun tietoja hän vilkaisi vielä uudelleen muhun. En tietenkään oikeasti voi tietää miksi, mutta kun tarkastajien tehtävä kuitenkin on varmistaa paitsi että jokaisen lippu on voimassa, niin myös se että jokainen matkustaa omalla lipullaan, niin mulle tuli hyvä mieli tuostakin. 

Välillä kerätään kaupungilla pitkiä katseita Samuelin kanssa kun kävellään käsi kädessä tai jos muuten käy ilmi että ollaan yhdessä. Se on hassua. Kun alettiin seurustella, mä ajattelin että ihmiset pitäisi meitä heteroparina; Samuelia miehenä ja mua naisena. En oikein edes tiedä miksi ajattelin niin, mutta asia ei selkeästi kuitenkaan ole niin. Sekin tuntuu kivalta. 

Käytiin yksi päivä syömässä sushia. Oon vasta ihan viimeisten muutaman kuukauden aikana oppinut syömään sushia. Tästä kuvasta voi ehkä päätellä mikä sushi on mun lempparia. :D 

Pride-viikon päätyttyä tuntui, että sellainen joku ihana sateenkaarikupla puhkesi ja oli vähän aikaa tosi tyhjä olo. Sen jälkeen ei olekaan tapahtunut ihan hirveästi mitään. Olen lähinnä viettänyt aikaa kotona, nähnyt joitakin kavereita, käynyt kirkossa, yrittänyt syödä terveellisemmin, lenkkeillyt sekä Samuelin ja koirien kanssa että yksikseni ja ihan vaan haahuillut ympäriinsä. Yritän nauttia kesästä ja siitä että ei ole sen suurempia velvoitteita, että voi ihan vaan olla, mutta jotenkin ilmassa on koko ajan silti sellainen vahva odotuksen tuntu. 

Keskuspuiston lenkkimaastoja.