Kauppareissu

Lähdin tässä illalla kaupalle ostamaan postimerkkiä ja viemään kirjettä postilaatikkoon. Mulla oli hyvä fiilis, oli kiva päästä vähän iltakävelylle. Kotiin palatessani jäin kuitenkin pohtimaan, miltä musta kauppareissun eri vaiheissa oli tuntunut, mitä ajatuksia mulla oli eri tilanteissa ja kirjoitin niitä itselleni ylös. Blogipostauksen aiheena kauppareissu tuntuu aiheena vähän hassulta, mutta mun mielestä tekemäni muistiinpanot tuo aika hyvin näkyväksi sitä, miten esim. vähemmistöön kuuluminen aiheuttaa tai ruokkii vähemmistöstressiä tai miten dysforia näyttäytyy arjessa nyt, kun se on paljon vähäisempää kuin aiemmin. Ja toisaalta miten paljon testojen tuomat muutokset on mun elämänlaatua parantaneet.

Ihan ensiksi tässä on kuva musta heti kauppareissun jälkeen. Tämän näköisenä siellä kaupassakin siis kävin.

Muistin yhtäkkiä, että mun piti postittaa yksi kirje, tai oli pitänyt jo monta päivää. Halusin saada sen vihdoin matkaan, ja pieni iltakävely kaupalle tuntui hyvältä idealta. Katsoin lämpömittarista että asteita on ehkä noin seitsemäntoista, ja olin iloinen siitä että voisin laittaa pitkähihaisen paidan päälle. Vaikka mun on nykyisin parempi olla kehossani ja siedän oikein hyvin lyhythihaisia paitoja ja lyhytlahkeisia housuja, niin jollain tavalla olo on kuitenkin aina paljon turvallisempi pitkähihaisissa.

Puin päälleni binderin, ja vilkaisin nopeasti peiliin. Totesin, että oon aika söpö, nappasin repun selkään ja postitettavan kirjeen taskuun ja lähdin kohti kauppaa. Hissin peilissä katsoin vielä peilikuvaani, ikään kuin varmistukseksi siitä että todella näytän ihan siedettävältä, niin kuin aina teen. Binderi tuntui ikävältä, asettelin sitä vähän paremmin että käveleminen olisi mukavampaa ja oma olo itsestä parempi.

Kaupalle pääsee montaa reittiä, ja se sijaitsee pienessä ostoskeskuksessa R-kioskin, parin pizzerian, parturin ja muutaman pubin kanssa. Yleensä yritän kiertää pubit kaukaa, koska etenkin näin kesäisin niiden ulkopuolella terassilla istuskelee kovaäänistä porukkaa ja se saa mun olon tosi levottomaksi. Koska viereisen taloyhtiön pihaan on ilmestynyt kyltti joka kieltää läpikulun, en kuitenkaan jaksanut lähteä kiertämään mistään kauempaa, ja oikaisin pubien vierestä. Kiinnitin katseen tiukasti eteenpäin ja yritin kävellä mahdollisimman normaalin, mutta kuitenkin miehekkään näköisesti. Olisi tehnyt mieli nykiä paidan rintamusta irti rintakehästä, ihan vaan varmuuden vuoksi ettei mitään ylimääräistä näy, mutta yritin muistuttaa itseäni että binderi kyllä hoitaa hommansa, ja paidan nykiminen näyttää oudolta. Siitä on muutenkin syntynyt jo maneeri.

Ajatukset lähti laukkaamaan, vaikka matkaa pubien ohi kaupalle on ehkä korkeintaan viisikymmentä metriä. Mietin, miten joku alkaisi huutelemaan, lähtisi perään, haastaisi tappeluun tai huutaisi haukkumasanoja jos tajuaisi mikä olen. Yritin katkaista ajatuskierteen - ja onnistuinkin. Astelin kauppaan, desinfioin kädet, nappasin ostoskorin ja aloin keräilemään sinne ostoksia.

Kaupassa vastaan tuli vartija, joka moikkasi mua. Moikkasin takaisin ja jäin itsekin kuuntelemaan omaa ääntäni, se oli ihanan möreä. Tunsin itseni onnelliseksi, uskottavaksi ja kiitolliseksi. Muistelin, miten vielä vuosi sittenkin välttelin kenellekään ääneen moikkaamista ja nyökkäsin vastaukseksi kaikkeen mihin suinkin vain pystyi. Nyt voin luottaa ääneeni, ja se tuntuu ihanalta. Vaikka moikkaamiseen ei keskittyisikään, kurkusta ei kajahda korkeaa kiljahdusta, vaan yleensä kuitenkin aika möreä moi.

Suuntasin kassalle, pyysin postimerkin, liimasin sen kuoreen ja vein kirjeen postilaatikkoon. Pohdin, mitä kautta kävelisin kotiin, ja valitsin tietoisesti eri reitin kuin tullessa. Ajatus pubien terassien ohi kävelemisestä oli liian epämiellyttävä. Kuulin naurunremakan ja puheensorinan terasseilta kiertäessäni toista kautta ja ajatukset lähtivät juoksemaan uudelleen. Jos joku lähtisi perään, jos joku moikkaisi enkä osaisi moikata riittävän miehekkäästi takaisin. Kiihdytin askelia ja suuntasin kohti kotia.

Askelten kiihdyttämisellä on yleensä aina varjopuolensa, etenkin silloin kun vastassa on ylämäki. Alkoi hengästyttää ja rintakehää puristaa. Ei mitenkänä kovaa, mutta kuitenkin. Yritin hengittää syvään, niin syvään kuin binderi päällä voin. Kaivoin puhelimen taskusta ja jäin kirjoittelemaan ajatuksiani ja tunteitani puhelimen muistioon ylös, siis näitä joita tähän nyt koko ajan kirjoitan.

Kuulin, kun takaa lähestyi joku, hiekka rahisi kenkien alla. Hätkähdin vähän, olin niin uppounut omiin ajatuksiini. Käännyin ympäri, se oli koiranulkoiluttaja. Äkkiä laskelmoin koiranulkoiluttajan iän ja muut nähtävissä olevat ominaisuudet, jotka saatoin olettaa, ja totesin, että pääsisin varmaan ihan vaan juosten karkuun jos hän lähtisi perään. Koirakin oli pieni ja vanha.

Olo oli kevyt, ei ollenkaan raskas. Mieli kyllä tuntui vähän ristiriitaiselta. Tai en mä tiedä kuinka moni ihminen pohtii tällaisia ajatuksia tavallisella kauppareissulla lähiostarille, ehkä ei ainakaan kaikki. En mäkään yleensä niitä tiedosta, vaikka samankaltaiset ajatukset usein toistuukin. Ennen kaikkea olo oli kuitenkin hyvä pitkähihaisessa paidassa ja omassa kehossa. Kaupan työntekijöiden moikkaaminen tuntuu ihanalta nykyisin ja kotoa poistuminen sujui ihan helposti, ilman hirveää henkistä valmistautumista.

Hissin oven avattuani totesin, että aurinko alkaa laskemaan ja tuuletusparvekkeella on kaunis valo. Laitoin ostokset jääkaappiin, hain sisältä kameran ja suuntasin kohti parveketta. Sen jälkeen oli pakko saada binderi pois päältä ja totesin, että elämä on nykyään ihanaa. Voi kun silloin joskus vaikeimmassa aallonpohjassa olisinkin tiennyt, miten hyvä ihmisen voi olla.

Sisältövaroitus: Transfobia

Olin tänään Helsingin keskustassa ystäväni kanssa viettämässä aikaa. Oltiin käyty syömässä, ja seisoskeltiin ulkona juttelemassa ja pohtimassa mitä tehtäisiin seuraavaksi. Yhtäkkiä meidän luokse tuli eräs miesoletettu, joka kysyi meiltä miksi tytöt pukeutuu nykyään poikien vaatteisiin, ja että onko tämä joku muotijuttu. 

Mä jäädyin ihan kokonaan, mutta mun ystävä sanoi, että on todella loukkaavaa tulla väärinsukupuolittamaan ja olettamaan meistä asioita. Tyyppi jatkoi jankkaamistaan, ja vaikka me (tai no, mä seisoin edelleen ihan jäätyneenä vieressä) yritettiin keskustella ja kertoa miksi hänen puheensa oli erittäin loukkaavaa, niin tyyppi vain jatkoi. Lopulta pyydettiin häntä häipymään, mutta hän ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Tilanne päättyi siihen että lähdettiin itse kävelemään poispäin. Päästiin ehkä sata metriä kauemmas, kunnes mun silmissä sumeni ja mä vaan hajosin ja repesin itkemään. 

Mulla ei ole oikein sanoja kuvaamaan sitä, mitä tuo tilanne mussa aiheutti. Halusin kuitenkin tulla kirjoittamaan siitä, koska se sisälsi niin monta sellaista asiaa jotka ei todellakaan ole okei. 

Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta tulla kertomaan vieraalle ihmiselle kadulla oletuksiaan hänestä. Kenenkään ei pitäisi joutua kuulemaan niitä vääriä ja satuttavia oletuksia itsestään. Sen, että minä omana itsenäni kävelen kadulla aiheuttamatta kenellekään mitään haittaa tai provosoimatta ketään, ei pitäisi olla kenellekään mikään syy tulla loukkaamaan ja arvostelemaan tai arvioimaan mua. Toista ihmistä pitäisi kuulla, ja jos pyydetään poistumaan, niin silloin pitäisi poistua eikä tulla lähemmäs ja toimia uhkaavasti. Mulla oli tuon tilanteen jälkeen, ja on edelleen, tosi uhattu olo. Mua pelotti ja koen, että mun jokin perusturvallisuudentunne järkkyi pahasti. 

Ahdistavan, loukkaavan sekä uhkaavan tilanteesta teki siis se, että kuulutaan molemmat sukupuolivähemmistöön, ja tuo meille puhumaan tullut ihminenkin sen selkeästi jollakin tasolla oivalsi, koska valitsi meidät meidän ulkonäön perusteella kohteekseen. Hän myös rinnasti meidän koko olemassaolon muoti-ilmiöksi. Me oltiin kaikessa rauhassa liikkeellä keskenämme eikä häiritty ketään, mutta hän silti koki oikeudekseen tulla keskeyttämään meidät ja kertomaan omasta mielestään totuuksia, jotka pureutui syvälle meidän identiteettiin. Hän meni henkilökohtaisuuksiin, vaikka ei tiennyt meistä mitään, ja kun yritettiin keskustella, hän ei kuitenkaan kuunnellut. Oltiin todella puolustuskyvyttömässä asemassa tuossa tilanteessa, koska tuo vieras ihminen tiesi meistä jotakin hyvin henkilökohtaista sen perusteella miten hänen satuttaviin sanoihinsa reagoitiin, kun taas me ei tiedetty hänestä mitään. Hänellä siis oli toimiva ase meitä vastaan, ja meidän ainoa puolustuskeino oli lopulta lähteä pois paikalta, vaikka meidän olisi kuulunut saada olla siinä ihan rauhassa ja ilman häirintää. Tuo henkilö tuli meidän luo kysymään, vaikkei halunnut kuulla vastausta, hän halusi vain satuttaa ja loukata meitä oletuksilla jotka tiesi jo itsekin alusta saakka vääriksi. 

Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen, eikä varmaan viimeinenkään, kerta kun mä kohtaan väärinsukupuolittamista ja satuttavia vääriä oletuksia. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun joku vieras ihminen tuli kadulla ihan yllättäen laukomaan tällaisia asioita mulle päin naamaa. Väkisinkin se satuttaa ja muuttaa omaa kuvaa maailmasta sekä ihmisistä. 

Haluan silti uskoa, että suurin osa ihmisistä haluaa edelleen loukkaamisen sijaan ymmärtää, satuttamisen sijaan tukea vaikkei ihan ymmärtäisikään. Silti tuntuu, että yhtä rikkovaa kokemusta korjaamaan tarvitaan vähintään kymmenkertainen määrä hyviä, ja nyt on hyvin rikkinäinen, satutettu ja uhattu olo. 

(Hammas)lääkäripelko

Oon inhonnut, karttanut ja jopa pelännyt oikeastaan kaikenlaisia lääkäreitä niin kauan kuin muistan. Oon ollut lapsesta asti tosi terve, kerran mulla oli ala-asteella hinkuyskä, keuhkokuume ja kerran murtui käsi, mutta muuten ei sitten lääkärissä juuri tarvinnutkaan käydä. Kerran otettiin hemoglobiini ja sain lohdutukseksi possulaastarin sormeen, ja kerran jouduin verikokeeseen ja se oli hurjan pelottavaa. 

Jotenkin aikuisuuteen jäi päälle se, että menen lääkäriin vasta kun on ihan pakko. En oikein tiedä mistä juontaa juurensa ajatus siitä että mua ei kuitenkaan oteta tosissaan, mulle ollaan ilkeitä tai epäkohteliaita ja että lääkärissä ylipäätään olisi aina jotenkin tosi epämiellyttävää. Ala- ja yläasteella kävin oikomishoidossa, ja se onkin tainnut olla ainoa lääkäri jota en ole pelännyt. 

Edelleen nuorena ja aikuisena oon ollut tosi perusterve. Pari viikkoa sitten kävin hormonipolia varten verikokeessa, ja se oli ehkä mun elämän kolmas kerta, hurjan pelottavaa sekin. Tänään koin ehkä elämäni hurjimman hammaslääkärikokemuksen - tai siis ainakin ajatuksen tasolla hurjimman, kun multa irrotettiin kaksi isoa hammasta. Loppujen lopuksi kokemus kuitenkin oli tosi hyvä, ja vahvisti mun hyvien kokemuksien listaa niin hammaslääkäristä kuin muustakin terveydenhuollosta viimeajoilta. 

Hammaslääkärillä oli katossa muumijuliste. 

Halusin jotenkin tulla kirjoittamaan lääkäripelostani, ja ehkä erityisesti nyt ajankohtaisesti hammaslääkäripelostani, koska uskon, etten todellakaan ole ainoa joka tästä ongelmasta kärsii. Mä tosiaan kävin ala- ja yläasteella oikomishoidossa, ja se oli ihan ok, mutta yläasteella hammastarkastuksessa multa löytyi vähän isompi reikä, ja kun hammaslääkäri otti puudutuspiikin esiin, niin mä sain paniikkikohtauksen. Palattiin äidin kanssa vastaanotolle seuraavalla viikolla, sain rauhottavia ja kaikki meni hyvin, mutta sen jälkeen mä en käynyt hammaslääkärissä tosi pitkään aikaan. 

Joka vuosi mietin että niin, pitäisihän siellä hammaslääkärissä vuosittain varmaan käydä. Pelkäsin, että sinne liian myöhään mennessäni mua syyllistettäisiin ja mulle oltaisiin ilkeitä, ja mun on tosi vaikea kestää sellaista. Kierre vaan ruokki itseään; mitä pidempi aika kului, sitä vaikeampi mun oli saada itseäni sinne hammaslääkäriin. 

Lopulta mä kävin ensimmäistä kertaa sitten yläasteen hammaslääkärissä puolitoista vuotta sitten. Tiesin, että mun takahampaissa on reikiä, ja toinen niistä lohkesi niin, että oli pakko tehdä asialle jotain kun en pystynyt enää syömään. Kokemus olikin yllättävän hyvä, ja totesin että olin ehkä pelännyt ihan turhaan. Ajattelin, että varaan pian ajan ihan perustarkastukseen, mutta kun sitten muutin niin se vaan jäi. 

Viime talvena tuo aiemmin laitettu paikka irtosi, ja jouduin hakeutumaan hammaslääkäriin täällä Helsingissä. Edelleen kohtelu oli tosi hyvää. Silloinkin päätin, että nyt mä varaan sitten ihan perusajankin itselleni, että jos siellä on vielä jotain muuta pienempää korjattavaa niin pistetään sitten mielellään kaikki kuntoon ettei tarvitse enää huolehtia. Kävi taas kuitenkin niin, että en mä vaan saanut aikaiseksi, pelotti ja ahdisti ja lykkäsin sitä aina vaan. 

Nyt sitten toissapäivänä mun takahampaasta lohkesi palanen, se oli pahassa kunnossa ja tiesin sen itsekin, ja olin jo monta kertaa sanonut että pitää kyllä varata se aika. Vaan enpä koskaan saanut sitä tehtyä, ennen kuin sitten silloin toissapäivänä särky alkoi olla niin kovaa että soitin itselleni aikaa ja sainkin sen onneksi tälle aamulle. 

On siis ihan mun omaa syytä, että multa jouduttiin poistamaan kaksi hammasta (tai no, toinen oli kyllä viisaudenhammas, että se ois varmaan pitänyt poistaa joka tapauksessa). Oon kyllä hoitanut hampaitani hyvin, mutta nuo kaksi taaimmaista hammasta oli vaan niin vinossa alkavine reikineen, että niiden puhtaanapito oli tosi haastavaa. Tiesin että siellä on ongelma, enkä hakeutunut hoitoon ajoissa. 

Kaikki nämä viime vuosien hammaslääkärikokemukset on kyllä oikeasti todella hyviä, ja viimeistään tämän päivän jälkeen mulla on sellainen olo että selviän mistä vaan. Vaikka hammaslääkäri nyt ei varsinaisesti ihan suoraan liity prosessiin mitenkään, niin esimerkiksi kirurgisia toimenpiteitä ajatellen on kyllä tärkeää että myös hampaat on kunnossa infektioriskin minimoimiseksi. Lisäksi mä itse koen, että oon saanut tästä tarvittavaa itsevarmuutta ja rohkeutta tulevia toimenpiteitä ajatellen, vaikkei ne nyt liittyisikään hampaisiin millään tavalla. Esimerkiksi mun pelko pistämistä kohtaan on lieventynyt ihan huomattavasti sekä tuon verikokeen että tämän päivän monien puudutuspiikkien myötä. 

En tiedä onko mulle sattunut vaan superhyvät hammaslääkärit ja -hoitajat, oon käynyt ihan kunnallisella kahdessa eri kaupungissa kolmessa eri toimipisteessä, ja aina oon saanut tosi hyvää, kilttiä ja inhimillistä kohtelua. Toivottavasti saan jatkossakin tavata terveydenhuollon ammattilaisia jotka tykkäävät työstään ja välittävät meistä potilaista.