Tein joskus toukokuussa TikTok-tilin. Mun ajatuksena oli seurailla siellä muutamia tuttuja ja katsoa minkälaista sisältöä sieltä ylipäätään löytyy. Tein jotain höpsöjä videoita sinne pari itsekin, mun seuraajakunta koostui ehkä kahdestakymmenestä tutusta ihmisestä. Kun toukokuun 22. päivä tuli täyteen yhdeksän kuukautta testoilla, mä ajattelin, että voisinhan julkaista sen testovideonkin TikTokissa ja niin sitten teinkin.
Mä en millään olisi voinut uskoa, miten paljon näkyvyyttä tuo testovideo sai. Kun videolla oli lähemmäs 400 000 katselukertaa, niin Iltalehden toimittaja otti muhun yhteyttä ja kysyi, saisivatko he tehdä tuosta videosta jutun. Päätin lopulta suostua, vaikka vähän mua ensin arveluttikin. Sain kuitenkin sovittua, että saan jutun luettavakseni etukäteen ja jos on jotain korjattavaa siinä vaiheessa, niin saan vaikuttaa korjauksiin. Lisäksi sovittiin, että esiinnyn jutussa vain etunimelläni, videota ei julkaista missään muualla kuin tässä yhdessä jutussa ja kommentointi on automaattisesti poissa käytöstä Iltalehden sivuilla. Toimittajan kanssa oli helppo tehdä yhteistyötä ja haastattelukin sujui puhelimessa mun mielestä ihan mukavasti.
Juttu julkaistiin pari päivää sitten, ja mä muutin sometilini varmuuden vuoksi yksityisiksi. En oo kuitenkaan vielä toistaiseksi saanut mitään häiriö- tai vihakommentointia, vaikka TikTokissa ennen tämän lehtijutun julkaisua siitä sainkin osani. Suurin osa kommentoinnista oli kuitenkin jo silloin tosi ihanaa, ja tähän lehtijuttuun liittyen oon saanut lähinnä vaan kannustavia ja ihania kommentteja tutuilta ihmisiltä.
Oon iloinen että suostuin tähän juttuun, vaikka vähän hassulta se jollain tavalla tuntuikin. Pidän tärkeänä sitä, että transihmiset saavat äänensä kuuluviin ja medianäkyvyyttä, mutta en ole missään vaiheessa ajatellut, että juuri mun täytyisi olla se joka sitä näkyvyyttä saa. Kun mahdollisuutta kuitenkin tarjottiin, niin en nähnyt mitään syytä kieltäytyä.
Itse jutun voitte käydä lukemassa/katsomassa tästä.
Mä oon tänään ollut tasan seitsemän kuukautta testoilla. Joka kerta kun uusi kuukausi tulee täyteen, on jotenkin uskomaton olo. Tai ehkä erityisesti nyt viimeksi kun tuli puoli vuotta testojen aloituksesta, ja nyt tänään. Seitsemän kuukautta tuntuu pitkältä ajalta. Ja onhan sinä aikana aika paljon ehtinyt tapahtuakin.
Fyysisiä muutoksia ei nyt ole varsinaisesti enää uusia, mutta toki karvaa on tullut edelleen lisää, nyt viimeisimpänä oon huomannut (tai no, Samuel on), että mulla on jo aika paljon selkäkarvoja. Lisäksi musta jotenkin tuntuu, että parta- ja viiksikarvat olisi innostuneet kasvamaan entistä enemmän. Geeliltä Nebidolle vaihtaminen voi toki tehostaa myös muutoksia entisestään tässä kevään aikana.
Itse en enää kuule äänessä muutosta puhuessani, mutta videoita katsoessa pientä muutosta on kuitenkin havaittavissa. Oon kyllä onnellinen siitä että oon nauhoittanut mun prosessia videolle. Oon koko ajan kuvannut Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kirjaa pätkissä videolle. Sitä on vielä paljon jäljellä, mutta halusin silti jakaa nämä Samuelin ottamat kuvakaappaukset siitä videosta. Kuten kuvastakin näkyy, niin ensimmäinen on otettu 2 viikkoa testojen aloituksen jälkeen ja tuo toinen tänään. Ero on aika huomattava! Hiusten kasvamisen lisäksi parta sekä viikset on tosiaan kasvaneet myös, ja kasvojen muoto on selkeästi erilainen.
Oon myös itse miettinyt, että onko mun kehon muoto jotenkin muuttunut. Otin kehostani valokuvia ilman vaatteita ennen testojen aloitusta, ja tänään kaivoin ensimmäistä kertaa nuo kuvat esiin koneeni tiedostojen syövereistä ja otin tilalle samankaltaiset kuvat. Niiden ottaminen on vaikeaa, mutta ne onkin lähinnä mulle itselleni dokumentteina siellä, koska keho kuitenkin muuttuu ja siitä ei koskaan enää tule samanlaista kuin se on ollut. Haluan, että mulla on kuvia tallessa itsestäni ennen testoja, vaikka keho ihan valtavaa dysforiaa onkin aiheuttanut ja aiheuttaa välillä edelleen.
Suurin ero noiden kuvien välillä oli ehdottomasti karvaisuus, mutta sen mä nyt tiesinkin. Toinen huomio jonka tein, oli hartioiden leventyminen. Takaapäin otetussa kuvassa huomasi myös, että selkä näytti ehkä vähän erilaiselta. Sen lisäksi yksi iso ja huomattava muutos (jota en kuitenkaan peiliin katsoessani ole hoksannut) oli mun vyötärö! Se on muuttunut huomattavasti suoremmaksi. Tai kun ennen siinä oli sellainen ihan huomattava kapeampi kohta tai kaari, niin nyt se linja on tosi paljon suorempi. Ehdottomasti positiivinen muutos siis!
Tein myös äänivideon taas, tai siis teen joka kuukausi, mutta nyt yhdistelin parin viime kuukauden videot edellisten perään ja jaoin videon taas YouTubessa. En tiedä onko mitään järkeä jakaa sitä aina parin kuukauden välein, mutta toisaalta miksipä ei. Joten tässä olisi:
Mulla on tänään ollut tosi hyvä päivä ja fiilis, vaikka oon vaan ollut kotona. Tai no, niin kai tässä nyt pitäisi jatkossakin lähinnä olla. Koronavirus ei vaikuta niin paljoa muhun kuin moniin muihin. Töitä en toki voi nyt tehdä, mutta koulujutut oon tehnyt tähän saakka muutenkin itsenäisesti kotoa käsin. Eniten muhun vaikuttaa se etten voi nähdä kavereita, haahuilla ostoskeskuksissa tai kirjastoissa enkä käydä kirkossa. Mulla on onneksi kuitenkin turvallinen ja ihana koti sekä hyvää seuraa niin koirista kuin Samuelistakin. Olen perusterve ja toistaiseksi myös flunssaoireeton, joten voin asioida lähikaupassa ja käydä kävelyillä ulkona niin halutessani.
Yksi suuri ja kurja vaikutus tällä viruksella muhun kuitenkin on, ja se on se että mun mastektomian esikäyntiaika on mitä luultavimmin peruttu. En ole vielä saanut siitä virallista tietoa postitse, mutta oletan että näin kuitenkin on nyt kun terveydenhuoltoa priorisoidaan tämän koronatilanteen mukaan, mikä on ymmärrettävää, mutta silti kurjaa tietenkin. Pahimmassa tapauksessa tämä viivästyttäisi mun esikäyntiaikaa useammalla kuukaudella, mutta mikäli saan uuden ajan viimeistään kesäkuulle, on hyvin luultavaa että mun mastektomia ehtisi kuitenkin olla tämän vuoden puolella. Oon suhtautunut tilanteeseen yllättävän rauhallisesti ja ollut lähinnä iloinen siitä että mun lähete ylipäätään meni läpi.
Oon tänään ollut tasan puoli vuotta testoilla, ja sen kunniaksi halusin tehdä jotakin vähän erilaista, joten tein videon. En oo ihan hirveästi koskaan tehnyt tämmöisiä höpöttelyvideoita, ja mun tekninen osaaminen editointiin ym. liittyen on varsin vähäistä, mutta ehkä tämä nyt kuitenkin ajaa asiansa.
Itsensä näkeminen tuolla tavalla videolla tuntuu jotenkin tosi oudolta, ja mun on jotenkin tosi vaikea edelleen katsoa itseäni tavallaan ulkopuolelta ja arvioida sitä miten paljon esimerkiksi mun ääni tai ulkonäkö on muuttunut. Vaikka onhan se.
Mutta joo, ehkä mä höpöttelen kaiken oleellisen puolen vuoden testokuulumisista tuossa videolla, eli suunnatkaa toki katsomaan sitä! Toivottavasti tykkäätte.
Mulla ei varmaan hirveästi ole mitään uutta sanottavaa testojen tuomista muutoksista. Kirjoittelin kuukausi sitten postausta neljästä kuukaudesta testoilla, eikä mikään dramaattisesti ole muuttunut sen jälkeen, vaikka karvat jatkavat kasvuaan, ääni madaltumistaan ja keho muuttumista omemmaksi koko ajan.
Tein kuitenkin viiden kuukauden testoillaolon kunniaksi videon, ja ajattelin tulla jakamaan sen täälläkin. Tuntuu ihmeelliseltä katsoa tätä matkaa reilun minuutin mittaiselta videolta. Tavallaan video kertoo tosi paljon, tekee fyysisiä muutoksia näkyviksi, ja samalla mun mielestä sellainen joku ilo myös loistaa silmistä mitä pidemmälle videossa edetään. Samalla tuntuu, ettei näitä muutoksia, elämänlaadun paranemista ja kaikkia läpikäytyjä tunteita voi mitenkään vangita videoon, tekstiin tai kuviin.
Tässä kuitenkin video teillekin katsottavaksi. Onhan se muutos silti aika huikea.
Kuten sanottua, niin oon taltioinut aina muutaman viikon välein omaa ääntäni videolle. Tai oon lukenut Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kirjaa, ja tällä tahdilla saan sen luettua ensi kesänä loppuun. Samalla oon myös kuvannut tällaisia "epävirallisempia" videoita joista äänen madaltumisen ja ehkä ulkoiset muutoksetkin voisi havaita, ja päätin nyt kolmen kuukauden testoillaolon kunniaksi laittaa nämä yhteen ja jakaa täällä. Jos joku siis sattuu olemaan kiinnostunut, niin tässä olisi!
Eilen torstaina järjestettiin osana Pride-viikkoa Töölön kirkossa "Lauluja ja kertomuksia sateenkaarilampaista" -niminen tapahtuma, jossa kuultiin musiikkia sekä meidän sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien puheenvuoroja liittyen kirkkoon, kristinuskoon ja hengellisyyteen. Mua pyydettiin yhdeksi puheenvuroon pitäjäksi jo keväällä, ja menin silloin suostumaan.
Julkinen puhuminen on ehkä yksi suurimmista peloista joita mulla on, minkä lisäksi kirkko paikkana on mulle haastava ja aihekin oli hyvin henkilökohtainen, kipeäkin. Suostuin silti. Ehkä osittain siksi, että tapahtumaan oli vielä niin pitkä aika eikä se tuntunut sen takia niin pelottavalta vielä silloin, mutta suurimmaksi osaksi siksi, että tästä aiheesta on mun mielestä ihan äärettömän tärkeä puhua. Koin että mulla voisi olla jotakin annettavaa.
Olin eilen aivan kauhuissani. En oikein itse edes saanut kiinni siitä miltä musta tuntui. Silti mulla oli vahva luotto siihen, että mä kyllä pystyn siihen kun olen päättänyt ja kun olen valmistautunut hyvin. Juuri ennen h-hetkeä tunnelmat oli kyllä jotakin niin sekavaa etten edes osaa kuvailla, mutta kun musiikki ja koko tapahtuma itsessään alkoi, muhun laskeutui edes hitunen jotain rauhaa joka ehkä sitten auttoi jaksamaan.
Ja tiedättekö mä tein sen! Mä puhuin sille kirkolliselle niitä ihmisiä. Ja se oli huikeaa! (Alapuolella on todistusaineistoksi kuva siitä että mä todella tein sen)
Tuo kokemus oli ihan huikean hyvä. Tai no, oli mulla tosi sekava olo heti puheen pitämisen jälkeen, mutta näin vuorokausi tuon tapahtuman jälkeen mä uskallan olla jo aika ylpeä itsestäni. Jotenkin se, että mun vaikeat kokemukset menneisyydestä ja pelot sai kohdata sen valtavan hyväksynnän joka sieltä yleisöstä huokui, ja mä sain puhua tuollaisista asioista juurikin kirkossa, oli ihan valtavan voimauttavaa ja korjaavaa. Mä ihan oikeasti sain kerrankin kirkossa kokemuksen siitä että mut nähdään, mua kuullaan ja mut otetaan vakavasti.
Lisäksi yleisössä oli tosi monta mulle rakasta ihmistä. Tuntui, että katsoin sitten minne päin kirkkosalia tahansa, oli vastassa lempeä, hyväksyvä ja välittävä katse mua kohtaan. Se tuntui ihan älyttömän hyvältä ja korvaamattomalta. Mulla on ihan hirveästi ihania ihmisiä elämässäni joista saan olla kiitollinen.
Illalla tulin kotiin ja näin taltioinnin tuosta mun pitämästä puheesta. Huolimatta siitä että musta itsestä tuntui että mä vaan tärisen ja panikoin, sainkin huomata että hei mähän näytin ihan rauhalliselta, mun puheesta sai selvää ja mä en ollutkaan kovin huono. Lisäksi mä sain huomata, että ehkä ensimmäistä kertaa koskaan mä tunnistan itseni jonkun muun kuvaamalta videolta.
Kotona Samuel sanoi mulle, että muidenkin ihmisten pitäisi saada kuulla tuo puhe. Mä en ollut ehkä ihan vakuuttunut, mutta jäin kuitenkin miettimään asiaa. Lopulta päädyin siihen, että kuvasin videon tänään uudelleen ja latasin sen ihmisten nähtäväksi.
Sen jakaminen on pelottavaa, pelottavampaa kuin minkään blogipostauksen jakaminen ikinä, ja mä tiedän että voin saada siitä hyvin rikkoviakin kommentteja. Mutta silti mä koen tärkeäksi sen, että saan ääneni kuuluviin. Vaikka se on vain mun ääni, se on tärkeä ja arvokas juuri siksi.
Meillä on koulussa sellainen musiikinkurssi, minne jokainen sai tehdä haluamansalaisen esityksen. Kädet oli ihan täysin vapaat, sai siis tehdä ihan mitä vaan edes etäisesti musiikkiin liittyvää tai vaikka videoida esityksensä etukäteen. Esitykset itsessään on huomenna, ja mä saatoin jättää valmistelun vähän viime tippaan, sille tosin ehkä on syynsä. Tai okei, ehkä tällä viikolla sille on ollut syynsä, mutta aikaisempina viikkoina kyllä ei, kunhan oon ollut saamaton.
Alusta saakka mulle oli selvää että teen viittomavideon, oonhan tehnyt niitä ennenkin. Vielä viittä minuuttia ennen videon kuvaamista tänään en tiennyt mitä viittoisin, mutta sain kuitenkin lopulta valmista. Kiire ja keskittymisen vaikeus näkyy ehkä videossa, mutta toisaalta se sopii tähän hetkeen aika hyvin.
Sikälihän tää video ei liity kyllä blogin aiheeseen mitenkään, mutta halusin jakaa sen kuitenkin. Oon tosiaan tehnyt viittomavideoita aikaisemminkin, mutta oon näyttänyt sillon aika erilaiselta kuin nyt. Tuntui hyvältä nähdä itsensä videolla, koska musta tuntuu että näytän itseltäni, mutta samalla se oli aika pelottavaa ja ahdistavaa pitkästä aikaa. Nyt se jää on kuitenkin rikottu, joten ehkä mä päädyn tekemään vielä lisää videoita jatkossa, niin viittoen kuin puhuenkin. Nojoo, jos en nyt kuitenkaan mee lupaamaan mitään.
Niin ja siis jos joku jää miettimään, niin mä olen viittomakielen ohjaaja koulutukseltani, siksi osaan viittoa. Tää video ei kuitenkaan ole viittomakieltä nähnytkään, vaan on ihan viitottua puhetta, eikä edes kamalan sujuvaa semmoista. Kerrankin en asettanut rimaa itselleni kovin korkealle kun ei vaan riittänyt jaksaminen, aika eikä keskittyminen. Mut ehkä se tekee mulle ihan hyvää että päästän itseni joskus vähän vähemmällä.
