Mastektomian vuosipäivä

 Tänään on kulunut vuosi mun mastektomiasta, ja se tuntuu aika uskomattomalta! On nostalginen olo kun miettii sitä mastektomiapäivää, mun elämän parasta päivää. On vaikeaa uskoa että siitä on jo vuosi. Tästä linkistä voi käydä lukemassa mun kertomuksen siitä itse leikkauspäivästä. Muistot tuosta itse leikkauspäivästä on mun mielessä edelleen hyvin lämpimiä ja ihania, se koko päivä oli jotenkin vaan tosi hyvä. Kaikki meni hyvin, mua kohdeltiin hyvin ja olin onnellisempi kuin olin ikinä aikaisemmin ollut. Tuntui, etten koskaan aikaisemmin ollut tuntenut niin valtavan suurta ja puhdasta iloa.

Mun paraneminen sujui nopeasti ja hyvin. En kärsinyt leikkauksen jälkeen, tai missään vaiheessa, minkäänlaisista kivuista, dreenit sain pois leikkausta seuraavana päivänä, olin aika väsynyt viikon-pari ja otin rauhassa ja varovasti leikkausta seuranneet viikot, mutta mitään takapakkia ei missään vaiheessa tullut ja kaikki sujui juuri niin kuin pitikin. Myös toipumisaika oli musta ihanaa, kun sai vaan olla ja keräillä voimia sekä siinä sivussa nauttia siitä rauhasta ja onnentunteesta joka omaan mieleen ja kehoon oli laskeutunut.

Pari kuukautta leikkauksen jälkeen aloitin työt päiväkodissa. Tässä vaiheessa rintakehä oli jo varsin hyvin parantunut, ja pystyin työskentelemään hyvin. Tuntui oudolta pystyä olemaan töissä ilman, että binderiä piti suoristella tai juoksemista välttää. Ja ilman dysforiaa!

Mun elämänlaatu parani leikkauksen myötä monella eri tavalla. Alkuvuodesta kävin kylpylässä ja uimassa, lisäksi pystyn poistumaan kotoa viidessä minuutissa kun vaan heitän päälle takin ja jalkaan kengät. Koirien lenkittäminen on helpompaa, ja kun kotoa lähtee vaikkapa tapaamaan ystäviä, ei tarvitse laskea kuinka monta tuntia keho jaksaa binderin sisällä hengittää. Yökyläilystä on tullut kivaa, ja voin myös kutsua ihmisiä omaan kotiini yökylään ja olla ahdistumatta siitä että meillä on joku ja mun täytyy silti olla ilman binderiä. Lisäksi mun olo itsestäni on vain hyvä, nautin olemisesta, pukeutumisesta, peiliin katsomisesta, siitä miltä kehoni tuntuu ja kaikesta siitä mihin se pystyy.

Olen koko ajan ollut valtavan onnellinen siitä, että pääsin mastektomiaan, tyytyväinen leikkaustulokseen ja elämänlaadun paranemiseen. Mulle ei ole tullut missään vaiheessa sellainen empivä olo, tai että olikohan tämä nyt oikein, vaan olen jotenkin tullut valtavan onnelliseksi aina kun muistan, että mun keho on mun, tai kun olen nukahtanut illalla käsi rintakehän päällä. Silti toipuminen oli paitsi fyysistä, niin myös tosi henkistä ja psyykkistä mullekin.

En jotenkin aluksi ymmärtänyt mitä ihmiset tarkoittaa sillä, että mielikin vaatii aikaa parantua ja toipua. Ajattelin, että kaikkihan meni mulla tosi hyvin, ei mulla ole mitään mistä pitäisi parantua, kun olen vain onnellinen. Mutta oli mulla kuitenkin.

Tai tätä on jotenkin musta vaikea selittää, mutta olihan tuo leikkaus myös henkisellä tasolla niin suuri juttu, että ottaa oman aikansa ennen kuin siitä toipuu, ennen kuin sen ymmärtää ja siitä jotenkin pääsee yli. Yhä edelleen mun on vaikea uskoa, että siitä on jo vuosi.

Leikkaukseen liittyi mun kohdalla myös valtava helpotus. Helpotus toki siitä, että keho tuntui vihdoin omalta, dysforia ei enää rajoittanut elämää ja oli vaan parempi olla. Helpotus myös siitä, että kaikki meni hyvin ja leikkaus oli hyvä kokemus, mikään ei sattunut ja selvisin hengissä. Suurin helpotus oli kuitenkin se, että pääsin leikkaukseen. Helpotus siitä, ettei tarvitse enää taistella, perustella itseään, miellyttää muita ja yrittää arpoa miten saisi sitä mitä tarvitsee.

Mulle ehdottomasti kuluttavin osa prosessia on ollut se epävarmuus jonka kanssa koko prosessin ajan, eli useamman vuoden ajan, piti elää. Vaikka testot on yksittäisenä hoitomuotona olleet asia, joka on saanut muut ihmiset näkemään mut miehenä, on mastektomia jotenkin kuitenkin ollut mun oman fyysisen ja psyykkisen terveyden kannalta se merkittävin toimenpide ja asia, jota oon ajatellut päivittäin, ja jonka vaikutuksen oon kyllä myös huomannut päivittäin. Enkä mä siis mitenkään voi laittaa testoja ja mastektomiaa tärkeysjärjestykseen, koska ne vaikuttaa niin eri asioihin, mutta pitkäaikainen bindaaminen ja vanhan rintakehän kanssa eläminen alkoi oikeasti olla niin mun fyysiselle kuin psyykkisellekin terveydelle vaaraksi.

Sen takia oli erityisen vaikeaa, kuluttavaa ja jopa traumatisoivaakin, kun mastektomiaan pääsemisestä tehtiin niin vaikeaa. Tai eihän se loppujen lopuksi sitten edes kovin vaikeaa ollut, mutta mun annettiin koko prosessini ajan ennen mastektomiaa, eli reilusti yli kaksi vuotta, ymmärtää, että mä en tulisi pääsemään mastektomiaan jos en laihduttaisi roimasti. Odottaminen itsessään voi olla tosi tuskastuttavaa, mutta vielä tuskastuttavampaa on käyttää monta vuotta elämästään jonkun sellaisen odottamiseen, jonka toteutumisesta ei edes ole mitään takeita. Ei, vaikka se joku pelastaa käytännössä sun koko elämän. Sellainen odottaminen, epävarmuus ja pelko jättää ihmiseen jälkensä, ja se oli juuri se asia, josta mä tavallaan aloin toipumaan vasta mastektomian jälkeen, ja josta koen toipuvani edelleen.

Sen lisäksi omaan uuteen kehoon tutustuminen on matka. Mulle se on ollut hieno matka ja monella tavalla myös tosi onnellinen matka. Mutta vaikka joku matkanteko olisi kuinka toivottua, kivaa ja ihanaa, ei se välttämättä tarkoita sitä etteikö se väsyttäisi. Tai sitä, etteikö kotiin olisi kiva palata. Jos nyt tässä mun ontuvassa metaforassa kuvitellaan, että matka on se leikkaus, toipuminen sekä uusi rintakehä ja lähtöpiste, eli vanha rintakehä, on ollut koti, niin onhan siinä ajatuksessa totuttelemista, että sen sijaan että lomamatkalta voisi palata kotiin, sitä kotia ei enää olekaan, vaan sinne matkalle pitää jäädä asumaan ja luoda uusi koti. Vaikka se oli mulle kaikin puolin paras vaihtoehto, se kuitenkin otti aikansa.

Tätäkin on jotenkin vaikea selittää, koska musta kyllä tuntui heti tosi oikealta mun kehossa leikkauksen jälkeen. Rintakehä tuntui omalta, tavallaan tunsin olevani kotona, mutta silti tutustuminen rintakehään otti aikansa, varsinkin kun se on ollut jatkuvassa muutoksessa. Ensin piti käyttää tukitoppia kuukauden verran, ja lisäksi teippailla arpia niin pitkään kuin suinkin pystyi, mä pystyin reilut pari kuukautta. Parin kuukauden kohdalla vasta tuntui, että pystyin kunnolla tekemään tuttavuutta rintakehäni kanssa, kun näin arpiakin useammin kuin kerran viikossa suihkun ajan. Vaikka rintakehä oli juuri sen näköinen, tai jopa parempi, kuin olin toivonut, oli siinä kuitenkin kaikkea uutta. Jännitti, minkälaiseksi se muotoutuisi, miten arvet lähtisi laajenemaan, vaalentuisiko ne, parantuisiko nännit kuinka hyvin ja mikä vaikuttaisi mihinkin. Rintakehässä oli myös tuntopuutoksia etenkin aluksi varsin paljon, ja on edelleen, minkä takia siihen koskeminen on tuntunut ristiriitaiselta - lähinnä siis jos joku muu koskee. Oma kosketus tuntuu yleensä ihan kivalta. Rintakehän tuntoaistikin on kuitenkin koko ajan muuttunut, ja muuttuu yhä edelleen. Tämän vuoden aikana onkin saanut tottua siihen, että vaikka mastektomia on ohi, on muutos rintakehän suhteen tavallaan ollut uusi normaali, vaikka tietenkin paljon pienempi muutos kuin mitä se itse leikkaus silloin oli.

Vuosi on kuitenkin kulunut hyvin. Oon tehnyt asioita joita leikkauksen jälkeen halusinkin tehdä. Mun elämänlaatu on parantunut tosi monella osa-alueella. En kärsi jatkuvista kivuista, voin mennä ja tehdä kaikkea mitä haluankin tehdä. Voisin varmaan listata tähän ties kuinka paljon sellaisia asioita joihin tuo leikkaus vaikutti, koska se vaikutti oikeasti ihan kaikkeen mun elämässä.

Mun on hyvä olla nyt. En koskaan kuvitellut, että voisin sanoa niin tarkoittaen joka sanaa.

Partapäivitys

 Kuten varmaan jokainen tätä blogia seurannut tietää, olen mä aika aktiivisesti tallentanut prosessiani valokuva- ja videomuotoon. Tahti on kyllä vähän hiljentynyt sitä mukaa kun testojen aloittamisesta on kulunut yhä pidempi ja pidempi aika, mutta kyllä mä edelleen puolivuosittain pyrin kuvaamaan testovideoita ja aina välillä silloin kun siltä tuntuu myös kuvaamaan erilaisia muutosia.

Yksi asia, joka edelleen tuntuu olevan muutoksen alla, on ihokarvat, myös parta. Olen hetki hetkeltä yhä edelleen karvaisempi ja karvaisempi. Ei se mua varsinaisesti haittaa, mutta esimerkiksi selkä- ja käsivarsikarvoitus on nyt sellaisella tasolla, että riittäisikin toisaalta jo. Parran kasvusta oon kuitenkin tosi onnellinen edelleen, ja se saa mieluusti jatkua tulevaisuudessakin! (tai siis toki oon ihan iloinen muistakin ihokarvoista, mutta niiden suhteen mulla ei enää ole erityisiä toiveita)

Jotenkin olin ajatellut, että ei tässä nyt vaikkapa vuodessa ole enää tapahtunut mitään kovin ihmeellistä testomuutosten suhteen. Tai ajattelin, että toki piirteet maskulinisoituu tässä vielä vuosikausien ajan hiljakseen, mutta yllätyin todella kun ihan huvikseni otin partavertailukuvan ja katsoin sitä vierekkäin vuosi ja kaksi sitten otettujen kuvien kanssa. Partaa olikin tullut varsin paljon lisää!

Oon tosi iloinen mun parrasta ja siitä, että olen tässä asiassa saanut omien toiveideni mukaiset geenit. Parta on asia, jonka kasvulle ei ihan hirveästi voi mitään, sen joko saa tai ei. Ja tämä pätee toki siis myös cismiehiin. Toki on aineita joilla voi yrittää vaikuttaa parrankasvuun ja pyrkiä edistämään sitä, mutta siitä huolimatta toisille vaan kasvaa parta ja toisille välttämättä taas ei.

Joka tapauksessa, olen iloinen siitä että mä selkeästi olen sellainen jolle parta kasvaa. Ja toki kaikki muutkin ihokarvat sen mukana, kuten tuosta alimmasta kuvasta voi ehkä vähän nähdä. Tuo vuoden 2019 kuva on otettu juurikin syksyllä, eli oon siinä ollut noin 2kk testoilla. Vuoden 2020 on otettu aika tasan vuotta myöhemmin, ja tämän vuoden kuva siitä taas vuoden eteenpäin. Onhan tuossa nyt ihan selkeä muutos viime vuoteenkin nähden!

Sivari osa 2 ja muita kuulumisia

 Mun on vaikka kuinka monta kertaa pitänyt tulla tekemään postauksia eri aiheista, mutta aina se on vaan jäänyt. Olisin halunnut kirjoittaa syntymäpäivänäni syyskuun puolivälissä ja koulutusjakson loputtua. Lisäksi mulla on mielessä vaikka kuinka monta muutakin aihetta josta voisi kirjoittaa, mutta en vaan ole saanut aikaiseksi. Siksi meinasin nyt tehdä tällaisen jonkinlaisen ehkä sekavankin postauksen täynnä mun tämänhetkisiä ja viime aikojen kuulumisia, katsotaan mitä tästä tulee.

Viimeksi taisin kirjoitella sivarin koulutusjaksolta sieltä ihan Siviilipalveluskeskukselta. Loppujakso sujui tosi hyvin niin itse siellä keskuksella kuin etänä kotonakin. Tutustuin uusiin ihmisiin, vietettiin aikaa yhdessä sivarikeskuksella ja kaiken kaikkiaan kokemus oli tosi hyvä. Koin sellaista outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden miesten kanssa, jota en koskaan ennen ole kokenut. Tykkäsin myös koulutusjakson rentoudesta ja siitä, että sai keskustella paljon syvällisistä asioista.

Koulutusjakson loppupuolella, siis silloin kun oltiin jo etänä kotona, mulla oli synttärit. Mun äiti ja veli kävi kylässä, syötiin ja vietettiin aikaa yhdessä. Oli ihan hyvä syntymäpäivä, onneksi. Viime vuonna oli jotenkin erityisen vaikeaa. Otin taas itsestäni syntymäpäiväkuvan, ja jaan sen tähän teillekin. Tässä siis 29-vuotias minä:

Aika pian mun synttäripäivän jälkeen loppuikin koulutusjakso ja alkoi se itse työpalvelu. Mun työpalvelupaikka on HUSin IT-psykiatrialla, ja ensimmäisenä päivänä suuntasinkin toimistolle hakemaan tietokonetta ja tapaamaan uusia työkavereita. Sen jälkeen olen tehnyt töitä kotoa käsin, tällä hetkellä aikalailla tasan kuukauden verran. Se on ollut erilaista kuin mikään mitä mä aiemmin olen työkseni tehnyt, mutta myös tosi mukavaa ja mulle sopivaa.

Oon tosi introvertti ja kuormitun herkästi sosiaalisista tilanteista. Oon tykännyt tosi paljon siitä ettei työmatkoihin kulu aikaa ja että olen voinut viettää päivät yksin kotona. Saan keskityttyä töihin paljon paremmin kun energiaa ei tuhlaannu siihen että samassa tilassa on muita ihmisiä. En oikeastaan ollut aikaisemmin tajunnutkaan miten paljon esim. päiväkotityössä mua kuormitti nimenomaan se työn sosiaalisuus, ja oon tosi iloinen että päädyin sivarivuotenani kokeilemaan jotakin erilaista. Oon myös saanut tehdä mielekkäitä ja kivoja hommia, joten sekin on tietenkin plussaa.

Töiden aloitus on siis sujunut mukavasti, joskin muuten oman henkilökohtaisen elämän puolella on ollut nyt syksyllä vähän haastavaa. Yksi iso asia oli mun testotasojen lasku, tai mä luulisin että ne kävi melko alhaalla, koska muutamaa päivää ennen testopiikkiä mulle tuli sellainen pohjaton ahdistus ja kauhea olo, jollainen joskus ennenkin on tullut nimenomaan silloin knu testotasot on olleet matalat. Olo myös parani huomattavasti viikon sisällä siitä kun Nebido taas pistettiin.

Sen lisäksi on tapahtunut kaikenlaisia suuria muutoksia, kuten tämä sivarin aloittaminen ja muutto pari kuukautta sitten. Kaikkia henkilökohtaisen elämäni aspekteja en julkisesti halua blogissani avata, mutta jotenkin on tuntunut vähän siltä, että moni suuri asia on sattunut nyt yhtä aikaa, ja siksi oma jaksaminen on ollut vähän koetuksella. Lisäksi tämä muutto oli mulle lopulta isompi asia kuin olin osannut arvatakaan, ja uuteen kotiin ja asuinalueeseen sopeutuminen on vienyt hyvän tovin. Nyt alkaa kuitenkin jo tuntua paremmalta.

Tänä syksynä on siis tapahtunut paljon hyvää, mutta toisaalta monet yhtä aikaa sattuneet muutokset on olleet aika raskaita. Oon joutunut miettimään mitä elämältäni haluan ja minkälaisena itseni ja oman elämäni oikeasti näen. Oon välillä jotenkin uinut aika syvissäkin vesissä, mutta nyt alkaa varovaisesti olla sellainen olo, että valo voittaa.

Yksi tämän syksyn parhaita asioita on ehdottomasti ollut piano, jonka sain perheeltäni syntymäpäivälahjaksi.

Jos siellä vielä on ihmisiä jotka seurailee mun blogia, niin olisi kiva kuulla teistä! Mistä aiheista te haluaisitte lukea? Olisiko jotain sellaista sisältöä, jota voisin tänne blogiin vielä tuottaa, vaikka mun oma prosessi on jo pitkälti ohi?