9kk testoilla

Oon ollut tänään tasan yhdeksän kuukautta testoilla. En oikein tiedä mihin aika on kadonnut, ihan vastahan mä laitoin ensimmäisen geeliannoksen ja aloin odottelemaan malttamattomana muutoksia joita testosteroni toisi tullessaan. Muutaman kuukauden päästä oon ollut testoilla jo vuoden, ja se tuntuu ihan uskomattomalta.

Oon innostunut tässä viimeisen viikon aikana TikTokista. Alun perin tein tunnuksen sinne ihan vaan seuraillakseni muita, mutta nyt oon innostunut tekemään videoita sinne myös itse. Tänään tein videokoosteen mun äänestä viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Oon muutenkin taltioinut mun ääntä koko ajan ja koen, että se on ollut tosi tärkeä osa mun prosessia ja sitä, että pää pysyy tässä mukana.

Testojen tuomat muutokset on ehdottomasti olleet tosi tosi toivottuja, mutta samalla sitä tiedostaa, että muutokset on isoja ja erityisesti sen, että ne on myös pysyviä. Vaikka nyt lopettaisin testot, mun ääni ei  koskaan enää palaisi sellaiseksi kuin se on ollut eikä myöskään mun keho tulisi esim. karvojen osalta koskaan palaamaan ennalleen. Ja vaikka mä en missään nimessä haluaisikaan palata siihen mitä olen ollut ennen testoja, niin mun mielestä on ollut tärkeä myös tässä koko prosessin aikana antaa tilaa omalle mielelle pohtia ja punnita näitä asioita eri näkökulmista.

Videot ja valokuvat, mutta ehkä erityisesti videot, on olleet mulle itselle tärkeitä tässä viimeisen vuoden aikana. Oon niiden avulla saanut paitsi tuoda näkyväksi sitä kuka olen, myös itse tottua siihen että mä näytän nyt tältä ja mun ääni kuulostaa tältä. Välillä kuuntelen bussissa kerta toisensa jälkeen Spotifyn sijaan nauhoituksia joissa itse laulan testojen aloittamisen jälkeen, koska musta tuntuu niin älyttömän hyvältä kuulla mun omaa ääntä kun se vihdoin tuntuu omalta.

Mut oletetaan nykyään oikeastaan poikkeuksetta mieheksi, mikä on tietenkin aivan ihanaa. Joskus joudun kuitenkin itse vielä palauttelemaan itselleni mieleen, että ihmiset oikeasti näkee mut miehenä. Vaikka oma ääni tuntuu jo tutulta ja täysin omalta, höpöttelen silti välillä itsekseni vain muistaakseni millainen mun ääni ihan oikeasti nyt onkaan, se kun kuitenkin muuttuu ihan koko ajan. Nykyään tosin tuntuu, ettei muutos ole ihan niin huomattavaa kuin pari kuukautta testojen aloittamisen jälkeen, mutta kyllä se vaan joka kuukausi on muuttunut kun kuvaan 22. päivä uuden videon.

En nyt osaa liittää tähän mun TikTok-videota, mutta mut löytää sieltä nimellä @leimujoonatan. Lisäksi latasin tuon samaisen videon Instagramin stooreihin, eli sieltäkin voi halutessaan käydä kuuntelemassa ja katselemassa. Linkki Instagramiin löytyy tuosta sivupalkista. Kiinnitin nyt huomiota myös siihen (tai itse asiassa Samuel kiinnitti ja sanoi siitä mulle), että mun ääni selkeästi laskee tuossa 7. ja 8. kuukauden välissä. Siinä välissä tapahtui se, että siirryin Tostranilta Nebidoon. En tiedä onko sillä vaikutusta, mutta aika selkeä toi äänen putoaminen tossa kohtaa kyllä on.

En tiedä onko näissä testokuukausipäivityksissä mitään ideaa enää tässä vaiheessa, mutta ehkä mä jatkan näitä kuitenkin sinne yhteen vuoteen asti. Ainakin tulee säännöllisesti kirjoiteltua omia ajatuksia tänne ylös, vaikka mitään suuria uusia muutoksia ei enää olekaan.

Mastektomian esikäynti

Mulla oli tänään mastektomian esikäynti Taysissa. Jännitin sitä ihan hirveästi, ja etenkin eilinen päivä meni kokonaan jännittäessä. Oli vaikea keskittyä mihinkään, ja pelkäsin etten saisi yhtään yöllä nukuttua. Nukuin kyllä yllättävän hyvin ne muutamat tunnit jotka nukuin, ja aamulla lähdin junalla kohti Tamperetta. Päässä vilisi ihan hirveästi erilaisia ajatuksia, ja suurimpana pelkona tietenkin oli se, että en pääsisi leikkausjonoon ollenkaan. Vähän jännitti toki myös itse tapaaminen.

Pakko silti sanoa, että mitä enemmän tässä nyt on tullut ravattua terveydenhuollossa, niin sitä vähemmän itse tapaamiset tai hoitotoimenpiteet/tutkimukset pelottaa. Usein se jännitys ja pelko liittyy nimenomaan siihen saanko kaipaamaani hoitoa. Kaikista eniten oon jännittänyt hoitoneuvotteluita, ensimmäistä hormonipolikäyntiä ja nyt tätä mastektomian esikäyntiä. Ja toki sitä ihan ensimmäistä transpolikäyntiä (ja okei, myös muita käyntejä).

Nojoo, pääsin perille Tampereelle ja Taysiin, oon nyt mennyt sen rautatieaseman ja Taysin välin bussilla useamman kerran ja se alkaa tuntua tutulta. Hassua. Osaan myös kävellä Tampereen keskustassa jo ilman että tarvitsee koko ajan tuijottaa Google Mapsia. Olin Taysilla yli puoli tuntia etuajassa, ja vaikka yritin kuluttaa aikaa käymällä vessassa ja ilmottauduin vasta sen jälkeen, niin istuin kuitenkin tasan puoli tuntia ennen vastaanottoajan alkamista oikeassa odotusaulassa. Siinä vaiheessa tuntui kyllä siltä että en kestä tätä jännitystä enää, ja miten ihmeessä istun muka vielä puoli tuntia paikallani.

No, ei onneksi tarvinnut istua puolta tuntia, vaan pääsinkin tapaamaan lääkäriä jo jonkun verran etuajassa. Ja mä en nyt oikein edes tiedä mistä alkaisin kirjoittamaan. Tai että kertoisinko mitä tapaamisella käytännössä tapahtui vai miltä se musta tuntui vai kertoisinko molemmat ihan sekaisin vai mitä. Ehkä mä kerron ensin miten tapaaminen pääpirteittäin meni.

Tapasin tosiaan siis kirurgin, joka käsittääkseni myös leikkaa mut, vaikka oon kuullut että usein kirurgi saattaakin vaihtua, jopa vielä leikkauspäivänä. Tapaaminen ei kestänyt kauaa, ehkä puolisen tuntia, ja sen aikana käytiin läpi mun asioita. Ei mitenkään hirveän syvällisesti, koska olin täyttänyt esitietolomakkeet sähköisessä asiointipalvelussa, ja suuri osa perustiedoista oli siis siellä. Keskusteltiin mun bmi:stä hetki, tai lähinnä todettiin että mikä se on ja että paljonko olisi hyvä pudottaa painoa veritulppariskin minimoimiseksi (kuulemma jos bmi on yli 32, niin veritulppariski kasvaa).

Sen jälkeen otin paidan pois ja lääkäri mittaili ja tutki mun rintakehän, eli leikattavan alueen. Samalla mietittiin leikkaustekniikkaa (tai no, ei siinäkään ollut miettimistä, kunhan todettiin mikä se on, kun vaihtoehtoja käytännössä oli tasan yksi) ja lääkäri havainnollisti mulle mistä kohtaa leikattaisiin ja miten. Sen jälkeen puin paidan päälle ja jatkettiin keskustelua hetken aikaa. Mun on jotenkin vaikea muistaa mistä kaikesta juteltiin, mutta lähinnä siis leikkaukseen liittyvistä käytännön asioista kuten tarvittavan sairasloman pituudesta, saattajan tulemisesta mukaan, potilashotellissa yöpymisestä ja muusta semmoisesta. Mastektomia on muuten päiväkirurginen toimenpide nykyään!

Mutta siis, nyt olen mastektomiajonossa! Olin valmistautunut taistelemaan siitä, että mä tarvitsen tämän leikkauksen tosi kipeästi ja että mun pitää päästä siihen mahdollisimman pian, olin piirtänyt ajatuskarttoja siitä miten mastektomia mun elämänlaatua parantaisi ja siitä miten paljon dysforia mun elämään nyt vaikuttaa ja valmistautunut niiden avulla kertomaan kaiken. Ei tarvinnut kaivaa ajatuskarttoja esiin eikä oikein perustella muutenkaan. Oletus oli heti, että tämä leikkaus on mulle tärkeä ja pakollinen ja sitä kohti mennään niin pian kuin odotusaikojen puitteissa on mahdollista.

Lääkärin tapaamisen jälkeen menin vielä hetkeksi aulaan odottamaan ja sen jälkeen tapaamaan hoitajaa. Hänen kanssaan puhuttiin vielä tarkemmin käytännön jutuista kuten leikkauksen tarkemmasta ajankohdasta, peruutusaikojen vastaanottamisesta, potilashotellista ja muusta semmoisesta. Lisäksi sain yhteystiedot joihin voin ottaa yhteyttä mastektomian jälkeenkin jos tulee jotakin kysyttävää.

Mulla ei ole koskaan ollut noin hyvää lääkärin tapaamista kuin tänään! Mä olen aina pelännyt terveydenhuollossa asiointia, joskin tämä transprosessi on kyllä yllättäen siedättänyt sille aika hyvin. Lääkärit on mun mielestä kuitenkin usein pelottavia, heillä on auktoriteettiasema muhun nähden, ja lisäksi heidän käsissään on päättää saanko mä sitä mitä tarvitsen.

Tänään mun tapaama lääkäri oli ihan äärimmäisen sensitiivinen niin trans- kuin painoasioihinkin liittyen. Hän ei sanonut kertaakaan yhtään mitään sellaista, mikä olisi satuttanut mua tai mistä olisi tullut mulle hassu olo. Usein niin käy lääkärissä. Hän ei katsonut mua arvioivasti tai ylhäältäpäin, hän ei tehnyt musta ennakko-oletuksia sen takia mitä olen tai miltä näytän. Tuntui, että mut vaan otettiin vastaan sellaisena kuin olen ja nähtiin minuna.

Mä en osaa edes tarkkaan eritellä kaikkea, mikä mulle teki tuollaisen olon, mutta jotakin kyllä. Esimerkiksi kun puhuttiin painosta, niin lääkäri ei kertaakaan käyttänyt sanoja "ylipainoinen" tai "lihava". Mä itse inhoan sanaa ylipainoinen yli kaiken, lihavaksi mua saa sanoa, koska sitä olenkin (ei tietenkään satuttaakseen tai haukkuakseen tätäkään sanaa saa käyttää). Hän onnistui puhumaan painosta ja painonpudotuksesta tosi hienosti niin, että kuuli sen mitä mä sanoin ja kerroin itsestäni sekä elämästäni. Hän osasi antaa oikeasti konkreettisia vinkkejä siihen, mitä arjessa voisi muuttaa, ihan pieniäkin asioita, että painon voisi saada putoamaan. Ja kaikessa hän otti huomioon sen, mitä mä olin kertonut. Lisäksi hän jotenkin sai mut myös tuntemaan, että en ole inhottava tai vääränlainen, että olen ihan hyvä näin, mutta että leikkauksen takia olisi hyödyllistä että pudottaisin muutaman kilon, koska se minimoisi tiettyjä riskejä.

Toinen asia, josta olin erityisen vaikuttunut, oli mun sukupuolen aito näkeminen. Totta kai esimerkiksi transpolilla ollaan tosi tiedostavia sukupuoleen liittyvien asioiden suhteen, mutta musta ei ole vielä koskaan aikaisemmin tuntunut siltä, että mua aidosti ja oikeasti pidettäisiin miehenä. Ei musta tunnu siltä usein edes mun läheisten ihmisten tai ystävien seurassa. Mutta nyt musta aidosti tuntui siltä, että tuo lääkäri piti mua miehenä, ja hän myös puhui musta ihan vaan miehenä sen sijaan, että olisi sanonut transmies (mikä on toki sekin ok, koska mä olen transmies, mutta tuntui tosi hyvältä kun sanottiin ihan vaan mieheksi).

Musta tuntuu hassulta, että vaikka mä seisoin ilman paitaa ihan vieraan ihmisen edessä, ja rintakehä aiheuttaa mulle aivan valtavaa dysforiaa, niin samalla mä koin, että se ihminen pystyi näkemään sen mitä mä oikeasti olen. Ja huomasi, että hän osasi ajatella mikä mun oloa voisi helpottaa, kun hän kehui esimerkiksi että kylläpä mulla on jo paljon rintakarvoja ja rintalihakset tuntuu jo tosi hyvin. Huomion kiinnittäminen niihin mun rintakehän maskuliinisimpiin ominaisuuksiin oli tosi fiksua ja huomaavaista häneltä.

Mutta joo, tapaaminen meni siis tosi hyvin, ja mulle jäi tosi hyvä olo siitä. Taysilta suuntasin keskustaan kuluttamaan aikaa ja syömään, kun en ollut pystynyt koko aamuna syömään mitään. Sen jälkeen matkustin kotiin, ja nyt alkaa kyllä olla sellainen olo, että onkin pian pakko päästä nukkumaan. Tuntuu vähän siltä, että eihän tätä kaikkea edes ihan vielä käsitä.

Mulla on aivan suunnattoman helpottunut olo. Mä olen nyt ihan varmasti matkalla kohti mastektomiaa, ja sen myötä ihan valtava taakka on tipahtanut mun harteilta ja sydämeltä pois. Vihdoin ei tarvitse taistella, ainakaan vähään aikaan.

Ai niin ja hei! Tänään on myös mun diagnoosin vuosipäivä! Mitähän ensi vuonna tapahtuu 15.5.? :D Prosessiin liittyviä asioita ei pahemmin siinä vaiheessa enää pitäisi olla jäljellä... 

Kehosuhteen muuttuminen testojen myötä

Oon kirjoitellut testojen vaikutuksista tosi paljon, mutta yksi asia, jolle halusin omistaa ihan oman postauksen, oli mun kehosuhteen muuttuminen testojen aloittamisen jälkeen. Tai ehkä oon kiinnittänyt tähän asiaan huomiota enemmän viime kuukausina ja pohtinut, että tästä haluaisin kirjoittaa. Tuntuu vaikealta aloittaa, jotenkin tää aihe on mun mielestä niin tärkeä ja ihana, että haluaisin kirjoittaa tosi hyvän postauksen, mutta ehkä mä annan nyt vaan mennä ja kirjoitan juuri sen mitä mieleen tulee.

Mun kehosuhde on aina ollut vaikea. Pienenä lapsena en hirveästi muista miettineeni kehoani, mutta kun murrosikä alkoi muokata mun kehoa, muuttui mun suhde kehooni paljon. Mun murrosikä alkoi verrattain varhain, ehkä noin 10-11-vuotiaana, ja mä inhosin oikeastaan kaikkea siinä. En muista, että mulla olisi ollut mitään ajatusta mielessäni siitä miltä haluaisin näyttää, enkä ollut miettinyt etukäteen mitään murrosiän tuomia muutoksia, vaikka olinkin niistä saanut tietoa. Koen, että olen silloin sopeutunut mun muuttuneeseen kehoon kyllä, tosin yksi sopeutumistapa oli se, että puin aina vähintään kolme kerrosta vaatetta päälle kun poistuin kotoa.

Kaiken kaikkiaan murrosikä näyttäytyi mulle ikänä, jonka aikana aloin inhoamaan omaa kehoani. En kyennyt näkemään siinä oikein mitään hyvää. Tai no, hiuksistani ja silmistäni olen aina pitänyt, mutta muutoin en ole kyllä kyennyt näkemään oikein mitään hyvää kehossani, en silloin nuorena enkä koskaan sen jälkeen. Joskus on ollut hetkiä, kun oon näyttänyt kyllä mielestäni ihan hyvältä jos mulla on vaikka ollut kivat vaatteet. Oman kehon ajattelun oon kuitenkin hyvin pitkälti vaan sulkenut pois mielestä, enkä oo esimerkiksi ikinä ollut tietoinen siitä, minkä kokoisia vaatteita mun pitäisi kaupasta ostaa. Usein oon ottanut vaan isoimmat mitkä löydän, vaikkei sille olisi edes ollut tarvetta. Parhaimmillaankin oon lähinnä kokenut, että vaatteilla saan piilotettua kehoni ja voin luoda illuusion niin itselleni kuin muillekin siitä, että näytän ihan hyvältä tai että mua kestää katsoa.

Kun aloin tiedostamaan mun sukupuoli-identiteettiä, tiedostin myös kärsiväni kehodysforiasta. Oivalsin sukupuoltani hiljalleen ajan saatossa, ja sain pikkuhiljaa sanoja kuvaamaan itseäni. Sitä kautta aloin pohtimaan asioita, jotka voisi helpottaa mun oloa, kuten uuden nimen ottaminen ja sukupuolenkorjaushoidot. Eniten mulle on dysforiaa aiheuttanut ehdottomasti mun rintakehä, mutta sen lisäksi myös ääni, kehon muoto, karvattomuus ja yleinen olemus.

Vaikka dysforia on kauhea tunne, musta se tuntuu pakokauhulta omassa kehossa, niin se kuitenkin helpotti mun kehosuhdetta jo jonkin verran. Tätä on ehkä vaikea selittää ymmärrettävästi, koska samalla mun olo kehossani oli koko ajan entistä sietämättömämpi. En voinut työntää sitä tunnetta enää sivuun ja jatkaa elämistä sen kanssa esittäen että kaikki on ihan ok, kun tiesin ettei ole ja tiesin, että olisi asioita joilla mun olo voisi helpottua. Samalla mä olin kuitenkin vihdoin saanut nimen ja selityksen mun pahalle ololle. Mä en yhtäkkiä enää inhonnutkaan kaikkea kehossani, oikeastaan mä lakkasin inhoamasta kehoani ja aloin nähdä siinä asioita, jotka jo kuuluivat siihen. Opin arvostamaan esimerkiksi mun pituutta, leveitä hartioita, hymyä ja olemassaolevia ihokarvoja. Samaan aikaan kun mulla oli ihan hirveä olla mun kehossa, niin hirveä ettei sitä voi edes kuvailla sanoin, mä ensimmäistä kertaa ajattelin vilpittömästi, että mun kehossa on myös hyviä asioita ja siihen sopivia kohtia. Kaikki mun huomaamat positiiviset asiat ei edes liittyneet millään tavalla kehon sukupuolitettuihin piirteisiin, mutta mä olin katsonut itseäni jotenkin niin pahan oloni sumentamin silmin, etten ollut kyennyt näkemään edes niitä. Kun vihdoin aistin, että mussa on maskuliinisuutta jo valmiiksi ja se tuntui oikealta, kykenin hahmottamaan, että mussa voisi olla valmiiksi jo jotakin muutakin hyvää ja oikeaa.

Mä oon aina ollut erittäin tarkka siitä minkälaisia vaatteita käytän. Ei siksi, että haluaisin olla (tai olisin) erityisen tyylitietoinen. Mä en ole koskaan ollut kiinnostunut siitä mikä on muotia tai siitä että sopisin pukeutumiseni puolesta joukkoon. Sen sijaan mulla on ollut ihan hirveästi pukeutumissääntöjä itselleni lapsesta lähtien. Noin 11-vuotiaana esimerkiksi päätin, että mä en voi käyttää hihattomia paitoja. En pitänyt käsistäni, ja lisäksi mä tunsin oloni ihan hirveän huonoksi yhtään ihopintaa paljastavissa vaatteissa. En ole käyttänyt hihattomia paitoja ikinä, mutta nyt yhtäkkiä olenkin viihtynyt niissä. Toki vaan kotona, koska korona, mutta nyt on ihan sellainen olo, että mastektomian jälkeen aivan varmasti nautin kesäisin hihattomien paitojen tuomasta helpotuksesta hellepäivinä, ja että miksi ihmeessä mä en ole muka voinut tehdä niin aikaisemmin. Toisaalta viime kesä oli ensimmäinen sitten varhaislapsuuden, kun käytin shortseja.

Jo lapsena mä olen joskus jättäytynyt koulustakin pois siksi, että mun ulkonäkö ei ole ollut sitä mitä toivoisin. Siksi, että koen näyttäväni tyhmältä ja naurettavalta, ja kun yritän pukea päälle ja vaihdan vaatteita kymmenettä kertaa, nousee joku pakokauhumittari niin korkealle, etten mä kykene enää toimimaan. Silloin ovesta ulos astuminen on mahdotonta, ja mun dysforia nyt aikuisiällä on ilmennyt hyvin samanlaisena. Olen koko ikäni keksinyt selviytymiskeinoja esimerkiksi pukeutumisen suhteen, jotta selviytyisin arjesta niin kuin pitääkin. Mun ulkonäkö ei ole ikinä ollut tyylitelty, en ole meikannut tai uhrannut hiustenlaitolle kovinkaan montaa ajatusta, mun tyyli on ollut jollakin mittapuulla hyvin epäsiisti ja homssuinenkin, mutta mä olenkin käyttänyt aikani sen pohtimiseen, miten pääsen edes ovesta ulos ja miten saan sopivalla tavalla piilotettua itsestäni mahdollisimman paljon sekä siihen, miten saan kolme kerrosta vaatetta toimimaan koko koulupäivän.

Kuten oon aiemmin kertonut, on testot tuoneet monenlaisia helpotuksia mun elämään ja muuttaneet mun kehoa paljon. Olen nykyään tosi karvainen, ja muutun koko ajan karvaisemmaksi. Mun ääni on madaltunut huomattavasti ja kehon muoto on myös muuttunut. Parta kasvaa, ja mä näytän kaikin puolin enemmän mieheltä koko ajan. Ja sitä myötä kun nämä muutokset on tehneet tuloaan, on myös mun suhtautuminen omaa kehoani kohtaan muuttunut ihan itsestään. Tai no, osittain ihan itsestään.

Olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota viime kuukausina siihen, minkälaisia vaikutteita otan vastaan. Oon karsinut someseurattavistani tilejä, jotka puhuvat erilaisista kehoista epäkunnioittavasti, syrjivästi tai rumasti, ja oon täyttänyt someani sen sijaan tileillä, jotka puhuvat kehopositiivisuudesta ja kaikenlaisten kehojen arvokkuudesta. Jo tällä valinnalla on ollut ihan valtava vaikutus mun ajatusmaailmaan ja sisäiseen puheeseen. En kuitenkaan usko, että tämä yksin olisi missään nimessä riittänyt, vaan testot on aikaansaaneet kuitenkin sen kaikista suurimman muutoksen myös mun mielessä.

Heti testojen aloittamisesta asti oon iloinnut ihan valtavasti jokaisesta karvasta ja muutoksesta joita oon havainnut. Nyt kun muutoksia on jo paljon, ei niitä niin hirveästi enää päivätasolla huomaa, mutta ilon lisäksi oon alkanut tuntemaan tyytyväisyyttä. Tyytyväisyyttä siitä, että mut vihdoin nähdään oikein ja myös siitä, että olen vihdoin saanut kokea miltä tuntuu, kun keho on oma. Kun ei ole koskaan kokenut sitä miltä tuntuu kun peilistä katsoo takaisin ihan oikealta ja itseltä tuntuva ihminen, on sen kokeminen tässä vaiheessa elämää aivan valtava asia eikä sitä oikein edes voi laittaa sanoiksi.

Oon kerännyt tämän postauksen kuvituskuviksi kuvia, joita oon ottanut viime aikoina, ja joista jokainen on mulle itselleni merkki siitä, että mä olen koko ajan lähempänä määränpäätäni. Oon koko ajan tallettanut prosessiani melko paljon kuviksi, videoiksi ja äänityksiksi, mutta nyt tuntuu että mulla on aina vaan hyvä olo kun otan itsestäni kuvan, ja tekisi mieli julkaista Instagramissa jokainen peiliselfie. En kuitenkaan tee niin (koska en halua täyttää mun seuraajien aikajanoja omilla selfieilläni), mutta sen sijaan saatan usein vahingossakin todeta itselleni että ootpa sä kyllä hyvännäköinen. Mä oon jotenkin puoliksi vahingossa oppinut puhumaan itselleni kauniisti.

Oon joskus kirjoittanut täällä blogissa aiemmin myös mun tanssiharrastuksesta, tai lähinnä kai sen loppumisesta. Harrastin lapsena ja nuorena 13 vuotta balettia sekä siinä sivussa muita tanssilajeja, ja se oli mulle tosi rakas harrastus. Lopetin sen kuitenkin 17-vuotiaana, kun mun ahdistus kävi liian kovaksi. Olin toki ahdistunut muistakin asioista, mutta kehoahdistus oli kuitenkin suurin syy baletin lopettamiselle. Sen jälkeen en ole tanssinut.

Siihen liittyen haluan kertoa teille vielä yhdestä eilen tapahtuneesta asiasta, joka on yksi syy siihen, että innostuin nyt kirjoittamaan tätä postausta. Oon katsellut nyt korona-aikana, kun ihmiset osallistuu kaiken maailman online-ryhmäliikuntatunneille, käy lenkillä ja muuten vaan harrastaa liikuntaa hirveästi. Mä en ole koskaan varsinaisesti rakastanut liikunnan harrastamista, ja vaikka mullakin toki olisi mahdollisuus lähteä vaikkapa lenkille joka päivä, en ole sitä kuitenkaan kyennyt pitkään aikaan tekemään. Eilen huomasin kuitenkin yhden livetanssitunnin alkamisen juuri sopivaan aikaan.

En aikonut osallistua, ajattelin että kunhan katselen vaan. Päädyin kuitenkin tanssimaan, ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan. Se oli kivaa, vaikka toki mä huomasin etten ollut tanssinut ikuisuuteen. Tuli kuitenkin onnistunut olo kun pysyin koreografiassa mukana ja sain liikkua musiikin tahdissa. En muista, että olisin oikeastaan juuri koskaan kyennyt nauttimaan mun kehosta ja sen liikuttamisesta noin paljon. Nuorempana mä kyllä rakastin tanssimista, ja nimenomaan koreografioiden harjoittelu ja tanssiminen oli mun mielestä aina se paras juttu. Silloin mä kuitenkin jatkuvasti mietin miltä mahdan näyttää, mitä muut musta ajattelee ja mun ei oikeastaan koskaan ollut hyvä olla. Nyt mun ei tarvinnut miettiä, mä vaan tanssin, ja se oli huikeaa.

Tunnin päätyttyä mä repesin ihan hallitsemattomaan itkuun. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Luulen, että mun mieli viimeistään nyt löysi jotenkin yhteyden mun kehon kanssa, ja sen takia mun tunnereaktiokin oli niin vahva. En usko, että mun mieli ja keho on aikaisemmin hirveästi olleet yhteydessä, kun oon yrittänyt selvitä eteenpäin vain unohtamalla sen että mulla on keho ja sen, miltä mun olo siinä kehossa tuntuu.

Oon ollut testoilla nyt noin kahdeksan ja puoli kuukautta. Sinä aikana mun elämänlaatu on parantunut niin paljon, etten mä koskaan kuvitellut että se voisi näin paljon parantua. En mä kuvitellut, että elämä voisi olla tällaista, ja että olemassaoleminen olisi näin kokonaisvaltainen kokemus. En tiennyt, että se tuntuisi mun kehossa saakka, ja että se tuntuisi näin oikealta ja hyvältä.

Koen edelleen valtavaa dysforiaa päivittäin, eikä se helpota ennen kuin pääsen mastektomiaan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että mun keho muilta osin tuntuu omalta, ja sitä kaikkea oikeaa on jo niin paljon, että voin nykyään hyvin. Mastektomian jälkeen koittaa vihdoin täydellinen vapaus. En malta odottaa sitä. 

Viimeiset lomakkeet transpolille

Sain eilen postissa kirjeen transpolilta, ja se sisälsi mun mitä luultavimmin viimeisen ajan transpolille sekä nipun täyteltäviä papereita. Mun ns. tosielämän jakso on päättymässä nyt, kun diagnoosin saamisesta on kulunut toukokuun puolivälissä vuosi, ja kesäkuun alussa tapaan siis vielä transpolin lääkärin. Oon käsittänyt, että se on mun viimeinen seurantakäynti transpolilla, ja jatkossa en sinne sitten olekaan enää yhteydessä eikä mulla ole käyntejä siellä, paitsi jos tarvitsen esimerkiksi lähetteen johonkin toimenpiteeseen. Lisäksi menen vielä loppukesästä/alkusyksystä käymään Tampereen transpolilla (jossa en siis koskaan ole käynyt), koska tarvitsen toisen lausunnon juridisen sukupuolen muuttamista varten.

Tuo mun eilen saama kirjekuori piti sisällään nivaskan täyteltäviä papereita, tai ne on ne tismalleen samat kyselyt jotka täytin vuosi sitten kun olin saanut diagnoosin. Silloin mun lääkäri unohti antaa ne paperit mulle siinä käynnin aikana, ja menin täyttämään ne käytävään käynnin päätyttyä. Muistan vain, että oli ihan hirveän vaikea keskittyä niiden täyttämiseen ja raksittelin kohtia jotenkin ihan sekavassa mielentilassa, koska olisin vaan halunnut päästä ulos sieltä transpolilta ja hyppiä ja pomppia ja kiljua riemusta kun olin juuri saanut diagnoosin, ja sitten pitikin istua alas täyttämään vielä kauhea kasa jotain lomakkeita, vaikka olin juuri niitä kuluneen reilun vuoden aikana täyttänyt yhden jos toisenkin, ihan kyllästymiseen saakka.

Nojoo, en siis muista hirveästi mitään mitä niihin silloin kirjoittelin, mutta samat lomakkeet ne joka tapauksessa oli. Uskoisin, että tarkoituksena onkin siis verrata miten mun elämäntilanne on nyt vuoden kuluessa muuttunut, tai onko se muuttunut. Mulle tuli jotenkin melkein juhlallinen olo noita papereita täyttäessäni. Oon täytellyt niitä oikeasti ihan hirveästi tämän prosessin aikana, vastaillut mitä erilaisimpiin kyselyihin ja käynyt läpi varmasti satoja ja taas satoja kysymyksiä, joista jotkut on selkeästi liittyneet sukupuoleen ja sukupuoli-identiteettiin ja osa on ollut niin kummallisia että on naurattanut. Mua noihin kyselyihin vastaaminen ei ole pahemmin siis haitannut, mä ihan tykkään täyttää paperisia lomakkeita, enkä ole kokenut noita mitenkään ahdistaviksi.

Osan kyselyistä olen joutunut täyttämään onneksi vain kerran, kuten sellaisen monta sataa kysymystä sisältävän kyselyn, jossa kysymykset piti merkitä erilliseen vastauspaperiin, ja sitä tehdessä meni silmät ihan sekaisin ja kysymykset oli osa tosi kummallisia. Välillä nauroin hassuille kysymyksille ja oudoille tai ristiriitaisillekin tehtävänannoille, mutta pääsääntöisesti yritin olla miettimättä liikaa ja vastasin kaikkeen suht intuitiivisesti ja olin valmis selittämään sitten transpolilla mitä milläkin vastauksella olin tarkoittanut.

Mun lempikysymys tai täytettävä lomake oli varmaankin jana ja nelikenttä, johon itsensä sai sukupuolen perusteella sijoittaa. Tuntui, että sen avulla sain tehdä sukupuolikokemustani näkyväksi, ja oonkin pyytänyt myös mun läheisiä pohtimaan asiaa ja sijoittamaan itsensä janalle ja nelikenttään. Se on ollut mielenkiintoista, ja välillä on hassua huomata miten vähän osa ihmisistä sukupuoli-identiteettiään on pohtinut.

Masennuskysely on sellainen, jonka olen täyttänyt kerta toisensa jälkeen vähän joka vaiheessa prosessia. Jo tutkimusjakson aikana täytin sen mielestäni useampaan kertaan, ehkä 2-3 kertaa, ja myös vuosi sitten se sisältyi täytettävien papereiden pinoon. Eilen täytin sen uudestaan, enkä koskaan ole saanut siitä näin alhaisia pisteitä. Oli jotenkin huikeaa huomata noin konkreettisella tavalla, miten paljon oma olo on helpottanut, ja miten suuri vaikutus testoilla ja sitä kautta oman elämänlaadun paranemisella on ollut myös mielenterveyteen. Masennuskysely toki on vain yksi kysely, eikä sen perusteella voi tehdä ihan hirveän syvällisiä johtopäätöksiä, mutta toistuvasti tehtynä se voi kuitenkin kertoa jostakin.

Nyt ensin mulla on perjantaina (eli ihan kohta!) tulossa aika mastektomian esikäynnille, ja sen jälkeen on sitten tämä transpoliaika kesäkuun alussa. Sen jälkeen seuraava etappi on luultavasti visiitti Tampereen transpolille joskus elo-syyskuussa ja lisääntymiskyvyttömyystodistuksen pyytäminen hormonipolilta. Kun mulla on kasassa tarvittava lausunto sekä Helsingin että Tampereen transpoleilta ja hormonipolilta, niin voin hakea juridisen sukupuolen muutosta, ja se tarkoittaa myös sitä että saan uuden henkilötunnuksen. Tämä tapahtuu joskus syksyllä luultavasti. Toivon, että lääkäri laittaa mut perjantaina mastektomiajonoon, ja mitä nyt muiden juttuja olen lukenut, niin jos jonoon pääsen, niin leikkaus voisi olla sitten joskus loppuvuodesta. Asiat alkaa olla aika hyvällä mallilla siis!

Muisto kahden vuoden takaa

Eilen mun somekanavat muistutteli mulle kahden vuoden takaisesta kuvasta. Se on otettu mun entisessä kotikaupungissa, pari viikkoa ennen mun muuttoa Helsinkiin. Muistan, että mun olo oli hyvä, koska tuntui että mulla oli kivat vaatteet päällä ja iloitsin siitä että ulkona oli niin lämmintä ja keväistä ettei tarvinnut takkia. Mulla oli myös jotenkin tosi vahvasti tunne siitä, että näytän itseltäni. Ja tavallaan näytinkin.

Mulla on edelleen käytössä nuo samat vaatteet kuin tuossa kuvassa. Pidin noista silmälaseista, ja siilitukka nyt on aina kiva. Olen pukeutunut hyvin paljon sen tyylisesti kuin edelleenkin pukeudun, ja harvinaista on myös se, että musta on ylipäätään otettu kuva jossa näyn päästä varpaisiin ja jossa hymyilen, vaikka kuva on jonkun muun ottama. Toisaalta koen, että tässä kuvassa näkyy myös hirveästi epävarmuutta ja jännitystä, dysforiaa ja pelkoa moneen asiaan liittyen. Olin tuolloin tosi suuressa murroskohdassa omaa elämääni, ja moni asia tuntui ahdistavalta. En olisi halunnut puhua ääneen tai tavata uusia ihmisiä, koska dysforia oli niin valtavaa, ja mun voimavarat oli monilta osin tosi lopussa.

Ylläoleva kuva oli mulle kuitenkin tosi tärkeä. Koin oikeasti silloin, että olen matkallani jo pitkällä ja näytän itseltäni. Toisaalta odotin sitä hetkeä, kun pystyisin tapaamaan ihmisiä ja sanomaan että katsokaa nyt, tältä mä siis ihan oikeasti näytän. Nyt alkaa olla pikkuhiljaa vihdoin se hetki.

Tämä toinen kuva on otettu eilen. Testot on vaikuttaneet kehonmuotoon, parrankasvuun ja lisäksi moneen sellaiseen asiaan, jotka ei tässä kuvassa näy, kuten esimerkiksi ääneen. Testojen vaikutus on kuitenkin ehdottomasti myös suurelta osin henkinen, ja se mun mielestä tässä kuvassa erityisesti näkyy.

Tuntuu, että tässä eilen otetussa kuvassa on ihminen, jolla on hyvä olla itsessään. Asento on erilainen ja silmiin on syttynyt palo. En soisi kaikkea kunniaa tästä yksin testoille, vaikka niiden vaikutus ehdottomasti oikeasti onkin suurin; omalta tuntuva keho tekee ihmiselle ihmeitä. Koen kuitenkin myös, että olen kulkenut ihan valtavan pitkän matkan itseni kanssa, ja oppinut itsestäni hirveästi uutta. Olen oppinut olemaan itseni kanssa ja kuuntelemaan itseäni, arvostamaan itseäni ihan uudella tavalla. Vihdoin tuntuu, että voin suoda itselleni jotakin rauhaa ja luvan vain olla. Vihdoin alkaa tuntua siltä että olen olemassa.