Transgender Day of Visibility

Tänään on Transgender Day of Visibility eli Transihmisten näkyvyyspäivä. Sitä vietetään vuosittain, ja sen tarkoituksena on yksinkertaisesti juhlia transihmisyyttä ja transihmisiä sekä tuoda esiin transihmisten saavutuksia ja yhteiskunnallista panostusta. Siksi mäkin päätin tulla juuri tänään kirjoittamaan tämän postauksen.

Mä en oikein edes tiedä mistä alkaisin kirjoittamaan. Haluaisin tuoda esille sitä, miten transihmiset kohtaa paljon syrjintää, ja miten monien on vaarallista edes elää omana itsenään. Transsukupuolisuus asettaa monet transihmiset epätasa-arvoiseen asemaan monilla elämän osa-alueilla, ja iso osa transihmisistä kärsii vähemmistöstressistä, koska kokemus siitä että on näkymätön ja pelko syrjityksi tulemisesta on jatkuvasti elämässä läsnä.

Joskus mä olen itsekin miettinyt, että mä en haluaisi olla transsukupuolinen, tai että miksi mun pitää olla. Kaipaan elämää, jossa saisin olla rauhassa, jossa en olisi ihmetyksen aihe tai outo. Kaipaan elämää ilman pelkoa syrjinnästä, elämää jossa saan vain olla ja elää omaa elämääni kuten kuka tahansa muukin. Oon miettinyt, miksen voisi elää siinä sukupuoliroolissa joka mulle syntymässä määritettiin ja johon mut yritettiin kasvattaa, voisinko mitenkään oppia siihen, ja onko ihan kaiken tämän läpikäyminen tarpeellista? Joka kerta vastaan itselleni että on.

Mä en pysty olemaan kukaan muu kuin olen. On hirveää joutua edes toivomaan niin, ja on tosi ahdistavaa ja pelottavaa tajuta, että itsekin toivoo olevansa joku muu vain siksi, ettei tarvitsisi jatkuvasti pelätä ja jännittää, pohtia sitä miten suhtaudutaan ja saanko mä vaikka työpaikkaa jos mun tausta tulee esille. Puhumattakaan siitä pelosta, jonka kanssa jatkuvasti elää kun odottaa odottamasta päästyäänkin ja toivoo saavansa itselleen elintärkeitä hoitoja, muttei voi olla varma saako tai jos saa, niin milloin. 

Samalla mä kuitenkin ajattelen, etten mä mistään hinnasta vaihtaisi pois tätä tarinaani. Vaikka mun elämä olisi varmasti jollakin tavalla helpompaa cissukupuolisena, niin mä en olisi koskaan saanut kokea tätä kaikkea minkä nyt oon saanut kokea, jos en olisi trans. Toisaalta en tietenkään myöskään olisi joutunut kokemaan monia sellaisia asioita, jotka on rikkoneet mua valtavasti. Vaikka sukupuolenkorjausprosessi on ollut varmasti mun elämän raskain yksittäinen asia, on se myös antanut mulle niin valtavia onnen ja ilon tunteita, etten mä osaa edes laittaa niitä sanoiksi.

Ja juuri siksi tämä päivä tuntuu musta tärkeältä ja juhlimisen arvoiselta. Jos mun elämässä ei ole ollut mitään näin raskasta aiemmin, niin ei mun elämässä ole myöskään ollut mitään näin suurta, vapauttavaa ja hienoa, koska ei mikään vaan voi olla tärkeämpää kuin se, että saa olla oikeasti olemassa. Mun tie itsekseni on tämä, ja se on arvokkainta mitä mulla on. 

7kk testoilla

Mä oon tänään ollut tasan seitsemän kuukautta testoilla. Joka kerta kun uusi kuukausi tulee täyteen, on jotenkin uskomaton olo. Tai ehkä erityisesti nyt viimeksi kun tuli puoli vuotta testojen aloituksesta, ja nyt tänään. Seitsemän kuukautta tuntuu pitkältä ajalta. Ja onhan sinä aikana aika paljon ehtinyt tapahtuakin.

Fyysisiä muutoksia ei nyt ole varsinaisesti enää uusia, mutta toki karvaa on tullut edelleen lisää, nyt viimeisimpänä oon huomannut (tai no, Samuel on), että mulla on jo aika paljon selkäkarvoja. Lisäksi musta jotenkin tuntuu, että parta- ja viiksikarvat olisi innostuneet kasvamaan entistä enemmän. Geeliltä Nebidolle vaihtaminen voi toki tehostaa myös muutoksia entisestään tässä kevään aikana.

Itse en enää kuule äänessä muutosta puhuessani, mutta videoita katsoessa pientä muutosta on kuitenkin havaittavissa. Oon kyllä onnellinen siitä että oon nauhoittanut mun prosessia videolle. Oon koko ajan kuvannut Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kirjaa pätkissä videolle. Sitä on vielä paljon jäljellä, mutta halusin silti jakaa nämä Samuelin ottamat kuvakaappaukset siitä videosta. Kuten kuvastakin näkyy, niin ensimmäinen on otettu 2 viikkoa testojen aloituksen jälkeen ja tuo toinen tänään. Ero on aika huomattava! Hiusten kasvamisen lisäksi parta sekä viikset on tosiaan kasvaneet myös, ja kasvojen muoto on selkeästi erilainen.

Oon myös itse miettinyt, että onko mun kehon muoto jotenkin muuttunut. Otin kehostani valokuvia ilman vaatteita ennen testojen aloitusta, ja tänään kaivoin ensimmäistä kertaa nuo kuvat esiin koneeni tiedostojen syövereistä ja otin tilalle samankaltaiset kuvat. Niiden ottaminen on vaikeaa, mutta ne onkin lähinnä mulle itselleni dokumentteina siellä, koska keho kuitenkin muuttuu ja siitä ei koskaan enää tule samanlaista kuin se on ollut. Haluan, että mulla on kuvia tallessa itsestäni ennen testoja, vaikka keho ihan valtavaa dysforiaa onkin aiheuttanut ja aiheuttaa välillä edelleen.

Suurin ero noiden kuvien välillä oli ehdottomasti karvaisuus, mutta sen mä nyt tiesinkin. Toinen huomio jonka tein, oli hartioiden leventyminen. Takaapäin otetussa kuvassa huomasi myös, että selkä näytti ehkä vähän erilaiselta. Sen lisäksi yksi iso ja huomattava muutos (jota en kuitenkaan peiliin katsoessani ole hoksannut) oli mun vyötärö! Se on muuttunut huomattavasti suoremmaksi. Tai kun ennen siinä oli sellainen ihan huomattava kapeampi kohta tai kaari, niin nyt se linja on tosi paljon suorempi. Ehdottomasti positiivinen muutos siis!

Tein myös äänivideon taas, tai siis teen joka kuukausi, mutta nyt yhdistelin parin viime kuukauden videot edellisten perään ja jaoin videon taas YouTubessa. En tiedä onko mitään järkeä jakaa sitä aina parin kuukauden välein, mutta toisaalta miksipä ei. Joten tässä olisi: 

Mulla on tänään ollut tosi hyvä päivä ja fiilis, vaikka oon vaan ollut kotona. Tai no, niin kai tässä nyt pitäisi jatkossakin lähinnä olla. Koronavirus ei vaikuta niin paljoa muhun kuin moniin muihin. Töitä en toki voi nyt tehdä, mutta koulujutut oon tehnyt tähän saakka muutenkin itsenäisesti kotoa käsin. Eniten muhun vaikuttaa se etten voi nähdä kavereita, haahuilla ostoskeskuksissa tai kirjastoissa enkä käydä kirkossa. Mulla on onneksi kuitenkin turvallinen ja ihana koti sekä hyvää seuraa niin koirista kuin Samuelistakin. Olen perusterve ja toistaiseksi myös flunssaoireeton, joten voin asioida lähikaupassa ja käydä kävelyillä ulkona niin halutessani.

Yksi suuri ja kurja vaikutus tällä viruksella muhun kuitenkin on, ja se on se että mun mastektomian esikäyntiaika on mitä luultavimmin peruttu. En ole vielä saanut siitä virallista tietoa postitse, mutta oletan että näin kuitenkin on nyt kun terveydenhuoltoa priorisoidaan tämän koronatilanteen mukaan, mikä on ymmärrettävää, mutta silti kurjaa tietenkin. Pahimmassa tapauksessa tämä viivästyttäisi mun esikäyntiaikaa useammalla kuukaudella, mutta mikäli saan uuden ajan viimeistään kesäkuulle, on hyvin luultavaa että mun mastektomia ehtisi kuitenkin olla tämän vuoden puolella. Oon suhtautunut tilanteeseen yllättävän rauhallisesti ja ollut lähinnä iloinen siitä että mun lähete ylipäätään meni läpi.

Kutsu mastektomian esikäynnille

Mä sain tänään postissa kutsun mastektomian esikäynnille!

Mitähän osaisin edes kertoa? En voinut olla hyppimättä ja kiljahtelematta ilosta, kun huomasin, että Taysista saapui paksu A4-kokoinen kirjekuori, se kun usein tarkoittaa sitä, että se sisältää paljon informaatiota ja täyteltäviä papereita, eikä se siksi voinut olla oikein muuta kuin kutsu tuonne esikäynnille, ja sehän se tosiaan olikin.

Kuten kuvasta näkyy, niin esikäynti on 3.4. eli tasan kolmen viikon kuluttua. Jännittää jo nyt hirveästi, mutta oon kyllä iloinen. Kirjoittelin reilut pari viikkoa sitten tunnelmiani lähetteenteosta täällä, enkä voi sille mitään, että mussa herää sellainen pieni voitonriemuinen olo kun mietin, että se lääkäri oli väärässä ja lähete menikin läpi heti.

Mä en uskalla olla kovin toiveikas leikkaukseenpääsyn suhteen, vaikka tää onkin iso askel sitä kohti. Tämä prosessi on kuitenkin opettanut mulle, että pettymykset tuntuu suuremmilta kuin koskaan, koska on kyse niin isoista ja elintärkeistä asioista, ja jos tipahtaa, niin tipahtaa korkealta. Siksi yritän olla toivomatta liikoja, mutta samalla toisaalta en vaan kykene olemaan iloitsematta.

Esikäynnillä mä siis tapaan kirurgin, ja keskustellaan tuosta toimenpiteestä. Saan varmaan paljon tietoa, keskustellaan leikkaustekniikoista ja siis no kaikesta tuohon leikkaukseen liittyvistä asioista. Mikäli kirurgi katsoo, että mä oon leikkauskunnossa (en usko, että tässä voi olla mitään muuta estettä kuin tuo bmi, toivon ettei sekään muodostu esteeksi), niin hän voi asettaa mut leikkausjonoon. Leikkausjono on tällä hetkellä käsittääkseni noin 6kk, ja sehän on periaatteessa hoitotakuukin. Joillakin on mennyt yli tuon 6kk pitkien jonojen takia, jotkut on päässeet allekin sen. Lisäksi mun on mahdollista ilmoittaa pystyväni ottamaan vastaan myös peruutusaikoja, eli jos joku vaikka sairastuu, niin silloin mut voidaan suht lyhyelläkin varoitusajalla kutsua leikkaukseen.

Mä en toivo oikeastaan mitään muuta niin paljoa kuin sitä, että pääsisin leikkausjonoon, ja mun mastektomia olisi tämän vuoden aikana. Aion toki ilmaista, että mun on mahdollista tulla leikattavaksi lyhyelläkin varoitusajalla, mikä on ehdottomasti mun tänhetkisen elämäntilanteen positiivinen puoli. 

Tuntuu uskomattomalta, että vielä muutama viikko sitten tuntui siltä, että mun ja mastektomian välissä on hirveästi mutkia ja selviteltävää, kauhea matka ja pitkä odotus. Lähete oli yksi iso askel eteenpäin, mutten uskaltanut olla kovin toiveikas sen suhteen, ja nyt sekin sitten meni läpi ja pääsen esikäynnille. Jos siellä kaikki menee hyvin, niin mun tarvitsee enää vain odottaa.

Ensimmäinen Nebidopistos

Mulla oli tänään aamulla klo 9 ensimmäinen Nebidonpistoaika, ja se jännitti mua ihan hirveästi. Nukuin surkeasti viime yönä, näin painajaista pistämisestä ja heräsin aamulla ennen kellon soittoa enkä saanut enää unta. Jännitti mennä terveyskeskukseen ihan hirveästi, jotenkin tuntui etten yhtään tiennyt mitä odottaa, vaikka olin kysellyt esim. Samuelilta pistämisestä ja kaikesta mahdollisesta siihen liittyvästä. 

Olin tapani mukaan terveyskeskuksessa vähän liiankin hyvissä ajoin, ja ehdin ainakin vartin istumaan odotusaulassa ja jännittämään. En jotenkin osannut keskittyä mihinkään, koska jännitti vaan niin paljon. Aloin myös jännittämään kun huomasin, että sen huoneen ovessa johon mun oli määrä mennä, luki että siellä on opiskelija mukana. Mietin, että onko se mulle ok ja kehtaanko sanoa jos ei ole. Toisaalta musta on jännä, että vaikka pelkään pistämistä ja ylipäätään terveydenhuollossa asioiminen ei millään tavalla ole mun mukavuusalueella, niin silti jännitin paljon enemmän sitä lääkärin soittoa kun tehtiin sitä mastektomialähetettä. Silloin mä vaan tärisin sängyssä peiton alla enkä voinut jotenkin tehdä mitään, kun koko kroppa oli jännityksestä sekaisin. Nyt kykenin kuitenkin edes vähän nukkumaan ja toimimaan muutenkin.

Eniten mua siis jännitti tässä pistämisessä se, miltä se tuntuisi, minkälainen ihminen mua olisi vastassa ja kuuntelisiko se mua ja osaisiko se pistää oikein. Nebidon kanssa tärkeää on, että se pistettäisiin hitaasti, noin yksi millilitra minuutissa, eli kun tuo yksi annos on 4ml niin siihen pitäisi mennä se lähestulkoon nelisen minuuttia aikaa. Oon kuitenkin kuullut, että joskus se pistetään liian nopeasti, ja silloin se sattuu ja voi aiheuttaa kudosvaurioita, ja esim. jalka voi kipeytyä päiväksi tai useammaksikin. Yksi asia mitä myös pelkäsin oli se, että osaanko pitää itse itseni rentoja, koska jännitettyyn lihakseen pistäminen luonnollisestikin sattuisi. Lihas pitää pitää rentona koko pistämisen ajan, koska tuota ainetta laitetaan sinne sen verran paljon. Pistäminen tapahtuu kohtuullisen paksulla neulalla, koska Nebido on niin paksua, ettei se tule kovin ohuen neulan läpi, ja se hirvitti mua vähän myös.

Nojoo, kaikki meni siis tosi hyvin. Pääsin sisään huoneeseen, hoitaja kysyi multa saako opiskelija pistää ja sanoin että ei, koska tämä on eka kerta ja mua jännittää ihan hirveästi, en kykene olemaan kenenkään harjoituskappaleena nyt. Se oli tietenkin tosi ok, ja opiskelija kirjaili tietokoneelle mun tietoja sillä aikaa kun hoitaja hoisi pistämisen.

Hoitaja oli tosi ihana ja jutteli mulle kaikenlaista koko ajan. Kyseli aluksi että tiedänhän mitkä lääkkeen vaikutukset ovat ja että tiedän mihin olen ryhtymässä, ja sitten kävin makaamaan vatsalleni kun hoitaja valmisteli lääkkeen. Kävin siis itse hakemassa lääkkeen apteekista ja vein sen mukanani. Tällä hetkellä kun mulla on vielä parillinen hetu, on tuon lääkkeen hinta vähän päälle 80€/kerta. Hetumuutoksen jälkeen se tippuu huomattavasti, koska siihen voi saada täyskorvattavuuden, ja silloin hinta on vain 4,50€. Laskeskelin kuitenkin, että tuo 80€ kahden-kolmen kuukauden välein tulee noin yhtä kalliiksi kuin Tostran, eli se geeli joka mulla aiemmin oli käytössä.

Tykkäsin tuosta mulle sattuneesta hoitajasta tosi paljon, hän jutteli mulle kaikkea koska mua jännitti, ja mä olen siis älyttömän kova höpöttämään silloin kun jännittää. Tai siis jos ei jännitä liikaa, sitten saatan lamaantua kyllä kokonaan, mutta tänään ei onneksi käynyt niin. Hoitaja siinä kaiken juttelun ohessa totesi että nyt hän pistää ja se vähän tuntuu, mutta jatkoi samalla muista asioista höpöttelyä. Mä keskityin siihen että yritin pitää itseni rentona ja jatkoin juttelua. En katsonut kellosta aikaa, mutta ehdittiin me siinä jonkin verran juttelemaan. Silti tuntui, että pistäminen oli ohi paljon nopeammin kuin olin kuvitellut.

Pistäminen itsessään ei sattunut ihan hirveästi, tuntui kyllä mutta ei niin paljoa kuin olin kuvitellut. Lääkeaine itsessään kirveli kun sitä laitettiin, mutta ei sekään mitenkään sietämätöntä ollut. Pistämisen jälkeen on hyvä vähän hieroa pistokohtaa, jotta lääke vähän levittyisi lihakseen, sitä kun on laitettu sinne kuitenkin aika suuri määrä. Makoilin hetken vielä hieromassa pistokohtaa ja sen jälkeen nousin ylös. Hoitaja kysyi haluaisinko että varataan jo uusi aika kahden kuukauden päähän, ja toki halusin. Sovittiin myös, että voin jatkossa aina käydä tuon saman hoitajan luona, ja hän itsekin sanoi että opitaan sitten tuntemaan paremmin, ja hän voi tällöin paremmin seurailla mun hoitoa sekä sen vaikutuksia, ja jos mulla on mitä tahansa muutakin asiaa mielen päällä, niin voin sitten hänen kanssaan jutella myös niistä. Tuli tosi hyvä mieli! Ihanaa kun terveydenhuollossa on tämmöistä jatkuvuutta ja voin jatkossa käydä tuon saman tyypin luona. 

Toivoin, että tämä ensimmäinen pistokerta olisi mahdollisimman hyvä, jotta mun sitten olisi jatkossakin helpompi mennä pistettäväksi. Ja tästä jäi kyllä tosi hyvä fiilis!

Tällä hetkellä, muutama tunti pistämisen jälkeen, pistokohta ja sen ympärys (varmaan se lihas johon pistettiin) on jonkin verran arka. Paikallaan ollessa ja sohvalla makoillessa ei kyllä tunnu mitään, mutta kävellessä tuntuu vähän siltä, että ihokarvoissa olisi teippiä jota joku repii pois. Ei mikään järkyttävä kipu siis todellakaan, mutta vähän epämukava ja kirvelevä tunne pistokohdassa ja sen ympärillä on. Bussissa en mennyt istumaan ollenkaan kun tulin terveyskeskukselta kotiin, ja reppu painoi ikävästi lähelle pistokohtaa. Ensi kerralla joku muu laukku mukaan siis. Myös housut jotka ei paina pistokohtaa on erittäin hyvä idea.

Mä muistan ennen testoja ja testoja aloitellessani ajatelleeni, että onneksi on tämä geeli, että katsotaan haluanko koskaan siirtyä noille pistoksille. Se oli mun mielestä tosi ahdistava ajatus ja pelotti mua hirveästi. Puolen vuoden geelailun jälkeen olin kuitenkin jo ihan kypsä siihen touhuun, ja nyt oon ihan älyttömän innoissani ja onnellinen siitä, että mun ei oikeasti seuraavaan kahdeksaan viikkoon, eli oikeasti kahteen kuukauteen, tarvitse huolehtia testoista ollenkaan, voin vaan nauttia niiden huomista muutoksista. Ei tarvitse enää aikatauluttaa aamuja, ja töihinkin voin herätä 20 minuuttia ennen kuin pitää lähteä kävelemään bussipysäkille. Täydellistä!

Seuranta-aika hormonipolilla ja uusi testovalmiste

Kävin tosiaan torstaina hormonipolin seurantakäynnillä puolen vuoden testoillaolon kunniaksi. En kuitenkaan jotenkin heti silloin osannut, jaksanut tai ehkä kyennytkään kirjoittamaan tuosta käynnistä tänne blogiin, koska en oikein tiennyt mitä olisin tullut kertomaan. 

Mun hormonipolihan on Taysissa omasta toiveestani, ja suuntasin siis torstaiaamuna kohti Tamperetta. Mulla oli tosi hyvä fiilis käynnistä etukäteen vaikka vähän jännittikin (koska oon aika kova jännittämään kaikkea), mutta kun viimeksikin meni niin kivasti ja lähdin niin hyvillä fiiliksillä kotiin, niin ajattelin että ehkä nyt menisi taas mukavasti.

Käynti itsessään oli hyvin simppeli ja lyhyt. Tapasin lääkäriä, ja hän kysyi saako kätilöopiskelija olla mun käynnillä mukana. Keskusteltiin testojen vaikutuksista ja siitä olenko tyytyväinen, katsottiin läpi veriarvoja (eniten kiinnosti testoarvo, se oli 12,9 tällä hetkellä) ja keskusteliin muuten mun voinnista. Mä ehkä jätän kuitenkin tästä käynnistä kirjoittamisen tähän, sillä mä lähdin tuolta sairaalalta aika pahoilla mielin tällä kertaa, mutta en halua tässä avata sen enempää miksi. Koin kuitenkin, että mua ei kohdattu kovin sensitiivisesti moneenkaan asiaan liittyen. En oo vielä oikein osannut käsitellä itskekään sitä mitä koin ja mikä musta tuntui kaikista pahimmalta, joten en lähde tekemään tuota käsittelytyötä nyt myöskään täällä blogin puolella.

Lääkärikäynnin jälkeen tapasin vielä sairaanhoitajaa, hän kertoi mulle mun uudesta lääkityksestä ja sen aloitusaikataulusta, ja lisäksi mittasi vielä mun verenpaineen kun siellä lääkärin luona olin jännittänyt niin kovasti että verenpaineet huiteli ties missä. Hoitaja oli tosi ihana ja mukava.

Mutta siis ehdottomasti paras asia tuossa käynnissä oli se, että mun testovalmiste vaihdettiin Tostranista Nebidoon. Käytännössä tämä tarkoittaa siis siitä, että ei enää geeliä mulle! Oon siitä niin onnellinen. Tostran oli siis geelimuotoinen testosteronivalmiste, jolla aloitin testot, ja se määrättiin mulle silloin elokuussa. Annosta nostettiin vähitellen, ja ylläpitoannos oli mun kohdalla viisi annosta päivässä. Muutoksia Tostranilla lähti tosi hyvin tulemaan, kuten on huomattu, ja olin oikein tyytyväinen sen vaikutuksiin. Halusin kuitenkin vaihtaa valmistetta, koska geelin levittely joka aamu oli melkoisen työlästä, ja vaati aikatauluttamista.

Geelin levitys suositeltiin ajoittamaan aamuun, ja koin sen itse kyllä kätevimmäksi myös. Herättyäni levittelin siis geelit jalkoihin, jos halusin käydä aamulla suihkussa niin se piti toki tehdä ennen geelailua. Odottelin yleensä geelin kuivumista noin puoli tuntia, mikä aiheutti sen, että piti herätä aamulla aikaisemmin jos olin lähdössä johonkin. Toki siis geelin kuivumisen aikana saatoin esim. pestä hampaat, laittaa hiukset sekä tehdä ja syödä aamupalaa, joten ei se nyt hukkaanheitettyä aikaa ollut, joskin vaati aina varomista ettei koirat osu geelattuun kohtaan tai ettei itse osu esim. sohvaan tai pöytäliinaan tai koske omiin jalkoihinsa. Asun edelleen kämppisten kanssa (vaikka seurustelenkin toisen mun kämmpiksistä kanssa), ja siksi aina välillä mietin että onko kaikille ihan mukavaa jos pyörin täällä ilman housuja. Tostranin levittämisen jälkeen piti olla noin neljä tuntia käymättä suihkussa, harrastamatta hikiliikuntaa eikä saanut olla ihokontaktissa levityskohdasta toisiin ihmisiin tai eläimiin, varsinkaan naisiin tai lapsiin. Reissatessakin Tostran oli vähän epäkätevä, koska geelipullo piti avaamisen jälkeen aina säilyttää pystyasennossa. Ratkaisin asian niin, että laitoin pullon repun sivutaskuun ja pidin huolta, että reppu esim. junassa pysyi koko ajan pystyasennossa. Testosteronigeeliä saa kyllä myös yksittäisissä annospusseissa, mutta mä päädyin ottamaan Tostranin, koska niistä yksittäisistä pusseista tulisi niin hirveä määrä roskaa.

Joka tapauksessa, geelillä oli kyllä hyvä aloittaa testojen käyttö, koska sen levittäminen oli helppoa eikä yhtään pelottavaa. Annosta oli helppo säädellä, ja testot tosiaan aloitettiin pienemmällä annoksella, joka sitten pikkuhiljaa nostettiin tähän ylläpitoannokseen. Tällä tavalla pystyttiin varmistumaan esim. siitä etten saa mitään allergista reaktiota testolle, tai siis jos olisin saanut, niin muhun ei olisi heti tuikattu useamman viikon annosta testosteronia.

Uusi lääke on tosiaan nimeltään Nebido, ja kuten tuosta ylläolevasta kuvastakin näkyy, niin se annetaan pistoksena. Testoja aloittaessani mulla oli fiilis, että haluaisin olla geelillä vaikka kuinka kauan, että lihakseen pistäminen tuntuu ihan liian pelottavalta ajatukselta. Mutta nyt kun tätä geelailua on takana puoli vuotta, niin Nebidolle siirtyminen tuntuu ihan älyttömän helpottavalta ja ihanalta ajatukselta. Vaikka pistäminen ei varmaan mitään herkkua olekaan, niin käytännössä se viitisen minuuttia pistämistä verrattuna tuohon jokapäiväiseen puolen tunnin geelinkuivaussessioon ja lisänä vielä neljän tunnin varoaikaan sekä suihkujen ym. aikatauluttamiseen verrattuna uskon, että se todellakin on sen arvoista.

Nebido aloitetaan mulla niin, että kaksi ensimmäistä pistoväliä ovat kahdeksan viikkoa, ja sen jälkeen otan yhteyttä polille, he laittavat labralähetteen tulemaan, ja tuon kolmannen pistoksen jälkeen odotan kaksitoista viikkoa, minkä jälkeen käyn ensin labroissa ja sitten pistättämässä Nebidon. Sen jälkeen veriarvojen pohjalta yritetään löytää mulle mahdollisimman optimaalinen pistoväli, se vaihtelee ihmisestä riippuen useilla viikoillakin. Yleisin taitaa kuitenkin olla jotain 10-15 viikon väliltä käsittääkseni.

Mä soitin heti silloin torstaina mun terveyskeskukseen piikkiajan varaamista varten, koska netin ajanvarauskalenteri näytti, ettei vapaita aikoja olisi enää ennen tyyliin huhtikuuta. En halunnut odottaa niin kauaa, ja multa loppuu Tostrankin kohta, ja sainkin heti huomiselle ajan ensimmäistä Nebidopistosta varten! Mua jännittää ihan hirveästi, mutta oon yrittänyt siirtää ajatuksia muualle, ja nyt voin onneksi jo ajatella, että kahdentoista tunnin päästä pistäminen on takana päin, eikä mun tarvitse huolehtia testoista seuraavaan kahteen kuukauteen.