Mastektomian vuosipäivä

 Tänään on kulunut vuosi mun mastektomiasta, ja se tuntuu aika uskomattomalta! On nostalginen olo kun miettii sitä mastektomiapäivää, mun elämän parasta päivää. On vaikeaa uskoa että siitä on jo vuosi. Tästä linkistä voi käydä lukemassa mun kertomuksen siitä itse leikkauspäivästä. Muistot tuosta itse leikkauspäivästä on mun mielessä edelleen hyvin lämpimiä ja ihania, se koko päivä oli jotenkin vaan tosi hyvä. Kaikki meni hyvin, mua kohdeltiin hyvin ja olin onnellisempi kuin olin ikinä aikaisemmin ollut. Tuntui, etten koskaan aikaisemmin ollut tuntenut niin valtavan suurta ja puhdasta iloa.

Mun paraneminen sujui nopeasti ja hyvin. En kärsinyt leikkauksen jälkeen, tai missään vaiheessa, minkäänlaisista kivuista, dreenit sain pois leikkausta seuraavana päivänä, olin aika väsynyt viikon-pari ja otin rauhassa ja varovasti leikkausta seuranneet viikot, mutta mitään takapakkia ei missään vaiheessa tullut ja kaikki sujui juuri niin kuin pitikin. Myös toipumisaika oli musta ihanaa, kun sai vaan olla ja keräillä voimia sekä siinä sivussa nauttia siitä rauhasta ja onnentunteesta joka omaan mieleen ja kehoon oli laskeutunut.

Pari kuukautta leikkauksen jälkeen aloitin työt päiväkodissa. Tässä vaiheessa rintakehä oli jo varsin hyvin parantunut, ja pystyin työskentelemään hyvin. Tuntui oudolta pystyä olemaan töissä ilman, että binderiä piti suoristella tai juoksemista välttää. Ja ilman dysforiaa!

Mun elämänlaatu parani leikkauksen myötä monella eri tavalla. Alkuvuodesta kävin kylpylässä ja uimassa, lisäksi pystyn poistumaan kotoa viidessä minuutissa kun vaan heitän päälle takin ja jalkaan kengät. Koirien lenkittäminen on helpompaa, ja kun kotoa lähtee vaikkapa tapaamaan ystäviä, ei tarvitse laskea kuinka monta tuntia keho jaksaa binderin sisällä hengittää. Yökyläilystä on tullut kivaa, ja voin myös kutsua ihmisiä omaan kotiini yökylään ja olla ahdistumatta siitä että meillä on joku ja mun täytyy silti olla ilman binderiä. Lisäksi mun olo itsestäni on vain hyvä, nautin olemisesta, pukeutumisesta, peiliin katsomisesta, siitä miltä kehoni tuntuu ja kaikesta siitä mihin se pystyy.

Olen koko ajan ollut valtavan onnellinen siitä, että pääsin mastektomiaan, tyytyväinen leikkaustulokseen ja elämänlaadun paranemiseen. Mulle ei ole tullut missään vaiheessa sellainen empivä olo, tai että olikohan tämä nyt oikein, vaan olen jotenkin tullut valtavan onnelliseksi aina kun muistan, että mun keho on mun, tai kun olen nukahtanut illalla käsi rintakehän päällä. Silti toipuminen oli paitsi fyysistä, niin myös tosi henkistä ja psyykkistä mullekin.

En jotenkin aluksi ymmärtänyt mitä ihmiset tarkoittaa sillä, että mielikin vaatii aikaa parantua ja toipua. Ajattelin, että kaikkihan meni mulla tosi hyvin, ei mulla ole mitään mistä pitäisi parantua, kun olen vain onnellinen. Mutta oli mulla kuitenkin.

Tai tätä on jotenkin musta vaikea selittää, mutta olihan tuo leikkaus myös henkisellä tasolla niin suuri juttu, että ottaa oman aikansa ennen kuin siitä toipuu, ennen kuin sen ymmärtää ja siitä jotenkin pääsee yli. Yhä edelleen mun on vaikea uskoa, että siitä on jo vuosi.

Leikkaukseen liittyi mun kohdalla myös valtava helpotus. Helpotus toki siitä, että keho tuntui vihdoin omalta, dysforia ei enää rajoittanut elämää ja oli vaan parempi olla. Helpotus myös siitä, että kaikki meni hyvin ja leikkaus oli hyvä kokemus, mikään ei sattunut ja selvisin hengissä. Suurin helpotus oli kuitenkin se, että pääsin leikkaukseen. Helpotus siitä, ettei tarvitse enää taistella, perustella itseään, miellyttää muita ja yrittää arpoa miten saisi sitä mitä tarvitsee.

Mulle ehdottomasti kuluttavin osa prosessia on ollut se epävarmuus jonka kanssa koko prosessin ajan, eli useamman vuoden ajan, piti elää. Vaikka testot on yksittäisenä hoitomuotona olleet asia, joka on saanut muut ihmiset näkemään mut miehenä, on mastektomia jotenkin kuitenkin ollut mun oman fyysisen ja psyykkisen terveyden kannalta se merkittävin toimenpide ja asia, jota oon ajatellut päivittäin, ja jonka vaikutuksen oon kyllä myös huomannut päivittäin. Enkä mä siis mitenkään voi laittaa testoja ja mastektomiaa tärkeysjärjestykseen, koska ne vaikuttaa niin eri asioihin, mutta pitkäaikainen bindaaminen ja vanhan rintakehän kanssa eläminen alkoi oikeasti olla niin mun fyysiselle kuin psyykkisellekin terveydelle vaaraksi.

Sen takia oli erityisen vaikeaa, kuluttavaa ja jopa traumatisoivaakin, kun mastektomiaan pääsemisestä tehtiin niin vaikeaa. Tai eihän se loppujen lopuksi sitten edes kovin vaikeaa ollut, mutta mun annettiin koko prosessini ajan ennen mastektomiaa, eli reilusti yli kaksi vuotta, ymmärtää, että mä en tulisi pääsemään mastektomiaan jos en laihduttaisi roimasti. Odottaminen itsessään voi olla tosi tuskastuttavaa, mutta vielä tuskastuttavampaa on käyttää monta vuotta elämästään jonkun sellaisen odottamiseen, jonka toteutumisesta ei edes ole mitään takeita. Ei, vaikka se joku pelastaa käytännössä sun koko elämän. Sellainen odottaminen, epävarmuus ja pelko jättää ihmiseen jälkensä, ja se oli juuri se asia, josta mä tavallaan aloin toipumaan vasta mastektomian jälkeen, ja josta koen toipuvani edelleen.

Sen lisäksi omaan uuteen kehoon tutustuminen on matka. Mulle se on ollut hieno matka ja monella tavalla myös tosi onnellinen matka. Mutta vaikka joku matkanteko olisi kuinka toivottua, kivaa ja ihanaa, ei se välttämättä tarkoita sitä etteikö se väsyttäisi. Tai sitä, etteikö kotiin olisi kiva palata. Jos nyt tässä mun ontuvassa metaforassa kuvitellaan, että matka on se leikkaus, toipuminen sekä uusi rintakehä ja lähtöpiste, eli vanha rintakehä, on ollut koti, niin onhan siinä ajatuksessa totuttelemista, että sen sijaan että lomamatkalta voisi palata kotiin, sitä kotia ei enää olekaan, vaan sinne matkalle pitää jäädä asumaan ja luoda uusi koti. Vaikka se oli mulle kaikin puolin paras vaihtoehto, se kuitenkin otti aikansa.

Tätäkin on jotenkin vaikea selittää, koska musta kyllä tuntui heti tosi oikealta mun kehossa leikkauksen jälkeen. Rintakehä tuntui omalta, tavallaan tunsin olevani kotona, mutta silti tutustuminen rintakehään otti aikansa, varsinkin kun se on ollut jatkuvassa muutoksessa. Ensin piti käyttää tukitoppia kuukauden verran, ja lisäksi teippailla arpia niin pitkään kuin suinkin pystyi, mä pystyin reilut pari kuukautta. Parin kuukauden kohdalla vasta tuntui, että pystyin kunnolla tekemään tuttavuutta rintakehäni kanssa, kun näin arpiakin useammin kuin kerran viikossa suihkun ajan. Vaikka rintakehä oli juuri sen näköinen, tai jopa parempi, kuin olin toivonut, oli siinä kuitenkin kaikkea uutta. Jännitti, minkälaiseksi se muotoutuisi, miten arvet lähtisi laajenemaan, vaalentuisiko ne, parantuisiko nännit kuinka hyvin ja mikä vaikuttaisi mihinkin. Rintakehässä oli myös tuntopuutoksia etenkin aluksi varsin paljon, ja on edelleen, minkä takia siihen koskeminen on tuntunut ristiriitaiselta - lähinnä siis jos joku muu koskee. Oma kosketus tuntuu yleensä ihan kivalta. Rintakehän tuntoaistikin on kuitenkin koko ajan muuttunut, ja muuttuu yhä edelleen. Tämän vuoden aikana onkin saanut tottua siihen, että vaikka mastektomia on ohi, on muutos rintakehän suhteen tavallaan ollut uusi normaali, vaikka tietenkin paljon pienempi muutos kuin mitä se itse leikkaus silloin oli.

Vuosi on kuitenkin kulunut hyvin. Oon tehnyt asioita joita leikkauksen jälkeen halusinkin tehdä. Mun elämänlaatu on parantunut tosi monella osa-alueella. En kärsi jatkuvista kivuista, voin mennä ja tehdä kaikkea mitä haluankin tehdä. Voisin varmaan listata tähän ties kuinka paljon sellaisia asioita joihin tuo leikkaus vaikutti, koska se vaikutti oikeasti ihan kaikkeen mun elämässä.

Mun on hyvä olla nyt. En koskaan kuvitellut, että voisin sanoa niin tarkoittaen joka sanaa.

Partapäivitys

 Kuten varmaan jokainen tätä blogia seurannut tietää, olen mä aika aktiivisesti tallentanut prosessiani valokuva- ja videomuotoon. Tahti on kyllä vähän hiljentynyt sitä mukaa kun testojen aloittamisesta on kulunut yhä pidempi ja pidempi aika, mutta kyllä mä edelleen puolivuosittain pyrin kuvaamaan testovideoita ja aina välillä silloin kun siltä tuntuu myös kuvaamaan erilaisia muutosia.

Yksi asia, joka edelleen tuntuu olevan muutoksen alla, on ihokarvat, myös parta. Olen hetki hetkeltä yhä edelleen karvaisempi ja karvaisempi. Ei se mua varsinaisesti haittaa, mutta esimerkiksi selkä- ja käsivarsikarvoitus on nyt sellaisella tasolla, että riittäisikin toisaalta jo. Parran kasvusta oon kuitenkin tosi onnellinen edelleen, ja se saa mieluusti jatkua tulevaisuudessakin! (tai siis toki oon ihan iloinen muistakin ihokarvoista, mutta niiden suhteen mulla ei enää ole erityisiä toiveita)

Jotenkin olin ajatellut, että ei tässä nyt vaikkapa vuodessa ole enää tapahtunut mitään kovin ihmeellistä testomuutosten suhteen. Tai ajattelin, että toki piirteet maskulinisoituu tässä vielä vuosikausien ajan hiljakseen, mutta yllätyin todella kun ihan huvikseni otin partavertailukuvan ja katsoin sitä vierekkäin vuosi ja kaksi sitten otettujen kuvien kanssa. Partaa olikin tullut varsin paljon lisää!

Oon tosi iloinen mun parrasta ja siitä, että olen tässä asiassa saanut omien toiveideni mukaiset geenit. Parta on asia, jonka kasvulle ei ihan hirveästi voi mitään, sen joko saa tai ei. Ja tämä pätee toki siis myös cismiehiin. Toki on aineita joilla voi yrittää vaikuttaa parrankasvuun ja pyrkiä edistämään sitä, mutta siitä huolimatta toisille vaan kasvaa parta ja toisille välttämättä taas ei.

Joka tapauksessa, olen iloinen siitä että mä selkeästi olen sellainen jolle parta kasvaa. Ja toki kaikki muutkin ihokarvat sen mukana, kuten tuosta alimmasta kuvasta voi ehkä vähän nähdä. Tuo vuoden 2019 kuva on otettu juurikin syksyllä, eli oon siinä ollut noin 2kk testoilla. Vuoden 2020 on otettu aika tasan vuotta myöhemmin, ja tämän vuoden kuva siitä taas vuoden eteenpäin. Onhan tuossa nyt ihan selkeä muutos viime vuoteenkin nähden!

Sivari osa 2 ja muita kuulumisia

 Mun on vaikka kuinka monta kertaa pitänyt tulla tekemään postauksia eri aiheista, mutta aina se on vaan jäänyt. Olisin halunnut kirjoittaa syntymäpäivänäni syyskuun puolivälissä ja koulutusjakson loputtua. Lisäksi mulla on mielessä vaikka kuinka monta muutakin aihetta josta voisi kirjoittaa, mutta en vaan ole saanut aikaiseksi. Siksi meinasin nyt tehdä tällaisen jonkinlaisen ehkä sekavankin postauksen täynnä mun tämänhetkisiä ja viime aikojen kuulumisia, katsotaan mitä tästä tulee.

Viimeksi taisin kirjoitella sivarin koulutusjaksolta sieltä ihan Siviilipalveluskeskukselta. Loppujakso sujui tosi hyvin niin itse siellä keskuksella kuin etänä kotonakin. Tutustuin uusiin ihmisiin, vietettiin aikaa yhdessä sivarikeskuksella ja kaiken kaikkiaan kokemus oli tosi hyvä. Koin sellaista outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden miesten kanssa, jota en koskaan ennen ole kokenut. Tykkäsin myös koulutusjakson rentoudesta ja siitä, että sai keskustella paljon syvällisistä asioista.

Koulutusjakson loppupuolella, siis silloin kun oltiin jo etänä kotona, mulla oli synttärit. Mun äiti ja veli kävi kylässä, syötiin ja vietettiin aikaa yhdessä. Oli ihan hyvä syntymäpäivä, onneksi. Viime vuonna oli jotenkin erityisen vaikeaa. Otin taas itsestäni syntymäpäiväkuvan, ja jaan sen tähän teillekin. Tässä siis 29-vuotias minä:

Aika pian mun synttäripäivän jälkeen loppuikin koulutusjakso ja alkoi se itse työpalvelu. Mun työpalvelupaikka on HUSin IT-psykiatrialla, ja ensimmäisenä päivänä suuntasinkin toimistolle hakemaan tietokonetta ja tapaamaan uusia työkavereita. Sen jälkeen olen tehnyt töitä kotoa käsin, tällä hetkellä aikalailla tasan kuukauden verran. Se on ollut erilaista kuin mikään mitä mä aiemmin olen työkseni tehnyt, mutta myös tosi mukavaa ja mulle sopivaa.

Oon tosi introvertti ja kuormitun herkästi sosiaalisista tilanteista. Oon tykännyt tosi paljon siitä ettei työmatkoihin kulu aikaa ja että olen voinut viettää päivät yksin kotona. Saan keskityttyä töihin paljon paremmin kun energiaa ei tuhlaannu siihen että samassa tilassa on muita ihmisiä. En oikeastaan ollut aikaisemmin tajunnutkaan miten paljon esim. päiväkotityössä mua kuormitti nimenomaan se työn sosiaalisuus, ja oon tosi iloinen että päädyin sivarivuotenani kokeilemaan jotakin erilaista. Oon myös saanut tehdä mielekkäitä ja kivoja hommia, joten sekin on tietenkin plussaa.

Töiden aloitus on siis sujunut mukavasti, joskin muuten oman henkilökohtaisen elämän puolella on ollut nyt syksyllä vähän haastavaa. Yksi iso asia oli mun testotasojen lasku, tai mä luulisin että ne kävi melko alhaalla, koska muutamaa päivää ennen testopiikkiä mulle tuli sellainen pohjaton ahdistus ja kauhea olo, jollainen joskus ennenkin on tullut nimenomaan silloin knu testotasot on olleet matalat. Olo myös parani huomattavasti viikon sisällä siitä kun Nebido taas pistettiin.

Sen lisäksi on tapahtunut kaikenlaisia suuria muutoksia, kuten tämä sivarin aloittaminen ja muutto pari kuukautta sitten. Kaikkia henkilökohtaisen elämäni aspekteja en julkisesti halua blogissani avata, mutta jotenkin on tuntunut vähän siltä, että moni suuri asia on sattunut nyt yhtä aikaa, ja siksi oma jaksaminen on ollut vähän koetuksella. Lisäksi tämä muutto oli mulle lopulta isompi asia kuin olin osannut arvatakaan, ja uuteen kotiin ja asuinalueeseen sopeutuminen on vienyt hyvän tovin. Nyt alkaa kuitenkin jo tuntua paremmalta.

Tänä syksynä on siis tapahtunut paljon hyvää, mutta toisaalta monet yhtä aikaa sattuneet muutokset on olleet aika raskaita. Oon joutunut miettimään mitä elämältäni haluan ja minkälaisena itseni ja oman elämäni oikeasti näen. Oon välillä jotenkin uinut aika syvissäkin vesissä, mutta nyt alkaa varovaisesti olla sellainen olo, että valo voittaa.

Yksi tämän syksyn parhaita asioita on ehdottomasti ollut piano, jonka sain perheeltäni syntymäpäivälahjaksi.

Jos siellä vielä on ihmisiä jotka seurailee mun blogia, niin olisi kiva kuulla teistä! Mistä aiheista te haluaisitte lukea? Olisiko jotain sellaista sisältöä, jota voisin tänne blogiin vielä tuottaa, vaikka mun oma prosessi on jo pitkälti ohi?

Sivarin koulutusjakso, osa 1

 Mun piti, tietenkin, tulla tekemään oikein iso juhlapostaus sen kunniaksi, että viime sunnuntaina tuli täyteen kaksi vuotta testoilla. En kuitenkaan tehnyt sitä, vaan sunnuntai soljui nopeasti ohi kun järkkäilin kotia ja purin viimeisiä muuttolaatikoita. Illan pimeys tuli nopeammin kuin ehdin aavistaa, ja niinpä siltä päivältä jäi kuvaamatta vertailuvideo ja kaikki muukin. Kuvasin kyllä maanantaiaamuna vertailuvideon, mutten vielä ole ehtinyt tekemään sille muuta kuin laittamaan sen Instagramiin. Jahka löytyy sopiva hetki, aion kyllä tehdä jonkinlaisen koosteen noista kahden vuoden aikaisista äänivideoista ehdottomasti!

Nyt mulla kuitenkin on ihan toinen asia josta tulin kirjoittamaan. Kuten oon täälläkin aiemmin maininnut, mä päätin lähteä siviilipalvelukseen, ja mun sivarin koulutusjakso alkoi nyt maanantaina. Koronatilanteen vuoksi nämä koulutusjaksot järjestetään vähän eri tavalla kuin tavallisesti, jolloin tänne siviilipalveluskeskukselle tultaisiin kuukaudeksi. Nyt meidän ryhmä kuitenkin viettää täällä vain viikon, ja sen jälkeen suoritetaan loput koulutusjaksosta kotoa käsin etänä.

Mua luonnollisestikin jännitti tänne koulutusjaksolle tuleminen tosi paljon. Oli paljon sellaisia tekijöitä joista stressasin. Tai mä luulen että jokainen varmaan jollakin tavalla tänne lähtiessään miettii että millaistahan siellä on, miten tulen muiden kanssa toimeen, saanko kavereita jne, mutta mulla oli kaiken tuon lisäksi jotenkin jännitys siitä että täällä lähtökohtaisesti on lähinnä nuoria (cis)miehiä, ja mulle cismiesten seura on aina ollut hyvin outoa ja pelottavaakin. Ainakin se on kaukana mun mukavuusalueelta.

Tässä odotan yhteiskuljetusta Siviilipalveluskeskukseen Helsingin keskustassa maanantaina.

 Mutta täällä sitä nyt kuitenkin ollaan! Saavuttiin perille maanantaina, saatiin omat huoneet ja lähdettiin heti lounaalle. Mun pöytään istui pari tyyppiä ja juteltiin, se tuntui kivalta. Että joku suhtautuu muhun ihan normaalisti ja vaan juttelee mulle, vaikka ei kai tietenkään ole mitään syytä miksi ihmiset ei toimisi niin.

Täällä oleminen muistuttaa paljon koulunkäyntiä, paitsi että tunnelma on jotenkin rennompi, leirimäinen. Oppitunnit kestää keskimäärin aamuyhdeksästä neljään, mutta siinä välissä on tunnin ruokatauko. Illat saadaan tehdä oikeastaan mitä halutaan, joko täällä keskuksella tai sen ulkopuolella. Keskuksellakin tekemistä riittää kyllä, täällä on mm. yhteisiä hengailutiloja ja pelejä lautapeleistä ilmakiekkoon, bilikseen ja pleikkariin, minkä lisäksi kuulemma löytyy kajakkeja ja sauna lämpiää pari kertaa viikossa. Mä oon kyllä viettänyt aika paljon aikaa omassa huoneessani, koska päivät tuntuu jotenkin aika intensiivisiltä sosiaalisesti, vaikka nautinkin niistä kyllä.

Tässä kuva mun huoneesta. Se ei ole suuren suuri, mutta se on oma.

Eilen aloiteltiin ensiapukurssia ja lisäksi meillä oli meidän oman ohjaajan tunteja. Tänään sama jatkui, ollaan puhuttu mm. itsetuntemuksesta ja väkivallasta, ja näissä aiheissa pyöritään pitkälti koko viikko ja kuukausikin. Lisäksi lukujärjestyksessä lukee esimerkiksi ihmisoikeudet, pakolaisuus, väkivallattomuus ja seksuaalisuus. Aiheet on varsin mielenkiintoisia mun mielestä. Oon tosi huono pinnallisissa keskusteluissa tai small talkissa ja jotenkin omimmillani silloin kun hypätään heti sinne syvään päähän.

Eilen mulla oli myös terveystarkastus, se oli tosi jännittävää, koska en tietenkään yhtään tiennyt minkälainen ihminen siellä olisi vastassa. Kokemus oli kuitenkin ihan mahtava, terkkari oli ihana ja ymmärtäväinen tyyppi joka selkeästi oli kohdannut transihmisiä ennenkin. Musta tuntui jotenkin tosi hyvältä, että hän ei ollenkaan olettanut että olen trans, vaan sain sen itse kertoa, ja hän suhtautui siihen luontevan positiivisesti sitten kun kerroin. Koin, että meillä oli tosi hyvät keskustelut, ja lähdin hänen tapaamiseltaan pois tosi kevyin mielin!

Muuten en ole täällä vielä ainakaan kenellekään kertonut että olen trans. On toki ihan mahdollista, että joku vaikka googlettaa mut ja löytää tämän blogin tai mun somekanavat, ja silloin on toki aika selvää että oon transsukupuolinen. En oo jaksanut sitä varoa, enkä haluakaan, mutta en myöskään oo kokenut ainakaan toistaiseksi tarpeelliseksi kertoa kenellekään että hei mä muuten oon transmies. Ei se jotenkin ole tuntunut olennaiselta.

Mä vähän jännitin myös sitä minkälaiset suihkutilat täällä on, ja olisiko mun helppo keplotella itseni sinne niin ettei tarvitsisi ahdistua muiden läsnäolosta. Suihkut on onneksi eroteltu huurrelasiseinillä ja niissä on suihkuverhot, mutta ne on kuitenkin kaikki melko tiiviisti samassa tilassa. Eilen illalla rohkaisin itseni ja hiippailin suihkuun illalla, ei siellä ketään kyllä ollut edes, ja tuli loppujen lopuksi sellainen olo että eipä se nyt varsinaisesti olisi haitannut vaikka olisikin ollut.

Yleisestiottaen oon nauttinut tosi paljon täällä olemisesta. Ympäristö on kaunis ja oon aina tykännyt leirifiiliksestä, ja tää nyt on ihan kuin olisi leirillä. Täällä ei kuitenkaan tehdä mitään hölmöjä ryhmäytymisleikkejä eikä tarvitse heittäytyä mihinkään höpsöön toimintaan mukaan, vaan heti ensimmäisestä päivästä saakka on saanut käydä syvällisiä keskusteluita toisten kanssa. Lisäksi illat on vapaata, joten toisin kuin leireillä yleensä, saa omaan huoneeseen vetäytyä vaikka koko illaksi ja viettää tuntikausia joka päivä myös yksin. Se on mahtavaa!

Asuntolan käytävä

Sen lisäksi, että täällä oleminen on mun mielestä ollut jo nyt aika mahtavaa, on mulla kuitenkin myös paljon sellaisia ajatuksia joita en ihan osaa laittaa sanoiksi. Tuntuu tosi validioivalta saada olla vaan yksi muiden joukossa tässä porukassa. Tuntuu hyvältä huomata, että oma itsetunto on paljon parempi kuin ikinä ennen, ryhmätilanteet ei ahdista ja pystyn puhumaan luokkahuonemaisessa tilanteessa ihan noin vaan. En ole pystynyt siihen koskaan ennen.

On upea tunne huomata, että itsessä on sisällä rauha. Rauha omasta olemisesta ja siitä että asiat selviytyy. Rauha siitä, että kaikkea ei tarvitse koko ajan valmistella ja selitellä, että kun tekee asiat hyvin niin se riittää, ei tarvitse pyrkiä erinomaisuuteen ja äärettömyyksiin.

Huomaan kuitenkin myös, että välillä stressaan vähän hassuista asioista. Tarkkailen muita ympärilläni olevia nuoria miehiä; miten ne on, istuu, syö, juttelee, selviytyy sosiaalisista tilanteista. Milloin on sopivaa nousta ruokalan pöydästä, kun ainakin omien (nais)opiskelukavereiden kanssa kaikkialle liikuttiin porukassa vaikkei edes kunnolla tunnettu. Etsin jotain vihjeitä jostain koko ajan, vaikka tietenkin oikeasti tiedän, että ei ole mitään "mieskoodia" tai säännöstöä siitä miten kuuluu käyttäytyä. Jokainen ihminen toimii eri tavalla, ja jos joku porukka sitten toimiikin keskenään samalla tavalla, niin se ei välttämättä edes liity sukupuoleen. Mutta silti mä tarkkailen ja pohdin.

Usein pohdin myös omaa olemustani ja olemistani. Mietin miten toimin, miltä vaikutan ja näytän. Osaanko sen olemattoman mieskoodin ja ajatteleekohan nuo muut että olen ihan kummajainen mieheksi. Ei kenenkään käytös kyllä anna ymmärtää niin, ja kun tajuan sen, huokaisen helpotuksesta. Sosiaaliset tilanteet tuntuu yhtäkkiä ihan uusilta ja oudoilta, ja silti helpommilta kuin koskaan väärässä roolissa ja väärien oletusten kohteena eläessä.

Tässä minä tänä aamuna lähdössä luennolle.

Tämä postaus oli nyt tällaista ihan täyttä tajunnanvirtaa ja sillisalaattia. Luulen, että kokoan ajatuksiani yhteen myöhemmin, sitten kun olen itse ehtinyt ajatella ne ensin.

9kk mastektomiasta

 Mun bloginkirjoitus on vähän jäänyt, osittain siksi etten oikein tiedä mistä olisin kirjoittanut, ja osittain siksi että tuntuu että on ollut ihan hirveästi tekemistä eikä tarpeeksi vapaa-aikaa. Kesä on mulla mennyt pitkälti töissä, joskin juhannusviikolla pidin vapaata ja oltiin reissussa. Huomenna mulla on viimeinen työpäivä, ja sen jälkeen pidän taas muutaman viikon lomaa, minkä jälkeen suuntana olisi sivari! Siitä voisinkin sitten kirjoitella enemmän.

Tänään halusin kuitenkin tulla puhumaan mastektomiasta. Tai lähinnä ehkä jakamaan taas vaihteeksi kuvia nyt kun leikkauspäivästä on tasan yhdeksän kuukautta aikaa. Jollakin tavalla tällaiset päivämäärät tuntuu tärkeiltä, silloin tulee ajatuksissa erityisesti palattua taaksepäin. Tänäänkin oon esimerkiksi selannut mun instastooreja leikkauspäivältä ja lukenut "moi kaikki on kunnossa, olen jo potilashotellilla" -viestejä joita oon lähetellyt esimerkiksi perheenjäsenille tai ystäville leikkauksen jälkeen.

Muistelen kyllä edelleen leikkauspäivää hyvillä mielin ja palaan ajatuksissani siihen mielelläni. Leikkaus oli hyvä kokemus ihan kokonaisuudessaan, ja siitä olen edelleen kiitollinen ja iloinen. Olen edelleen sitä mieltä, että leikkauspäivä oli myös mun elämän paras päivä jollakin tapaa. Leikkauskokemukset on tietenkin eri ihmisille tosi erilaisia, mutta mulle tuo päivä oli täynnä onnellisuutta ja hyviä tunteita, mulla ei ollut kipuja eikä mua pelottanut, vaan mieli oli tosi rauhallinen. Ihmiset ympärillä oli mukavia, sain hyvää ruokaa ja olin vaan täynnä ylitsepursuavaa onnea ja vapautta.

Kuten olen varmasti aiemminkin sanonut, paransi mastektomia mun elämänlaatua välittömästi ihan huomattavasti, ja mitä pidemmälle paraneminen eteni, sitä parempaa elämästä tuli. Nyt oon tavallaan jo aika tottunut siihen että mulla on omalta tuntuva rintakehä, tavallaan tuntuu että mulla olisi ollut tällainen rintakehä aina, mutta samalla koen sellaisia ylitsepursuavia ilon hetkiä kun vaikka ostan vaatteita, kokeilen kädellä rintakehää tai käyn uimassa.

On varmaan mahdotonta alkaa listaamaan mihin kaikkeen mastektomia mun elämässä on vaikuttanut, koska se vaikuttaa vähintäänkin välillisesti melkein kaikkeen. Koska en enää bindaa ja kärsi sen seurauksena kauheista kivuista, voin tehdä paljon enemmän asioita ja jaksan paremmin. Esimerkiksi töitä en olisi tässä mittakaavassa mitenkään vielä vuosi sitten voinut tehdä kuin nyt teen, ja se tuntuu jopa jotenkin hurjalta.

Koin koko ajan, että mun paraneminen eteni hyvin ja aika nopeasti. Mitään komplikaatioita ei tullut, mulla ei tosiaan ollut kipuja missään vaiheessa ja kaikki meni varsin mallikkaasti. Teippailin arpia vain pari kuukautta, koska iho reagoi teippiin huonosti, ja nyt keväällä olen rasvannut arpia sellaisella arpigeelillä. Muuten kaikki on mennyt pitkälti omalla painollaan.

Alkuun oli vaikeaa uskaltaa nukkua kyljellään tai vatsallaan, ja muistan vielä tammikuussa töitä aloitellessani, että ylähyllyille oli vaikea kurotella ja leikkaushaava pintapuolisesti vielä aukesikin toisella työviikolla tammikuussa. Nyt tuollaisia asioita ei yhtään enää tarvitse miettiä, ja vihdoin uskallan myös itse luottaa siihen että rintakehä pysyy kasassa vaikka kurottelisin ja venyttelisin miten. Se on ihana tunne.

Laitan tähän loppuun vielä tällaisen tekemäni vertailukollaasin arpien paranemisesta. Siitä näkee myös kivasti sen miten rintakarvan määrä lisääntyy hitaasti mutta varmasti. :D Arvet on tosiaan lähteneet vaalenemaan varsin kivasti mun mielestä, mutta pitkäänhän ne vielä kokee jonkinlaista muutosta ja haalenee ajan kanssa.

Tänään mun mieli on ollut vähän jossain muualla kuin omassa arjessani, nimittäin yhden ystävän mukana. Oon tutustunut viime vuosina moniin transihmisiin, enimmäkseen transmiehiin, niin vertaistukiryhmissä kuin sosiaalisessa mediassakin, ja saanut sitä kautta paitsi vertaistukea, niin myös uusia ystäviä.

On helpottavaa tietää, että omassa elämässä on ihmisiä jotka ymmärtää niitä tunteita ja asioita joita itse käy läpi, ja toisaalta on vaan ihan uskomattoman vaivatonta jakaa asioita sellaisen ihmisen kanssa joka ymmärtää jo puolesta lauseesta miltä jokin asia tuntuu, koska on käynyt tai juuri käymässä itse läpi samaa. Tuntuu turvalliselta ja hyvältä tietää, että viestin päässä on joku joka tajuaa ja joka jaksaa keskustella näistä asioista.

Tänään oli yhden ystävän suuri päivä, samanlainen suuri päivä kun mulla oli Tampereella lähestulkoon tasan seitsemän kuukautta sitten, ja siksi mun ajatukset on pyörineet paitsi siellä tämän päivän tapahtumissa, myös mun omassa mastektomiassa. Se päivä muutti mun elämän, ja olen edelleen kiitollinen siitä miten hyvä kokemus se koko leikkauspäivä oli. Muistelen sitä edelleen lämmöllä. 

Varmaan vajaa vuosi ennen mun omaa mastektomiaa oli yhden mun toisen tutun leikkauspäivä. Hän päivitteli someen päivän kulkua, ja se oli mun mielestä samalla ihan parasta ja ihan hirveää. Oli hienoa saada elää mukana leikkauspäivässä, koska kaikki mastektomiaan liittyvä oli jotain sellaista josta itse oli haaveillut niin kauan. Olin samalla tosi onnellinen siitä että jonkun muun elämäämullistava päivä oli silloin, mutta samalla olin ihan sekaisin ja mulla oli tosi paha olla. Tuntui pahalta, että joku muu sai juuri sen mitä mä kipeiten tarvitsin. Että jonkun muun mastektomia tapahtui sillä aikaa kun mä nukuin päiväunia. Se tuntui epäreilulta, vaikka koko sydämestäni samalla olin onnellinen toisen ihmisen puolesta.

Tänään mut on kuitenkin täyttänyt vaan suuri ilo ja onnellisuus. Olen onnellinen itselleni tärkeän ihmisen puolesta, mutta se onni on jotenkin niin erilaista kun tietää ihan täsmälleen miten tärkeää tämä on, kun muistaa sen oman tunteen leikkauksesta heräämisen jälkeen. Oma leikkauspäivä palaa mieleen hetki hetkeltä ja pala palalta, tulee melkein nostalginen olo. Tuntuu epätodelliselta, että omasta mastektomiasta on kulunut vain seitsemän kuukautta, vähän yli puoli vuotta, kun samalla tuntuu siltä että oma rintakehä on aina ollut tällainen, tai ainakin sen olisi kuulunut olla. Saatan välillä katsoa kuvia jotka otin ennen mun mastektomiaa ja tunnen valtavaa irrallisuutta niitä kohtaan. En ymmärrä, että niissä kuvissa on mun rintakehä.

Myös omaa paranemisprosessia on ollut kiinnostava seurata. Tai siis mähän paranin ihan loistavasti ja kaikki on mennyt hienosti. Myös henkisesti mulla on ollut tosi hyvä olla koko ajan, rintakehä on tuntunut vaan ihanalta ja omalta. Samalla mulla kuitenkin kesti tottua siihen. Vei aikaa ymmärtää, että voin turvallisesti taas nukkua kyljelläni, että voin liikkua vapaasti, ettei tarvitse yhtään enää miettiä onko joku venytys tai nosto liikaa. Vielä tammikuussa kun aloitin työt, mä jouduin vähän varomaan mitä kaikkea teen, ja mun leikkaushaavakin vähän aukesi ihan ensimmäisten työpäivien aikana. Tuntui epävarmalta nostella lapsia töissä tai kurotella tavaroita kaapin päältä.

Nyt uskallan kuitenkin luottaa siihen että jaksan ja pystyn, rintakehää tai arpia ei tarvitse enää varoa. Lisäksi tuntuu, että olen tottunut arpiini, oppinut tuntemaan ne pikkuhiljaa. Mua ei missään vaiheessa ole häirinnyt ajatus siitä että mulla on koko rintakehän pituiset arvet, mutta jotenkin silti vei aikaa tutustua niihin ja siihen miltä ne nyt sitten näyttää. Toki arvet muuttuu ajan saatossa vielä.

Yksi asia, joka mua varmaan jotenkin irtaannutti mun arvista oli se, että niissä ei ollut oikeastaan tuntoa. Vieläkin mun rintakehässä on tuntopuutoksia, mutta ei enää niin paljoa. Aloin tässä keväällä joskus käyttämään arpigeeliä ja siinä mukana tuli sellainen rulla jolla arpia voi rullailla ennen geelin levitystä. Etenkin se rullailu on auttanut mua tosi paljon siinä tunnon palaamisessa ja jotenkin myös siinä että ne kohdat kestää kosketusta. Samalla tulen myös itse katsoneeksi arpia tosi paljon päivittäin, ja ehkä myös jotenkin se niiden vielä tarkempi hoitaminen on ollut terapeuttista.

En siis missään vaiheessa ole hävennyt tai inhonnut mun arpia tai toivonut ettei niitä olisi. En todellakaan, nehän mahdollistaa mulle elämän. Jotenkin vähän samaan tapaan kuin oon miettinyt että haluaisin jonkun prosessiin tai ehkä mahdollisesti testosteronihoitoon liittyvän tatuoinnin, on nuo arvet tavallaan juuri kuin sellainen tatuointi, merkki kehossa, joka kertoo visuaalisesti mun tarinaa. Se on mun mielestä ihana ajatus, ja voin kyllä koko sydämestäni sanoa, että mun rintakehä on ehdottomasti yksi mun lempikohdista kehossani!

Kuulumisia ja uudet silmälasit

 Blogin kirjottaminen usein vaan jää, kun elämä menee eteenpäin ja arki rullaa itsekseen. Mutta mulle kuuluu ihan hyvää. Elämä pyörii pitkälti kodin, työpaikan ja lähikaupan välillä. Niin ja lähimetsän, kun oon käynyt nyt ilmojen lämmettyä riippumattoilemassa. Viime yönä tein pitkästä aikaa vapaaehtoisvuoron Nuorten turvatalolla, ja pääsin äitienpäivänä näkemään mun äitiäkin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen.

Oikeasti halusin tulla jakamaan kuvia mun uusista hienoista silmälaseista. Mun vanhatkaan silmälasit ei kyllä olleet kovin vanhat, mutta niiden kehykset ikävä kyllä napsahti poikki aika kriittisestä kohdasta. Sain ne pikaliimalla korjattua, mutta en kovin pysyvästi, vaan niitä sai jatkuvasti olla korjailemassa. Kävin pari viikkoa sitten näöntarkastuksessa, ja oikeastaan mun lasit loppujen lopuksi muuttuikin tosi paljon, tai siis vahvuudet ja linssit ylipäätään muuttui eri tyyppisiksi. Tänään sain vihdoin käydä hakemassa mun uudet lasit, ja oon ihan rakastunut!

Tai no, mä ostin siis kahdet erilaiset lasit. Toiset kiinnitti mun huomion heti, ja kun kokeilin niitä niin totesin että nämä mun täytyy saada. Ajattelin jotenkin kuitenkin, että koska nämä on ihan tyystin erilaiset kuin mun aiemmat lasit, niin tarvitsen myös jotkut tutumman ja tavallisemman oloiset varalasit sellaisiksi hetkiksi kun tuntuu siltä että haluan näyttää erilaiselta. Tuntuu jotenkin ihan luksukselta että on kahdet lasit joita voi sitten mielensä mukaan vaihdella. Loppujen lopuksi kyllä kummatkin lasit on ihan erilaiset kuin mitä mulla aiemmin on ollut.

Tässä ensin kuva näistä "varalaseista", joita toki siis kyllä käytän mielelläni muutenkin. Jotenkin ne on tosi kevyet ja huomaamattomat mun laseiksi, mutta tykkään niistä kyllä tosi kovasti. Ne jotenkin istuu mun naamaan vaivattomasti. Huomatkaa myös karvan määrä esim. hartioissa...

Toiset lasit onkin sitten ihan eri tyyliset, ja ne tuntuu musta vielä enemmän omalta. Mun tyyli oli pitkään teininä varsin erikoinen, voisi ehkä sanoa että melko taiteellinen ja omalaatuinen. Tykkäsin sellaisista värikkäistä mutta luonnonläheisistä "hippityylisistä" vaatteista; huiveista, löysistä housuista, hulmuavista kankaista, kerrospukeutumisesta jne. Jotenkin oon nyt alkanut löytää sitä tyyliä uudelleen, ja se on musta ihanaa.

Prosessin aikana jouduin luonnollisestikin jatkuvasti pelkäämään väärinsukupuolittamista. Jotenkin tuntui, että en halunnut olla ainakaan mitenkään massasta poikkeava varsinaisesti, koska olin sitä väkisin kuitenkin ihan vaan siksi kuka olin. Halusin näyttää maskuliiniselta, ja musta tai muut tummat värit tuntui turvallisilta. Ja joo, kyllä mä viihdyn varsin hyvin reisitaskuhousuissa ja hupparissa.

Kun aikaisemmin mun tyylille oli ominaista kerrospukeutuminen ja sen avulla piiloutuminen, nyt oon huomannut miten ihanan helppoa on kun ei tarvitse piilottaa omaa kehoa enää. Voi vaan olla, ja kun heittää päälleen housut ja hupparin tai näin kesäisin t-paidan, tuntuu jo omalta. Nyt mastektomian jälkeen, ja ehkä kevään ja kesän tulon myötä myös, oon kuitenkin innostunut uudelleen vähän pukeutumaan väreihin ja monipuolistamaan tyyliäni. Tätä on hankala selittää, koska en mä jotenkin ajattele että mulla olisi joku tietty tyyli, vaan pukeudun juuri niin kuin sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Oon kuitenkin pistänyt merkille, että yhä enemmän nautin värikkäistä hulmuavista kesäpaidoista, haaremihousuista ja sellaisesta tietynlaisesta huolettomuudesta ja "taiteellisuudesta" mun tyylissä. Nämä toiset uudet lasit istuu siihen tyyliin jotenkin vaan tosi täydellisesti.

Joten saanen esitellä toiset valitsemani silmälasit:

Tykästyin näihin jotenkin ihan tosi paljon. Ne on oikeastaan täysin eri tyyliset kuin mitä mä alun perin ajattelin etsiväni. Mun kaikki vanhat lasithan on olleet suht paksuja, muovisia ja sellaisia saman tyylisiä keskenään. Nämä on molemmat jotain ihan muuta, mutta vaihtelu kyllä ehdottomasti virkistää!

Luulen, että ne vanhat, tavallaan raskaammat kehykset (vaikka oon sitä mieltä että nekin on sopineet mulle tosi hyvin) on myös olleet osa sitä mun piiloutumista tai tarvetta jotenkin tuoda itselleni turvaa pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyvillä asioilla. Oon ehkä kokenut, että ne on jotenkin maskuliinisempi vaihtoehto ja se on sitä kautta helpottanut mun oloa. Ja niinhän pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyvien asioiden onkin tarkoitus toimia; tehdä käyttäjälleen mahdollisimman hyvä ja mukava olo, toteutui se sitten sen kautta että tuntee olonsa hyvännäköiseksi tai sitä kautta että joku asia vaikka tuntuu mukavalta päällä.

En osaa kuvitellakaan, että vielä vaikka reilu vuosikaan sitten olisin päätynyt tällaisiin silmälasivaihtoehtoihin, en todellakaan. Mutta tykkään näistä kyllä tosi kovasti. Nyt pitää vaan totutella uusiin vahvuuksiin, siihen voi mennä tovi.

Puoli vuotta mastektomiasta

 Olen nyt vähän myöhässä päivitykseni kanssa, mutta viime viikolla tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta mun mastektomiasta. Itse asiassa aika hauskasti myös puolivuotispäivä oli torstai, kuten leikkauspäiväkin. En tosin tainnut edes silloin itse puolivuotispäivänä muistaa koko päivää, mikä toisaalta on tavallaan hyvä asia; leikkauksesta on jo niin paljon aikaa, ettei kuukausia tarvitse laskea ja elämä menee eteenpäin omalla painollaan.

Ajattelin kuitenkin tulla jakamaan tänne muutaman kuvan siitä, miltä rintakehä näyttä nyt puoli vuotta leikkauksesta. Mitään kovin ihmeellisiä kuvia ei ole tarjota, nappasin nämä vaan pikaisesti viikonloppuna, mutta joo, tässäpä olisi:

Rintakehä on siis parantunut tosi hyvin ja kaikki näyttää mun mielestä hyvältä. Arvet on kainaloiden alta huomattavasti leveämmät kuin keskeltä, ja vaikka tietenkin olisi kiva että ne olisi mahdollisimman kapeat joka kohdasta, on kuitenkin kivaa että ne kapeat kohdat on mieluummin keskellä rintakehää, koska se on se näkyvin kohta. En kuitenkaan varmaan yleensä hengaile (ilman paitaa) kädet ylhäällä ihan hirveästi.

Arpiin oon nyt ehkä reilun viikon verran käyttänyt Bepanthenin arpigeeliä ja sen mukana tulevaa hierontapalloa, katsotaan sitten joskus parin kuukauden päästä onko siitä ollut hyötyä. Ainakin tuntuu, että rullailu on auttanut sietämään enemmän kosketusta arpien päällä ja ympäristössä. Arvissa on myös joitakin jo vähän vaalenneita kohtia, ei kylläkään geelin ansiosta vielä näin lyhyen käytön jälkeen ainakaan, vaan ihan muutenkin ovat lähteneet vaalenemaan, mikä on tietenkin hyvä juttu.

Tuntoa rintakehässä on ihan hyvin, muutama tunnottomampikin kohta kyllä löytyy esim. arpien päältä/läheistöltä ja nännin ja kainalon välistä etenkin vasemmalla puolella. Nännit on kans parantuneet hyvin, vähän ovat venyneet niin etteivät ole ihan pyöreät, mutta kukapa meistä nyt olisikaan täysin symmetrinen. Oon tyytyväinen siihen että nännit ylipäätään parani eivätkä esim. menneet kuolioon, ja myös siihen että tuossa nännipihan keskellä on pystytty säilyttämään ihan oikea nänni, joka reagoi esim. lämpötilan vaihteluihin. Tuntoa nänneissä ei kyllä ainakaan vielä varsinaisesti ole, paitsi syvätunto.

Mä en ollenkaan ajattele että mun arvissa olisi mitään rumaa tai kauheaa, oon enemmänkin niistä ylpeä. Ja oon kyllä joka päivä edelleen kiitollinen rintakehästäni ja sen tuomista mahdollisuuksista. Lisään loppuun vielä kuvan siitä, millainen rauha ja hyvä olo mussa nykyään asuu.

Mastektomiakontrolli

Mun mastektomiasta tulee pian kuluneeksi puoli vuotta, ja sen vuoksi kävin tänään leikkauksen jälkikontrollissa tapaamassa kirurgia. Mun tapauksessa en tosin tavannut mut leikannutta kirurgia, vaan kirurgia jota tapasin myös esikäynnillä viime toukokuussa, ja jonka siis toki piti leikata mut, mutta viimehetken muutosten takia hän ei sitten leikannutkaan. Joka tapauksessa, tarkoituksena siis oli vaan tarkistaa leikkaustulos ja kartoittaa onko tarvetta jollekin jatkotoimenpiteille. 

Yllätyin itse siitä, että mua jännitti tämä käynti jotenkin tosi paljon. Tiesin, että kirurgi on ihana ja asiallinen, minkä lisäksi mun hyvinvointi ei enää muutenkaan ollut sen varassa mitä mulle sanottaisiin, koska oon jo saanut hoidot jotka toistaiseksi haluan. Tiesin ettei enää tarvitse taistella mistään eikä multa voida viedä pois sitä mitä olen saanut ja saavuttanut. Luulen kuitenkin, että koska olen jotenkin tavallaan tottunut pelkäämään prosessiin liittyviä käyntejä, meinasi tämä ihan viimeinen käynti siksi etukäteen henkisesti tuntua ylitsepääsemättömältä, vaikka tiesinkin että se luultavasti menee varsin hyvin.

Luulen, etten ole ihan vielä myöskään ymmärtänyt, miten valtava vaikutus tällä koko prosessilla on muhun ollut. Sen lisäksi, että mun keho on tietenkin muuttunut hoitojen myötä paljon ja sitä kautta mun koko elämä, on prosessi oikeasti ollut monella tapaa kuluttava, rikkova ja traumatisoivakin kokemus, eikä sen jättämät jäljet varmasti ihan heti haalene. En usko, että ne koskaan täysin häviää, mutta ei tarvitsekaan.

Käynti itsessään meni joka tapauksessa hyvin. Lääkäri kutsui mut sisään, kysyi miten leikkaus ja toipuminen meni ja mitä kuuluu, ja sen jälkeen otin paidan pois ja hän totesi että leikkausjälkihän näyttää tosi hyvältä, rintakehä kokonaisuudessaan on hyvän muotoinen eikä siinä ole mitään korjattavaa. Puhuttiin arpia vaalentavista tuotteista joita voin halutessani käyttää, ja sen jälkeen puin paidan takaisin päälle.

Kerroin, että leikkaus oli mulle tosi hyvä kokemus jota edelleen muistelen lämmöllä, niin kuin muistelenkin. Lisäksi halusin antaa hyvää palautetta ja kiittää sekä tätä tänään tapaamaani kirurgia että oikeastaan kaikkea kohtaamaani henkilökuntaa sensitiivisestä kohtaamisesta ja siitä että mut nähtiin yksilönä, mitään bmi-rajoja ei tuijotettu sokeasti ja kartoitettiin mun kokonaisvaltaista hyvinvointia ja toimittiin sen edistämiseksi. Tuntui, että oli vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä kaikkea mitä olisin halunnut sanoa, mutta ehkä mä onnistuin sanomaan edes jotakin oikein.

Käynnistä jäi hyvä fiilis, ja lähdin sieltä tosi hyvillä mielin pois. Avauduin myös vähän siitä, miten tuo laihduttaminen, vaikka sitten tilastollisesti varmasti pienensikin leikkausriskejä, teki mun mielenterveydelle hallaa. Koin, että oli tärkeää että tulin kuulluksi myös tässä asiassa eikä mun sanomisia vaan lytätty. Loppuun lääkäri sitten totesikin, että nyt on ravintolat taas auki, älä enää mieti tällaisia asioita ja mene vaikka syömään jotain hyvää. Ihan pieni ja tavallaan normaali asia sanoa, mutta sillä oli mulle jotenkin ihan valtava merkitys. Se jotenkin päätti kaiken hienosti. Että nyt ei tartte enää stressata, pelätä ja ahdistua. Nyt saa vaan elää ja oon hyvä just näin.

Ja tosiaan, tämä nyt olikin sitten oikeastaan viimeinen prosessiin liittyvä käynti toistaiseksi, tuntuu jotenkin juhlalliselta. Hormonihoito mulla toki on loppuelämäni, ja sitä seuraillaan, mutta siihenkin liittyen seuraava käynti on kahden vuoden päästä hormonipolilla, ja sen jälkeen seuranta taitaa siirtyä ihan omaan terveyskeskukseen. Tuntuu hienolta että vihdoin oon tässä pisteessä. En ollut ajatellut, että tämä hetki olisi mulle jotenkin näin tärkeä ja merkityksellinen.

1,5 vuotta testoilla ja 4kk mastektomiasta

 Nyt helmikuun lopussa tuli kuluneeksi sekä 1,5 vuotta siitä kun aloitin testot että neljä kuukautta mastektomiasta. Oon koko prosessini ajan pyrkinyt dokumentoimaan tätä ihmeellistä matkaa paitsi kirjoittamalla, niin myös valokuvaamalla. Välillä tuntuu, ettei kuvaamisessa ole mitään järkeä, kun kaikki mahdolliset kuvausideat on jo käytetty, ja vaikka toki ajan saatossa olen paljon muuttunut, niin enää ei testojen tuomat muutokset ole kovin valtavia tai dramaattisia, ja siksi kuvat meinaa toistaa itse itseään. Tartuin kuitenkin kuvaushaasteeseen ajatellen, että vaikka sitten muutaman kuukauden välein kuvaisinkin näennäisesti hyvin samankaltaisia kuvia itsestäni, on sekin dokumentointia ja vaikkapa joskus vuosien päästä voi tuntua tärkeältä, että ne kuvat kuitenkin on olemassa.

Mulla oli tänään hyvä olla. Olin nukkunut hyvin, ulkona on keväistä ja paistaa aurinko, elämässä on moni asia valtavan hyvin. Kuvaaminen osoittautuikin tosi mukavaksi touhuksi tällä kertaa, kuvat tallentui kameran muistikortille varsin vaivattomasti.

Siirsin kuvat koneelle tarkempaa tarkastelua ja käsittelyä varten, ja jotenkin liikutuin. Valokuvat on ihan valtavan voimakas keino käsitellä asioita, tehdä näkyväksi itseä ja päästä kosketuksiin jonkin sellaisen kanssa, jonka olemassaoloa ei välttämättä muutoin havaitsisi ollenkaan. Nytkin kävi vähän niin. Tai siis kuvat onnistui kivasti, mutta sen lisäksi tuntui että ne teki näkyväksi jotakin sellaista jota en ollenkaan osaa laittaa sanoiksi. Ajatus kuvien taustalla mulla oli puhtaasti se, että haluaisin kuvata itseäni sellaisena kuin nyt olen.

Ensimmäisen vuoden ajan testojen aloittamisen jälkeen päivitin tänne testokuulumisia joka kuukausi. Aluksi muutokset olikin niin nopeatahtisia ja suuria, että kirjoitettavaa tuntui hyvin riittävän joka kuukausi, ja raportoin kaikesta mahdollisesta mielialoista karvankasvuun ja äänen madaltumiseen. Pikkuhiljaa muutokset tasaantui, eikä elämä ollut enää yhtä suurta muutosta. Tuli tasaisempi olo ja tuntui, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Ei se haitannut, koska tuntui myös siltä että nyt vihdoin onkin hyvä olla, en tarvitse enää enempää.

Mutta voi, olisinpa tiennyt. Tai kyllä mä tavallaan tiesin, tai olin kuullut muilta transihmisiltä, että vaikka ne radikaaleimmat ja huomattavimmat muutokset tapahtuu usein juuri silloin alussa, on paljon muutoksia vielä edessä. Olo tulee ihan eri tavalla tasaantumaan, parta (ja muutkin ihokarvat) jatkaa kasvuaan ja valloittavat uusia ihoalueita, kasvojen muoto miehistyy vielä pitkään ja siinä samalla elämä kuljettaa eteenpäin.

Testojen tuomat fyysiset muutokset on toki olleet ihan valtavia ja tärkeitä, niitä joita eniten odotin ja joiden tiesin vaikuttavan mun elämänlaatuun tosi paljon. Ja niinhän ne on tehneetkin.

Ennen testoja oli kuitenkin vaikea pistää sanoiksi sitä muutosta, joka on tuntunut kaikista korjaavimmalta. Tai kyllä mä koen, että esimerkiksi muutokset kehossa on kaikki korjanneet mua pala palalta. Niiden ansiosta mut on kuitenkin alettu aidosti näkemään omana itsenäni, miehenä, ja se on ollut se kaikista korjaavin kokemus. Se, että voin mennä paikkoihin ja tavata ihmisiä eikä mun tarvitse enää joka hetki pelätä ja ahdistua siitä etten tule nähdyksi.

Ennen prosessia mä olin aina tiennyt, että joku on pielessä. Kesti vuosia ennen kuin löysin oikeat sanat mun kokemukselle, ja vaikka löysin sanat, mulla kesti vielä pitkään siinä että osasin yhdistää ne itseeni ja uskalsin sanoa ne ääneen. Se levoton ja outo olo oli kuitenkin ollut mun elämässä läsnä aina. Niinäkin aikoina, kun oikeastaan kaikki elämässä oli näennäisesti hyvin ja koin olevani onnellinen, oli taustalla aina joku mun alaspäin vetävä voima, joku joka teki kaikesta levotonta ja epämääräistä. Odotin aina jotakin, mutten tiennyt mitä se oli.

Kun mä vihdoin aloitin oman transitioni; vaihdoin nimeni ja hakeuduin transpolille, mä en silti osannut yhdistää sitä levotonta oloa väärin nähdyksi tulemiseen ja sukupuoliristiriitaan. Ajattelin, että mulla ehkä on taustalla liikaa käsiteltäviä asioita, oon liian rikkinäinen. En uskaltanut ajatella, että korjausprosessi voisi kuitenkaan korjata sitä rikkinäisyyttä, vaikka koinkin sen ehdottomasti oikeaksi tieksi itselleni.

Ja ei, eihän se tietenkään ole korjannut kaikkia elämän osa-alueita tai parantanut sukupuolikokemukseen liittymättömiä traumoja. Samalla oon kuitenkin huomannut, että yllättävän moni asia liittyy jollakin tavalla sukupuolikokemukseen ja nähdyksi tulemiseen, ja yllättävän moni asia on prosessin myötä muuttunut ja helpottunut, vaikka alun perin olenkin saattanut ajatella ettei kaikella tuolla olisi mitään tekemistä tämän prosessin ja sukupuolen kanssa.

Jotenkin uskomattomalla tavalla se mun levottomuuden ja rikkinäisyyden kokemus on hiljalleen haalistunut tämän korjausprosessin myötä. Korjausprosessilla viitataan yleensä nimenomaan siihen, että korjataan tiettyjä asioita jotka kehossa tuntuu ihmisestä itsestään väärältä, mutta mä koen, että korjausprosessi on kaikessa rankkuudessaan myös korjannut mussa paljon enemmän kuin pelkästään mun kehon.

Muistan, kun sain transsukupuolisuusdiagnoosin, siitäkin tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja pystyin vihdoin hengittämään vähän vapaammin. Tiesin, että se diagnoosi olisi avain mut vapauttaviin hoitoihin, tiesin että se oli se tavoite jota kohti olin kulkenut. En mä silti silloin, enkä testoja aloittaessani enkä edes vielä vuosi sitten puoli vuotta testoilla oltuani, osannut ajatella, miten vapaa ihminen voi olla ja miten oikealta voi tuntua vain olla olemassa.

Vaikka testojen aloittamisesta on nyt kulunut puolitoista vuotta, on mastektomiasta aikaa kuitenkin vain muutama kuukausi. Vaikka testot on parantaneet mun elämänlaatua huomattavasti, ja niin kauan kuin pidän vaatteet päällä, on huomattavimmat muutokset ulkonäössä nimenomaan testojen ansiota, olin mä tietyllä tavalla vielä tosi riippuvainen muista ja valmis taistelemaan aina siihen asti kun pääsin mastektomiaan. Ainaisessa taisteluvalmiudessa oleminen on raskasta, niin kuin on myös se, että tietää elämänsä riippuvan muista ihmisistä joita ei henkilökohtaisesti edes tunne.

Kun mastektomia oli ohi, mä pystyin vihdoin hengittämään vapaasti; niin fyysisesti kuin henkisestikin. Silloin tuntui, että olin kulkenut sen korkeimman ylitettävän esteen yli, vihdoin, ja päässyt perille. Perille sinne, missä saan vain olla, sinne missä saan olla vapaa ja elää. Musta oikeasti tuntui silloin, että mun koko maailma oli muuttunut, ja olihan se. Yhtäkkiä kaikessa oli uudet värit.

Prosessin aikana tärkeimmiksi voimavaroja tuoviksi tekijöiksi muodostuivat sellaiset turvalliset tilat, joissa sai olla oma itsensä. Tällaisia oli esimerkiksi vertaistukiryhmät, oma koti ja mut omana itsenäni näkevien läheisten seura. Edelleen koen, että nuo asiat ja ihmiset ovat tärkeitä, enkä mä edelleenkään koe kaikkia paikkoja tai ihmisiä itselleni turvallisiksi. Siitä huolimatta koen, että prosessin myötä monet esteet ei enää ole esteitä. Kun ennen pystyin toteuttamaan vapauttani vain rajatuissa tiloissa, on monet rajat nykyään ylitettävissä tai jopa kokonaan hävinneet.

Kävin uimassa!

Mulla oli viime maanantaina hormonipoliaika, ja koska mun hormonipoli on Tampereella, niin päätin lähteä matkaan jo sunnuntaina ja olla yötä hotellissa. Valitsin hotellin sijainnin ja hinnan perusteella, ja vähän myös siksi että mun valitsemassa hotellissa sattui olemaan kylpylä. Päätin, että haluan mennä pitkästä aikaa uimaan, ja mun tilaamat käyttöoikeusmerkitkin tuli postissa juuri edeltävällä viikolla ennen reissua. 

Uiminen nimenomaan uimahallissa tai kylpylässä on ollut asia, jonka toteuttamisesta oon haaveillut pitkään. Tavallaan oon miettiny, että en mä varmaan koskaan pääse siihen pisteeseen että mulle ois ok mennä uimaan, koska tähänastisessa elämässä se ei todellakaan oo ollut sitä. Ajatus uima-asussa näyttäytymisestä sekä jaetuista suihku- ja pukutiloista on tuntunut täysin mahdottomalta. Olin kuitenkin päättänyt, että sitten kun mastektomia on ohi, niin mä menen uimaan. Samalla mun oli kuitenkin vaikea uskoa että oikeasti uskaltaisin toteuttaa tuon haaveen.

Mutta niin mä sitten vaan kuitenkin tein. Hotelliin sisäänkirjauduttuani vaihdoin huoneessa uimahousut jalkaan, vedin vaatteet päälle ja lähdin kohti kylpyläosastoa. Siellä oli kaikille omat yksityiset pukukopit joissa pystyi vaihtamaan uima-asun/kylpytakin päälle (tämän olisi toki voinut tehdä kyllä jo hotellihuoneessakin, mutta musta ei tuntunut oikein mukavalta liikkua kylpytakissa pitkin hotellin käytäviä ja aulaa) ja sen jälkeen omat tavarat jätettiin lukolliseen kaappiin ja avain otettiin ovesta tietenkin mukaan. Tästä jatkettiin matkaa sukupuolitettuihin suihku- ja saunatiloihin.

Mulla oli tosiaan mukanani tuo sininen ranneke, joka on siis käyttöoikeusmerkki. Se oikeuttaa kantajansa uima-asun päällä pitämiseen myös pesutiloissa. Suurin osa ihmisistä ei tokikaan varmaan merkin tarkoitusta tiedä, tai edes osaa kiinnittää siihen sen ihmeempää huomiota, mutta itselle se oli kuitenkin tosi tärkeä, koska tarvittaessa sillä olisi voinut sitten osoittaa syyn sille miksi pitää uimahousuja jalassa vaikkapa saunassa kuitenkaan kertomatta sen tarkempia henkilökohtaisia syitä.

Ensimmäisellä kerralla kun astuin suihkutilaan, ei siellä onneksi ollut ketään muuta mun lisäksi. Suihkut oli sijoitettu seinässä oleviin syvennyksiin, mikä tarjosi vähän lisää yksityisyyttä ja tuntui tosi tärkeältä. Saunassakin sain tämän ensimmäisen kerran olla yksin. Kun sitten lopulta seisoin allasosastolle vievän oviaukon kohdalla, pysähdyin hetkeksi, totesin itselleni että "sä pystyt siihen", vedin syvään henkeä ja astuin allasosaston puolelle. Löysin tieni uima-altaaseen, ja kaikki oli hyvin. Olin vihdoin tehnyt juuri sen mistä olin vuosia haaveillut, ja olin tosi ylpeä itsestäni, tuli ihan herkistynyt olo.

Vesi on mun mielestä ihana elementti. En ole kovin hyvä uimaan, mutta viihdyn vedessä tosi hyvin, ja kyllä mä pinnalla pysyn jos täytyy. Vesi on esim. suihkussa auttanut mua myös kehodysforiaan, ja jos pahimpina dysforia-aikoina olisi ollut mahdollisuus uimiseen, niin mä olisin varmasti saanut siitäkin paljon apua olooni. Sitä mahdollisuutta ei silloin ollut, mutta tuntuu tärkeältä että nyt mulla vihdoin on se mahdollisuus samalla tavalla kuin muillakin.

Loppujen lopuksi taisin käydä saunassa ja uimassa yhteensä kolme kertaa aina vuorotellen. Seuraavilla kerroilla saunassa ja suihkutiloissa oli muutakin porukkaa, mutta kaikki meni tosi hyvin. En kokenut, että kukaan olisi tuijottanut mua tai esim. mun arpia mitenkään ihmetellen. Toki joku saattoi pohtia mistä tuollaiset arvet on tulleet, mutta itse en kokenut mitään tilannetta vaikeaksi tai kiusalliseksi. Eniten mua harmitti se, että piti pitää uimahousut jalassa saunassa, kun mielelläni olisin ottanut ne pois kuten kaikki muutkin. Välillä oli olo, että miksen mä vaan voisi olla ilman uikkareita, vaikka syyhän on aika selvä.

Kaiken kaikkiaan uiminen oli siis tosi hyvä kokemus, ja mulle itselleni henkilökohtaisesti tosi tärkeä. Tuli sellainen olo, että vihdoin mä pystyin tekemään tämän asian samalla tavalla kuin muutkin, vihdoin oon tässä. Jotenkin uimahallissa käyminen oli vaan valtavan tärkeä merkkipaalu mulle.

Kutsunnat

Mulla oli viime keskiviikkona kutsunnat, ja ajattelin, että tuun kertomaan tännekin miten ne meni ja mitä kutsunnat ylipäätään näin poikkeusaikana piti sisällään. Etukäteen tuntui, etten oikein löytänyt mistään tietoa siitä mitä kutsunnat ihan oikeasti sisältäisi, varsinkaan siinä tapauksessa että hakeutuu siviilipalvelukseen. Sain kutsuntakirjeeni postissa viime syksynä, ja toisen samanlaisen alkuvuodesta. Molempien mukana kerrottiin kutsuntojen ajankohta sekä paikka, minkä lisäksi mukana tuli täytettävä kysely. Mitään vaihtoehtoa siviilipalveluksesta ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa edes annettu, mikä tuntui musta vähän oudolta. Tai siis ikään kuin oletettiin että kaikki olisivat kiinnostuneita asepalveluksesta.

No, aluetoimistolle vei mun tie kuitenkin viime keskiviikkoaamuna, ja mukaan tarvitsi henkilöllisyystodistuksen sekä sen täytetyn kaavakkeen. Mun henkkarit oli menneet vuodenvaihteessa vanhaksi, koska en ollut saanut haettua uutta passia kun täytin viime vuonna 28 vuotta ja olin asevelvollinen. Heti kutsuntojen jälkeen pistin tilaukseen uudet henkkarit.

Aluetoimistolle jonotettiin ulkona koronatilanteen vuoksi, ja kolme henkilöä pääsi kerrallaan sisälle ilmoittautumaan. Ovella piti desinfioida kädet ja pistää maski naamaan jos ei jo ollut, aika perusmeininki siis. Ilmoittautumispöydän takaa sai mukaan alla näkyvät paperit, eli tietoa kutsunnoista ja asepalveluksesta sekä sen vaihtoehdoista, ja lisäksi tuollaisen paperinivaskan terveystietokaavakkeita, jotka tarvitsi mukaan lääkärintarkastukseen. Tämän jälkeen kiivettiin pari kerrosta ylöspäin, jossa meidät ohjattiin turvavälein istumaan huoneeseen kymmenen hengen ryhmään. Tämän ryhmän kanssa sitten siirryttiin huoneesta toiseen, eli jonotettiin. Lopulta päästiin lääkärintarkastukseen yksi kerrallaan.

Lääkärintarkastus jännitti mua etukäteen, koska en oikein tiennyt mitä siltä pitäisi odottaa. Käytännössä lääkärintarkastus oli lyhyt keskusteluhetki. Lääkäri kysyi multa miten mulla menee ja mitä kuuluu, ja lisäksi että tunnenko itseni terveeksi ja onko mulla jotain sairauksia tms. Kerroin että mulla on paniikkihäiriö ja oon transsukupuolinen. Lääkäri kertoi mulle, että mulla olisi transdiagnoosin avulla mahdollisuus vapautukseen, mihin sanoin, että en halua vapautusta.

Ylipäätään lääkäri oli ihan tosi hyvin kartalla asioista ja kohtasi mut tosi hyvin. Tilanne oli oikeasti tosi rento, vaikka olin etukäteen pelännyt että se olisi kaikkea muuta. Olin erityisen onnellinen siitä, miten hyvin lääkäri näytti tietävän transsukupuolisuuteen liittyvistä asioista, ja miten hän suhtautui siihen tosi luontevasti.

Tarkastus päättyi siihen, että lääkäri määritti mulle palvelukelpoisuusluokan, ja hän itse asiassa sanoi vielä, että ottaisivat mut mielellään asepalvelukseen, mutta ilmaisin siis toki että oon hakeutumassa sivariin. Tämän jälkeen sainkin jo lähteä, ja koko tapaaminen kesti ehkä 5-10 minuuttia.

Lääkärintarkastuksen jälkeen oli ohjelmassa käydä vielä kutsuntalautakunnan edessä, mutta sitä ennen hain sivupöydältä siviilipalvelushakemuksen ja täytin sen. Olin lukenut etukäteen jotain pelottelutarinoita siitä miten sivariin hakeutumisesta olisi tehty jotenkin hankalaa ja paperi pitäisi hakea kaikkien edessä, mutta siellä se oli missä kaikki muutkin infolappuset ja paperit, ja sen olisi voinut myös tulostaa ja täyttää etukäteen. Lisäksi mulle kerrottiin kyllä mistä paperit löytyy ja siviilipalveluksesta oli tietoa myös infolehtisessä jonka sai ilmoittautumisen yhteydessä.

Kutsuntalautakunnan eteen meneminen kuulostaa pelottavalta, mutta käytännössä siis yksitellen mentiin huoneeseen, jossa istui kaksi ihmistä pleksin takana. Toinen naputti tietokoneelle mun hetun kun toinen saneli sen. Olin ojentanut samassa kasassa muiden papereiden kanssa myös tuon siviilipalvelushakemuksen, joten he vaan totesivat mun hakeutuvan sivariin, ja ilmoittivat mun olevan siitä hetkestä eteenpäin siviilipalvelusvelvollinen asevelvollisen sijaan. Muhun kuulemma otetaan lähiviikkoina yhteyttä siviilipalveluskeskuksesta. Tämän jälkeen mä sainkin jo lähteä kotiin.

Olin oikeasti positiivisesti yllättynyt siitä miten hyvin mun kutsunnat meni. Tai siis jännitin tosi paljon etukäteen, mutta loppujen lopuksi tuntui että muhun suhtauduttiin kuin kehen tahansa muuhunkin kutsuntoihin osallistuvaan, sain olla mies muiden joukossa, ja se oli mulle valtavan tärkeä kokemus. Nyt sitten alan vaan miettimään minkälaiseen paikkaan haluaisin siviilipalvelukseen!

3kk mastektomiasta

Tänään tuli kuluneeksi tasan kolme kuukautta mun leikkauksesta. Se tuntuu jotenkin suurelta etapilta; puolet puolesta vuodesta. Mun parantuminen on sujunut uskomattoman hyvin koko ajan. Heti leikkauspäivästä lähtien kaikki meni suunnitelmien mukaan; leikkaus sujui hyvin, mulla ei ollut kipuja, paraneminen eteni kuten kuuluikin ja nyt tuntuu hassulta edes ajatella että vielä kolme kuukautta ja yksi päivä sitten leikkausta ei oltu vielä edes tehty.

Vaikka kaikki meni hyvin ja mulla on ollut hyvä olla niin fyysisesti kuin henkisestikin koko ajan leikkaukseen sekä paranemiseen liittyen, on tämä kuitenkin ollut varsin tunteikas prosessi. Musta tuntuu, että oon tosi usein kirjoittanut siitä, miten en edes osaa laittaa tunteitani sanoiksi, miten kaikki tämä mitä koen on jotenkin niin suurta ja elintärkeää että sen sanoittaminen on vaikeaa.

Mulla on heti leikkauksesta lähtien ollut sellainen olo, että tämä rintakehä on tosi oma. En oo kokenut mitään vierauden tunnetta sitä kohtaan, vaikka olin senkin kaltaisiin tunteisiin leikkauksen jälkeen varautunut. Oon ollut täynnä niin suurta onnea, että on tuntunut ettei se tunne mahdu muhun, ja oon kokenut oloni niin oikeaksi ja kokonaiseksi etten ole osannut selittää sitä. Vaikka kaikki on tuntunut oikealta ja mun on ollut hyvä olla, on mulla edelleen myös totuttelemista kaikkeen siihen mitä tämä uusi rintakehä mulle mahdollistaa.

Uudet mahdollisuudet on tietenkin hyvä asia. On ihanaa tietää, että ensi kesänä voin mennä uimaan, ja on uskomatonta tajuta, että tämä leikkaus antoi mulle mahdollisuuden aloittaa kokopäivätyöt tammikuun alussa. Saatan yhtäkkiä havahtua siihen, että mun ei tarvitsekaan valmistautua kotoa poislähtöön pitkää aikaa binderiin sulloutuen tai saatan iloita siitä miten helppoa on kun voi kävellä ja olla liikenteessä ihan niin kauan kuin oikeasti jaksaa, ei niin kauaa kuin jatkuva bindauskipu juuri ja juuri antaa myöten.

Samalla tässä on aika paljon kaikkea uutta, kaikkea niin ihanaa, että välillä musta tuntuu että pakahdun. Tuntuu, että haluaisin pysähtyä, kellua paidatta jossain veden pinnalla ja ajatella tätä kaikkea hyvän tovin vailla velvollisuuksia mistään muusta. Joskus mahdollisuuksia on pulpunnut jostain mielen syövereistä niin paljon, että niiden mukana on ollut vaikea pysyä ja kaikki on tuntunut ylitsevuotavalta. Ihanalta, mutta ylitsevuotavalta, ja se on joskus ollut aika paljon. Enkä halua että kukaan käsittää väärin; oon kokenut elämäni suurimpia onnentunteita ja aivan varmasti nauttinut siitä. Mutta niin mahtava kuin tämä matka onkin ollut, on vahvojen tunteiden, onnellistenkin, ryöpytyksessä oleminen omalla tavallaan uuvuttavaa.

Siksi olen iloinen siitä että aika kuluu ja sen myötä elämä tasaantuu. Ilo pirskahtelee arkipäiviin kun muistan työpaikalla lasten kanssa juostessa että voin oikeasti juosta ihan niin paljon kuin haluan tai kun vaihdan yöpaidan päälle iltaisin ja nukahdan käsi juuri oikealta tuntuvan rintakehäni päällä. Olen kiitollinen siitä että voin hengittää syvään eikä peiliin katsominen enää ahdista. Ihan viimeisten päivien aikana olen iloinnut erityisesti siitä, että kun kuljetan sormeani rintakehän pitkiä arpia pitkin, tunnen itseni tosi kokonaiseksi. Monta kertaa kuluneiden vuosien aikana oon miettinyt, miten mut pitää rikkoa, jotta mut voidaan korjata kasaan. Nyt mä vihdoin olen tässä.

jos voisin

karkaisin kaupungin taivaalle

vapaaksi olemaan totta

antaisin minuudelle äänen

uuden vihdoin löydetyn

keräisin kadonneet palaset

kasaisin niistä korjatun

näkisitkö silloin minut

kaikilta säröiltäni

näkisitkö minut 

(Joonatan 01/2018)

Mä kirjoitin tuon runon kolme vuotta sitten. Oikeesti, kolme vuotta. Ja nyt mä vihdoin olen tässä.