Partapäivitys

 Kuten varmaan jokainen tätä blogia seurannut tietää, olen mä aika aktiivisesti tallentanut prosessiani valokuva- ja videomuotoon. Tahti on kyllä vähän hiljentynyt sitä mukaa kun testojen aloittamisesta on kulunut yhä pidempi ja pidempi aika, mutta kyllä mä edelleen puolivuosittain pyrin kuvaamaan testovideoita ja aina välillä silloin kun siltä tuntuu myös kuvaamaan erilaisia muutosia.

Yksi asia, joka edelleen tuntuu olevan muutoksen alla, on ihokarvat, myös parta. Olen hetki hetkeltä yhä edelleen karvaisempi ja karvaisempi. Ei se mua varsinaisesti haittaa, mutta esimerkiksi selkä- ja käsivarsikarvoitus on nyt sellaisella tasolla, että riittäisikin toisaalta jo. Parran kasvusta oon kuitenkin tosi onnellinen edelleen, ja se saa mieluusti jatkua tulevaisuudessakin! (tai siis toki oon ihan iloinen muistakin ihokarvoista, mutta niiden suhteen mulla ei enää ole erityisiä toiveita)

Jotenkin olin ajatellut, että ei tässä nyt vaikkapa vuodessa ole enää tapahtunut mitään kovin ihmeellistä testomuutosten suhteen. Tai ajattelin, että toki piirteet maskulinisoituu tässä vielä vuosikausien ajan hiljakseen, mutta yllätyin todella kun ihan huvikseni otin partavertailukuvan ja katsoin sitä vierekkäin vuosi ja kaksi sitten otettujen kuvien kanssa. Partaa olikin tullut varsin paljon lisää!

Oon tosi iloinen mun parrasta ja siitä, että olen tässä asiassa saanut omien toiveideni mukaiset geenit. Parta on asia, jonka kasvulle ei ihan hirveästi voi mitään, sen joko saa tai ei. Ja tämä pätee toki siis myös cismiehiin. Toki on aineita joilla voi yrittää vaikuttaa parrankasvuun ja pyrkiä edistämään sitä, mutta siitä huolimatta toisille vaan kasvaa parta ja toisille välttämättä taas ei.

Joka tapauksessa, olen iloinen siitä että mä selkeästi olen sellainen jolle parta kasvaa. Ja toki kaikki muutkin ihokarvat sen mukana, kuten tuosta alimmasta kuvasta voi ehkä vähän nähdä. Tuo vuoden 2019 kuva on otettu juurikin syksyllä, eli oon siinä ollut noin 2kk testoilla. Vuoden 2020 on otettu aika tasan vuotta myöhemmin, ja tämän vuoden kuva siitä taas vuoden eteenpäin. Onhan tuossa nyt ihan selkeä muutos viime vuoteenkin nähden!

9kk mastektomiasta

 Mun bloginkirjoitus on vähän jäänyt, osittain siksi etten oikein tiedä mistä olisin kirjoittanut, ja osittain siksi että tuntuu että on ollut ihan hirveästi tekemistä eikä tarpeeksi vapaa-aikaa. Kesä on mulla mennyt pitkälti töissä, joskin juhannusviikolla pidin vapaata ja oltiin reissussa. Huomenna mulla on viimeinen työpäivä, ja sen jälkeen pidän taas muutaman viikon lomaa, minkä jälkeen suuntana olisi sivari! Siitä voisinkin sitten kirjoitella enemmän.

Tänään halusin kuitenkin tulla puhumaan mastektomiasta. Tai lähinnä ehkä jakamaan taas vaihteeksi kuvia nyt kun leikkauspäivästä on tasan yhdeksän kuukautta aikaa. Jollakin tavalla tällaiset päivämäärät tuntuu tärkeiltä, silloin tulee ajatuksissa erityisesti palattua taaksepäin. Tänäänkin oon esimerkiksi selannut mun instastooreja leikkauspäivältä ja lukenut "moi kaikki on kunnossa, olen jo potilashotellilla" -viestejä joita oon lähetellyt esimerkiksi perheenjäsenille tai ystäville leikkauksen jälkeen.

Muistelen kyllä edelleen leikkauspäivää hyvillä mielin ja palaan ajatuksissani siihen mielelläni. Leikkaus oli hyvä kokemus ihan kokonaisuudessaan, ja siitä olen edelleen kiitollinen ja iloinen. Olen edelleen sitä mieltä, että leikkauspäivä oli myös mun elämän paras päivä jollakin tapaa. Leikkauskokemukset on tietenkin eri ihmisille tosi erilaisia, mutta mulle tuo päivä oli täynnä onnellisuutta ja hyviä tunteita, mulla ei ollut kipuja eikä mua pelottanut, vaan mieli oli tosi rauhallinen. Ihmiset ympärillä oli mukavia, sain hyvää ruokaa ja olin vaan täynnä ylitsepursuavaa onnea ja vapautta.

Kuten olen varmasti aiemminkin sanonut, paransi mastektomia mun elämänlaatua välittömästi ihan huomattavasti, ja mitä pidemmälle paraneminen eteni, sitä parempaa elämästä tuli. Nyt oon tavallaan jo aika tottunut siihen että mulla on omalta tuntuva rintakehä, tavallaan tuntuu että mulla olisi ollut tällainen rintakehä aina, mutta samalla koen sellaisia ylitsepursuavia ilon hetkiä kun vaikka ostan vaatteita, kokeilen kädellä rintakehää tai käyn uimassa.

On varmaan mahdotonta alkaa listaamaan mihin kaikkeen mastektomia mun elämässä on vaikuttanut, koska se vaikuttaa vähintäänkin välillisesti melkein kaikkeen. Koska en enää bindaa ja kärsi sen seurauksena kauheista kivuista, voin tehdä paljon enemmän asioita ja jaksan paremmin. Esimerkiksi töitä en olisi tässä mittakaavassa mitenkään vielä vuosi sitten voinut tehdä kuin nyt teen, ja se tuntuu jopa jotenkin hurjalta.

Koin koko ajan, että mun paraneminen eteni hyvin ja aika nopeasti. Mitään komplikaatioita ei tullut, mulla ei tosiaan ollut kipuja missään vaiheessa ja kaikki meni varsin mallikkaasti. Teippailin arpia vain pari kuukautta, koska iho reagoi teippiin huonosti, ja nyt keväällä olen rasvannut arpia sellaisella arpigeelillä. Muuten kaikki on mennyt pitkälti omalla painollaan.

Alkuun oli vaikeaa uskaltaa nukkua kyljellään tai vatsallaan, ja muistan vielä tammikuussa töitä aloitellessani, että ylähyllyille oli vaikea kurotella ja leikkaushaava pintapuolisesti vielä aukesikin toisella työviikolla tammikuussa. Nyt tuollaisia asioita ei yhtään enää tarvitse miettiä, ja vihdoin uskallan myös itse luottaa siihen että rintakehä pysyy kasassa vaikka kurottelisin ja venyttelisin miten. Se on ihana tunne.

Laitan tähän loppuun vielä tällaisen tekemäni vertailukollaasin arpien paranemisesta. Siitä näkee myös kivasti sen miten rintakarvan määrä lisääntyy hitaasti mutta varmasti. :D Arvet on tosiaan lähteneet vaalenemaan varsin kivasti mun mielestä, mutta pitkäänhän ne vielä kokee jonkinlaista muutosta ja haalenee ajan kanssa.

1,5 vuotta testoilla ja 4kk mastektomiasta

 Nyt helmikuun lopussa tuli kuluneeksi sekä 1,5 vuotta siitä kun aloitin testot että neljä kuukautta mastektomiasta. Oon koko prosessini ajan pyrkinyt dokumentoimaan tätä ihmeellistä matkaa paitsi kirjoittamalla, niin myös valokuvaamalla. Välillä tuntuu, ettei kuvaamisessa ole mitään järkeä, kun kaikki mahdolliset kuvausideat on jo käytetty, ja vaikka toki ajan saatossa olen paljon muuttunut, niin enää ei testojen tuomat muutokset ole kovin valtavia tai dramaattisia, ja siksi kuvat meinaa toistaa itse itseään. Tartuin kuitenkin kuvaushaasteeseen ajatellen, että vaikka sitten muutaman kuukauden välein kuvaisinkin näennäisesti hyvin samankaltaisia kuvia itsestäni, on sekin dokumentointia ja vaikkapa joskus vuosien päästä voi tuntua tärkeältä, että ne kuvat kuitenkin on olemassa.

Mulla oli tänään hyvä olla. Olin nukkunut hyvin, ulkona on keväistä ja paistaa aurinko, elämässä on moni asia valtavan hyvin. Kuvaaminen osoittautuikin tosi mukavaksi touhuksi tällä kertaa, kuvat tallentui kameran muistikortille varsin vaivattomasti.

Siirsin kuvat koneelle tarkempaa tarkastelua ja käsittelyä varten, ja jotenkin liikutuin. Valokuvat on ihan valtavan voimakas keino käsitellä asioita, tehdä näkyväksi itseä ja päästä kosketuksiin jonkin sellaisen kanssa, jonka olemassaoloa ei välttämättä muutoin havaitsisi ollenkaan. Nytkin kävi vähän niin. Tai siis kuvat onnistui kivasti, mutta sen lisäksi tuntui että ne teki näkyväksi jotakin sellaista jota en ollenkaan osaa laittaa sanoiksi. Ajatus kuvien taustalla mulla oli puhtaasti se, että haluaisin kuvata itseäni sellaisena kuin nyt olen.

Ensimmäisen vuoden ajan testojen aloittamisen jälkeen päivitin tänne testokuulumisia joka kuukausi. Aluksi muutokset olikin niin nopeatahtisia ja suuria, että kirjoitettavaa tuntui hyvin riittävän joka kuukausi, ja raportoin kaikesta mahdollisesta mielialoista karvankasvuun ja äänen madaltumiseen. Pikkuhiljaa muutokset tasaantui, eikä elämä ollut enää yhtä suurta muutosta. Tuli tasaisempi olo ja tuntui, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Ei se haitannut, koska tuntui myös siltä että nyt vihdoin onkin hyvä olla, en tarvitse enää enempää.

Mutta voi, olisinpa tiennyt. Tai kyllä mä tavallaan tiesin, tai olin kuullut muilta transihmisiltä, että vaikka ne radikaaleimmat ja huomattavimmat muutokset tapahtuu usein juuri silloin alussa, on paljon muutoksia vielä edessä. Olo tulee ihan eri tavalla tasaantumaan, parta (ja muutkin ihokarvat) jatkaa kasvuaan ja valloittavat uusia ihoalueita, kasvojen muoto miehistyy vielä pitkään ja siinä samalla elämä kuljettaa eteenpäin.

Testojen tuomat fyysiset muutokset on toki olleet ihan valtavia ja tärkeitä, niitä joita eniten odotin ja joiden tiesin vaikuttavan mun elämänlaatuun tosi paljon. Ja niinhän ne on tehneetkin.

Ennen testoja oli kuitenkin vaikea pistää sanoiksi sitä muutosta, joka on tuntunut kaikista korjaavimmalta. Tai kyllä mä koen, että esimerkiksi muutokset kehossa on kaikki korjanneet mua pala palalta. Niiden ansiosta mut on kuitenkin alettu aidosti näkemään omana itsenäni, miehenä, ja se on ollut se kaikista korjaavin kokemus. Se, että voin mennä paikkoihin ja tavata ihmisiä eikä mun tarvitse enää joka hetki pelätä ja ahdistua siitä etten tule nähdyksi.

Ennen prosessia mä olin aina tiennyt, että joku on pielessä. Kesti vuosia ennen kuin löysin oikeat sanat mun kokemukselle, ja vaikka löysin sanat, mulla kesti vielä pitkään siinä että osasin yhdistää ne itseeni ja uskalsin sanoa ne ääneen. Se levoton ja outo olo oli kuitenkin ollut mun elämässä läsnä aina. Niinäkin aikoina, kun oikeastaan kaikki elämässä oli näennäisesti hyvin ja koin olevani onnellinen, oli taustalla aina joku mun alaspäin vetävä voima, joku joka teki kaikesta levotonta ja epämääräistä. Odotin aina jotakin, mutten tiennyt mitä se oli.

Kun mä vihdoin aloitin oman transitioni; vaihdoin nimeni ja hakeuduin transpolille, mä en silti osannut yhdistää sitä levotonta oloa väärin nähdyksi tulemiseen ja sukupuoliristiriitaan. Ajattelin, että mulla ehkä on taustalla liikaa käsiteltäviä asioita, oon liian rikkinäinen. En uskaltanut ajatella, että korjausprosessi voisi kuitenkaan korjata sitä rikkinäisyyttä, vaikka koinkin sen ehdottomasti oikeaksi tieksi itselleni.

Ja ei, eihän se tietenkään ole korjannut kaikkia elämän osa-alueita tai parantanut sukupuolikokemukseen liittymättömiä traumoja. Samalla oon kuitenkin huomannut, että yllättävän moni asia liittyy jollakin tavalla sukupuolikokemukseen ja nähdyksi tulemiseen, ja yllättävän moni asia on prosessin myötä muuttunut ja helpottunut, vaikka alun perin olenkin saattanut ajatella ettei kaikella tuolla olisi mitään tekemistä tämän prosessin ja sukupuolen kanssa.

Jotenkin uskomattomalla tavalla se mun levottomuuden ja rikkinäisyyden kokemus on hiljalleen haalistunut tämän korjausprosessin myötä. Korjausprosessilla viitataan yleensä nimenomaan siihen, että korjataan tiettyjä asioita jotka kehossa tuntuu ihmisestä itsestään väärältä, mutta mä koen, että korjausprosessi on kaikessa rankkuudessaan myös korjannut mussa paljon enemmän kuin pelkästään mun kehon.

Muistan, kun sain transsukupuolisuusdiagnoosin, siitäkin tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja pystyin vihdoin hengittämään vähän vapaammin. Tiesin, että se diagnoosi olisi avain mut vapauttaviin hoitoihin, tiesin että se oli se tavoite jota kohti olin kulkenut. En mä silti silloin, enkä testoja aloittaessani enkä edes vielä vuosi sitten puoli vuotta testoilla oltuani, osannut ajatella, miten vapaa ihminen voi olla ja miten oikealta voi tuntua vain olla olemassa.

Vaikka testojen aloittamisesta on nyt kulunut puolitoista vuotta, on mastektomiasta aikaa kuitenkin vain muutama kuukausi. Vaikka testot on parantaneet mun elämänlaatua huomattavasti, ja niin kauan kuin pidän vaatteet päällä, on huomattavimmat muutokset ulkonäössä nimenomaan testojen ansiota, olin mä tietyllä tavalla vielä tosi riippuvainen muista ja valmis taistelemaan aina siihen asti kun pääsin mastektomiaan. Ainaisessa taisteluvalmiudessa oleminen on raskasta, niin kuin on myös se, että tietää elämänsä riippuvan muista ihmisistä joita ei henkilökohtaisesti edes tunne.

Kun mastektomia oli ohi, mä pystyin vihdoin hengittämään vapaasti; niin fyysisesti kuin henkisestikin. Silloin tuntui, että olin kulkenut sen korkeimman ylitettävän esteen yli, vihdoin, ja päässyt perille. Perille sinne, missä saan vain olla, sinne missä saan olla vapaa ja elää. Musta oikeasti tuntui silloin, että mun koko maailma oli muuttunut, ja olihan se. Yhtäkkiä kaikessa oli uudet värit.

Prosessin aikana tärkeimmiksi voimavaroja tuoviksi tekijöiksi muodostuivat sellaiset turvalliset tilat, joissa sai olla oma itsensä. Tällaisia oli esimerkiksi vertaistukiryhmät, oma koti ja mut omana itsenäni näkevien läheisten seura. Edelleen koen, että nuo asiat ja ihmiset ovat tärkeitä, enkä mä edelleenkään koe kaikkia paikkoja tai ihmisiä itselleni turvallisiksi. Siitä huolimatta koen, että prosessin myötä monet esteet ei enää ole esteitä. Kun ennen pystyin toteuttamaan vapauttani vain rajatuissa tiloissa, on monet rajat nykyään ylitettävissä tai jopa kokonaan hävinneet.

Vertailukuvia

Viime päivinä on tullut tehtyä pari vertailukuvaa ja ajattelin, että miksipä en jakaisi näitä täälläkin. Ensimmäisen tein yhteen Facebookin vertaistukiryhmään, kun ihmiset jakoi siellä kuviaan ennen testoja ja nykytilanteessa. Olin iloinen kun löysin noin samankaltaisen kuvan. Koska kyllähän mut nyt selkeästi samaksi ihmiseksi tunnistaa. Ja silti muutos on ainakin mun mielestä varsin suuri.

Jotenkin sitä ehkä itse näkee näissä kuvissa myös kaiken sen mitä siellä taustalla on ollut. Mikä elämäntilanne on tuon ensimmäisen kuvan ottamisen aikaan ollut, missä oon prosessini suhteen tuossa mennyt jne. Tuntuu uskomattomalta katsoa tuota minua.

Tuo kuva on siis otettu keväällä 2018. Olin käynyt muutamia käyntejä transpolilla ja olin muuttamassa Helsinkiin. Olin tosi iloinen siitä että olin oivaltanut kuka olin ja että prosessi transpolilla eteni, mutta samalla voin tosi huonosti, kehodysforia oli pahaa ja mun oli usein tosi vaikea ja paha olla. Edessäpäin oleva tie näytti raskaalta ja pelottavan pitkältä. Onneksi en silloin tiennyt miten raskas ja pitkä se olisi. Tunnen valtavaa suojelunhalua ja sympatiaa tuota "vanhaa minää" kohtaan. Totta kai mä olen sama ihminen edelleen, mulla on samat arvot, kiinnostuksenkohteet ja luonne, mutta samalla musta tuntuu että niin paljon on vaan muuttunut.

Ja tuo toinen kuva sitten. Se on otettu viime viikolla, ihan vaan koska ulkona oli hyvä valo ja halusin uuden profiilikuvan Facebookkiin. Sen lisäksi että musta on ihanaa nähdä mun parta ja miehistyneet kasvonpiirteet, niin musta on ihanaa myös tajuta että niin, tuo oikeasti vihdoin olen minä. Joku sellainen rauha ja onnellisuus paistaa mun silmistä. Oon sanonut tätä varmasti paljon viime aikoina, mutta jotenkin on vaan uskomattoman helpottavaa, kun vihdoin tiedän, että vaikka mitä tapahtuisi, niin tätä kuka ja mitä mä olen ei enää viedä multa pois. Mulla on pysyvästi parta, pysyvästi matala ääni, testosteronikorvaushoito joka jatkuu läpi elämän, litteä rintakehä ja mun juridinen sukupuoli on mies. Tämä prosessi ja mun matka omaksi itsekseni on ehdottomasti suurin asia jota koskaan olen saavuttanut. 

Ja sitten taas vaihteeksi vähän partakuvia. :D

Instagram muistutti mulle lauantaina tasan vuotta aikaisemmin otetusta partakuvasta. Olin silloin ollut kolme kuukautta testoilla, ja olin tosi iloinen siitä miten paljon mun parta oli lähtenyt kasvamaan. Ja siis olihan se oikeasti huikea siihen nähden että olin ollut vasta kolme kuukautta testoilla. Mun partahan toki kasvoi jo ennen testoja, en edelleenkään tiedä miksi, joten sillä oli kyllä aika hyvä pohja lähteä kasvamaan heti kun aloitin testot.

Alapuolella on sitten lauantaina otettu kuva. Vartavasten parrasta salamalla otettu kuva tekee siitä toki ehkä vähän tuuheamman näköisen kuin mitä se on muissa kuvissa/oikeassa elämässä, mutta toisaalta niinhän tuo edellinenkin kuva on otettu salamalla, joten sikäli nämä on kyllä ihan vertailukelpoiset.

Ja siis joo... Huh! Vähänkö mulla on partaa! Ja oon siitä vaan niin onnellinen! (ei muuta sanottavaa... :D)

Se täytyy kyllä vielä sanoa kuitenkin, että vaikka mun parta tässä kuvassa näyttää varsin tummalta, niin viimeksi taas tänään Samuel huomautti mulle miten mun parta selkeesti on muuttumassa punaiseksi. Mikä on ihan hassua, miten se voi vaan muuttua tummanruskeasta punaiseksi yhtäkkiä!? Mun pikkuveljellä on kyllä tosi hieno ja tuuhea tummanpunainen parta, mutta silti. Toisaalta on meillä kai aika samanväriset hiuksetkin, joten ei tuo nyt ehkä liene kovin ihme.

Jännä kyllä nähdä millainen mun parta on esim. kahden tai kolmen vuoden päästä, kun se nyt jo reilun vuoden testoillaolon jälkeen on näin upea. Tai siis mun mielestä se on varsin upea.

Oon tosi iloinen siitä että oon lähtenyt taltioimaan prosessiani kuvien ja videoiden (ja toki tekstin) muodossa. On hienoa nähdä oma matkansa näin konkreettisesti, vaikka samalla haluankin muistuttaa, että tällaiset ennen-jälkeen -tyyppiset kuvat on tosi pieni osa kokonaisuutta, ja oikeasti prosessihan nimenomaan tarkoittaa sitä, ettei kukaan vain "muutu" joksikin, vaan asiat tapahtuu varsin hitaasti ajan saatossa. Niin kuin varmasti jokainen tietääkin, mutta jotenkin tuntuu silti tärkeältä mainita tääkin asia, kun helposti sitä itsekin vaan antaa kuvan että ensin oli näin ja sitten oli näin, vaikka todellisuudessa välissä on kulunut aikaa ja on käyty läpi tosi raskas prosessi omaksi itseksi ja siihen miten asiat tällä hetkellä on.

11kk testoilla

Päivä myöhässä, mutta täällä ollaan silti! Eilen siis tuli tasan 11 kuukautta täyteen testoilla. Blogi on nyt ollut jotenkin aika hiljainen, oon keskittynyt enemmän esimerkiksi riippumatossa loikoiluun, mikä on kyllä varmasti tehnyt tosi hyvää. Prosessin osalta nyt kesällä ei ole varsinaisesti tapahtunut ihan hirveän paljoa, mutta kohta kyllä pitäisi tapahtua! Tästä lisää vähän myöhemmin.

Yläpuolella oleva kuva on yksi mun kaikkien aikojen lempparikuva itsestäni. Olin riippumattoilemassa yhtenä päivänä, ja kun kiipesin lähtiessäni riippumatosta alas, oli olo tosi seesteinen ja onnellinen. Silloin nappasin tämän kuvan, ja koen, että se olotila kyllä näkyy musta. Mulla on nykyään usein tosi rauhallinen ja hyvä olla.

Kuten jo varmaan monena kuukautena aiemminkin olen sanonut, ei testojen tuomat muutokset ole enää niin kovin radikaaleja. Iloitsen silti edelleen joka päivä äänestäni, ihokarvoistani, muuttuneesta kehonmuodostani ja ihan vaan itsestäni. Fyysiset muutokset on tässä vajaan vuoden aikana olleet valtavia, ja ne varmasti tulee myös jatkumaan, ja vuoden päästä tästä näytän taas erilaiselta.

Henkinen puoli on kuitenkin vähintään yhtä iso kuin se fyysinenkin, ja edelleen musta tuntuu vaikealta sanoin edes kuvailla tätä oloa mikä mulla nyt on. Tai ehkä haluaisin jotenkin osata tehdä näkyväksi, miten suuri muutos mun elämänlaadussa on tapahtunut, mutta tuntuu ettei mitkään sanat oikein meinaa riittää kuvaamaan sitä.

En ehkä siis edes yritä, vaan jaan karvakuvia taas kerran. :D 

Kuten alla olevista kuvista näkyy, niin parta kasvaa kyllä oikeesti aika hyvin! Tällä viikolla jopa taas jo siistin mun partaa, koska se alkoi tuntua epäsiistiltä. Tai emmätiedä, haluaisin tavallaan että mun parta saisikin olla vähän pidempi, mutta toistaiseksi se on kuitenkin vielä sen verran harva, että siitä ei pidempänä saa kovin siistiä, joten sitten oon vaan lyhentyänyt sitä vähän ja yrittänyt siistiä rajoja.

Mulla ei siis oikeasti ole ihan hirveästi mitään muuta tietoa parran siistimisestä kuin se, mitä oon mun parilta kaverilta saanut, ja kerran ehkä yritin myös itse vähän googlettaa. Edelleen oman naaman ajaminen tuntuu jotenkin ihan hirveän oudolta, mutta samaan aikaan hyvältä. 

Päätin nyt myös jakaa tän ehkä vähän hassun kuvan, mutta kun siinä näkyy mun parran väri jotenkin erityisen hyvin. Ja kuten näkyy, niin se on varsin monivärinen. Siinä on mustaa, valkoista, ruskeaa ja sitten aika paljon punaista! Mun veljen parta on varsin punainen, minkä lisäksi mun omat hiukset lapsena oli ehkä vähän punertavaan taittavat. Lapsena mulla myös oli pisamia kesäisin ja palan auringossa ihan hetkessä, joten ehkä mulla on vähän punapigmenttiä sitten. Tuntuu vaan hassulta että se näkyy mun parrassa. :D

Yritin yksi ilta myös taltioida vähän mun käsi-, selkä- ja rintakarvoja. Niiden kuvaaminen on kuitenkin tosi vaikeaa, ja ne onkin kyllä olleet ihokarvoista ne viimeisimmäksi kasvamaan lähteneet. Tai siis tuntuu että jalkakarvat ja parta jotenkin lähti kasvamaan kohisten heti. No okei, kyllä kaikki muukin aika pian, mutta ehkä näiden kohdalla huomaa sen kasvun edelleen jatkuvasti ja siitä vähän yllättyykin.

Ensimmäiseen kuvaan yritin siis taltioida selkäkarvoja. Niiden kuvaaminen on vaan tosi haastavaa, joten tässäkin kuvassa näkyy ehkä enemmän se, miten rintakehän ja selän karvat melkein yhdistyvät olkapään päällä, heh.

Seuraavan kuvan tarkoitus oli esitellä rintakehän karvoja. Niitä ei vielä ole ihan hirveästi, mutta onneksi on kuitenkin! Oon myös huomannut, että esim. käsikarvoja mulla on tosi paljon ja ne jatkuu jo ihan kämmenselän päällekin, mutta jos vertaan vaikkapa mun kumppanin käsikarvoihin, niin näyttää siltä että mulla on paljon vähemmän karvaiset kädet kuin hänellä, vaikka todellisuudessa mulla näyttäisi olevan esim. kämmenselässä karvoja enemmän. Hänellä on vaan ollut pidempään aikaa kasvatella niitä, joten ehkä mäkin joudun vielä odottelemaan tovin jos toisenkin että mun ihokarvat saavuttaa riittävän pituuden ja näytän sitä kautta sitten karvaisemmalta.

Yhden kohdan karvaisuus mun kehossa on aiheuttanut vähän yllättyneisyyttä mussa kyllä, nimittäin se, että mun olkavarsissa on ihan järkyttävä määrä verrattain jo aika pitkääkin karvaa! Oon tehnyt vertailua esim. just mun kumppanin ja veljen kanssa, ja vaikka mun veljen kanssa tuntuu että meillä moni asia menee samalla tavalla esim. parrankasvun kanssa, niin mä olen huomattavasti karvaisempi muualta kehostani. Hänelläkään ei kasvanut olkavarsissa käytännössä yhtään karvaa. Pitäis ehkä kysyä miltä isän olkavarret näyttää, haha. :D

Mä olen siis jotenkin tosi kotonani ihokarvojeni kanssa. Mulla on jo nuoresta asti ollut verrattain paljon karvaa esim. vatsassa ja omasta mielestäni myös jaloissa, ja se on häirinnyt mua aikaisemmin hirveästi kun on tuntunut, että niin ei saisi olla tai että se on jotenkin inhottavaa jos ei jaksa ajella esim. säärikarvojaan (ja mähän en todellakaan yleensä jaksanut). Nyt mun on vaikea ajatella hankkiutuvani eroon mistään ihokarvoistani, ne aiheuttaa mulle niin paljon hyvää oloa ja jopa euforiaa mun kehosta hetkittäin. Eikä mua kyllä jaksa enää kiinnostaa mitä muut ajattelee, vaan musta on ihana kävellä ulkona shortseissa jalkakarvat hulmuten.

Kaikkinensa; olen aika onnellinen. Testot on parantaneet mun elämänlaatua huomattavasti, ja tämänkin sanominen tuntuu hirveältä vähättelyltä. Tuntuu, että testot on antaneet mulle elämän.

Meinasin alun perin sisällyttää tähän samaan postaukseen vielä selostuksen siitä, miten prosessi seuraavaksi tulee etenemään, mutta luulen, että teen aiheesta piakkoin ihan oman postauksensa. Olin ajatellut myös, että teen näitä kuukausiseurantapostauksia siihen asti että olen ollut tasan vuoden testoilla. Sehän tuleekin täyteen ensi kuussa. Nyt viime kuukaudet on kyllä jo tuntunut, että eihän tässä ole enää mitään kerrottavaa, joten ehkä jatkossa voisi testomuutoksia ja -fiiliksiä päivitellä sitten vaikka puolen vuoden välein.

10kk testoilla

Huh, meneepä aika nopeasti. Tuntuu että vasta ihan hetki sitten tein tuon 9kk testoilla -postauksen (ja TikTok-videon), ja nyt on taas kulunut kuukausi. Parin kuukauden päästä on täynnä kokonainen vuosi testoilla, tuntuu ihan ihmeelliseltä!

Kuten oon jo monta kertaa aiemminkin sanonut, ei muutokset ole enää tässä vaiheessa ihan hirveän suuria. Äänivideota kuvatessa tuli sellainen olo, että eihän mun ääni ole muuttunut oikeasti yhtään viimeisen kuukauden aikana - eikä varmaan pahemmin olekaan.

Yksi sellainen miellyttävä muutos jonka nyt olen kuitenkin viimeisten kuukausien, ja ehkä etenkin viimeisten viikkojen, aikana huomannut on se, että rasva mun kehossa todellakin on lähtenyt siirtymään eri paikkoihin. Parhaiten sen huomaa takapuolesta ja rintakehästä, jotka on yhtäkkiä yllättävänkin tyhjän oloisia, heh. Lisäksi huomaan, että lihakset kasvaa kohisten, ja mulla on jopa ihan näkyvä haba jos jännitän sitä, ja lihakset kipeytyy liikunnasta tosi nopeasti. Syön kyllä magnesiumia, jottei lihaskivut olisi ihan niin pahoja.

Lisäksi musta tuntuu, että parta on kasvanut paljon viime aikoina ja ihokarvojen määrä toki muutenkin lisääntyy jatkuvasti. Ei siis tietenkään enää niin huomattavasti, koska karvaa on jo valmiiksikin aika paljon, mutta kuitenkin. Alapuolella on teidän iloksenne kuva mun jaloista eilen suihkun jälkeen. :D Kuva on otettu ihan ilman salamaa, yleensä otan karvakuvat salamalla että näkyy paremmin, mutta näitä alkaa olla sen verran runsaasti ettei ehkä tarvita enää sitä salamaakaan. Mua huvittaa suunnattomasti se, miten karvat loppuu nilkkaan, ihan kun ois housut jalassa. Vaikka oikeasti mun varpaissa ja jalkapöydilläkin kasvaa vähän karvaa.

Lopuksi vielä kuvapari, jonka tein tänään. Tuo vasemmanpuoleinen kuva on otettu aika tarkalleen vuosi sitten. Tykkäsin siitä kuvasta paljon, se oli mun mielestä maskuliininen ja näytin siinä mielestäni tosi hyvältä. Muistan kuitenkin, että jouduin ottamaan uusia otoksia vaikka millä mitalla, koska aina joku oli pielessä ja tuntui, etten millään saanut itsestäni "sopivan" näköistä, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan.

Tuo oikeanpuoleinen kuva on otettu tänään, ja nappasin vaan kuvan kun sattui olemaan tuo sama paita päällä ja päätin että tää on ihan hyvä - ja onhan se. Muutos on oikeesti aika suuri, niin kasvojen muodossa kuin parran määrässäkin, mutta etenkin elämänlaadussa. Se ehkä näkyy katseesta.

Kehosuhteen muuttuminen testojen myötä

Oon kirjoitellut testojen vaikutuksista tosi paljon, mutta yksi asia, jolle halusin omistaa ihan oman postauksen, oli mun kehosuhteen muuttuminen testojen aloittamisen jälkeen. Tai ehkä oon kiinnittänyt tähän asiaan huomiota enemmän viime kuukausina ja pohtinut, että tästä haluaisin kirjoittaa. Tuntuu vaikealta aloittaa, jotenkin tää aihe on mun mielestä niin tärkeä ja ihana, että haluaisin kirjoittaa tosi hyvän postauksen, mutta ehkä mä annan nyt vaan mennä ja kirjoitan juuri sen mitä mieleen tulee.

Mun kehosuhde on aina ollut vaikea. Pienenä lapsena en hirveästi muista miettineeni kehoani, mutta kun murrosikä alkoi muokata mun kehoa, muuttui mun suhde kehooni paljon. Mun murrosikä alkoi verrattain varhain, ehkä noin 10-11-vuotiaana, ja mä inhosin oikeastaan kaikkea siinä. En muista, että mulla olisi ollut mitään ajatusta mielessäni siitä miltä haluaisin näyttää, enkä ollut miettinyt etukäteen mitään murrosiän tuomia muutoksia, vaikka olinkin niistä saanut tietoa. Koen, että olen silloin sopeutunut mun muuttuneeseen kehoon kyllä, tosin yksi sopeutumistapa oli se, että puin aina vähintään kolme kerrosta vaatetta päälle kun poistuin kotoa.

Kaiken kaikkiaan murrosikä näyttäytyi mulle ikänä, jonka aikana aloin inhoamaan omaa kehoani. En kyennyt näkemään siinä oikein mitään hyvää. Tai no, hiuksistani ja silmistäni olen aina pitänyt, mutta muutoin en ole kyllä kyennyt näkemään oikein mitään hyvää kehossani, en silloin nuorena enkä koskaan sen jälkeen. Joskus on ollut hetkiä, kun oon näyttänyt kyllä mielestäni ihan hyvältä jos mulla on vaikka ollut kivat vaatteet. Oman kehon ajattelun oon kuitenkin hyvin pitkälti vaan sulkenut pois mielestä, enkä oo esimerkiksi ikinä ollut tietoinen siitä, minkä kokoisia vaatteita mun pitäisi kaupasta ostaa. Usein oon ottanut vaan isoimmat mitkä löydän, vaikkei sille olisi edes ollut tarvetta. Parhaimmillaankin oon lähinnä kokenut, että vaatteilla saan piilotettua kehoni ja voin luoda illuusion niin itselleni kuin muillekin siitä, että näytän ihan hyvältä tai että mua kestää katsoa.

Kun aloin tiedostamaan mun sukupuoli-identiteettiä, tiedostin myös kärsiväni kehodysforiasta. Oivalsin sukupuoltani hiljalleen ajan saatossa, ja sain pikkuhiljaa sanoja kuvaamaan itseäni. Sitä kautta aloin pohtimaan asioita, jotka voisi helpottaa mun oloa, kuten uuden nimen ottaminen ja sukupuolenkorjaushoidot. Eniten mulle on dysforiaa aiheuttanut ehdottomasti mun rintakehä, mutta sen lisäksi myös ääni, kehon muoto, karvattomuus ja yleinen olemus.

Vaikka dysforia on kauhea tunne, musta se tuntuu pakokauhulta omassa kehossa, niin se kuitenkin helpotti mun kehosuhdetta jo jonkin verran. Tätä on ehkä vaikea selittää ymmärrettävästi, koska samalla mun olo kehossani oli koko ajan entistä sietämättömämpi. En voinut työntää sitä tunnetta enää sivuun ja jatkaa elämistä sen kanssa esittäen että kaikki on ihan ok, kun tiesin ettei ole ja tiesin, että olisi asioita joilla mun olo voisi helpottua. Samalla mä olin kuitenkin vihdoin saanut nimen ja selityksen mun pahalle ololle. Mä en yhtäkkiä enää inhonnutkaan kaikkea kehossani, oikeastaan mä lakkasin inhoamasta kehoani ja aloin nähdä siinä asioita, jotka jo kuuluivat siihen. Opin arvostamaan esimerkiksi mun pituutta, leveitä hartioita, hymyä ja olemassaolevia ihokarvoja. Samaan aikaan kun mulla oli ihan hirveä olla mun kehossa, niin hirveä ettei sitä voi edes kuvailla sanoin, mä ensimmäistä kertaa ajattelin vilpittömästi, että mun kehossa on myös hyviä asioita ja siihen sopivia kohtia. Kaikki mun huomaamat positiiviset asiat ei edes liittyneet millään tavalla kehon sukupuolitettuihin piirteisiin, mutta mä olin katsonut itseäni jotenkin niin pahan oloni sumentamin silmin, etten ollut kyennyt näkemään edes niitä. Kun vihdoin aistin, että mussa on maskuliinisuutta jo valmiiksi ja se tuntui oikealta, kykenin hahmottamaan, että mussa voisi olla valmiiksi jo jotakin muutakin hyvää ja oikeaa.

Mä oon aina ollut erittäin tarkka siitä minkälaisia vaatteita käytän. Ei siksi, että haluaisin olla (tai olisin) erityisen tyylitietoinen. Mä en ole koskaan ollut kiinnostunut siitä mikä on muotia tai siitä että sopisin pukeutumiseni puolesta joukkoon. Sen sijaan mulla on ollut ihan hirveästi pukeutumissääntöjä itselleni lapsesta lähtien. Noin 11-vuotiaana esimerkiksi päätin, että mä en voi käyttää hihattomia paitoja. En pitänyt käsistäni, ja lisäksi mä tunsin oloni ihan hirveän huonoksi yhtään ihopintaa paljastavissa vaatteissa. En ole käyttänyt hihattomia paitoja ikinä, mutta nyt yhtäkkiä olenkin viihtynyt niissä. Toki vaan kotona, koska korona, mutta nyt on ihan sellainen olo, että mastektomian jälkeen aivan varmasti nautin kesäisin hihattomien paitojen tuomasta helpotuksesta hellepäivinä, ja että miksi ihmeessä mä en ole muka voinut tehdä niin aikaisemmin. Toisaalta viime kesä oli ensimmäinen sitten varhaislapsuuden, kun käytin shortseja.

Jo lapsena mä olen joskus jättäytynyt koulustakin pois siksi, että mun ulkonäkö ei ole ollut sitä mitä toivoisin. Siksi, että koen näyttäväni tyhmältä ja naurettavalta, ja kun yritän pukea päälle ja vaihdan vaatteita kymmenettä kertaa, nousee joku pakokauhumittari niin korkealle, etten mä kykene enää toimimaan. Silloin ovesta ulos astuminen on mahdotonta, ja mun dysforia nyt aikuisiällä on ilmennyt hyvin samanlaisena. Olen koko ikäni keksinyt selviytymiskeinoja esimerkiksi pukeutumisen suhteen, jotta selviytyisin arjesta niin kuin pitääkin. Mun ulkonäkö ei ole ikinä ollut tyylitelty, en ole meikannut tai uhrannut hiustenlaitolle kovinkaan montaa ajatusta, mun tyyli on ollut jollakin mittapuulla hyvin epäsiisti ja homssuinenkin, mutta mä olenkin käyttänyt aikani sen pohtimiseen, miten pääsen edes ovesta ulos ja miten saan sopivalla tavalla piilotettua itsestäni mahdollisimman paljon sekä siihen, miten saan kolme kerrosta vaatetta toimimaan koko koulupäivän.

Kuten oon aiemmin kertonut, on testot tuoneet monenlaisia helpotuksia mun elämään ja muuttaneet mun kehoa paljon. Olen nykyään tosi karvainen, ja muutun koko ajan karvaisemmaksi. Mun ääni on madaltunut huomattavasti ja kehon muoto on myös muuttunut. Parta kasvaa, ja mä näytän kaikin puolin enemmän mieheltä koko ajan. Ja sitä myötä kun nämä muutokset on tehneet tuloaan, on myös mun suhtautuminen omaa kehoani kohtaan muuttunut ihan itsestään. Tai no, osittain ihan itsestään.

Olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota viime kuukausina siihen, minkälaisia vaikutteita otan vastaan. Oon karsinut someseurattavistani tilejä, jotka puhuvat erilaisista kehoista epäkunnioittavasti, syrjivästi tai rumasti, ja oon täyttänyt someani sen sijaan tileillä, jotka puhuvat kehopositiivisuudesta ja kaikenlaisten kehojen arvokkuudesta. Jo tällä valinnalla on ollut ihan valtava vaikutus mun ajatusmaailmaan ja sisäiseen puheeseen. En kuitenkaan usko, että tämä yksin olisi missään nimessä riittänyt, vaan testot on aikaansaaneet kuitenkin sen kaikista suurimman muutoksen myös mun mielessä.

Heti testojen aloittamisesta asti oon iloinnut ihan valtavasti jokaisesta karvasta ja muutoksesta joita oon havainnut. Nyt kun muutoksia on jo paljon, ei niitä niin hirveästi enää päivätasolla huomaa, mutta ilon lisäksi oon alkanut tuntemaan tyytyväisyyttä. Tyytyväisyyttä siitä, että mut vihdoin nähdään oikein ja myös siitä, että olen vihdoin saanut kokea miltä tuntuu, kun keho on oma. Kun ei ole koskaan kokenut sitä miltä tuntuu kun peilistä katsoo takaisin ihan oikealta ja itseltä tuntuva ihminen, on sen kokeminen tässä vaiheessa elämää aivan valtava asia eikä sitä oikein edes voi laittaa sanoiksi.

Oon kerännyt tämän postauksen kuvituskuviksi kuvia, joita oon ottanut viime aikoina, ja joista jokainen on mulle itselleni merkki siitä, että mä olen koko ajan lähempänä määränpäätäni. Oon koko ajan tallettanut prosessiani melko paljon kuviksi, videoiksi ja äänityksiksi, mutta nyt tuntuu että mulla on aina vaan hyvä olo kun otan itsestäni kuvan, ja tekisi mieli julkaista Instagramissa jokainen peiliselfie. En kuitenkaan tee niin (koska en halua täyttää mun seuraajien aikajanoja omilla selfieilläni), mutta sen sijaan saatan usein vahingossakin todeta itselleni että ootpa sä kyllä hyvännäköinen. Mä oon jotenkin puoliksi vahingossa oppinut puhumaan itselleni kauniisti.

Oon joskus kirjoittanut täällä blogissa aiemmin myös mun tanssiharrastuksesta, tai lähinnä kai sen loppumisesta. Harrastin lapsena ja nuorena 13 vuotta balettia sekä siinä sivussa muita tanssilajeja, ja se oli mulle tosi rakas harrastus. Lopetin sen kuitenkin 17-vuotiaana, kun mun ahdistus kävi liian kovaksi. Olin toki ahdistunut muistakin asioista, mutta kehoahdistus oli kuitenkin suurin syy baletin lopettamiselle. Sen jälkeen en ole tanssinut.

Siihen liittyen haluan kertoa teille vielä yhdestä eilen tapahtuneesta asiasta, joka on yksi syy siihen, että innostuin nyt kirjoittamaan tätä postausta. Oon katsellut nyt korona-aikana, kun ihmiset osallistuu kaiken maailman online-ryhmäliikuntatunneille, käy lenkillä ja muuten vaan harrastaa liikuntaa hirveästi. Mä en ole koskaan varsinaisesti rakastanut liikunnan harrastamista, ja vaikka mullakin toki olisi mahdollisuus lähteä vaikkapa lenkille joka päivä, en ole sitä kuitenkaan kyennyt pitkään aikaan tekemään. Eilen huomasin kuitenkin yhden livetanssitunnin alkamisen juuri sopivaan aikaan.

En aikonut osallistua, ajattelin että kunhan katselen vaan. Päädyin kuitenkin tanssimaan, ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan. Se oli kivaa, vaikka toki mä huomasin etten ollut tanssinut ikuisuuteen. Tuli kuitenkin onnistunut olo kun pysyin koreografiassa mukana ja sain liikkua musiikin tahdissa. En muista, että olisin oikeastaan juuri koskaan kyennyt nauttimaan mun kehosta ja sen liikuttamisesta noin paljon. Nuorempana mä kyllä rakastin tanssimista, ja nimenomaan koreografioiden harjoittelu ja tanssiminen oli mun mielestä aina se paras juttu. Silloin mä kuitenkin jatkuvasti mietin miltä mahdan näyttää, mitä muut musta ajattelee ja mun ei oikeastaan koskaan ollut hyvä olla. Nyt mun ei tarvinnut miettiä, mä vaan tanssin, ja se oli huikeaa.

Tunnin päätyttyä mä repesin ihan hallitsemattomaan itkuun. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Luulen, että mun mieli viimeistään nyt löysi jotenkin yhteyden mun kehon kanssa, ja sen takia mun tunnereaktiokin oli niin vahva. En usko, että mun mieli ja keho on aikaisemmin hirveästi olleet yhteydessä, kun oon yrittänyt selvitä eteenpäin vain unohtamalla sen että mulla on keho ja sen, miltä mun olo siinä kehossa tuntuu.

Oon ollut testoilla nyt noin kahdeksan ja puoli kuukautta. Sinä aikana mun elämänlaatu on parantunut niin paljon, etten mä koskaan kuvitellut että se voisi näin paljon parantua. En mä kuvitellut, että elämä voisi olla tällaista, ja että olemassaoleminen olisi näin kokonaisvaltainen kokemus. En tiennyt, että se tuntuisi mun kehossa saakka, ja että se tuntuisi näin oikealta ja hyvältä.

Koen edelleen valtavaa dysforiaa päivittäin, eikä se helpota ennen kuin pääsen mastektomiaan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että mun keho muilta osin tuntuu omalta, ja sitä kaikkea oikeaa on jo niin paljon, että voin nykyään hyvin. Mastektomian jälkeen koittaa vihdoin täydellinen vapaus. En malta odottaa sitä. 

Koronakuulumisia

Blogi ei nyt pahemmin ole päivittynyt, koska ei ole ollut oikein mitään päivitettävää. Prosessin kannalta mainitsemisen arvoista on ehkä lähinnä se, että mastektomian esikäyntiaika luonnollisestikin siirtyi. Tai toistaiseksi se on siis peruttu, en vielä tiedä milloin uusi aika on. Toivon, että viimeistään kesällä, mutta nyt on hyvin vaikea sanoa mistään tulevasta ajasta mitään, joten yritän lähinnä olla ajattelematta asiaa. Tuo mastektomia-ajan peruuntuminen ja epävarmuus siitä milloin seuraava aika tulee olemaan, on ollut mulle varmasti se vaikein asia tässä koko korona-asiassa. Kuten kuka tahansa prosessia läpi käyvä, oon joutunut odottamaan paljon ja pettymäänkin välillä, ja siksi odottaminen taas kerran tuntuu tosi vaikealta ja pahalta. Tiedän kyllä, että maailman tilanne on mitä on, ja se menee etusijalle ja ymmärrän sen, mutta silti tämä on ollut mulle tässä se raskain asia.

Muuten kuuluu päällisin puolin ja tilanteeseen nähden oikeastaan ihan hyvää. Ollaan tietystikin oltu lähinnä kotona koiralenkkejä sekä pakollisia asiointeja lukuun ottamatta. Oon pyrkinyt tekemään mahdollisimman paljon koulutehtäviä, ja oon onnistunutkin siinä aika hyvin, mistä oon tosi iloinen. Ollaan pelattu lautapelejä, katsottu Netflixiä, tehty ruokaa... Hyvin tavallisia asioita. Mä latasin The Sims 4:n tietokoneelle ja oon pelaillut sitä (liian) paljon, päivystänyt Sekasin-chatissa oman jaksamisen mukaan, jutellut äidin kanssa puhelimessa, opetellut leipomaan leipää, kasvatellut tomaatintaimia ja katsellut liikaa YouTube-videoita. Lähinnä oon kuitenkin saanut aikaan hyvin vähän mitään normaaliin verrattuna, jos koulujuttuja ei lasketa.

Kauppareissut piristää viikkoja tällä hetkellä ihan hirveästi. Pääsee ulos nauttimaan keväästä (no okei, ulos pääsisi muutenkin, mutta liian vähän tulee lähdettyä) ja saa edes jotakin mielekästä tekemistä.

Muhun selkeästi vaikuttaa tällainen tilanne tosi paljon, että oma normaali arki hajoaa, eikä enää olekaan niitä viikkoa rytmittäviä juttuja kuten kavereiden tapaamisia, keskusteluja, kirkossakäyntejä ja muita vastaavia. Tuntuu, että oma energiataso laskee hirveästi, kun ei ole sitä ylläpitäviä asioita niin paljoa. Jotenkin sitä ajattelisi, että tällaisessa tilanteessahan olisi hirveästi aikaa tehdä kaikkea, mutta jaksaminen tuntuu myös tosi paljon vaikeammalta kuin normaalisti.

Aluksi mä suhtauduin hyvin epäuskoisesti tähän koko tilanteeseen. Ajattelin, että ei tästä nyt Suomessa voi tulla niin paha, ja kun kävin toistaiseksi viimeisen kerran Helsingin keskustassa, niin en ollenkaan osannut ajatella, että se olisi viimeinen kerta pitkään aikaan. Kun sitten todellisuuden jotenkin oivalsi, että nyt ollaan sitten näissä omissa lähiympyröissä vaan, niin olin aluksi tosi energinen. Koin että nyt on sitten paljon aikaa ja energiaa tehdä kaikkea kun ei mihinkään pääse, ja opiskelin, päivystin chatissa lähes joka päivä, tein paljon ruokaa. Pärjäsin jotenkin hirveän hyvin hetken verran.

Harjoittelin leivän leipomista. Tai no, en mä hirveästi harjoitellut vaan löysin tosi hyvän ohjeen ja onnistui heti kertaheitolla! Oon iloinnut tästä suuresti, koska tästä saa tekemistä, onnistumisen tunne on valtava joka kerta ja tämä on ihan älyttömän hyvää ja halpaa tehdäkin vielä.

Tällä hetkellä viikot ja päivät alkaa kuitenkin olla vaan yhtä massaa. En enää muista montako viikkoa tätä on kestänyt, enkä hahmota yhtään missä mennään. Tiedän, että on yhdestoista huhtikuuta, mutten kuitenkaan muista missä vaiheessa kuukausi vaihtui tai missä vaiheessa päästiin jo tänne saakka. En ymmärrä, että nyt oikeasti on pääsiäinen, vaikka tiedän kyllä että on ja olen syönyt mämmiä ja suklaamunia. Maailma tuntuu kaukaiselta, ja samalla se tuntuu tosi läheiseltä esimerkiksi sosiaalisen median ja tämän globaalin yhteisen kokemuksen takia.

Yksi huomio, jonka oon tehnyt on se, että mä kyllä edelleen kuormitun sosiaalisista tilanteista. Nyt kun ne on ihan minimissä, sellaiset kasvokkaiset sosiaaliset kontaktit siis, niin mulla on ollut jollakin tavalla paljon rauhallisempi olo. En oo kokenut jännittämisen tunnetta varsinaisesti moneen viikkoon. Ainoat asiat mitä oon jännittänyt on se, miten jollekin viime vuoden kilpailijalle käy Britain's Got Talentissa tai että minkä yllätyksen Samuel oli mulle keksinyt kun postissa tuli paketti ja Samuel sanoi että siellä on mulle lahja.

Koirat pelastaa monia hetkiä ja päiviä. On aina seuraa, joku jota halia ja silitellä. Koirien lisäksi toki onneksi on myös Samuel. Ilman sitä en olisi yhtään näin järjissäni tässä tilanteessa.

Oon testojen myötä huomannut, että sosiaaliset tilanteet on helpottanut, ja oon siitä varmasti täällä blogissakin joskus kirjoittanut. Nyt kuitenkin huomaan, että kuormitun niistä tilanteista jonkun verran kaikesta huolimatta. Eikä se mitään haittaa, mä myös kaipaan sosiaalisia tilanteita nyt kun niitä ei juuri ole ja nautin kovasti ihmisten tapaamisesta. Mutta pidän arvokkaana sitä, että oon oppinut taas uuden asian itsestäni ja siitä miten mä toimin ja mitkä asiat muhun milläkin tavalla vaikuttaa.

Testoja on tosiaan takana nyt se noin seitsemän ja puoli kuukautta, tuntuu uskomattomalta. En osaa sanoa onko Nebido vaikuttanut muhun eri tavalla kuin Tostran, mutta luulisin että joitakin sen tuomia vaikutuksia on kyllä tullut. Yksi sellainen vähän ikävämpi on finnit. Mulla ei ollut edes ensimmäisessä teini-iässäni nuorena mitään iho-ongelmia, sain joskus yhden finnin ja sitten seuraavan kun edellinen oli jo poissa. Nytkin mun naama on onneksi kyllä saanut olla aika rauhassa, mutta esim. selkään ja olkavarsiin on tullut finnejä, aika paljonkin. En oo toistaiseksi tehnyt niille mitään, kun ei ne nyt sillä tavalla häiritse, mutta oon vaan tehnyt sellaisen huomion että niitä on tullut.

Vähän partakuvaa. Oon iloinnut erityisesti siitä, että mun parta selkeästi yrittää yhdistyä mun viiksiin. Voi toki hetki vierähtää että niin käy, mutta siistiä silti!

Tuntuu myös, että mun ihokarvat on entisestään räjähtänyt kasvuun. Toisaalta ne on kyllä hyvin varmasti ja suht nopeasti lisääntynyt koko testojenkäytön ajan, joten mahdotonta sanoa johtuuko se varsinaisesti juuri Nebidosta, vai olisiko samat muutokset tulleet Tostranillakin yhtä nopeasti. Äänestä on ylipäätään vaikeaa enää sanoa mitään, se nyt on koko ajan edelleen kuitenkin madaltunut ainakin mun ottamista videoista päätellen. Sain myös kutsun ääniterapiaan, mutta en oo vielä ottanut sinne yhteyttä ja sopinut aikoja, koska en mä nyt tässä tilanteessa varmaan mihinkään voisi mennä kuitenkaan. Ääntä oon toki myös nyt käyttänyt varmaan vähemmän kuin tavallisesti, enkä oo havainnut että kurkku olisikaan niin kipeä. Pitää katsoa sitten kun tilanne normalisoituu, että palautuuko enemmän äänenkäytön myötä myös kurkkukipuongelmat.

Yksi asia minkä oon nyt huomannut testojen myötä on myös se, että mun kehon muoto on muuttunut. Ei vielä mitenkään huomattavasti ja merkittävästi, mutta oon ottanut joitakin valokuvia itselleni ennen testojen alkua, ja nyt tein sellaisen huomion, että esimerkiksi mun vyötärön ja lantion alue on tavallaan suoristunut tosi paljon. Siis jos katsoo edestä päin, niin kyljissä ei ole samanlaisia kaaria enää, eikä vyötärö ole niin selkeästi kapeampi kuin lantio, vaan olen tasapaksumpi. Se on ehdottomasti kiva huomata, tai siis totta kai mä haluan vähemmän sellaisia feminiinisiä muotoja itseeni. Muutos ei tosiaan vielä ole huomattava, mutta tällaiset asiat nyt varmaan tapahtuukin ajan kanssa.

Mä en edes tiedä miksi, mutta haluan lisätä tähän tämän kuvan. Ehkä se on vähän kauhea vessassa salamalla otettu selfie, mutta jotenkin iloitsen suuresti siitä, että jopa tällainen tavallaan aika kauhea selfie näyttää ihan minulta. Alan näyttää jo itseltäni, tykkään kasvoistani, äänestäni, parrastani ja peilistä vaan katsoo takaisin minä. Hiukset muuten on ihan ylikasvaneet, en yhtään tiiä mitä tekisin niiden kanssa, joten oon antanut niiden kasvaa, että sitten kaiken tän eristyksen jälkeen ois materiaalia joista leikata tosi kivat.

Tästä tuli nyt aika pitkä postaus, en suunnitellut tätä etukäteen ja kirjoitin vaan kaiken mikä tuli mieleen. En osaa sanoa tuleeko mulle mieleen mitään kovin ihmeellistä kirjoitettavaa lähiaikoina, ja onko mulla ylipäätään energiaa kirjoittamiseen, mutta aiemmin kyselin postausaiheita, enkä todellakaan toteuttanut niitä kaikkia vielä, joten voisin jaksaessani palata niihin, siellä oli nimittäin tosi hyviä aihe-ehdotuksia!

7kk testoilla

Mä oon tänään ollut tasan seitsemän kuukautta testoilla. Joka kerta kun uusi kuukausi tulee täyteen, on jotenkin uskomaton olo. Tai ehkä erityisesti nyt viimeksi kun tuli puoli vuotta testojen aloituksesta, ja nyt tänään. Seitsemän kuukautta tuntuu pitkältä ajalta. Ja onhan sinä aikana aika paljon ehtinyt tapahtuakin.

Fyysisiä muutoksia ei nyt ole varsinaisesti enää uusia, mutta toki karvaa on tullut edelleen lisää, nyt viimeisimpänä oon huomannut (tai no, Samuel on), että mulla on jo aika paljon selkäkarvoja. Lisäksi musta jotenkin tuntuu, että parta- ja viiksikarvat olisi innostuneet kasvamaan entistä enemmän. Geeliltä Nebidolle vaihtaminen voi toki tehostaa myös muutoksia entisestään tässä kevään aikana.

Itse en enää kuule äänessä muutosta puhuessani, mutta videoita katsoessa pientä muutosta on kuitenkin havaittavissa. Oon kyllä onnellinen siitä että oon nauhoittanut mun prosessia videolle. Oon koko ajan kuvannut Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kirjaa pätkissä videolle. Sitä on vielä paljon jäljellä, mutta halusin silti jakaa nämä Samuelin ottamat kuvakaappaukset siitä videosta. Kuten kuvastakin näkyy, niin ensimmäinen on otettu 2 viikkoa testojen aloituksen jälkeen ja tuo toinen tänään. Ero on aika huomattava! Hiusten kasvamisen lisäksi parta sekä viikset on tosiaan kasvaneet myös, ja kasvojen muoto on selkeästi erilainen.

Oon myös itse miettinyt, että onko mun kehon muoto jotenkin muuttunut. Otin kehostani valokuvia ilman vaatteita ennen testojen aloitusta, ja tänään kaivoin ensimmäistä kertaa nuo kuvat esiin koneeni tiedostojen syövereistä ja otin tilalle samankaltaiset kuvat. Niiden ottaminen on vaikeaa, mutta ne onkin lähinnä mulle itselleni dokumentteina siellä, koska keho kuitenkin muuttuu ja siitä ei koskaan enää tule samanlaista kuin se on ollut. Haluan, että mulla on kuvia tallessa itsestäni ennen testoja, vaikka keho ihan valtavaa dysforiaa onkin aiheuttanut ja aiheuttaa välillä edelleen.

Suurin ero noiden kuvien välillä oli ehdottomasti karvaisuus, mutta sen mä nyt tiesinkin. Toinen huomio jonka tein, oli hartioiden leventyminen. Takaapäin otetussa kuvassa huomasi myös, että selkä näytti ehkä vähän erilaiselta. Sen lisäksi yksi iso ja huomattava muutos (jota en kuitenkaan peiliin katsoessani ole hoksannut) oli mun vyötärö! Se on muuttunut huomattavasti suoremmaksi. Tai kun ennen siinä oli sellainen ihan huomattava kapeampi kohta tai kaari, niin nyt se linja on tosi paljon suorempi. Ehdottomasti positiivinen muutos siis!

Tein myös äänivideon taas, tai siis teen joka kuukausi, mutta nyt yhdistelin parin viime kuukauden videot edellisten perään ja jaoin videon taas YouTubessa. En tiedä onko mitään järkeä jakaa sitä aina parin kuukauden välein, mutta toisaalta miksipä ei. Joten tässä olisi: 

Mulla on tänään ollut tosi hyvä päivä ja fiilis, vaikka oon vaan ollut kotona. Tai no, niin kai tässä nyt pitäisi jatkossakin lähinnä olla. Koronavirus ei vaikuta niin paljoa muhun kuin moniin muihin. Töitä en toki voi nyt tehdä, mutta koulujutut oon tehnyt tähän saakka muutenkin itsenäisesti kotoa käsin. Eniten muhun vaikuttaa se etten voi nähdä kavereita, haahuilla ostoskeskuksissa tai kirjastoissa enkä käydä kirkossa. Mulla on onneksi kuitenkin turvallinen ja ihana koti sekä hyvää seuraa niin koirista kuin Samuelistakin. Olen perusterve ja toistaiseksi myös flunssaoireeton, joten voin asioida lähikaupassa ja käydä kävelyillä ulkona niin halutessani.

Yksi suuri ja kurja vaikutus tällä viruksella muhun kuitenkin on, ja se on se että mun mastektomian esikäyntiaika on mitä luultavimmin peruttu. En ole vielä saanut siitä virallista tietoa postitse, mutta oletan että näin kuitenkin on nyt kun terveydenhuoltoa priorisoidaan tämän koronatilanteen mukaan, mikä on ymmärrettävää, mutta silti kurjaa tietenkin. Pahimmassa tapauksessa tämä viivästyttäisi mun esikäyntiaikaa useammalla kuukaudella, mutta mikäli saan uuden ajan viimeistään kesäkuulle, on hyvin luultavaa että mun mastektomia ehtisi kuitenkin olla tämän vuoden puolella. Oon suhtautunut tilanteeseen yllättävän rauhallisesti ja ollut lähinnä iloinen siitä että mun lähete ylipäätään meni läpi.

Kaikesta huolimatta (vihdoin) rakas keho

Lisäsin eilen Instagramiin allaolevan kuvan, ja ajattelin, että tulen jakamaan tuon kuvan sekä siihen kirjoittamani kuvatekstin täälläkin, jos joku blogin lukija ei vaikka ole Instagramissa, ja toisaalta koin, että tämän jakaminen olisi aika tärkeää muutenkin. Tai se oli tärkeää mulle. Kuvateksti, joka on kuvatekstiksi kyllä ehkä aika pitkä, on mun mielestä aika tyhjentävä selittämään miksi tämä oli tärkeää.

Mä oon nyt monta päivää miettinyt voinko julkaista tämän kuvan täällä. Mulle tulee hyvä olo kun katson tätä kuvaa, koska iloitsen ihan valtavasti siitä, että päivä päivältä mun keho tuntuu omemmalta kun ihokarvat kasvaa ja kehon muodossakin huomaa jo pientä muutosta. Surettaa, että joudun miettimään kestääkö ihmiset katsoa mun kehoa tai onko tämä kuva jonkun mielestä liian kauhea.

Mä oon aina ajatellut, että mä vaan inhoan mun kehoa, mutta tämän sukupuolenkorjausprosessin myötä oon tajunnut, että en mä oikeastaan inhoa. Mä en ihan hirveästi välitä siitä minkä kokoinen maha mulla on tai millaista numeroa vaaka näyttää kun siihen nousen, mutta mä välitän siitä että mun keho tuntuu omalta ja mahdollistaa mulle (vihdoin pikkuhiljaa) nähdyksi tulemisen sellaisena kuin olen. Nyt testojen tuomien muutosten ansiosta oon tajunnut, että vaikka mun kehossa on kohtia jotka edelleen aiheuttaa dysforiaa, mä kuitenkin olen onnellinen siitä että mulla on tämä keho. Siinä on myös monta asiaa joista oikeasti pidän.

Mulla on kuitenkin myös heikkoja hetkiä kehoni kanssa, ja usein on vaikea olla. On kuitenkin tuntunut tärkeältä ymmärtää, että ne paineet ja ahdistukset tulee ulkopuolelta, eikä johdu siitä että mun keho olisi jotenkin erityisen huono. Toki siinä on kohtia joiden kanssa en välttämättä olisi halunnut syntyä, mutta sekään ei tarkoita että mun keho olisi huono.

Toisaalta on pelottavaa sanoa näin. Keho on mulle ristiriitainen asia, ja juuri kehoni takia olen eri syistä monesti ollut toimintakyvytön ja täysin rikki. Tuntuu myös vaikealta jakaa tämänkaltaisia kokemuksia kun tiedän, miltä tuntuu se kun oma keho on täysin väärä, ja tekisi mitä vain edes hetkeksi päästäkseen pois siitä.

Pahimpina dysforiahetkinäni mä usein ajattelin, että en halua kuolla, mutta voisin hypätä korkealta tai juosta täysillä päin seinää, jos sillä hetkeksi saisin rauhan dysforialta. Olisin halunnut repiä ihon päältäni ja olla olematta, koska silloin olisin saanut edes hetken rauhan.

On pysäyttävää tajuta, että nuo tunteet oli arkipäivää vielä ihan hetki sitten. Heräsin nyt ensimmäistä kertaa ajattelemaan, että musta ei enää tunnu tuolta.

Karvakuulumisia

Meinasin tulla kirjoittamaan karvoista, taas, ja tuli sellainen olo että mähän kirjoitan niistä ihan koko ajan. Kävin tarkistamassa, ja oli monta postausta edellisen karvapostauksen jälkeen (jos parranajoa ei lasketa), joten ehkä uskallan taas päivittää. Tai uskallan ja uskallan, kai mä nyt uskallan ja saan päivittää vaikka pelkästään ihokarvoistani jos sattuu tuntumaan siltä, mutta jotta blogi pysyisi mielekkäänä luettavana, ja jotta mä voisin vaikka parin vuoden päästä lukea muustakin kuin ihokarvatilanteestani tässä vaiheessa elämääni, niin on ehkä välillä ihan hyvä kirjoittaa jostain muustakin. 

Nuorempana mä häpesin ihokarvojani ihan valtavasti. Pelkäsin mitä muut ihmiset ajattelisi jos en jaksaisi ajella sääriäni tai jos mun mahassa kasvaisi karvoja (koska siinähän kasvoi). Nyt tuntuu epäreilulta ja pahalta, että mut on saatu ennakko-oletuksilla, valmiiksi luoduilla lokeroilla ja joillakin turhilla kauneusihanteilla ajattelemaan, että joku ihan mahtava osa musta olisi väärin ja huonoa. Ehkä mulla siksikin on nyt näin iso tarve iloita karvoistani ja niiden kasvamisesta. 

Ajattelin taas jakaa muutaman kuvan. Ihan ensiksi parrasta. Ajoin sen tosiaan kaksi viikkoa sitten kun sain joululahjaksi partakoneen, ja aluksi tuntui tosi ahdistavalta kun ei ollut partaa. Tuli dysforinen olo, ja siksi ajoitinkin parranajon joulun välipäiville, ettei tarvitsisi poistua ihmisten ilmoille (tai ainakaan kouluun tai töihin) kokonaan ilman partaa tai edes pientä parransänkeä. Yllätyksekseni ja onnekseni huomasin kuitenkin, että sänki tuntui (ja vähän näkyi) jo seuraavana päivänä, ja pääsin huokaisemaan helpotuksesta. 

Tällä hetkellä tätä parranalkua on siis kasvateltu pari viikkoa, ja sehän alkaa ehkä näyttää jo aika kivalta! Tai no siis ainakin siitä huomaa että mulla on parta. :D Lisäksi on tietysti kivaa, kun kaikki partakarvat on samanmittaisia. Mä haluaisin kyllä kasvattaa ihan kunnon parran (ja elättelen toiveita että sellainen mulle kasvaakin vielä), mutta samalla uskoisin, että voisin nauttia myös semmoisesta muutaman millin sängestä aika paljon. 

Myös karvat mun käsivarsissa voi varsin runsaasti... Välillä tuntuu ihan hassulta että niitäkin on jo aika paljon, mutta toisaalta se on ihan parasta, koska jos vaikka istun koulussa ja alkaa ahdistamaan, niin voin vaan luoda katseen käsiini ja todeta että on ne kyllä ihanan karvaiset. Ne muistuttaa mulle siitä että mä olen minä ja olemassa. Vähän samasta syystä mulla on käsissäni pari tatuointia; aina nähtävissä olevana muistutuksena. 

Ehkä yksi yllättävimmistä paikoista, joihin mun karvat on innostuneet kasvamaan, on olkavarsi. En mä jotenkin ollut tajunnut että siihen hirveästi kasvaisi karvaa, varsinkaan näin nopeasti. Se on muuten myös älyttömän vaikea kohta itse valokuvata niin että siitä saisi jotakin selvää, mutta alapuolella on mun yritelmä olkavarsikarvojen taltioimisesta valokuvaan. 

En ehkä olisi uskonut, että kirjoitan blogiini näin yksityiskohtaisesti omista ihokarvoistani, mutta mikäpä siinä. Mun postaustahti on ehkä vähän hidastunut, kun tuntuu ettei hirveästi ole kirjoitettavaa. Prosessin osalta seuraavia askeleita on kuitenkin konsultaatiopuhelu foniatrian poliklinikalle ensi viikolla, transpolin tosielämävaiheen seuranta-aika tässä alkuvuodesta (en ole vielä saanut päivämäärää postissa) ja silloin myös toivottavasti lähete mastektomiaan, ja sitten hormonipolin kontrollikäynti helmikuun loppupuolella. 

Jos siellä sattuu tätä tekstiä lukemaan joku sellainen tyyppi, jolla olisi mielessä aiheita joista haluaisi että kirjoitan, niin olisi tosi kiva jos jaksaisit kommentoida ideasi mullekin nähtäväksi! Voisin saada lisää aiheita joista kirjoittaa, ja samalla olisi tietysti kiva kirjoittaa aiheista, jotka oikeasti kiinnostaa tätä blogia lukevia ihmisiä!