Vuosi 2020

 Oon ottanut tavaksi tehdä postauksen jokaisen vuoden lopussa ja käydä vähän läpi kaikkea mitä vuoden aikana on ehtinyt tapahtumaan. Vuoden 2018 postauksen voitte lukea tästä ja vuoden 2019 postauksen tästä.

Tammikuu

Aloitin vuoden 2020 yksin kotona. Muistan ajatelleeni, että tästä vuodesta tulisi hyvä. Testot oli jo tuoneet paljon muutoksia, ja odotin innolla mitä lisää ne toisi tullessaan. Tiesin, että mun pitäisi vuoden alussa saada lähete mastektomiaan ja leikkauskin luultavasti olisi tämän vuoden aikana, minkä lisäksi odotin kovasti juridisen sukupuolen muuttumista. Olin varsin toiveikas.

Tammikuussa oon vielä käynyt koulussa Suomen toisella puolen lähiopetuksessa, ollaan koottu kotona antaumuksella palapeliä, aloitin tekemään sijaisuuksia päiväkodeissa, osallistuttiin Trasekin synttäribileisiin ja hankittiin uusi pyykinpesukone.

Prosessiin liittyen mulla oli viime tammikuussa tosielämävaiheen sairaanhoitajakäynti, ja blogin puolella oon tammikuussa pohtinut mm. tulevaisuutta ja perheellistymistä. Muistaakseni tammikuu oli ihan hyvä kuukausi, ja kuten sanottua niin olin toiveikas alkaneen vuoden suhteen.

Helmikuu

Helmikuussa olin ollut tasan puoli vuotta testoilla, se tuntui jotenkin isolta virstanpylväältä. Oma peilikuva alkoi koko ajan tuntua paremmalta, mutta samalla kärsin välillä tosi valtavasta dysforiasta erityisesti mun rintakehään liittyen. Kävin jälleen koulussa ja ahdistuin siitä että voinko käyttää siellä miesten vessaa, mutta uskalsin (muualla oon kyllä käyttänyt miesten vessoja jo useamman vuoden ajan).

Jatkoin keikkatöiden tekemistä (ja tulin oikeinsukupuolitetuksi työkohteissa, mistä iloitsin valtavasti), kävin foniatrian poliklinikalla, sain lähetteen mastektomiaan ja  kävin seurantakäynnillä hormonipolilla Tampereella, minkä jälkeen siirryin Tostran-geeliltä Nebidolle. Muistan olleeni aika väsynyt koko prosessiin, koska esim. mastektomialähetteen saamisesta sai taistella niin paljon. Tuntui ettei vaan enää jaksa ainaista epävarmuutta, itsensä perustelemista ja sitä että oma elämä on muiden käsissä.

Helmikuussa oli myös mun ja Samuelin vuosipäivä, ja käytiin sen kunniaksi Tallinnassa. Vielä ehdittiin ennen koronarajoitusten voimaanastumista. Ai joo ja helmikuussa julkaistiin myös Antti Tuiskun Valittu kansa -albumi, josta tuli mun koko vuoden kuunnelluin levy ja joka merkitsi (ja merkitsee) mulle hirveän paljon.

Maaliskuu

Maaliskuussa iloitsin suunnattomasti siitä, että sain postissa ajan mastektomian esikäynnille huhtikuun alkuun. Pian tuo esikäynti kuitenkin jouduttiin peruuttamaan korontavirustilanteen takia. Mua helpotti silti tieto, että mulle oltiin varattu käyntiaika ja uuden ajankin pitäisi olla kuitenkin mahdollisimman pian. Koronarajoitukset kiristyi muutenkin, ja me vietettiin pitkälti aikaa Samuelin kanssa kotona kahdestaan. Tein aika paljon koulujuttuja, katsoin Netflixiä ja pelastin The Sims 4:sta.

Huhtikuu

Huhtikuussa mun hiukset oli kasvaneet niin paljon että sain ne ponnarille! Nautin siitä että ulkona oli keväistä sekä siitä että oli lupa linnoittautua kotiin, se oli jotenkin tavallaan helpottavaa, koska oma ahdistus omasta kehosta oli niin hirveää. Samalla oli kyllä ikävä rakkaita ihmisiä, erityisesti äitiä jota en nähnyt useampaan kuukauteen. Edelleen pelastin Simsiä, katsoin Netflixiä, kuuntelin Antti Tuiskua, soitin ocarinaa, kävin koiralenkeillä, opiskelin ja päivystin Sekasin-chatissa aika paljon. Huhtikuussa oltiin oikeasti lähinnä kotona eikä tehty ihan hirveästi mitään. Kauppareissut oli viikkojen kohokohtia. 

Onnekseni sain myös maaliskuun lopussa tietää uuden mastektomian esikäyntiajan; se olisi toukokuussa. Helpotti kun tiesi että se lähestyi, vaikka maailman tilanteen vaikutuksista mihinkään ei oikein voinutkaan olla varma. 

Toukokuu

Toukokuussa sain kutsun mun viimeiselle käynnille transpolille, minkä lisäksi täyttelin viimeisiä kyselyitä samaiseen paikkaan, tuntui juhlalliselta. Sain masennustestistä ennätyksellisen alhaiset pisteet. Mulla oli myös mastektomian esikäynti toukokuun puolivälissä (ja samalla myös diagnoosin saamisesta tuli kuluneeksi vuosi), mikä oli tosi hyvä kokemus ja lähdin sieltä tosi hyvällä fiiliksellä pois. Jäin toiveikkaana odottamaan mastektomiaa ja yritin alkaa pudottamaan painoa, koska lääkäri suositteli sitä.

Olin toukokuussa ollut 9kk testoilla, ja tein sen kunniaksi videon TikTokiin, johon olin rekisteröitynyt paria viikkoa aikaisemmin, lähinnä seuraillakseni siellä muutamaa tuttua. Video saikin yllättäen ihan älyttömän suosion, ja yli 400 000 näyttökertaa. Yllätyin vihapuheen määrästä, mutta toisaalta myös positiivisten kommenttien tulvasta.

Muistan, että toukokuussa mulla oli varsin onnellinen olo. Mastektomian esikäynti meni hyvin, tunsin itseni energiseksi, oli valoisaa ja kesä oli tulossa, koronarajoituksia saatiin kesällä vähän löyhennettyä ja elämä tuntui normaalimmalta kuin pitkään aikaan. Pääsin tapaamaan äitiäkin monen kuukauden jälkeen.

Kesäkuu

Kesäkuun alussa mun TikTok-videosta tehtiin juttu Iltasanomiin. Lisäksi mulla oli viimeinen transpolikäynti luultavasti koskaan, tosin se oli etänä, mutta silti. Sen käynnin yhteydessä mut kirjattiin ulos transpolilta ja mun paperit laitettiin eteenpäin Tampereen transpolille second opinionia varten, jotta juridisen sukupuolen vaihtaminen mahdollistuisi.

Kesäkuussa mä myös jotenkin tavallaan iloitsin lämpimistä keleistä, vaikka yleensä kesät on olleet mulle binderin kanssa aika tuskaan. Tavallaan oli nytkin, mutta jotenkin mun olo oli testojen myötä kuitenkin niin hyvä, että nautin kesästä ihan eri tavalla kuin koskaan ennen. Juhannus vietettiin Samuelin lapsuudenkodissa, ja se olikin meidän oikeastaan ainoa pidempi kesäreissu ja tuli kyllä tarpeeseen. Myin myös mun parvisängyn ja hankittiin tilalle ihan tavallinen sänky, osittain mun mastektomiaa ajatellen.

Vaikka kesäkuu oli aika hyvä, niin muistan myös kärsineeni jotenkin valtavasta vähemmistöstressistä. Palkon uudet hoitosuositukset julkaistiin ja lisäksi myös Pride oli siirretty. Olin taas aika väsynyt, mutta osallistuin mielenosoitukseen transterveydenhuollon puolesta.

Heinäkuu

Yksi heinäkuun suurimmista ja kivoimmista jutuista oli se, että ostin itselleni riippumaton vähän sattumalta. Loppukesän mä sitten riippumattoilinkin tosi paljon, tein paljon päiväretkiä ympäri Helsinkiä, usein meren rannalle, otin eväät mukaan ja riipuin jossakin päivän. Se oli ihanaa, juuri sitä mitä kesältäni kaipaankin. Sain jotenkin aikaa ajatella, mutta samalla myös hetkeksi päästää irti kaikista vaikeista tunteista.

Heinäkuun lopussa mä myös matkustin taas Tampereelle ja mulla oli second opinion -aika, joka tarkoitti sitä, että mun juridinen sukupuolenkorjaus pääsi vihdoin etenemään. Kärsin heinäkuussa myös aika pahoista bindauskivuista ja jumeista, mikä harmitti kovasti kun olisin halunnut vaan kävellä paikasta toiseen koko ajan ja olla menossa, mutta kivut rajoitti elämää.

Elokuu

Elokuun suurin juttu oli varmasti se, että me mentiin Samuelin kanssa kihloihin. Lisäksi sain vihdoin postissa paperit jotka saatoin kiikuttaa maistraattiin juridisen sukupuolen vahvistamista varten. Samalla vaihdoin mun kutsumanimen Joonataniksi virallisesti. Myös mun ystävä entiseltä kotipaikkakunnalta kävi meillä kylässä ja vietettiin kivoja päiviä turisteina Helsingissä. Elokuun lopussa yksi meidän koirista jouduttiin myös lopettamaan.

Elokuussa mä olin myös mukana Translasten ja -nuorten perheet ry:n kesäleirillä, ja se oli aivan ihana ja tärkeä kokemus. Saman viikonlopun aikana huomasin myös, että mun hetu on vihdoin vaihtunut ja pääsin iloitsemaan siitä että mun sukupuoli oli vihdoin myös juridisesti mies!

Elokuussa tuli myös täyteen vuosi testoilla, ja kävin poliisiasemalla hakemassa uutta passia, minkä sainkin, mutta vain loppuvuodeksi, koska tajusin olevani asevelvollinen. Päätin silloin, että voisin haluta hakeutua siviilipalvelukseen.

Syyskuu

Pridet oli siirretty kesäkuulta syyskuulle, mutta mä en osallistunut ihan hirveästi mihinkään. Vastailin kuitenkin kysymyksiin yhdellä Yle oppimisen instatilillä ja se oli mukavaa ja tuntui tärkeältä. Lisäksi vietettiin Pride-lauantaita pienellä porukalla meillä kotona, ja se oli myös tosi kivaa ja tärkeää.

Syyskuussa tuli kuluneeksi 12 viikkoa mun edellisestä Nebido-pistoksesta, koska pistoväliä säädettiin, ja sen kyllä huomasi. Siinä syyskuun puolenvälin tienoilla mun mieliala meni niin pohjamutiin, etten muista milloin se on ollut niin pohjalla. Olin ihan kauhuissani ja musta oikeasti tuntui että en selviä siitä, vaikka totta kai selvisin. Mitään pahaa ei varsinaisesti tapahtunut, mutta luulen että mun testotasot oli niin matalalla että oli jotenkin vaikea selvitä mistään.

No, selvisin kuitenkin, mutta en muista milloin mulla olisi ollut yhtä ankeaa syntymäpäivää kuin tänä vuonna. Onnistuin kuitenkin täyttämään 28 vuotta päivän vaikeudesta huolimatta. 

Syyskuu sisälsi vielä hetumuutokseen liittyvien paperiasioiden hoitamista esim. pankissa ja HSL:llä. Lisäksi mun kirurgi soitti mastektomiaan ja painonpudotukseen liittyen mulle ja lupaili, että saisin tietää mun leikkausajan ihan pian!

Lokakuu

Ja lokakuun alussa mä sitten vihdoin sainkin sen leikkausajan; se olisi jo lokakuun lopussa, 29.10.! Olin aivan innoissani ja ihmeissäni, tuntui uskomattomalta. Mun oli kyllä vaikea uskoa, että leikkaus todella toteutuisi vaikka mulla oli nyt jo päivämääräkin tiedossa. Lokakuu oli mulle aika vaikea. Vaikka odotin leikkausta innoissani, mua pelotti ettei leikkaus toteutuisikaan. Lisäksi kävin läpi varsin värikkään skaalan tunteita ja mitä omituisimpia ajatuksia ja pelkoja leikkaukseen liittyen lokakuun aikana. Mulla oli myös aika paljon ongelmia syömisen kanssa, halusin laihtua niin paljon kuin mahdollista ennen leikkausta, koska mä todella pelkäsin ettei mua leikattaisi jos en olisi laihduttanut riittävästi.

Ja lokakuun lopussa mut sitten vihdoin leikattiin. Kaikki meni hyvin, leikkauspäivä oli tosi hyvä kokemus ja pääsin samana päivänä pois sairaalasta ja seuraavana päivänä matkustettiin Tampereelta kotiin. Mun koko maailma muuttui ja olin maailman onnellisin!

Marraskuu

Marraskuu oli mun sairaslomakuukausi. Olin varsin väsynyt leikkauksen jälkeen, mutta äärettömän onnellinen ja tyytyväinen. Mulla oli tosi hyvä olo, dysforia oli kadonnut, ei ollut kipuja ja toipuminen sujui hyvin. Nukuin aika paljon ja makoilin kotona, mutta kävin mä myös kävelyillä ystävän kanssa ja Samuelin mukana lenkittämässä koiria.

Yllätyin siitä miten reipas mä leikkauksen jälkeen olin, miten hyvin handlasin kaikki haavanhoitoon ja muutenkin toipumiseen liittyvät jutut ja miten hyvä mun saattoikin olla omassa kehossani. Marraskuu oli tosi hyvä, vaikka koronarajoitukset taas alkoikin kiristymään.

Joulukuu

Ja sitten joulukuu... Mun sairasloma loppui marraskuun lopussa, mutta oon ottanut joulukuussakin aika rauhallisesti. Oon edelleen ihan valtavan iloinen mun rintakehästä ja mun kehosta, kauhean häkeltynyt siitä että selvisin leikkauksesta noin hyvin ja ihmeissäni että se ylipäätään tapahtui.

Saatiin joulukuussa meidän kämppiksen kanssa saunavuoro, mä sain uuden työpaikan ensi kevääksi ja lisäksi käytiin tässä kuussa myös Samuelin lapsuudenkodissa kylässä. Jouluksi mä tulin takaisin pääkaupunkiseudulle mun äidin ja veljen kanssa.

Joulukuussa oon ehkä käynyt läpi aika paljon vaikeitakin pintaan nousseita tunteita. Uskon, että kun mastektomiakin on nyt ohi, on mun mielellä taas ihan eri tavalla mahdollisuus käsitellä muitakin asioita. Se on ollut yllättävää.

Kaiken kaikkiaan tämä vuosi on ollut ihmeellinen. Muistan vuosi sitten ajatelleeni, että jos tänä vuonna pääsen mastektomiaan ja saan mun juridisen sukupuolen muutettua niin oon aivan valtavan onnellinen. Nyt olen vähän ihmeissäni siitä, että nuo kaksi aivan valtavaa asiaa toteutui ja kaikki meni niin hyvin. Näiden asioiden lisäksi ihan valtavan suuri ja tärkeä juttu oli toki myös se että me mentiin Samuelin kanssa kihloihin. Olen niin onnellinen että mulla on vierelläni ihminen jonka kanssa mun on näin hyvä olla.

Totta kai vuosi 2020 oli aika uskomaton, erilainen kuin mikään muu koskaan, ja totta kai mulla on ikävä normaalia elämää, sitä että saa tehdä normaaleita asioita, reissata ja halata ystäviä esimerkiksi. Toisaalta musta tuntuu, että tämä vuosi on tietyllä tavalla ollut myös mun elämän paras, koska mun ei ole vielä koskaan elämässäni ollut näin hyvä olla. Etenkin mastektomia on helpottanut mun oloa ja elämää niin paljon etten osaa edes laittaa sitä sanoiksi. Mun elämä muuttui sen myötä kokonaan.

On jotenkin vaikea ajatella, mitä ensi vuonna tapahtuu. Maailman tilanne tietenkin elää koko ajan, minkä lisäksi mä oon aloittamassa reilun viikon päästä kokopäivätyöt ensimmäistä kertaa vuosiin, mulla on helmikuussa kutsunnat ja toivon mukaan myös valmistun koulusta nyt alkavana vuonna. Toivotan vuoden 2021 tervetulleeksi oikein mielelläni. Mulla on sellainen olo, että mun elämä on vihdoin hyvää, mun näköistä ja turvallista. Mun on vihdoin hyvä olla itsessäni ja elämässäni.

Vertailukuvia

Viime päivinä on tullut tehtyä pari vertailukuvaa ja ajattelin, että miksipä en jakaisi näitä täälläkin. Ensimmäisen tein yhteen Facebookin vertaistukiryhmään, kun ihmiset jakoi siellä kuviaan ennen testoja ja nykytilanteessa. Olin iloinen kun löysin noin samankaltaisen kuvan. Koska kyllähän mut nyt selkeästi samaksi ihmiseksi tunnistaa. Ja silti muutos on ainakin mun mielestä varsin suuri.

Jotenkin sitä ehkä itse näkee näissä kuvissa myös kaiken sen mitä siellä taustalla on ollut. Mikä elämäntilanne on tuon ensimmäisen kuvan ottamisen aikaan ollut, missä oon prosessini suhteen tuossa mennyt jne. Tuntuu uskomattomalta katsoa tuota minua.

Tuo kuva on siis otettu keväällä 2018. Olin käynyt muutamia käyntejä transpolilla ja olin muuttamassa Helsinkiin. Olin tosi iloinen siitä että olin oivaltanut kuka olin ja että prosessi transpolilla eteni, mutta samalla voin tosi huonosti, kehodysforia oli pahaa ja mun oli usein tosi vaikea ja paha olla. Edessäpäin oleva tie näytti raskaalta ja pelottavan pitkältä. Onneksi en silloin tiennyt miten raskas ja pitkä se olisi. Tunnen valtavaa suojelunhalua ja sympatiaa tuota "vanhaa minää" kohtaan. Totta kai mä olen sama ihminen edelleen, mulla on samat arvot, kiinnostuksenkohteet ja luonne, mutta samalla musta tuntuu että niin paljon on vaan muuttunut.

Ja tuo toinen kuva sitten. Se on otettu viime viikolla, ihan vaan koska ulkona oli hyvä valo ja halusin uuden profiilikuvan Facebookkiin. Sen lisäksi että musta on ihanaa nähdä mun parta ja miehistyneet kasvonpiirteet, niin musta on ihanaa myös tajuta että niin, tuo oikeasti vihdoin olen minä. Joku sellainen rauha ja onnellisuus paistaa mun silmistä. Oon sanonut tätä varmasti paljon viime aikoina, mutta jotenkin on vaan uskomattoman helpottavaa, kun vihdoin tiedän, että vaikka mitä tapahtuisi, niin tätä kuka ja mitä mä olen ei enää viedä multa pois. Mulla on pysyvästi parta, pysyvästi matala ääni, testosteronikorvaushoito joka jatkuu läpi elämän, litteä rintakehä ja mun juridinen sukupuoli on mies. Tämä prosessi ja mun matka omaksi itsekseni on ehdottomasti suurin asia jota koskaan olen saavuttanut. 

Ja sitten taas vaihteeksi vähän partakuvia. :D

Instagram muistutti mulle lauantaina tasan vuotta aikaisemmin otetusta partakuvasta. Olin silloin ollut kolme kuukautta testoilla, ja olin tosi iloinen siitä miten paljon mun parta oli lähtenyt kasvamaan. Ja siis olihan se oikeasti huikea siihen nähden että olin ollut vasta kolme kuukautta testoilla. Mun partahan toki kasvoi jo ennen testoja, en edelleenkään tiedä miksi, joten sillä oli kyllä aika hyvä pohja lähteä kasvamaan heti kun aloitin testot.

Alapuolella on sitten lauantaina otettu kuva. Vartavasten parrasta salamalla otettu kuva tekee siitä toki ehkä vähän tuuheamman näköisen kuin mitä se on muissa kuvissa/oikeassa elämässä, mutta toisaalta niinhän tuo edellinenkin kuva on otettu salamalla, joten sikäli nämä on kyllä ihan vertailukelpoiset.

Ja siis joo... Huh! Vähänkö mulla on partaa! Ja oon siitä vaan niin onnellinen! (ei muuta sanottavaa... :D)

Se täytyy kyllä vielä sanoa kuitenkin, että vaikka mun parta tässä kuvassa näyttää varsin tummalta, niin viimeksi taas tänään Samuel huomautti mulle miten mun parta selkeesti on muuttumassa punaiseksi. Mikä on ihan hassua, miten se voi vaan muuttua tummanruskeasta punaiseksi yhtäkkiä!? Mun pikkuveljellä on kyllä tosi hieno ja tuuhea tummanpunainen parta, mutta silti. Toisaalta on meillä kai aika samanväriset hiuksetkin, joten ei tuo nyt ehkä liene kovin ihme.

Jännä kyllä nähdä millainen mun parta on esim. kahden tai kolmen vuoden päästä, kun se nyt jo reilun vuoden testoillaolon jälkeen on näin upea. Tai siis mun mielestä se on varsin upea.

Oon tosi iloinen siitä että oon lähtenyt taltioimaan prosessiani kuvien ja videoiden (ja toki tekstin) muodossa. On hienoa nähdä oma matkansa näin konkreettisesti, vaikka samalla haluankin muistuttaa, että tällaiset ennen-jälkeen -tyyppiset kuvat on tosi pieni osa kokonaisuutta, ja oikeasti prosessihan nimenomaan tarkoittaa sitä, ettei kukaan vain "muutu" joksikin, vaan asiat tapahtuu varsin hitaasti ajan saatossa. Niin kuin varmasti jokainen tietääkin, mutta jotenkin tuntuu silti tärkeältä mainita tääkin asia, kun helposti sitä itsekin vaan antaa kuvan että ensin oli näin ja sitten oli näin, vaikka todellisuudessa välissä on kulunut aikaa ja on käyty läpi tosi raskas prosessi omaksi itseksi ja siihen miten asiat tällä hetkellä on.

Kuukausi mastektomiasta

 Melkein vaikea uskoa, mutta mastektomiasta tuli 29.11. eli sunnuntaina kuluneeksi tasan kuukausi. Siinä missä musta edelleen tuntuu että tällainenhan mun keho on aina ollut, niin samalla en voi uskoa että leikkauksesta todella on jo kuukausi tai oikeastaan että se ylipäätään on ohi. Käyn edelleen aika usein päässäni läpi leikkauspäivää ja sen tapahtumia, ja se tuntuu melkein kuin joltain unelta. Oon nähnyt unia mastektomiasta niin paljon viime vuosien aikana, että tavallaan tuo leikkauspäivä välillä tuntuu vaan yhdeltä niistä. Ainiin, paitsi että mulla on vihdoin litteä rintakehä!

Paraneminen on edelleen sujunut hyvin, oikeastaan oon vähän yllättynyt vieläkin siitä miten hyvin kaikki on mennyt. En oikeestaan voi sanoa, että paranemisessa olisi ollut minkäänlaisia ongelmia tai takapakkia. Mun olo oli heti leikkauspäivästä lähtien tosi hyvä, yllättävänkin hyvä. Toki nyt jälkikäteen katsottuna voi sanoa, että olihan se olo silloin heti leikkauksen jälkeen jollakin tapaa varsin kummallinen. Tai en oikein osaa kuvailla sitä, koska ei mua missään vaiheessa ole sattunut eikä mulla ole ollut kipuja, mutta ei mun olo missään nimessä normaalikaan ole ollut.

Ehkä helpointa olisi kuvailla mun oloa ja paranemista niin, että alussa tuntui että piti olla ihan äärimmäisen varovainen. Vaikka missään vaiheessa mikään ei varsinaisesti sattunutkaan, niin oma keho kertoi kuitenkin että nyt pitää ottaa varovaisesti, nyt pitää tehdä mieluummin vähemmän kuin enemmän ja nyt ei edes kokeilla omia rajoja. Ennen leikkausta mietin, osaisinko mä ottaa tarpeeksi rauhallisesti ja mistä sitten tietäisin että mikä on liikaa tai mihin mä pystyn, mutta vaikka en mielestäni ole missään vaiheessa vienyt kehoani äärirajoille, niin oon kuitenkin hyvin vahvasti tuntenut mikä on ok ja mikä ei, mihin pystyn ja mihin en.

Tällä hetkellä mun olo on siis tosi hyvä. Kun leikkauksesta oli kulunut kuukausi, sain jättää tukitopin käyttämisen pois öisin kokonaan ja päivisin sitä tulee pitää jos tekee jotain fyysisesti vähän raskaampaa. Ihan tarkkaa ohjetta tästä ei ollut, että mikä sitten on sitä fyysisesti raskaampaa, mutta toistaiseksi oon pitänyt tukitoppia jos lähden pois kotoa tai jos esim. siivoan. Kotona hengaillessa ja yleensä ruokaa laittaessa en ole tukitoppia nyt enää pitänyt. On vapauttavaa olla ilman sitä, mutta vielä viikko-pari sitten en olisi voinut kuvitellakaan!

Myös haavat on lähteneet hienosti parantumaan, ne toki tulee olemaan teippien alla vielä seuraavat viisi kuukautta. Noin kerran viikossa oon nyt vaihtanut teipit, ne alkaa olla yleensä siinä vaiheessa varsin irtoilevat ja sen näköiset että ne kyllä tekee mielikin vaihtaa. Oon todennut helpoimmaksi ottaa ne irti suihkussa, sillä vaikka ne on joistakin kohdista selkeästi irti ja repsottaa, joistakin kohdista ne on aika tiukasti kiinni. Aluksi mua ehkä vähän sattui leikkaushaavoihinkin teippien irrottelu, mutta nyt kipeää tekee lähinnä niiden irti nyhtäminen rintakarvoista...

Laitan tähän alle vielä kuvan jonka otin muistaakseni viime torstaina tai perjantaina kun irrottelin teipit. Kuten näkyy, myös teippien jättämät liimajäljet alkaa olemaan siedettävämmissä rajoissa. Aluksi tuntui, että teipit jätti ihoon ihan hirveästi liimaa, mutta nyt jostakin syystä tilanne on vähän helpottanut. Onneksi! Tai en mä tiedä onko sillä oikeasti mitään merkitystä kuinka paljon teippien jättämiä jälkiä siellä teippausten alla on, mutta kivempi nyt kuitenkin että alue pysyy edes jotakuinkin siistinä.

Nännien paranemisesta vielä muutama sananen. Kuten näkyy, niin mustat ruvet on irronneet nänneistä, vihdoin! Ne on lähteneet siis itsestään pois suihkussa, mutta välillä oon onnistunut ohimennen pyyhkeellä myös saamaan irti jonkun pienen palasen, mikä ei ehkä oo ollut hirveän hyvä, koska yleensä alta on sitten tullut vähän verta (siis ehkä tippa), ja päälle on tullut uusi rupi. Tällä kertaa kuitenkin aika normaalin värinen, ei sellainen ihan pikimusta kuten aiemmin. Nyt molemmissa nänneissä on kuitenkin enää ihan pienet ruvet, joiden uskon irtoilevan omia aikojaan, luultavasti melko pian. Hienosti nännit on kuitenkin parantuneet. Tuntoa niissä ei kyllä ole, mutta sen palautumisesta nyt ei muutenkaan ole takeita, tai sitten se voi ajan saatossa palautua ihan jonkin verrankin. Muutoin rintakehässä aika hyvin on kyllä tunto, mutta etenkin vasemmalla puolella nännin vieressä (kainalon puolella) on tunnoton kohta, jonka koskeminen tuntuu tosi hassulta, oikeastaan vähän epämiellyttävältäkin. Ei sillä että siihen nyt hirveästi tarvitsisi koskea, mutta tällaisen havannon oon tehnyt.

En nyt tiedä miten järkevästi osaisin päättää tämän postauksen, jotenkin on paljon asiaa, muttei kuitenkaan nyt mitään uutta tai suurempaa. Vaikka ihan valtava asiahan tämä koko leikkaus itsessään on, ja nyt on sellainen fiilis että vihdoin voi hengähtää helpotuksesta ja todeta että tässä olen, tätä ei viedä multa pois. Nyt voi alkaa elämään.

Yllättäviä asioita mastektomiaan liittyen

 Mua ei oltu ennen mastektomiaa koskaan nukutettu tai leikattu, joten niin itse leikkaus kuin siitä toipuminenkin on olleet mulle täysin uusia kokemuksia. Olin toki kuullut etukäteen muiden ihmisten kokemuksia leikkauksista yleisellä tasolla sekä muiden transihmisten kokemuksia mastektomiasta, mutta jokaisen kokemus on toki erilainen, minkä lisäksi aina on jotain mikä tulee itselle yllätyksenä ja mistä ei välttämättä ole kenenkään kanssa puhunut. Tai vaikka olisikin, niin kaikkea ei jotenkin itse sitten kuitenkaan ole rekisteröinyt.

Oon tässä toipumisaikana koonnut pientä listaa asioista, jotka on jotenkin tulleet mulle yllätyksinä tai jotka oon muuten vaan tullut huomioineeksi. Ei välttämättä mitään suuria juttuja, mutta ajattelin että niiden jakaminen voisi kuitenkin olla hauskaa.

Lähdössä kohti kotia Taysista leikkausta seuraavana päivänä.

Ehkä suurin, ja tavallaan aika ilmeinenkin, juttu on se euforia, jota leikkauksen jälkeen omasta kehosta on saanut kokea. Tää nyt ei tavallaan ole siis mitenkään yllättävä asia, koska tokihan mä oletinkin että mulla olisi mun uudesta rintakehästä tosi hyvä olo. Silti se miltä se euforia on tuntunut, on ollut jotenkin tosi yllättävää ja intensiivistä. En mä oo kokenut tällaista koskaan ennen. Dysforian puuttuminen on myös ollut varsin outo tunne, koska se on ollut niin kauan osa mun elämää. Leikkauksen jälkeen meni ehkä viikko, kun aloin näkemään painajaisia ja niissä unissa mä koin dysforiaa, mutta se loppui kun heräsin.

Olin jotenkin yllättynyt siitä, että leikkauksen jälkeen mä jossain vaiheessa todella aloin nähdä painajaisia leikkaukseen liittyen. Näin esimerkiksi unia, että mulla oli tämä uusi rintakehä, mutta silti mulla oli myös rinnat jotka kasvoi kainaloista, tavallaan rintakehän ulkopuolelta. Tai että mun rintakehä alkoi yhtäkkiä vaan muuttumaan sellaiseksi kuin se oli ennen. Ne unet oli ihan hirveitä, joskin kun heräsin niistä, niin pystyin vaan viemään käden rintakehälleni ja toteamaan että kaikki on hyvin ja ei ole hätää. Yllätyin siitä, että niinkin pian leikkauksen jälkeen mieli alkoi käsittelemään asioita unien kautta.

Yksi sellainen käytännön asia, jota en tavallaan ollut kuitenkaan tajunnut, oli hermojen uudelleen kasvaminen ja yhdistyminen. Oli kai siitä joskus jonkun kanssa ollut puhetta, mutta en silti osannut yhdistää mun kokemia tuntemuksia siihen ennen kuin törmäsin TikTokissa transmieheen joka oli juuri ollut mastektomiassa ja puhui "nerve regrowth pain" -nimisestä asiasta. Tajusin, että sitähän se outo kihelmöivä ja pistelevä tunne mun rintakehässä varmaan olikin. Ei se tuntunut hirveän pahalta, mutta sen verran se kuitenkin tuntui että sen todellakin huomasi.

Heti leikkauksen jälkeen ihmettelin aluksi, että oonko mä tulossa kipeäksi kun mun kurkku oli tosi kipeä. Ensimmäiset muutamat päivät nieleminen sattui tosi paljon, etenkin siis kun söi jotakin. Puhuminen ei ollut vaikeaa kuitenkaan eikä mun mielestä mun ääni ollut käheä. Luulisin, että kurkun kipeys liittyi jotenkin nukutukseen ja intubaatioputkeen joka on leikkauksen aikana kurkussa? En vaan ollut tällaistakaan tullut ajatelleeksi.

Junassa dreenien kanssa.

Itse leikkaukseen liittyen yllätyin siitä miten tavalliselta huoneelta leikkaussali loppujen lopuksi näytti, miten se oli vaan yksi huone käytävän varrella johon kävelin sisään, miten normaalilta sinne meneminen tuntui, miten mukava olo mulla oli makoillessani siinä leikkauspöydällä ja ylipäätään miten äärettömän mukavalta se koko leikkauspäivä musta tuntui. Siitäkin yllätyin ettei mulla heti leikkauksen jälkeen tai no koskaan sen jälkeen ollut mitään varsinaisia kipuja, vaikka olo on kyllä nyt paljon mukavampi kuin vaikka pari viikkoa sitten.

Reilun viikon päästä leikkauksesta sain ohjeeksi rasvailla mun nännejä perusrasvalla. Samalla tuli sitten toki eri tavalla koskettua myös omaa rintakehää ja löysin siitä tunnottomia kohtia. Toki tiesin, että rintakehässä saattaisi olla tunnottomia kohtia, ja osa niistä varmasti jää ihan pysyviksikin esim. arpien kohdilta, mutta silti se tunne tunnottomuudesta jotenkin yllätti, siis se miltä se tunnottomuus tuntuu. Koska tunnottomien kohtien ympärillä on ihoa joka tuntee, myös sen kosketuksen tunnottomaan kohtaan tavallaan tuntee, ja se tuntuu tosi epämukavalta ja hämmentävältä. Vähän samalta kun silloin jos on ollut hammaslääkärissä ja toinen poski on ihan tunnoton puudutuksen jäljiltä. Mun on edelleen vähän vaikea koskea niihin kohtiin sen enempää.

On hassua myös, että esim. mun nänneissä ei ole toistaiseksi ainakaan tuntoa, mutta pystyn silti tavallaan tuntemaan ne silloin kun niihin ei koske. Toisella puolella toki nännin ympärillä on aika hyvin tuntoa, toisella puolella ei niin paljoa, mutta silti musta tuntuu ihan kun niissä nänneissäkin olisi tuntoa, paitsi sitten kun niitä just esim. rasvailee. Silloin tajuaa että joo, ei nää kyllä mitään tunne. :D En osaa selittää tätä, mutta se tunne on jotenkin tosi härö.

Mä en aiemmin kunnolla tuntenut mun rintakehää, varmaan siksi että se ahdisti mua niin äärettömän paljon. Nyt yhtäkkiä tunnen kaiken mikä siihen koskee (paitsi tunnottomiin kohtiin tietenkin, ja senkin tavallaan tuntee), ja se tuntuu tosi hassulta. Nyt kun oon käyttänyt tätä tukitoppia yli kolme viikkoa putkeen (paitsi silloin kun se on ollut pesussa tietenkin), mun iho on kai jotenkin tottunut siihen että joku tiukka vaatekappale osuu siihen koko ajan. Perjantaina pesin tän tukitopin taas ja olin vähän aikaa pelkkä t-paita päällä. Oon oottanut että pääsen kokemaan sen, mutta oikeastaan se tunne oli vaan ihan älyttömän pelottava, tuntui oudolta niin rintakehän kohdalla kuin selässäkin. Iho tuntui jotenkin aivan äärimmäisen herkältä. Niin herkältä, että se tuntui melkein jo pahalta. Ensi viikolla saan jättää tukitopin pois päältä öiksi, ja mua vähän jännittää että miten nopeasti sitä tottuu olemaan pelkkä paita päällä.

Siitä mä yllätyin myös, miten luonnollista mun on ollut olla ilman paitaa! Heti sairaalassa kun ensimmäistä kertaa ylipäätään näin mun rintakehän, tuli mulle sellainen olo että on ihan normijuttu olla paidatta myös toisten ihmisten seurassa. Aiemmin musta ei tuntunut mitenkään päin hyvältä tai oikealta olla ilman paitaa edes yksinollessani. Välillä oon edelleen häkeltynyt siitä miten helppoa on olla ilman paitaa vaikka meidän kämppiksen seurassa tai miten voisin esitellä mun rintakehää ihan kaikille tutuille. Ihana tunne siis, mutta jotenkin oletin ettei paidattomuus heti tuntuisi näin luontevalta!

Yksi asia mikä mut myös positiivisesti yllätti oli se miten nopeasti, tai oikeastaan heti leikkauksen jälkeen, mä oon pystynyt toimimaan aika normaalisti. Toki on asioita joita pitää välttää (esim. raskaiden asioiden nostaminen ja hyppiminen yms.), mutta käytännössä oon kuitenkin leikkauksesta saakka pystynyt tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä, vaihtamaan vaatteet helposti, järjestelemään kotona paikkoja jne. Oon koko ajan kokenut että mulla on ollut hyvä olo, joskin siitä huolimatta olo on kyllä koko ajan kohentunut ja koko ajan on vaan helpompi ja helpompi olla. Nyt pystyn jo nukkumaan aika hyvin kyljelläni, ja se on parantanut mun unenlaatua tosi paljon!

Oon myös hurjan ylpeä itsestäni. Oon pelännyt aikaisemmin ihan hirveästi ihan perus lääkärikäyntejä, verikokeita ja oikeastaan mitä tahansa ihan perustoimenpiteitäkin. On vaikea uskoa että mä selvisin noin isosta leikkauksesta jotenkin niin chillisti! Enkä mä yrittänyt erityisesti olla rauhallinen, vaan päätin että jännitän ja hermoilen sitten loppujen lopuksi just niin paljon kuin sattuu jännittämään ja hermostuttamaan, mutta olinkin jotenkin tosi rauhallinen ja tyyni. Siitäkin oon ylpeä, että selvisin esim. dreenien kanssa olemisesta vaikka näin jälkikäteen ajateltuna ne olikin tosi inhottavat kapistukset, ja että ylipäätään kaikki toipumiseen liittyvä on mennyt niin hienosti enkä ole panikoinut pahemmin. Jotenkin se tunne siitä, että nyt mussa on nämä isot haavat/arvet ja nyt nämä parantuu on ollut tosi hieno kokemus. Ne on osa mua nyt, ja niiden ansiosta mulla on elämä, ja siksi tämä kaikki on ollut tarpeellista käydä läpi. Jotenkin luulen, että tää paranemisprosessi ylipäätään on tehnyt hyvää myös mun mielelle, se on tietyllä tavalla saanut parantua siinä samalla monista traumaattisistakin kokemuksista. 

Paranemiskuulumisia

 Mun on tavallaan vaikea muistaa, että leikkauksesta tulee huomenna kuluneeksi vasta 20 päivää, alle kolme viikkoa. Tuntuu, että tältähän mä olen aina näyttänyt ja tältä mun olisi aina kuulunut näyttää. Viimeksi kirjoittelin, kun leikkauksesta oli kulunut viikko ja olin käynyt terveysasemalla sekä päässyt näkemään mun nännit. Toipuminen oli sujunut siihen asti hyvin, nännit näytti siltä kuin pitikin, ja itse asiassa noin viikon kuluttua leikkauksesta mä pystyin myös jättämään kipulääkkeet pois lähes kokonaan.

Paraneminen on siis edelleen sujunut tosi hyvin. Kipulääkkeille ei tosiaan ole yli viikkoon enää ollut tarvetta, välillä oon saattanut varulta ottaa Buranan yöksi jos on ollut sellainen olo että saattaisin sitä tarvita. Tai jos on särkenyt päätä. Ulkona liikuin varsin varovaisesti, mutta ehkä viikon verran olen saanut itse avattua hissin ja rapun ovet, joten oon pystynyt käymään kodin ulkopuolella sijaitsevissa paikoissa itsenäisesti. Se on ollut valtava helpotus.

Oon ottanut varsin rauhallisesti, käynyt rauhallisilla kävelyillä ja pari kertaa oon matkustanut jo julkisillakin. Viikonloppuna kävin kylässä mun ystävän luona ja huomenna oon menossa käymään äidin luona. Lisäksi ollaan käyty ulkona syömässä ja myös mun isä, veli ja sisko kävi meillä isänpäivänä ja silloinkin käytiin ulkona syömässä.

Haavateipit vaihdettiin silloin terveyskeskuksessa, ja sen jälkeen ohjeena on ollut, että vaihdan teipit itse sitten kun ne alkaa esim. suihkussa irtoilemaan, noin 1-2 viikon välein. Teippailua on suositeltavaa jatkaa kuuden kuukauden ajan mahdollisimman hyvien tulosten takaamiseksi, ja tuota tukitoppia täytyy käyttää ensimmäinen kuukausi ympäri vuorokauden, sen jälkeen toinen kuukausi silloin jos on liikkeessä, mutta nukkuessa ja muuten lepäillessä voi onneksi olla ilmankin. Tukitoppi on kyllä mun mielestä edelleenkin huomattavasti mukavampi kuin binderi, mutta olisihan olo toki kaikista mukavin ilman mitään tuollaista vaatekappaletta. Onneksi leikkauksesta tulee kuluneeksi kuukausi jo itse asiassa ensi viikon torstaina, ja sitten pääsen nukkumaan ilman tukitoppia! Toistaiseksi oon aika tunnollisesti pitänyt sitä koko ajan, ja kun pesen sen niin oon laittanut vanhan binderin päälle.

Teippien vaihtaminen itse oli mun mielestä tosi jännää. Teipit alkoi irtoilemaan loppuviikosta, eli noin reilu viikko siitä kun ne oli vaihdettu terveyskeskuksessa. Vähän niitä joistakin kohdista joutui irrottelemaan, ja olivat jääneet etenkin ihokarvoihin kiinni. Hyvin kuitenkin lähti, eikä tuntunut pahalta. Sen sijaan uusien teippien laittaminen siististi oli musta aika haastavaa, ja lisäksi teipeistä jäi tosi paljon liimajälkiä ihoon ja ihokarvoihin. Pitää yrittää rasvan tms. avulla poistaa niitä ensi kerralla kun pääsen vaihtamaan teippejä. Arvet itsessään näytti tosi siisteiltä, mitä nyt sieltä liimojen ja kirurgin tussinjälkien seasta pystyi katsomaan.

Nännien parantuminen oli asia joka mua aika paljon jännitti. Olinkin jo kertaalleen yhteydessä Taysin hoitohuoneelle, koska mua vähän mietitytti että näyttääkö tilanne normaalilta. Näytti onneksi, ja sain ohjeeksi rasvailla nännejä perusvoiteella. Nännit on siis aluksi aika hurjan näköiset, ja niissä on päällä ihan mustaa rupea joka sitten pikkuhiljaa kuoriutuu, ja jonka alta paljastuu vaaleanpunainen nänni. Onneksi multa on se musta rupi siitä päältä alkanut nyt aika hyvin kuoriutumaan, ja tilanne näyttää tosi hyvältä, vaikka onkin vielä karun näköinen. Tärkeintä kuitenkin ettei tarvitse itse huolehtia vaan kaikki on normaalin oloista!

Mitähän muuta osaisin kertoa... Mä olin jotenkin jo ihan heti leikkauspäivästä lähtien sitä mieltä, että mulla on tosi hyvä olo. Ja oikeastaan mun olo on kyllä ollut koko ajan tosi hyvä, mutta ihanaa on huomata, että koko ajan se kuitenkin kohenee kun unentarve ei ole enää ihan niin suuri ja ihan eri tavalla jaksaa tehdä asioita, käydä paikoissa eikä enää tarvitse apua kaikkeen. Tai en mä nyt koko aikana ole apua tarvinnut kaikkeen, mutta monenlaisiin asioihin kyllä.

Ajattelin, että jaan tähän vielä pari eilen otettua kuvaa rintakehästä. Mulla on jonkun verran ollut turvotusta etenkin vasemmalla puolella, ensin tuossa aika keskellä rintakehää, mutta se on siirtynyt koko ajan sivumpaan ja myös vähentynyt ihan huomattavasti. Nyt sitä ei ihan hirveästi enää huomaakaan. Molemmilla puolilla turvotus myös siirtyi kainaloon, ja oikealta puolelta se on aika hyvin jo lähtenyt, vasemmalla sitä jonkun verran vielä on. Tällä hetkellä ehkä kipeimmältä tuntuu iho tietyistä kohdista. Eikä sekään varsinaisesti ole kipeä, mutta sellainen kosketusarka. Luulen, että kainaloiden alla on sen verran turvotusta, että jotenkin iho hankaa siellä itseään. Lisäksi luulen, että tämä tukitopin kangas on hangannut rintakehää vähän. Ei siinä mitään jälkiä siis näy, mutta iho on vaan tosi tosi herkkä.

Mutta joo, tässä pari kuvaa. Samalla voitte ihastella mun parran ja muidenkin ihokarvojen kasvutilannetta. :D

Henkisestä olotilasta sen verran, että mun on ihan älyttömän hyvä olla! Moni ihminen on sanonut mulle, että näytän jotenkin erilaiselta - siis muualtakin kuin rintakehästä. Että mun olemus on erilainen, silmissä on erilainen valo. Ja se on musta ihanaa kuulla, koska mun olo onkin tosi erilainen. Tietenkin olen sama minä, mutta kuitenkaan musta ei vaan koskaan ole tuntunut tällaiselta enkä koskaan ole jotenkin voinutkaan olla näin oma itseni.

Jonkun verran oon nähnyt painajaisia kyllä. Luulen, että mun mieli alkaa käsittelemään asioita, koko prosessia ja kaikkia mun pelkoja ja ahdistuksia joita tässä vuosien varrella on ollut. Oon nähnyt esimerkiksi unia siitä, että mulla on tämä rintakehä kuin mulla nyt on, mutta sitten esimerkiksi rintakehästä poistetut osat alkaakin kasvamaan kainaloihin tai että yhtäkkiä mun rintakehään alkaakin kasvamaan rinnat enkä voi estää sitä. Se on ihan kauheaa, ja ne unet on tosi hirveitä ja herään niistä aina vähän paniikissa. Onneksi voin viedä käden rintakehälle ja todeta että kaikki on kunnossa.

Odotin ehkä että mulle heräisi enemmän ristiriitaisia tai negatiivisiakin tunteita leikkauksen jälkeen. Ei välttämättä itse leikkaukseen liittyen, mutta että se nostaisi pintaan vähän kaikenlaista. Toisaalta oon nämä ensimmäiset viikot pitkälti keskittynytkin parantumiseen, ja keho on varmasti keskittynyt myös, joten ehkä muita juttuja ehtii pohtimaan sitten myöhemminkin. Tavallaan tuntuu, että vielä pitää antaa keholle ja mielelle rauha parantua, ja vaikkapa osittain traumaattiseltakin tuntuvaa prosessia voi käsitellä sitten myöhemmin.

Lisään tähän alle vielä kuvan, joka kuvastaa tosi hyvin sitä miltä musta tuntuu ja miten onnellinen nyt olen. Mun on oikeasti vihdoin vaan niin hyvä olla! 

Pääsin näkemään mun nännit!

SISÄLTÖVAROITUS: 

puhetta haavoista, tikeistä/tikkienpoistosta, leikkauksen yksityiskohdista sekä paljon höpötystä nänneistä :D (+kuvia)

 Leikkauksen jälkeen sain ohjeeksi, että viikon kuluttua pitäisi varata aika omaan terveyskeskukseen, jotta ihosiirteinä paikalleen laitettujen nännien päältä voitaisiin poistaa leikkauksessa niiden päälle ommellut suojataitokset. Mun nännithän on siis tosiaan ensin leikkaussalissa leikattu irti, sen jälkeen on hoidettu koko muu leikkaus ja sen jälkeen nännit on leikattu pienemmiksi ja laitettu ihosiirteinä paikalleen. Juurikin ihosiirteiden vuoksi mä en saanut kastella leikkausaluetta viikkoon (eli en päässyt suihkuun), ja tosiaan laput pysyi paikoillaan eiliseen asti.

Mua jännitti tosi paljon eilinen. Tai siis olin jännittyneen innoissani. Eniten hermoilin ehkä tikkien poistoa, koska multa ei ole koskaan poistettu tikkejä (paitsi kaksi tikkiä silloin viikko sitten kun dreenit poistettiin, ne oli yksillä tikeillä kiinni). Leikkausalueen varsinaiset tikit, eli ne millä leikkaushaavat sekä nännit on ommeltu kiinni, on kaikki sulavia tikkejä. Itse asiassa sairaanhoitaja eilen sanoi että ne on aika lailla sulaneetkin jo. Olin helpottunut siitä että niitä ei tarvitse poistaa. Sen sijaan tosiaan nännien päällä oli harsolaput, jotka oli ommeltu tikeillä kiinni ihoon nännin ympärille, ja lappujen päällä oli vielä teipit. Nämä tikit oli sulamattomia (tokikin, kun ne oli siinä harsolapussa kiinni), ja ne sitten eilen poistettiin. Lisäksi ohjeena oli vaihtaa haavojen teipit puhtaisiin.

Kurjinta eilen oli ehdottomasti se haavateippien irrottelu, koska se sattui! Osittain siksi, että ne jäi kiinni mun ihokarvoihin, mutta eniten varmaan siksi että haavoihin sattui kun niihin kiinni tarttuneet teipit revittiin irti. Haavojen päälle oli osaan kohdista muodostunut vähän rupea, joten teippien irti repiminen repi samalla ne ruvetkin irti, ja tuolta kainalon alta vähän siksi tihkui verta. Kuulemma ihan normaalia, mutta aika ahdistavaa silti mun mielestä. Dreenien poiston jälkeen ehkä kurjin tunne tähän leikkaukseen liittyen toistaiseksi oli tuo haavateippien irti kiskominen. Jatkossa niitä ei onneksi itse tarvitse repiä irti, vaan ne vaihdetaan 1-2 viikon välein sitten kun ne itsestään alkaa irtoilemaan suihkussakäynnin yms. seurauksena. Haavojen teippailua suositellaan parhaan mahdollisen lopputuloksen takaamiseksi puolen vuoden ajan, joskin mun epikriisissä lukee että mulla on rintakehän alueella niin "hyvin kehittynyt karvoitus", että teippailu voi olla haastavaa ja jos se ei onnistu, niin haavoja voi myös rasvailla. Mutta en mä nyt ainakaan toistaiseksi näe mitään ongelmaa teippailussakaan.

Olin istuvassa asennossa kun noita haavateippejä kiskottiin irti, eikä mulla siinä vaiheessa vielä ollut mitenkään huono olo. Hoitaja alkoi irrottaa teippejä ja tikkejä toisen nännin päältä, ja vaikka se sitten taas ei enää sattunut, niin jotenkin se tunne oli mulle ihan kamala kun ne langat vähän nyki mun ihoa ja lähti sieltä irti. En tiedä miksi se oli niin kauhistus. Selvisin ihan hyvin, sanoin kyllä hoitajalle että mulla on ehkä vähän huono olo. Hän kehotti hengittämään syvään ja tein työtä käskettyä. Saatiinkin ensimmäinen nänni ulos paketista, ja olin jotenkin ihan äärettömän helpottunut että se näytti tosi hyvältä ja oli ihan kunnossa. Nännien suhteen oli siis se riski, että ne voisi mennä kuolioon, vaikka tietenkin tavoite oli että niin ei kävisi. Pelkäsin jotenkin silti että niin käy. Ehkä se helpotus siitä ihan hyvännäköisen nännin näkemisestä oli niin suuri että mua alkoi ihan valtavasti itkettää, tuli tosi herkistynyt olo. Pian tän jälkeen totesin että huone pyörii, jolloin hoitaja äkkiä käski mut makaamaan.

Yllätyin itsekin että mulle tuli niin kauhean huono olo. Se kyllä helpotti sitten kun makoilin, saatiin irrotettua tuppo toisenkin nännin päältä ja se näytti tosi hyvältä myös. Tässä vaiheessa, noin viikko leikkauksesta/ihosiirteen laittamisesta, siirretty ihoalue on vielä tosi tumma ja sikäli aika karun näköinen. Se on kuitenkin ihan täysin normaalia, ja pikkuhiljaa nännien olisi tarkoitus ulkoreunasta lähtien alkaa muuttumaan vaaleanpunaisiksi, sellaisiksi normaalin nännin värisiksi. Tälläkin hetkellä nännit tuntuu ihan normaalilta, pehmoiselta iholta, mikä on jotenkin hassua kun ne on niin kummallisen väriset.

Olin tosi innoissani siitä että nännit otettiin pois paketista. Tän jälkeen hoitaja vielä puhdisti mun leikkaushaavat ja laittoi niihin uudet ihoteipit päälle. Kotona en malttanut olla riisumatta tukitoppia ja ihailematta rintakehää nännien kanssa, ja tänä aamuna kävin vihdoin suihkussa ja ihailin vähän lisää. Vitsi että näyttääkin oikeesti hyvältä!

Oon myös jotenkin äärettömän helpottunut siitä miten hyvin oon parantunut ja miten hyvin mun koko leikkaus sujui. Oon leikkaustulokseen toistaiseksi ainakin ihan äärettömän tyytyväinen. Nännien suhteen pelkäsin etukäteen, että ne olisi jotenkin oudonnäköisessä paikassa, ja yksi mun pelko oli myös että ne jäisi liian suuriksi. Oon kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen myös siihen minkä kokoiset ja missä kohdassa ne on.

Toistaiseksi mun ei tarvitse tähän tietoon käydä enää pitkään aikaan missään terveydenhuollossa rintakehän takia, vaan paraneminen jatkuu kotona, tästä lähtien teippailen leikkaushaavat/arvet tarvittaessa itse ja Taysissa on kontrollikäynti sitten puolen vuoden päästä leikkauksesta, eli joskus huhti-toukokuussa varmaan. 

Viikko mastektomiasta

 Eilen tuli kuluneeksi tasan viikko mastektomiasta, ja ajattelin että tulen päivittämään vähän tämän ensimmäisen viikon toipumiskuulumisia ja fiiliksiä muutenkin. Ihan ensiksi täytyy sanoa, että toipuminen on mulla mennyt tosi hyvin ja oon ollut itsekin yllättynyt siitä miten hyvä olo mulla on ollut ja miten vaivattomasti kaikki on mennyt.

Mulla ei ole ollut oikeastaan ollenkaan leikkauksen jälkeen kipuja. Lääkärin määräämiä särkylääkkeitä (Buranaa ja Panadolia) söin aikalailla tasan viikon ajan leikkauksesta kolme kertaa vuorokaudessa eli kahdeksan tunnin välein. Juuri ennen tuon kahdeksan tunnin täyttymistä kyllä huomasi että lääkkeen vaikutus alkoi lakkaamaan. Vaikkei varsinaisesti sattunut, niin olo muuttui sellaiseksi vähän epämukavaksi. Eilen iltapäivällä sellaista tunnetta ei enää tullut, joten unohdin ottaa särkylääkkeet ja samalla totesin, että en taida tarvita niitä enää. Yöksi otin varmuuden vuoksi vielä, ja tänä aamuna pelkän Buranan. Uskon kuitenkin, että lääkkeet voi nyt aikalailla jättää pois. Reseptissä ei lukenut kuinka kauan lääkkeitä pitäisi syödä, vaan että "tarvittaessa kipuun".

Oon pystynyt tekemään normaaleita asioita kotona heti kun palattiin kotiin leikkauksesta. Aluksi toki olin varovaisempi, ja mitään raskasta en saa nostella, mutta pystyn kyllä hyvin laittamaan ruokaa, järjestelemään tavaroita, silittelemään koiria, nostelemaan kauppaostoksia kauppakassista yksitellen kaappeihin, pelailemaan kämppisten kanssa lautapelejä jne. Oon pystynyt heti kotiinpaluupäivästä (eli leikkauspäivää seuraavasta päivästä) lähtien pukemaan paidat yläkautta päälle, tekemään kaikki polilta saadut venytysohjeet, nostamaan kädet kohti kattoa ja ylipäätään mun mielestä mun käsien liikkuvuus on ollut koko ajan hyvä.

Ehkä suurin sellainen elämää rajoittanut tekijä on ollut väsymys. Ensimmäiset päivät leikkauksesta lepäilin ja nukuin kyllä myös aika paljon, mutta olin samalla jotenkin aika hyper. Vähän liian innoissani malttaakseni levätä riittävästi kai. Sen jälkeen oon kuitenkin pyrkinytkin lepäämään riittävästi, minkä lisäksi on tuntunut kyllä siltä että on pakkokin. Mut saattaa yhtäkkiä vallata aivan tajuton väsymys, silmät menee väkisin kiinni enkä vaan jaksa tehdä mitään. Kun olen pirteä niin olen kyllä pirteä, jaksan jutella ja touhuta, mutta se väsymys tulee aika yhtäkkiä aina. Senkin suhteen on kyllä päivien saatossa jo vähän helpottanut, ja vaikka esimerkiksi viime yönä yli yhdeksän tunnin yöunet ei millään tavalla tuntuneet liioittelulta, niin alkuviikosta mun yöunet saattoi helposti venyä kellon ympäri ja silti tarvitsin lisäksi vielä päiväunet.

Leikkauksen jälkeinen väsymys ei kyllä ole sellaista kuin alun perin ajattelin, luulin nimittäin että se olisi ollut jotenkin kokonaisvaltaisempaa. Tai siis onhan tämä kokonaisvaltaista, koska oon ihan älyttömän väsynyt silloin kun se väsymys iskee, mutta koko ajan suurenevan osan ajasta oon kuitenkin ihan normaali ja pirteä ja jaksan hyvin. Ja sen seurauksena oon tehnyt paljon normaalejakin asioita, vaikken tokikaan niin paljon kuin yleensä.

Ymmärrettävästi suurin osa ajasta menee kotona, mutta oon käynyt kyllä ulkonakin pari kertaa. Tultiin tosiaan kotiin viikko sitten perjantaina, ja sen jälkeen kävin ulkona seuraavan kerran vasta keskiviikkona. Tai toki kävin meidän parvekkeella päivittäin haukkaamassa vähän raitista ilmaa, mutta jotenkin oli liian väsynyt ja haavoittuva olo lähteä pois kotoa. Lisäksi mä en pääse pois kotoa yksin, kun meidän hissin ovi on niin raskas etten nyt saa avata sitä itse. Mutta keskiviikkona tosiaan käytiin Samuelin ja koirien kanssa rauhallisella ja lyhyellä lenkillä. Se väsyttikin mut ihan totaalisesti. Eilen puolestaan kävin terveyskeskuksessa yhden ystävän saattelemana, tuntui että jaksamista löytyi jo paljon enemmän! Terveyskeskuskäynnistä ajattelin kirjoittaa ihan oman postauksensa vähän myöhemmin.

Kaiken kaikkiaan siis paraneminen on mennyt tosi hyvin, mulla on ollut koko ajan hyvä olo niin henkisesti kuin fyysisestikin ja jaksaminen lisääntyy päivä päivältä samalla kun väsymys väistyy. Olen tosi onnellinen ylipäätäänkin, mutta myös siitä että kaikki on vaan mennyt näin hyvin!

Mun koko maailma on muuttunut

Yritin ennen mastektomiaa pohtia miltä musta tuntuisi leikkauksen jälkeen. Jotenkin ajattelin, että luultavasti tunteet pyörii lähinnä ilon, onnen ja helpotuksen ympärillä, mutta samalla tiedostin myös, että näin iso elämänmuutos ja muutos omassa kehossa voisi aiheuttaa hyvin monenlaisia tunteita. Yritin valmistella itseäni siihen, että oma olo saattaisi yllättääkin, eikä kaikki ehkä olisikaan niin iloa ja onnea kuin ajattelin.

No, toistaiseksi kaikki on kyllä pitkälti ollut aika onnellista. Mun olo on helpottunut. Helpottunut siitä, että enää tätä ei voida ottaa multa pois. Mun keho on mun, eikä sen toteutuminen riipu enää siitä mitä mieltä joku lääkäri on mun painosta tai siitä miten koronavirus leviää. Mulla on tämä rintakehä ja se on ja pysyy. Siksi mun reaktio heräämössäkin varmaan oli niin tunteellinen; mä olin haaveillut siitä hetkestä kun herään leikkauksen jälkeen jo monta vuotta, ja kun vihdoin olin siinä hetkessä, tuntui että vuosien odottamisen loppumisen tuoma helpotus lähti purkautumaan (minkä lisäksi taisin siis toki olla aika vahvan lääkityksen vaikutuksen alaisena edelleen, mutta kuitenkin). 

Mietin paljon sitä, että vaikka vanha rintakehä tuntui väärältä ja aiheutti valtavaa dysforiaa, niin tuntuisiko uusi rintakehä sitten kuitenkaan heti automaattisesti omalta. Mutta tuntuu se! Tiedän kyllä, että paranemisen myötä se tulee vielä varmasti jonkin verran muuttumaan, mutta siinä se nyt kuitenkin on ja mulla on vain sellainen olo, että olen saanut jotain sellaista joka mulle kuuluukin. Ihan kuin olisin saanut kehoni takaisin, vaikkei mulla tällaista kehoa koskaan ole ennen ollutkaan.

Oon kärsinyt dysforiasta ja bindannut niin kauan, että ajattelin ettei dysforia jotenkin häviäisi ihan heti tai ainakin että tuntuisi oudolta jos sitä ei yhtäkkiä enää olisi. Mutta no, leikkauksen myötä kyllä hävisi dysforia, eikä se tunnu mitenkään oudolta. Tuntuu vaan siltä, että näin tämän olisi aina kuulunutkin olla, ja on vaan jotenkin täydellisen hyvä olo omasta kehosta juuri nyt.

Viime yönä nukahdin ajatukseen siitä, että ensi kesänä ehkä mennään taas Samuelin vanhempien luo juhannukseksi. Voin silloin olla pelkkä t-paita päällä kesälomalla, ilman binderiä. Voin mennä uimaan järveen. Voin nukkua helteellä paidatta. Voin kävellä niin pitkiä matkoja kuin haluan, eikä mun tarvitse enää laskea montako tuntia jaksan binderin kanssa liikkua kodin ulkopuolella.

Eilen illalla sain puettua t-paidan päälle. Ison yöpaidan, mutta silti. Sekin näyttää vaan niin hyvältä. Rintakehä on niin litteä, ja musta tuntuu että mä näytän kokonaan ihan erilaiselta! Tekee mieli vihdoin pitää ryhti hyvänä, ja haluaisin sovittaa jokaista paitaa joka mun kaapista löytyy. Allaolevan kuvan otin viime yönä kylppärissä kun kävin pesemässä hampaat. En vaan voinut lopettaa peilikuvalleni hymyilemistä.

Vaikeahan näitä tunteita on edes laittaa tekstiksi, ei jotenkin ole sanoja. Mutta ehkä voisin tiivistää kaiken sanomalla, että mun olo on onnellinen, helpottunut ja kokonainen. Rakastan itseäni, rakastan kehoani. Mun ei ole koskaan ollut näin hyvä olla. Mun elämä on niin hyvää, mun koko maailma on muuttunut.

Mastektomia

Mulla oli aikomuksena kirjoitella mastektomiaan valmistautumisestani ja omista fiiliksistäni vielä lähempänä leikkausta, mutta lopulta se sitten kuitenkin jäi. Sen verran voin sanoa, että oma mieli vaelteli ties missä, ja välillä odottaminen oli tosi rankkaa henkisesti, koska mieli kävi jotenkin niin isoja asioita läpi. Ehkä siksi ei myöskään tullut kirjoitettua; oli niin paljon kaikkea muuta ajateltavaa ja prosessoitavaa.

Mastektomia on nyt kuitenkin takana päin, ja ajattelin tulla kirjoittamaan ensin ylipäätään ihan vaan siitä miten kaikki sujui ja mitä milloinkin tapahtui. Lisäksi haluan tietenkin jakaa omia ajatuksiani ja tuntemuksiani nyt leikkauksen jälkeen, mutta luulen että mun kannattaa jakaa näitä pariin eri postaukseen, näistä kun saattaa muutenkin tulla aika pitkiä...

Mun leikkaus oli siis torstaina eli 29.10. Lähdin kotoa Helsingistä kohti Tamperetta keskiviikkoaamuna, koska mulle oli varattu puoliltapäivin aika tuki- ja liikuntaelinkeskuksen poliklinikalle eli tules-polille, jonka leikkausosastolla mut siis myös leikattiin. Tapasin sairaanhoitajaa, hän antoi mulle matkaan tukisukat ja tukipaidan. Lisäksi sain venyttelyohjeita leikkauksen jälkeistä aikaa varten ja käytiin ylipäätään leikkauspäivän kulkua läpi. Tämän jälkeen suuntasin kohti labraa x-verikoetta varten. Labran työntekijä oli erityisen ihana, juteltiin muumeista ja Tove Janssonista, ja kun sanoin että mua jännittää (vaikka kyseessä siis oli ihan perus verikoe), niin hän taputti mua ohimennessään olkapäälle ja sai mulle jotenkin tosi turvallisen olon aikaan. Kun verikokeen jälkeen kysyin suuntaohjetta potilashotellille, hän lähti saattamaan mut melkein perille asti.

Mua oli jännittänyt ihan hirveästi, jotenkin pelkäsin kai jossain mieleni pohjalla edelleen että leikkaus peruttaisiin vaikka tiesin ettei niin nyt kuitenkaan kävisi enää tuossa vaiheessa, olin nukkunut myös edellisenä yönä huonosti, mutta jotenkin noiden käyntien jälkeen muhun laskeutui joku rauha. Pääsin perille hotellille ja ehdin olla siellä tovin, kunnes lähdin kyläilemään yhden tutun luo. Se oli fiksu päätös, koska sain aikaa hyvin kulumaan enkä ehtinyt jännittämään ja pyörittelemään kaikkea mahdollista päässäni.

Illan vietin itsekseni hotellihuoneessa, kävin hakemassa Taysin alakerran Subwaysta ja Ärrältä syötävää ja katselin telkkaria. Tuntui kivalta olla rauhassa itsekseen ja jotenkin henkisesti valmistautua leikkauspäivään. Pääsen hyvin harvoin hotelliin yöksi, joten mulle oli ihan luksusta saada yöpyä hotellissa, joku siinä kuitenkin tuntuu aina hienolta.

Seuraava päivä olikin sitten leikkauspäivä. Heräsin kuuden jälkeen, puin ohjeiden mukaan jalkaan tukisukat (ja totesin, että ne tuntui ihan binderiltä jaloissa...), pesin hampaat, otin pois kaikki korut, puin päälle ja lähdin kävelemään kohti sairaalaa. Sairaalalla istuin odotusaulaan joka mulle oli edellisenä päivänä näytetty, ja seitsemän maissa hoitaja tulikin mut hakemaan siitä. Sain esilääkitykseksi Panadolia ja mulle laitettiin käteen ranneke jossa oli mun nimi, hetu ja qr-koodi. Tämän jälkeen mut vietiin tilaan jossa oli pukukaappeja ja pari verholla eristettyä pukukoppia. Sieltä mulle annettiin päälle puettavaksi sukat, housut, avopaita ja aamutakki sekä sukkia suojaavat muoviset tossut (sellaiset joita on päiväkotien kuraeteisissä vierailijoille). Kaikki tavarat jätettiin kaappiin, mut vietiin sellaiseen odotustilaan jossa oli paljon nojatuoleja ja tv, ja pukukaapin avain annettiin mun nimellä varustettuna hoitajille.

Aika pian mut tuli lääkäri hakemaan siitä odotustilasta, ja mentiin huoneeseen jossa hän piirsi leikkausta varten merkkejä mun rintakehään. Nyt jälkikäteen ajateltuna tuntuu niin hassulta miten äärettömän paljon siitä rintakehästä vielä siinäkin hetkessä ahdistuin. Yritin ajatella, että muutama tunti ja tämä rintakehä on muisto vain, mutta siitä huolimatta mun olo oli ihan äärimmäisen paha ja vaikea kun mun rintakehään koskettiin ja joku ulkopuolinen näki sen. Vaikka se oli kirurgi joka tulisi muokkaamaan mun rintakehästä juuri sellaisen kuin pitääkin. Mieli toimii oudosti, ja dysforia ei näemmä katso sitä miten pian siitä on pääsemässä eroon.

Nojoo, tämän jälkeen mut vietiin taas hetkeksi sinne nojatuolihuoneeseen odottelemaan, minkä jälkeen hoitaja tuli noin klo 7:30 hakemaan mut leikkaussaliin. Oli hassua kävellä sinne ihan itse, ripustaa aamutakki naulakkoon, ojentaa tukipaita toiselle hoitajalle ja kiivetä itse leikkauspöydälle makaamaan. Leikkaussalin henkilökunta esitteli itsensä mulle, mikä on musta tavallaan hassua, kun en mä niiden kaikkien lukuisien hoitajien nimiä koskaan kuitenkaan tule muistamaan. Mutta kiva tietenkin että mulle juteltiin.

Leikkauspöytä oli ihanan lämpöinen, tai se oli lämmitetty sellaisella ilmapatjapuhallinjutulla, ja lisäksi sain heti peiton päälle siihen kiivettyäni ja pään sai laittaa mukavalle geelityynylle. Anestesialääkäri tuli paikalle hetken päästä, ja toiseen käteen viritettiin verenpainemittari, toiseen anestesialääkäri pisti kanyylin sekä sormeen happisaturaatiomittarin. Multa kyseltiin että minkälaisia unia pistetään tilaukseen, ja aika pian mun pään yläpuolella oleva hoitaja sanoi että nyt taitaa olla aika sanoa kauniita unia samalla kun anestesialääkäri sanoi että kohta tulee sellainen humahdus. Ja ihan parin sekunnin päästä huone alkoikin pyörimään ja olin unessa.

Seuraavan kerran heräsin heräämöstä. Avasin silmät ja näin että mun vieressä oli hoitaja joka kysyi että aletaanko sitä olla hereillä. Kysyin mitä kello on, se oli 10:30. Sen jälkeen vein käden mun rintakehälle, totesin että leikkaus oikeasti oli tapahtunut, aloin itkemään ilosta ja sopersin kaikkien lääkehuurujeni keskeltä että "tää on mun elämän onnellisin päivä." Hoitaja hymyili hyväntahtoisesti ja totesi että nukuhan nyt vielä vähän lisää. :D

Nukuinkin, ehkä tunnin, minkä jälkeen aloin kunnolla heräilemään. Sain pitkävaikutteisen kipulääkkeen ja vettä. Kurkkuun sattui ja huimasi. Heräämöstä pääsin lopulta pois yhden maissa, loppuajasta tuntui jo hassulta kun kuuntelin hoitajien juttelua ja vitsailua. Olin kyllä aika väsynyt, mutta ihan hereillä silti. Mun hoitaja kysyi multa että kantaako jalat ja kävelenkö heräämöstä omin avuin ulos vai viekö hän mut pyörätuolilla. Päädyttiin pyörätuoliin, en todellakaan pysynyt itse pystyssä.

Pääsin heräämöstä pois noin klo 13, itse luulin että mut vietäisiin ihan osastolle, mutta mut kärrättiinkin takaisin siihen nojatuolihuoneeseen josta olin leikkaukseen lähtenytkin. Hoitaja auttoi mut tuoliin istumaan, nosti jalkatuen ylös ja toivotteli hyvät jatkot. Tuntui oudolta. Katsoin hetken tv:stä tulevaa ohjelmaa kunnes nukahdin siihen nojatuoliin. Jossain vaiheessa sain pillimehua ja pyysin hoitajia viemään mut vessaan. Päässä huimasi edelleen niin kovasti että en päässyt itse kävelemään vaan tarvitsin apua, muuten oli kyllä hyvä olo eikä ollut kipuja tai mitään.

Samalla pyysin myös mun puhelimen sekä silmälasit, sain luettavakseni infoa kotiutumisesta ja dreeneistä ja mulle tuotiin leipää sekä mehukeittoa. Oli ihanaa päästä viestittämään kaikille läheisille että täällä ollaan ja kaikki hyvin! Kello taisi olla noin kaksi kun pääsin viestittelemään kaikille, ja kuten kuvasta näkyy niin jossain lääkehuuruissa taidan olla kuvassa vähän edelleen. Samuel oli pian Tampereella ja kysäisin hoitajilta että kannattaisiko mun pyytää Samuel sinne osastolle vai kannattaisiko hänen mennä suoraan potilashotellille. Kuulemma hotellille, ja mutkin vietäisiin sinne ihan pian.

Loppujen lopuksi aikaa meni kyllä vielä parisen tuntia. Kun olin saanut syötyä, tuli hoitaja käymään mun kanssa esim. dreeneihin liittyviä asioita vielä läpi. Kysyin, pääsisinkö näkemään mun rintakehän vielä ennen kuin lähden, ja innostuin ihan hirveästi kun kuulin että voidaan katsoa sitä samalla kun mennään vaihtamaan mulle omat vaatteet päälle.

Hoitajan avustuksella, vähän huojuvana edelleen, suunnattiin hitaasti kohti pukuhuonetta. Olin aluksi jotenkin ahdistunut siitä että apua, nyt joku auttaa mua riisumisessa ja pukemisessa kunnes tajusin, että eihän mun tarvitsekaan enää ahdistua, että ei mun rintakehässä enää ole mitään mistä pitäisi ahdistua! Tuli sellainen olo että kuka vaan saa tulla suunnilleen katsomaan. Hoitaja auttoi mua vaatteiden riisumisessa ja tukipaidan avaamisessa. Mun hymystä ei vaan tullut loppua kun näin itseni peilistä, ja hoitaja antoi mulle hetken omaa aikaa ottaa valokuvia ja ihastella itseäni. Tässä teillekin kuva jonka siellä pukukopissa itsestäni otin:

Rintakehähän näyttää siis valtavan hyvältä ja siistiltä. En voi uskoa, miten hyvää jälkeä kirurgi näyttää tehneen, ja miten muutos voi olla noin äärimmäisen suuri ja vaikuttaa oikeasti mun koko ulkonäköön aivan valtavasti! Dreenit mulla oli tosiaan molemmin puolin, mutta sain ne jo eilen, eli päivä leikkauksen jälkeen poistatettua omassa terveyskeskuksessa kun tultiin Tampereelta kotiin.

Pienen rintakehänihailusession jälkeen puettiin mulle vaattet päälle, tai no ihan itse mä ne puin. Tukipaidan alle laitettiin vielä leveää haavataitosta jos leikkaushaavoista erittyisi vielä jotakin, ja tosiaan sitten puin päälle, menin takaisin odotushuoneeseen ja pian mulle tulikin kyyti potilashotellille. Mut siis kärrättiin sinne pyörätuolilla, koska mua huimasi edelleen aika paljon. Potilashotellilla Samuel sitten odottelikin mua, ja olipa vaan ihana nähdä oma läheinen ja rakas ihminen, kun oli ensin käynyt läpi kaiken ylläolevan yksin ilman ketään entuudestaan tuttua tyyppiä. Ei mua siis haitannut, tämä oli matka joka mun täytyikin tehdä, mutta jotenkin silti se helpotus kun näki oman rakkaan ihmisen oli valtava.

Mulla oli tosiaan varsin hyvä olo, joten tilattiin pian hotellihuoneeseen päästyämme Hoaxista (vegaaninen ravintola Tampereella) ruokaa ja päästiin syömään. Yksi meidän tuttu poikkesi myös moikkaamaan meitä. Käytiin myös pienellä kävelyllä hotellin ala-aulassa/etupihalla ja ostettiin kahviosta jäätelöt. Mä en millään meinannut malttaa alkaa nukkumaan, olin niin innoissani.

Leikkauksesta itsestään jäi ihan superhyvä fiilis. Osastolla kaikki meni aivan loistavasti, ja mulle oltiin tosi ystävällisiä ja kilttejä, oli tosi turvallinen ja hyvä olo koko ajan. Mua ei sattunut mihinkään missään vaiheessa, ja olin ylipäätään vaan ihan älyttömän onnellinen koko päivän ajan vaikka olo välillä olikin heikko ja huimaava.

Potilashotellilla sen sijaan ilmeisesti joku varaus oli mennyt pieleen. Mulle oli kotiin tullut etukäteen kirje, että hotellilla on ympäri vuorokauden saatavilla hoitaja, ja klo 7:30-21 paikalla on päivittäin hoitaja joka voi tehdä hoitotoimenpiteitä yms. Siksi mentiinkin illalla kysymään neuvonnasta, että saisiko sitä hoitajaa tavata, kun mä en ollut ihan varma mun dreenien toiminnasta. Mulle kuitenkin sanottiin ettei hoitaja ole paikalla, tai ettei siellä ylipäätäänkään mitään hoitajaa ole. Soitin lopulta sitten osastolle, ja sieltä sanottiin että dreenin toiminta kuulostaa normaalilta ja että mun kannattaa aamulla vielä tavata sitä silloin paikalle tulevaa hoitajaa, ja hän voisi tarkistaa ne dreenit tai jopa ottaa ne pois ennen kuin lähdetään kotimatkalle.

Kahdeksan jälkeen mentiin sitten kyselemään, että voisiko sitä hoitajaa nyt tavata, mutta taas sanottiin että ei siellä nyt vaan ole mitään hoitajaa. Kysyin että mihin ihmeeseen mun sitten pitää olla yhteydessä, että mulla on oikeasti asia joka pitäisi hoitaa. Sanoivat että osasto hoitaa tällaiset asiat, mutta osastolle soitettaessa taas sanoivat etteivät voi enää ottaa mua sinne vastaan kun mun oli jo kirjattu ulos sieltä. Lopulta todettiin vaan, että täytyy mennä omaan terveyskeskukseen. Eikä siinä nyt varsinaisesti mitään ongelmaa olisikaan ollut, mutta oltiin Tampereella, meidän juna oli 14:30 perillä Helsingissä ja oli perjantai-iltapäivä. Niin nopeasti ajan saaminen omaan neljältä kiinni menevään terveyskeskukseen kello kolmen jälkeen perjantaina meinasi osoittautua vähän vaikeaksi. Sain sitten onneksi kolmeksi ajan ja ehdittiin siihen juuri, mutta meinasi kyllä stressata.

Ja eihän mulla siis mitään hätää ollut. Dreenien kanssa eläminen kuitenkin oli aika ärsyttävää ja vaikeaa, ja jos en eilen olisi päässyt niitä poistattamaan, niin olisin joutunut kanniskelemaan niitä mukanani ja varomaan koko viikonlopun. Kun niistä ei juuri mitään erittynyt, oli niiden poistaminen järkevää ja perusteltua myös siksi ettei ne jäisi tiukemmin enää kiinni, jolloin myös niiden poistaminen olisi kivuliaampaa ja kurjempaa.

Dreenien poisto meni siis hyvin, sain omassa tk:ssa hoitajan jolla oli vastaavista asioista kokemusta jo ennestään, ja poistaminen ei onneksi ollut niin epämukavaa kuin olin ajatellut, vaikka toki aika kurjaa silti. Onneksi sain dreenit pois jo vuorokauden jälkeen!

Ja tosiaan tuosta hotellista... En tiedä missä kohtaa meidän varaus oli mennyt vikaan, oliko syy sairaalan osaston tekemässä varauksessa vai kämmäsikö joku hotellilla meidän varauksen. Vietiin kuitenkin hotellilta ulos kirjautuessamme vielä respaan näytille mun kutsukirje, jossa varsin selkeästi luki että hoitaja kyllä on tavoitettavissa hotellilla. Totesivat itsekin, että nyt jossain on ollut virhe ja meidän varaus oli väärän tyyppinen eikä vika missään nimessä ollut meidän. Onneksi mulla nyt ei ollut mitään sen suurempaa hätää, mutta vähän kauhistutti ajatus siitä että olin kuvitellut että mulla on sairaanhoidollista tukea saatavilla koko ajan ja sitä ei ollutkaan ollut.

Mutta siis loppu hyvin kaikki hyvin; saatiin kyyti Taysilta juna-asemalle, junamatka meni hyvin ja sen jälkeen päästiin autokyydillä asemalta terveyskeskuksen kautta kotiin. Ja voi että kun olikin ihana tulla kotiin!