Mastektomian vuosipäivä

 Tänään on kulunut vuosi mun mastektomiasta, ja se tuntuu aika uskomattomalta! On nostalginen olo kun miettii sitä mastektomiapäivää, mun elämän parasta päivää. On vaikeaa uskoa että siitä on jo vuosi. Tästä linkistä voi käydä lukemassa mun kertomuksen siitä itse leikkauspäivästä. Muistot tuosta itse leikkauspäivästä on mun mielessä edelleen hyvin lämpimiä ja ihania, se koko päivä oli jotenkin vaan tosi hyvä. Kaikki meni hyvin, mua kohdeltiin hyvin ja olin onnellisempi kuin olin ikinä aikaisemmin ollut. Tuntui, etten koskaan aikaisemmin ollut tuntenut niin valtavan suurta ja puhdasta iloa.

Mun paraneminen sujui nopeasti ja hyvin. En kärsinyt leikkauksen jälkeen, tai missään vaiheessa, minkäänlaisista kivuista, dreenit sain pois leikkausta seuraavana päivänä, olin aika väsynyt viikon-pari ja otin rauhassa ja varovasti leikkausta seuranneet viikot, mutta mitään takapakkia ei missään vaiheessa tullut ja kaikki sujui juuri niin kuin pitikin. Myös toipumisaika oli musta ihanaa, kun sai vaan olla ja keräillä voimia sekä siinä sivussa nauttia siitä rauhasta ja onnentunteesta joka omaan mieleen ja kehoon oli laskeutunut.

Pari kuukautta leikkauksen jälkeen aloitin työt päiväkodissa. Tässä vaiheessa rintakehä oli jo varsin hyvin parantunut, ja pystyin työskentelemään hyvin. Tuntui oudolta pystyä olemaan töissä ilman, että binderiä piti suoristella tai juoksemista välttää. Ja ilman dysforiaa!

Mun elämänlaatu parani leikkauksen myötä monella eri tavalla. Alkuvuodesta kävin kylpylässä ja uimassa, lisäksi pystyn poistumaan kotoa viidessä minuutissa kun vaan heitän päälle takin ja jalkaan kengät. Koirien lenkittäminen on helpompaa, ja kun kotoa lähtee vaikkapa tapaamaan ystäviä, ei tarvitse laskea kuinka monta tuntia keho jaksaa binderin sisällä hengittää. Yökyläilystä on tullut kivaa, ja voin myös kutsua ihmisiä omaan kotiini yökylään ja olla ahdistumatta siitä että meillä on joku ja mun täytyy silti olla ilman binderiä. Lisäksi mun olo itsestäni on vain hyvä, nautin olemisesta, pukeutumisesta, peiliin katsomisesta, siitä miltä kehoni tuntuu ja kaikesta siitä mihin se pystyy.

Olen koko ajan ollut valtavan onnellinen siitä, että pääsin mastektomiaan, tyytyväinen leikkaustulokseen ja elämänlaadun paranemiseen. Mulle ei ole tullut missään vaiheessa sellainen empivä olo, tai että olikohan tämä nyt oikein, vaan olen jotenkin tullut valtavan onnelliseksi aina kun muistan, että mun keho on mun, tai kun olen nukahtanut illalla käsi rintakehän päällä. Silti toipuminen oli paitsi fyysistä, niin myös tosi henkistä ja psyykkistä mullekin.

En jotenkin aluksi ymmärtänyt mitä ihmiset tarkoittaa sillä, että mielikin vaatii aikaa parantua ja toipua. Ajattelin, että kaikkihan meni mulla tosi hyvin, ei mulla ole mitään mistä pitäisi parantua, kun olen vain onnellinen. Mutta oli mulla kuitenkin.

Tai tätä on jotenkin musta vaikea selittää, mutta olihan tuo leikkaus myös henkisellä tasolla niin suuri juttu, että ottaa oman aikansa ennen kuin siitä toipuu, ennen kuin sen ymmärtää ja siitä jotenkin pääsee yli. Yhä edelleen mun on vaikea uskoa, että siitä on jo vuosi.

Leikkaukseen liittyi mun kohdalla myös valtava helpotus. Helpotus toki siitä, että keho tuntui vihdoin omalta, dysforia ei enää rajoittanut elämää ja oli vaan parempi olla. Helpotus myös siitä, että kaikki meni hyvin ja leikkaus oli hyvä kokemus, mikään ei sattunut ja selvisin hengissä. Suurin helpotus oli kuitenkin se, että pääsin leikkaukseen. Helpotus siitä, ettei tarvitse enää taistella, perustella itseään, miellyttää muita ja yrittää arpoa miten saisi sitä mitä tarvitsee.

Mulle ehdottomasti kuluttavin osa prosessia on ollut se epävarmuus jonka kanssa koko prosessin ajan, eli useamman vuoden ajan, piti elää. Vaikka testot on yksittäisenä hoitomuotona olleet asia, joka on saanut muut ihmiset näkemään mut miehenä, on mastektomia jotenkin kuitenkin ollut mun oman fyysisen ja psyykkisen terveyden kannalta se merkittävin toimenpide ja asia, jota oon ajatellut päivittäin, ja jonka vaikutuksen oon kyllä myös huomannut päivittäin. Enkä mä siis mitenkään voi laittaa testoja ja mastektomiaa tärkeysjärjestykseen, koska ne vaikuttaa niin eri asioihin, mutta pitkäaikainen bindaaminen ja vanhan rintakehän kanssa eläminen alkoi oikeasti olla niin mun fyysiselle kuin psyykkisellekin terveydelle vaaraksi.

Sen takia oli erityisen vaikeaa, kuluttavaa ja jopa traumatisoivaakin, kun mastektomiaan pääsemisestä tehtiin niin vaikeaa. Tai eihän se loppujen lopuksi sitten edes kovin vaikeaa ollut, mutta mun annettiin koko prosessini ajan ennen mastektomiaa, eli reilusti yli kaksi vuotta, ymmärtää, että mä en tulisi pääsemään mastektomiaan jos en laihduttaisi roimasti. Odottaminen itsessään voi olla tosi tuskastuttavaa, mutta vielä tuskastuttavampaa on käyttää monta vuotta elämästään jonkun sellaisen odottamiseen, jonka toteutumisesta ei edes ole mitään takeita. Ei, vaikka se joku pelastaa käytännössä sun koko elämän. Sellainen odottaminen, epävarmuus ja pelko jättää ihmiseen jälkensä, ja se oli juuri se asia, josta mä tavallaan aloin toipumaan vasta mastektomian jälkeen, ja josta koen toipuvani edelleen.

Sen lisäksi omaan uuteen kehoon tutustuminen on matka. Mulle se on ollut hieno matka ja monella tavalla myös tosi onnellinen matka. Mutta vaikka joku matkanteko olisi kuinka toivottua, kivaa ja ihanaa, ei se välttämättä tarkoita sitä etteikö se väsyttäisi. Tai sitä, etteikö kotiin olisi kiva palata. Jos nyt tässä mun ontuvassa metaforassa kuvitellaan, että matka on se leikkaus, toipuminen sekä uusi rintakehä ja lähtöpiste, eli vanha rintakehä, on ollut koti, niin onhan siinä ajatuksessa totuttelemista, että sen sijaan että lomamatkalta voisi palata kotiin, sitä kotia ei enää olekaan, vaan sinne matkalle pitää jäädä asumaan ja luoda uusi koti. Vaikka se oli mulle kaikin puolin paras vaihtoehto, se kuitenkin otti aikansa.

Tätäkin on jotenkin vaikea selittää, koska musta kyllä tuntui heti tosi oikealta mun kehossa leikkauksen jälkeen. Rintakehä tuntui omalta, tavallaan tunsin olevani kotona, mutta silti tutustuminen rintakehään otti aikansa, varsinkin kun se on ollut jatkuvassa muutoksessa. Ensin piti käyttää tukitoppia kuukauden verran, ja lisäksi teippailla arpia niin pitkään kuin suinkin pystyi, mä pystyin reilut pari kuukautta. Parin kuukauden kohdalla vasta tuntui, että pystyin kunnolla tekemään tuttavuutta rintakehäni kanssa, kun näin arpiakin useammin kuin kerran viikossa suihkun ajan. Vaikka rintakehä oli juuri sen näköinen, tai jopa parempi, kuin olin toivonut, oli siinä kuitenkin kaikkea uutta. Jännitti, minkälaiseksi se muotoutuisi, miten arvet lähtisi laajenemaan, vaalentuisiko ne, parantuisiko nännit kuinka hyvin ja mikä vaikuttaisi mihinkin. Rintakehässä oli myös tuntopuutoksia etenkin aluksi varsin paljon, ja on edelleen, minkä takia siihen koskeminen on tuntunut ristiriitaiselta - lähinnä siis jos joku muu koskee. Oma kosketus tuntuu yleensä ihan kivalta. Rintakehän tuntoaistikin on kuitenkin koko ajan muuttunut, ja muuttuu yhä edelleen. Tämän vuoden aikana onkin saanut tottua siihen, että vaikka mastektomia on ohi, on muutos rintakehän suhteen tavallaan ollut uusi normaali, vaikka tietenkin paljon pienempi muutos kuin mitä se itse leikkaus silloin oli.

Vuosi on kuitenkin kulunut hyvin. Oon tehnyt asioita joita leikkauksen jälkeen halusinkin tehdä. Mun elämänlaatu on parantunut tosi monella osa-alueella. En kärsi jatkuvista kivuista, voin mennä ja tehdä kaikkea mitä haluankin tehdä. Voisin varmaan listata tähän ties kuinka paljon sellaisia asioita joihin tuo leikkaus vaikutti, koska se vaikutti oikeasti ihan kaikkeen mun elämässä.

Mun on hyvä olla nyt. En koskaan kuvitellut, että voisin sanoa niin tarkoittaen joka sanaa.

9kk mastektomiasta

 Mun bloginkirjoitus on vähän jäänyt, osittain siksi etten oikein tiedä mistä olisin kirjoittanut, ja osittain siksi että tuntuu että on ollut ihan hirveästi tekemistä eikä tarpeeksi vapaa-aikaa. Kesä on mulla mennyt pitkälti töissä, joskin juhannusviikolla pidin vapaata ja oltiin reissussa. Huomenna mulla on viimeinen työpäivä, ja sen jälkeen pidän taas muutaman viikon lomaa, minkä jälkeen suuntana olisi sivari! Siitä voisinkin sitten kirjoitella enemmän.

Tänään halusin kuitenkin tulla puhumaan mastektomiasta. Tai lähinnä ehkä jakamaan taas vaihteeksi kuvia nyt kun leikkauspäivästä on tasan yhdeksän kuukautta aikaa. Jollakin tavalla tällaiset päivämäärät tuntuu tärkeiltä, silloin tulee ajatuksissa erityisesti palattua taaksepäin. Tänäänkin oon esimerkiksi selannut mun instastooreja leikkauspäivältä ja lukenut "moi kaikki on kunnossa, olen jo potilashotellilla" -viestejä joita oon lähetellyt esimerkiksi perheenjäsenille tai ystäville leikkauksen jälkeen.

Muistelen kyllä edelleen leikkauspäivää hyvillä mielin ja palaan ajatuksissani siihen mielelläni. Leikkaus oli hyvä kokemus ihan kokonaisuudessaan, ja siitä olen edelleen kiitollinen ja iloinen. Olen edelleen sitä mieltä, että leikkauspäivä oli myös mun elämän paras päivä jollakin tapaa. Leikkauskokemukset on tietenkin eri ihmisille tosi erilaisia, mutta mulle tuo päivä oli täynnä onnellisuutta ja hyviä tunteita, mulla ei ollut kipuja eikä mua pelottanut, vaan mieli oli tosi rauhallinen. Ihmiset ympärillä oli mukavia, sain hyvää ruokaa ja olin vaan täynnä ylitsepursuavaa onnea ja vapautta.

Kuten olen varmasti aiemminkin sanonut, paransi mastektomia mun elämänlaatua välittömästi ihan huomattavasti, ja mitä pidemmälle paraneminen eteni, sitä parempaa elämästä tuli. Nyt oon tavallaan jo aika tottunut siihen että mulla on omalta tuntuva rintakehä, tavallaan tuntuu että mulla olisi ollut tällainen rintakehä aina, mutta samalla koen sellaisia ylitsepursuavia ilon hetkiä kun vaikka ostan vaatteita, kokeilen kädellä rintakehää tai käyn uimassa.

On varmaan mahdotonta alkaa listaamaan mihin kaikkeen mastektomia mun elämässä on vaikuttanut, koska se vaikuttaa vähintäänkin välillisesti melkein kaikkeen. Koska en enää bindaa ja kärsi sen seurauksena kauheista kivuista, voin tehdä paljon enemmän asioita ja jaksan paremmin. Esimerkiksi töitä en olisi tässä mittakaavassa mitenkään vielä vuosi sitten voinut tehdä kuin nyt teen, ja se tuntuu jopa jotenkin hurjalta.

Koin koko ajan, että mun paraneminen eteni hyvin ja aika nopeasti. Mitään komplikaatioita ei tullut, mulla ei tosiaan ollut kipuja missään vaiheessa ja kaikki meni varsin mallikkaasti. Teippailin arpia vain pari kuukautta, koska iho reagoi teippiin huonosti, ja nyt keväällä olen rasvannut arpia sellaisella arpigeelillä. Muuten kaikki on mennyt pitkälti omalla painollaan.

Alkuun oli vaikeaa uskaltaa nukkua kyljellään tai vatsallaan, ja muistan vielä tammikuussa töitä aloitellessani, että ylähyllyille oli vaikea kurotella ja leikkaushaava pintapuolisesti vielä aukesikin toisella työviikolla tammikuussa. Nyt tuollaisia asioita ei yhtään enää tarvitse miettiä, ja vihdoin uskallan myös itse luottaa siihen että rintakehä pysyy kasassa vaikka kurottelisin ja venyttelisin miten. Se on ihana tunne.

Laitan tähän loppuun vielä tällaisen tekemäni vertailukollaasin arpien paranemisesta. Siitä näkee myös kivasti sen miten rintakarvan määrä lisääntyy hitaasti mutta varmasti. :D Arvet on tosiaan lähteneet vaalenemaan varsin kivasti mun mielestä, mutta pitkäänhän ne vielä kokee jonkinlaista muutosta ja haalenee ajan kanssa.

Puoli vuotta mastektomiasta

 Olen nyt vähän myöhässä päivitykseni kanssa, mutta viime viikolla tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta mun mastektomiasta. Itse asiassa aika hauskasti myös puolivuotispäivä oli torstai, kuten leikkauspäiväkin. En tosin tainnut edes silloin itse puolivuotispäivänä muistaa koko päivää, mikä toisaalta on tavallaan hyvä asia; leikkauksesta on jo niin paljon aikaa, ettei kuukausia tarvitse laskea ja elämä menee eteenpäin omalla painollaan.

Ajattelin kuitenkin tulla jakamaan tänne muutaman kuvan siitä, miltä rintakehä näyttä nyt puoli vuotta leikkauksesta. Mitään kovin ihmeellisiä kuvia ei ole tarjota, nappasin nämä vaan pikaisesti viikonloppuna, mutta joo, tässäpä olisi:

Rintakehä on siis parantunut tosi hyvin ja kaikki näyttää mun mielestä hyvältä. Arvet on kainaloiden alta huomattavasti leveämmät kuin keskeltä, ja vaikka tietenkin olisi kiva että ne olisi mahdollisimman kapeat joka kohdasta, on kuitenkin kivaa että ne kapeat kohdat on mieluummin keskellä rintakehää, koska se on se näkyvin kohta. En kuitenkaan varmaan yleensä hengaile (ilman paitaa) kädet ylhäällä ihan hirveästi.

Arpiin oon nyt ehkä reilun viikon verran käyttänyt Bepanthenin arpigeeliä ja sen mukana tulevaa hierontapalloa, katsotaan sitten joskus parin kuukauden päästä onko siitä ollut hyötyä. Ainakin tuntuu, että rullailu on auttanut sietämään enemmän kosketusta arpien päällä ja ympäristössä. Arvissa on myös joitakin jo vähän vaalenneita kohtia, ei kylläkään geelin ansiosta vielä näin lyhyen käytön jälkeen ainakaan, vaan ihan muutenkin ovat lähteneet vaalenemaan, mikä on tietenkin hyvä juttu.

Tuntoa rintakehässä on ihan hyvin, muutama tunnottomampikin kohta kyllä löytyy esim. arpien päältä/läheistöltä ja nännin ja kainalon välistä etenkin vasemmalla puolella. Nännit on kans parantuneet hyvin, vähän ovat venyneet niin etteivät ole ihan pyöreät, mutta kukapa meistä nyt olisikaan täysin symmetrinen. Oon tyytyväinen siihen että nännit ylipäätään parani eivätkä esim. menneet kuolioon, ja myös siihen että tuossa nännipihan keskellä on pystytty säilyttämään ihan oikea nänni, joka reagoi esim. lämpötilan vaihteluihin. Tuntoa nänneissä ei kyllä ainakaan vielä varsinaisesti ole, paitsi syvätunto.

Mä en ollenkaan ajattele että mun arvissa olisi mitään rumaa tai kauheaa, oon enemmänkin niistä ylpeä. Ja oon kyllä joka päivä edelleen kiitollinen rintakehästäni ja sen tuomista mahdollisuuksista. Lisään loppuun vielä kuvan siitä, millainen rauha ja hyvä olo mussa nykyään asuu.

Mastektomiakontrolli

Mun mastektomiasta tulee pian kuluneeksi puoli vuotta, ja sen vuoksi kävin tänään leikkauksen jälkikontrollissa tapaamassa kirurgia. Mun tapauksessa en tosin tavannut mut leikannutta kirurgia, vaan kirurgia jota tapasin myös esikäynnillä viime toukokuussa, ja jonka siis toki piti leikata mut, mutta viimehetken muutosten takia hän ei sitten leikannutkaan. Joka tapauksessa, tarkoituksena siis oli vaan tarkistaa leikkaustulos ja kartoittaa onko tarvetta jollekin jatkotoimenpiteille. 

Yllätyin itse siitä, että mua jännitti tämä käynti jotenkin tosi paljon. Tiesin, että kirurgi on ihana ja asiallinen, minkä lisäksi mun hyvinvointi ei enää muutenkaan ollut sen varassa mitä mulle sanottaisiin, koska oon jo saanut hoidot jotka toistaiseksi haluan. Tiesin ettei enää tarvitse taistella mistään eikä multa voida viedä pois sitä mitä olen saanut ja saavuttanut. Luulen kuitenkin, että koska olen jotenkin tavallaan tottunut pelkäämään prosessiin liittyviä käyntejä, meinasi tämä ihan viimeinen käynti siksi etukäteen henkisesti tuntua ylitsepääsemättömältä, vaikka tiesinkin että se luultavasti menee varsin hyvin.

Luulen, etten ole ihan vielä myöskään ymmärtänyt, miten valtava vaikutus tällä koko prosessilla on muhun ollut. Sen lisäksi, että mun keho on tietenkin muuttunut hoitojen myötä paljon ja sitä kautta mun koko elämä, on prosessi oikeasti ollut monella tapaa kuluttava, rikkova ja traumatisoivakin kokemus, eikä sen jättämät jäljet varmasti ihan heti haalene. En usko, että ne koskaan täysin häviää, mutta ei tarvitsekaan.

Käynti itsessään meni joka tapauksessa hyvin. Lääkäri kutsui mut sisään, kysyi miten leikkaus ja toipuminen meni ja mitä kuuluu, ja sen jälkeen otin paidan pois ja hän totesi että leikkausjälkihän näyttää tosi hyvältä, rintakehä kokonaisuudessaan on hyvän muotoinen eikä siinä ole mitään korjattavaa. Puhuttiin arpia vaalentavista tuotteista joita voin halutessani käyttää, ja sen jälkeen puin paidan takaisin päälle.

Kerroin, että leikkaus oli mulle tosi hyvä kokemus jota edelleen muistelen lämmöllä, niin kuin muistelenkin. Lisäksi halusin antaa hyvää palautetta ja kiittää sekä tätä tänään tapaamaani kirurgia että oikeastaan kaikkea kohtaamaani henkilökuntaa sensitiivisestä kohtaamisesta ja siitä että mut nähtiin yksilönä, mitään bmi-rajoja ei tuijotettu sokeasti ja kartoitettiin mun kokonaisvaltaista hyvinvointia ja toimittiin sen edistämiseksi. Tuntui, että oli vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä kaikkea mitä olisin halunnut sanoa, mutta ehkä mä onnistuin sanomaan edes jotakin oikein.

Käynnistä jäi hyvä fiilis, ja lähdin sieltä tosi hyvillä mielin pois. Avauduin myös vähän siitä, miten tuo laihduttaminen, vaikka sitten tilastollisesti varmasti pienensikin leikkausriskejä, teki mun mielenterveydelle hallaa. Koin, että oli tärkeää että tulin kuulluksi myös tässä asiassa eikä mun sanomisia vaan lytätty. Loppuun lääkäri sitten totesikin, että nyt on ravintolat taas auki, älä enää mieti tällaisia asioita ja mene vaikka syömään jotain hyvää. Ihan pieni ja tavallaan normaali asia sanoa, mutta sillä oli mulle jotenkin ihan valtava merkitys. Se jotenkin päätti kaiken hienosti. Että nyt ei tartte enää stressata, pelätä ja ahdistua. Nyt saa vaan elää ja oon hyvä just näin.

Ja tosiaan, tämä nyt olikin sitten oikeastaan viimeinen prosessiin liittyvä käynti toistaiseksi, tuntuu jotenkin juhlalliselta. Hormonihoito mulla toki on loppuelämäni, ja sitä seuraillaan, mutta siihenkin liittyen seuraava käynti on kahden vuoden päästä hormonipolilla, ja sen jälkeen seuranta taitaa siirtyä ihan omaan terveyskeskukseen. Tuntuu hienolta että vihdoin oon tässä pisteessä. En ollut ajatellut, että tämä hetki olisi mulle jotenkin näin tärkeä ja merkityksellinen.

1,5 vuotta testoilla ja 4kk mastektomiasta

 Nyt helmikuun lopussa tuli kuluneeksi sekä 1,5 vuotta siitä kun aloitin testot että neljä kuukautta mastektomiasta. Oon koko prosessini ajan pyrkinyt dokumentoimaan tätä ihmeellistä matkaa paitsi kirjoittamalla, niin myös valokuvaamalla. Välillä tuntuu, ettei kuvaamisessa ole mitään järkeä, kun kaikki mahdolliset kuvausideat on jo käytetty, ja vaikka toki ajan saatossa olen paljon muuttunut, niin enää ei testojen tuomat muutokset ole kovin valtavia tai dramaattisia, ja siksi kuvat meinaa toistaa itse itseään. Tartuin kuitenkin kuvaushaasteeseen ajatellen, että vaikka sitten muutaman kuukauden välein kuvaisinkin näennäisesti hyvin samankaltaisia kuvia itsestäni, on sekin dokumentointia ja vaikkapa joskus vuosien päästä voi tuntua tärkeältä, että ne kuvat kuitenkin on olemassa.

Mulla oli tänään hyvä olla. Olin nukkunut hyvin, ulkona on keväistä ja paistaa aurinko, elämässä on moni asia valtavan hyvin. Kuvaaminen osoittautuikin tosi mukavaksi touhuksi tällä kertaa, kuvat tallentui kameran muistikortille varsin vaivattomasti.

Siirsin kuvat koneelle tarkempaa tarkastelua ja käsittelyä varten, ja jotenkin liikutuin. Valokuvat on ihan valtavan voimakas keino käsitellä asioita, tehdä näkyväksi itseä ja päästä kosketuksiin jonkin sellaisen kanssa, jonka olemassaoloa ei välttämättä muutoin havaitsisi ollenkaan. Nytkin kävi vähän niin. Tai siis kuvat onnistui kivasti, mutta sen lisäksi tuntui että ne teki näkyväksi jotakin sellaista jota en ollenkaan osaa laittaa sanoiksi. Ajatus kuvien taustalla mulla oli puhtaasti se, että haluaisin kuvata itseäni sellaisena kuin nyt olen.

Ensimmäisen vuoden ajan testojen aloittamisen jälkeen päivitin tänne testokuulumisia joka kuukausi. Aluksi muutokset olikin niin nopeatahtisia ja suuria, että kirjoitettavaa tuntui hyvin riittävän joka kuukausi, ja raportoin kaikesta mahdollisesta mielialoista karvankasvuun ja äänen madaltumiseen. Pikkuhiljaa muutokset tasaantui, eikä elämä ollut enää yhtä suurta muutosta. Tuli tasaisempi olo ja tuntui, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Ei se haitannut, koska tuntui myös siltä että nyt vihdoin onkin hyvä olla, en tarvitse enää enempää.

Mutta voi, olisinpa tiennyt. Tai kyllä mä tavallaan tiesin, tai olin kuullut muilta transihmisiltä, että vaikka ne radikaaleimmat ja huomattavimmat muutokset tapahtuu usein juuri silloin alussa, on paljon muutoksia vielä edessä. Olo tulee ihan eri tavalla tasaantumaan, parta (ja muutkin ihokarvat) jatkaa kasvuaan ja valloittavat uusia ihoalueita, kasvojen muoto miehistyy vielä pitkään ja siinä samalla elämä kuljettaa eteenpäin.

Testojen tuomat fyysiset muutokset on toki olleet ihan valtavia ja tärkeitä, niitä joita eniten odotin ja joiden tiesin vaikuttavan mun elämänlaatuun tosi paljon. Ja niinhän ne on tehneetkin.

Ennen testoja oli kuitenkin vaikea pistää sanoiksi sitä muutosta, joka on tuntunut kaikista korjaavimmalta. Tai kyllä mä koen, että esimerkiksi muutokset kehossa on kaikki korjanneet mua pala palalta. Niiden ansiosta mut on kuitenkin alettu aidosti näkemään omana itsenäni, miehenä, ja se on ollut se kaikista korjaavin kokemus. Se, että voin mennä paikkoihin ja tavata ihmisiä eikä mun tarvitse enää joka hetki pelätä ja ahdistua siitä etten tule nähdyksi.

Ennen prosessia mä olin aina tiennyt, että joku on pielessä. Kesti vuosia ennen kuin löysin oikeat sanat mun kokemukselle, ja vaikka löysin sanat, mulla kesti vielä pitkään siinä että osasin yhdistää ne itseeni ja uskalsin sanoa ne ääneen. Se levoton ja outo olo oli kuitenkin ollut mun elämässä läsnä aina. Niinäkin aikoina, kun oikeastaan kaikki elämässä oli näennäisesti hyvin ja koin olevani onnellinen, oli taustalla aina joku mun alaspäin vetävä voima, joku joka teki kaikesta levotonta ja epämääräistä. Odotin aina jotakin, mutten tiennyt mitä se oli.

Kun mä vihdoin aloitin oman transitioni; vaihdoin nimeni ja hakeuduin transpolille, mä en silti osannut yhdistää sitä levotonta oloa väärin nähdyksi tulemiseen ja sukupuoliristiriitaan. Ajattelin, että mulla ehkä on taustalla liikaa käsiteltäviä asioita, oon liian rikkinäinen. En uskaltanut ajatella, että korjausprosessi voisi kuitenkaan korjata sitä rikkinäisyyttä, vaikka koinkin sen ehdottomasti oikeaksi tieksi itselleni.

Ja ei, eihän se tietenkään ole korjannut kaikkia elämän osa-alueita tai parantanut sukupuolikokemukseen liittymättömiä traumoja. Samalla oon kuitenkin huomannut, että yllättävän moni asia liittyy jollakin tavalla sukupuolikokemukseen ja nähdyksi tulemiseen, ja yllättävän moni asia on prosessin myötä muuttunut ja helpottunut, vaikka alun perin olenkin saattanut ajatella ettei kaikella tuolla olisi mitään tekemistä tämän prosessin ja sukupuolen kanssa.

Jotenkin uskomattomalla tavalla se mun levottomuuden ja rikkinäisyyden kokemus on hiljalleen haalistunut tämän korjausprosessin myötä. Korjausprosessilla viitataan yleensä nimenomaan siihen, että korjataan tiettyjä asioita jotka kehossa tuntuu ihmisestä itsestään väärältä, mutta mä koen, että korjausprosessi on kaikessa rankkuudessaan myös korjannut mussa paljon enemmän kuin pelkästään mun kehon.

Muistan, kun sain transsukupuolisuusdiagnoosin, siitäkin tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja pystyin vihdoin hengittämään vähän vapaammin. Tiesin, että se diagnoosi olisi avain mut vapauttaviin hoitoihin, tiesin että se oli se tavoite jota kohti olin kulkenut. En mä silti silloin, enkä testoja aloittaessani enkä edes vielä vuosi sitten puoli vuotta testoilla oltuani, osannut ajatella, miten vapaa ihminen voi olla ja miten oikealta voi tuntua vain olla olemassa.

Vaikka testojen aloittamisesta on nyt kulunut puolitoista vuotta, on mastektomiasta aikaa kuitenkin vain muutama kuukausi. Vaikka testot on parantaneet mun elämänlaatua huomattavasti, ja niin kauan kuin pidän vaatteet päällä, on huomattavimmat muutokset ulkonäössä nimenomaan testojen ansiota, olin mä tietyllä tavalla vielä tosi riippuvainen muista ja valmis taistelemaan aina siihen asti kun pääsin mastektomiaan. Ainaisessa taisteluvalmiudessa oleminen on raskasta, niin kuin on myös se, että tietää elämänsä riippuvan muista ihmisistä joita ei henkilökohtaisesti edes tunne.

Kun mastektomia oli ohi, mä pystyin vihdoin hengittämään vapaasti; niin fyysisesti kuin henkisestikin. Silloin tuntui, että olin kulkenut sen korkeimman ylitettävän esteen yli, vihdoin, ja päässyt perille. Perille sinne, missä saan vain olla, sinne missä saan olla vapaa ja elää. Musta oikeasti tuntui silloin, että mun koko maailma oli muuttunut, ja olihan se. Yhtäkkiä kaikessa oli uudet värit.

Prosessin aikana tärkeimmiksi voimavaroja tuoviksi tekijöiksi muodostuivat sellaiset turvalliset tilat, joissa sai olla oma itsensä. Tällaisia oli esimerkiksi vertaistukiryhmät, oma koti ja mut omana itsenäni näkevien läheisten seura. Edelleen koen, että nuo asiat ja ihmiset ovat tärkeitä, enkä mä edelleenkään koe kaikkia paikkoja tai ihmisiä itselleni turvallisiksi. Siitä huolimatta koen, että prosessin myötä monet esteet ei enää ole esteitä. Kun ennen pystyin toteuttamaan vapauttani vain rajatuissa tiloissa, on monet rajat nykyään ylitettävissä tai jopa kokonaan hävinneet.

3kk mastektomiasta

Tänään tuli kuluneeksi tasan kolme kuukautta mun leikkauksesta. Se tuntuu jotenkin suurelta etapilta; puolet puolesta vuodesta. Mun parantuminen on sujunut uskomattoman hyvin koko ajan. Heti leikkauspäivästä lähtien kaikki meni suunnitelmien mukaan; leikkaus sujui hyvin, mulla ei ollut kipuja, paraneminen eteni kuten kuuluikin ja nyt tuntuu hassulta edes ajatella että vielä kolme kuukautta ja yksi päivä sitten leikkausta ei oltu vielä edes tehty.

Vaikka kaikki meni hyvin ja mulla on ollut hyvä olla niin fyysisesti kuin henkisestikin koko ajan leikkaukseen sekä paranemiseen liittyen, on tämä kuitenkin ollut varsin tunteikas prosessi. Musta tuntuu, että oon tosi usein kirjoittanut siitä, miten en edes osaa laittaa tunteitani sanoiksi, miten kaikki tämä mitä koen on jotenkin niin suurta ja elintärkeää että sen sanoittaminen on vaikeaa.

Mulla on heti leikkauksesta lähtien ollut sellainen olo, että tämä rintakehä on tosi oma. En oo kokenut mitään vierauden tunnetta sitä kohtaan, vaikka olin senkin kaltaisiin tunteisiin leikkauksen jälkeen varautunut. Oon ollut täynnä niin suurta onnea, että on tuntunut ettei se tunne mahdu muhun, ja oon kokenut oloni niin oikeaksi ja kokonaiseksi etten ole osannut selittää sitä. Vaikka kaikki on tuntunut oikealta ja mun on ollut hyvä olla, on mulla edelleen myös totuttelemista kaikkeen siihen mitä tämä uusi rintakehä mulle mahdollistaa.

Uudet mahdollisuudet on tietenkin hyvä asia. On ihanaa tietää, että ensi kesänä voin mennä uimaan, ja on uskomatonta tajuta, että tämä leikkaus antoi mulle mahdollisuuden aloittaa kokopäivätyöt tammikuun alussa. Saatan yhtäkkiä havahtua siihen, että mun ei tarvitsekaan valmistautua kotoa poislähtöön pitkää aikaa binderiin sulloutuen tai saatan iloita siitä miten helppoa on kun voi kävellä ja olla liikenteessä ihan niin kauan kuin oikeasti jaksaa, ei niin kauaa kuin jatkuva bindauskipu juuri ja juuri antaa myöten.

Samalla tässä on aika paljon kaikkea uutta, kaikkea niin ihanaa, että välillä musta tuntuu että pakahdun. Tuntuu, että haluaisin pysähtyä, kellua paidatta jossain veden pinnalla ja ajatella tätä kaikkea hyvän tovin vailla velvollisuuksia mistään muusta. Joskus mahdollisuuksia on pulpunnut jostain mielen syövereistä niin paljon, että niiden mukana on ollut vaikea pysyä ja kaikki on tuntunut ylitsevuotavalta. Ihanalta, mutta ylitsevuotavalta, ja se on joskus ollut aika paljon. Enkä halua että kukaan käsittää väärin; oon kokenut elämäni suurimpia onnentunteita ja aivan varmasti nauttinut siitä. Mutta niin mahtava kuin tämä matka onkin ollut, on vahvojen tunteiden, onnellistenkin, ryöpytyksessä oleminen omalla tavallaan uuvuttavaa.

Siksi olen iloinen siitä että aika kuluu ja sen myötä elämä tasaantuu. Ilo pirskahtelee arkipäiviin kun muistan työpaikalla lasten kanssa juostessa että voin oikeasti juosta ihan niin paljon kuin haluan tai kun vaihdan yöpaidan päälle iltaisin ja nukahdan käsi juuri oikealta tuntuvan rintakehäni päällä. Olen kiitollinen siitä että voin hengittää syvään eikä peiliin katsominen enää ahdista. Ihan viimeisten päivien aikana olen iloinnut erityisesti siitä, että kun kuljetan sormeani rintakehän pitkiä arpia pitkin, tunnen itseni tosi kokonaiseksi. Monta kertaa kuluneiden vuosien aikana oon miettinyt, miten mut pitää rikkoa, jotta mut voidaan korjata kasaan. Nyt mä vihdoin olen tässä.

jos voisin

karkaisin kaupungin taivaalle

vapaaksi olemaan totta

antaisin minuudelle äänen

uuden vihdoin löydetyn

keräisin kadonneet palaset

kasaisin niistä korjatun

näkisitkö silloin minut

kaikilta säröiltäni

näkisitkö minut 

(Joonatan 01/2018)

Mä kirjoitin tuon runon kolme vuotta sitten. Oikeesti, kolme vuotta. Ja nyt mä vihdoin olen tässä.

Vertailukuvia

Viime päivinä on tullut tehtyä pari vertailukuvaa ja ajattelin, että miksipä en jakaisi näitä täälläkin. Ensimmäisen tein yhteen Facebookin vertaistukiryhmään, kun ihmiset jakoi siellä kuviaan ennen testoja ja nykytilanteessa. Olin iloinen kun löysin noin samankaltaisen kuvan. Koska kyllähän mut nyt selkeästi samaksi ihmiseksi tunnistaa. Ja silti muutos on ainakin mun mielestä varsin suuri.

Jotenkin sitä ehkä itse näkee näissä kuvissa myös kaiken sen mitä siellä taustalla on ollut. Mikä elämäntilanne on tuon ensimmäisen kuvan ottamisen aikaan ollut, missä oon prosessini suhteen tuossa mennyt jne. Tuntuu uskomattomalta katsoa tuota minua.

Tuo kuva on siis otettu keväällä 2018. Olin käynyt muutamia käyntejä transpolilla ja olin muuttamassa Helsinkiin. Olin tosi iloinen siitä että olin oivaltanut kuka olin ja että prosessi transpolilla eteni, mutta samalla voin tosi huonosti, kehodysforia oli pahaa ja mun oli usein tosi vaikea ja paha olla. Edessäpäin oleva tie näytti raskaalta ja pelottavan pitkältä. Onneksi en silloin tiennyt miten raskas ja pitkä se olisi. Tunnen valtavaa suojelunhalua ja sympatiaa tuota "vanhaa minää" kohtaan. Totta kai mä olen sama ihminen edelleen, mulla on samat arvot, kiinnostuksenkohteet ja luonne, mutta samalla musta tuntuu että niin paljon on vaan muuttunut.

Ja tuo toinen kuva sitten. Se on otettu viime viikolla, ihan vaan koska ulkona oli hyvä valo ja halusin uuden profiilikuvan Facebookkiin. Sen lisäksi että musta on ihanaa nähdä mun parta ja miehistyneet kasvonpiirteet, niin musta on ihanaa myös tajuta että niin, tuo oikeasti vihdoin olen minä. Joku sellainen rauha ja onnellisuus paistaa mun silmistä. Oon sanonut tätä varmasti paljon viime aikoina, mutta jotenkin on vaan uskomattoman helpottavaa, kun vihdoin tiedän, että vaikka mitä tapahtuisi, niin tätä kuka ja mitä mä olen ei enää viedä multa pois. Mulla on pysyvästi parta, pysyvästi matala ääni, testosteronikorvaushoito joka jatkuu läpi elämän, litteä rintakehä ja mun juridinen sukupuoli on mies. Tämä prosessi ja mun matka omaksi itsekseni on ehdottomasti suurin asia jota koskaan olen saavuttanut. 

Ja sitten taas vaihteeksi vähän partakuvia. :D

Instagram muistutti mulle lauantaina tasan vuotta aikaisemmin otetusta partakuvasta. Olin silloin ollut kolme kuukautta testoilla, ja olin tosi iloinen siitä miten paljon mun parta oli lähtenyt kasvamaan. Ja siis olihan se oikeasti huikea siihen nähden että olin ollut vasta kolme kuukautta testoilla. Mun partahan toki kasvoi jo ennen testoja, en edelleenkään tiedä miksi, joten sillä oli kyllä aika hyvä pohja lähteä kasvamaan heti kun aloitin testot.

Alapuolella on sitten lauantaina otettu kuva. Vartavasten parrasta salamalla otettu kuva tekee siitä toki ehkä vähän tuuheamman näköisen kuin mitä se on muissa kuvissa/oikeassa elämässä, mutta toisaalta niinhän tuo edellinenkin kuva on otettu salamalla, joten sikäli nämä on kyllä ihan vertailukelpoiset.

Ja siis joo... Huh! Vähänkö mulla on partaa! Ja oon siitä vaan niin onnellinen! (ei muuta sanottavaa... :D)

Se täytyy kyllä vielä sanoa kuitenkin, että vaikka mun parta tässä kuvassa näyttää varsin tummalta, niin viimeksi taas tänään Samuel huomautti mulle miten mun parta selkeesti on muuttumassa punaiseksi. Mikä on ihan hassua, miten se voi vaan muuttua tummanruskeasta punaiseksi yhtäkkiä!? Mun pikkuveljellä on kyllä tosi hieno ja tuuhea tummanpunainen parta, mutta silti. Toisaalta on meillä kai aika samanväriset hiuksetkin, joten ei tuo nyt ehkä liene kovin ihme.

Jännä kyllä nähdä millainen mun parta on esim. kahden tai kolmen vuoden päästä, kun se nyt jo reilun vuoden testoillaolon jälkeen on näin upea. Tai siis mun mielestä se on varsin upea.

Oon tosi iloinen siitä että oon lähtenyt taltioimaan prosessiani kuvien ja videoiden (ja toki tekstin) muodossa. On hienoa nähdä oma matkansa näin konkreettisesti, vaikka samalla haluankin muistuttaa, että tällaiset ennen-jälkeen -tyyppiset kuvat on tosi pieni osa kokonaisuutta, ja oikeasti prosessihan nimenomaan tarkoittaa sitä, ettei kukaan vain "muutu" joksikin, vaan asiat tapahtuu varsin hitaasti ajan saatossa. Niin kuin varmasti jokainen tietääkin, mutta jotenkin tuntuu silti tärkeältä mainita tääkin asia, kun helposti sitä itsekin vaan antaa kuvan että ensin oli näin ja sitten oli näin, vaikka todellisuudessa välissä on kulunut aikaa ja on käyty läpi tosi raskas prosessi omaksi itseksi ja siihen miten asiat tällä hetkellä on.

Kuukausi mastektomiasta

 Melkein vaikea uskoa, mutta mastektomiasta tuli 29.11. eli sunnuntaina kuluneeksi tasan kuukausi. Siinä missä musta edelleen tuntuu että tällainenhan mun keho on aina ollut, niin samalla en voi uskoa että leikkauksesta todella on jo kuukausi tai oikeastaan että se ylipäätään on ohi. Käyn edelleen aika usein päässäni läpi leikkauspäivää ja sen tapahtumia, ja se tuntuu melkein kuin joltain unelta. Oon nähnyt unia mastektomiasta niin paljon viime vuosien aikana, että tavallaan tuo leikkauspäivä välillä tuntuu vaan yhdeltä niistä. Ainiin, paitsi että mulla on vihdoin litteä rintakehä!

Paraneminen on edelleen sujunut hyvin, oikeastaan oon vähän yllättynyt vieläkin siitä miten hyvin kaikki on mennyt. En oikeestaan voi sanoa, että paranemisessa olisi ollut minkäänlaisia ongelmia tai takapakkia. Mun olo oli heti leikkauspäivästä lähtien tosi hyvä, yllättävänkin hyvä. Toki nyt jälkikäteen katsottuna voi sanoa, että olihan se olo silloin heti leikkauksen jälkeen jollakin tapaa varsin kummallinen. Tai en oikein osaa kuvailla sitä, koska ei mua missään vaiheessa ole sattunut eikä mulla ole ollut kipuja, mutta ei mun olo missään nimessä normaalikaan ole ollut.

Ehkä helpointa olisi kuvailla mun oloa ja paranemista niin, että alussa tuntui että piti olla ihan äärimmäisen varovainen. Vaikka missään vaiheessa mikään ei varsinaisesti sattunutkaan, niin oma keho kertoi kuitenkin että nyt pitää ottaa varovaisesti, nyt pitää tehdä mieluummin vähemmän kuin enemmän ja nyt ei edes kokeilla omia rajoja. Ennen leikkausta mietin, osaisinko mä ottaa tarpeeksi rauhallisesti ja mistä sitten tietäisin että mikä on liikaa tai mihin mä pystyn, mutta vaikka en mielestäni ole missään vaiheessa vienyt kehoani äärirajoille, niin oon kuitenkin hyvin vahvasti tuntenut mikä on ok ja mikä ei, mihin pystyn ja mihin en.

Tällä hetkellä mun olo on siis tosi hyvä. Kun leikkauksesta oli kulunut kuukausi, sain jättää tukitopin käyttämisen pois öisin kokonaan ja päivisin sitä tulee pitää jos tekee jotain fyysisesti vähän raskaampaa. Ihan tarkkaa ohjetta tästä ei ollut, että mikä sitten on sitä fyysisesti raskaampaa, mutta toistaiseksi oon pitänyt tukitoppia jos lähden pois kotoa tai jos esim. siivoan. Kotona hengaillessa ja yleensä ruokaa laittaessa en ole tukitoppia nyt enää pitänyt. On vapauttavaa olla ilman sitä, mutta vielä viikko-pari sitten en olisi voinut kuvitellakaan!

Myös haavat on lähteneet hienosti parantumaan, ne toki tulee olemaan teippien alla vielä seuraavat viisi kuukautta. Noin kerran viikossa oon nyt vaihtanut teipit, ne alkaa olla yleensä siinä vaiheessa varsin irtoilevat ja sen näköiset että ne kyllä tekee mielikin vaihtaa. Oon todennut helpoimmaksi ottaa ne irti suihkussa, sillä vaikka ne on joistakin kohdista selkeästi irti ja repsottaa, joistakin kohdista ne on aika tiukasti kiinni. Aluksi mua ehkä vähän sattui leikkaushaavoihinkin teippien irrottelu, mutta nyt kipeää tekee lähinnä niiden irti nyhtäminen rintakarvoista...

Laitan tähän alle vielä kuvan jonka otin muistaakseni viime torstaina tai perjantaina kun irrottelin teipit. Kuten näkyy, myös teippien jättämät liimajäljet alkaa olemaan siedettävämmissä rajoissa. Aluksi tuntui, että teipit jätti ihoon ihan hirveästi liimaa, mutta nyt jostakin syystä tilanne on vähän helpottanut. Onneksi! Tai en mä tiedä onko sillä oikeasti mitään merkitystä kuinka paljon teippien jättämiä jälkiä siellä teippausten alla on, mutta kivempi nyt kuitenkin että alue pysyy edes jotakuinkin siistinä.

Nännien paranemisesta vielä muutama sananen. Kuten näkyy, niin mustat ruvet on irronneet nänneistä, vihdoin! Ne on lähteneet siis itsestään pois suihkussa, mutta välillä oon onnistunut ohimennen pyyhkeellä myös saamaan irti jonkun pienen palasen, mikä ei ehkä oo ollut hirveän hyvä, koska yleensä alta on sitten tullut vähän verta (siis ehkä tippa), ja päälle on tullut uusi rupi. Tällä kertaa kuitenkin aika normaalin värinen, ei sellainen ihan pikimusta kuten aiemmin. Nyt molemmissa nänneissä on kuitenkin enää ihan pienet ruvet, joiden uskon irtoilevan omia aikojaan, luultavasti melko pian. Hienosti nännit on kuitenkin parantuneet. Tuntoa niissä ei kyllä ole, mutta sen palautumisesta nyt ei muutenkaan ole takeita, tai sitten se voi ajan saatossa palautua ihan jonkin verrankin. Muutoin rintakehässä aika hyvin on kyllä tunto, mutta etenkin vasemmalla puolella nännin vieressä (kainalon puolella) on tunnoton kohta, jonka koskeminen tuntuu tosi hassulta, oikeastaan vähän epämiellyttävältäkin. Ei sillä että siihen nyt hirveästi tarvitsisi koskea, mutta tällaisen havannon oon tehnyt.

En nyt tiedä miten järkevästi osaisin päättää tämän postauksen, jotenkin on paljon asiaa, muttei kuitenkaan nyt mitään uutta tai suurempaa. Vaikka ihan valtava asiahan tämä koko leikkaus itsessään on, ja nyt on sellainen fiilis että vihdoin voi hengähtää helpotuksesta ja todeta että tässä olen, tätä ei viedä multa pois. Nyt voi alkaa elämään.

Paranemiskuulumisia

 Mun on tavallaan vaikea muistaa, että leikkauksesta tulee huomenna kuluneeksi vasta 20 päivää, alle kolme viikkoa. Tuntuu, että tältähän mä olen aina näyttänyt ja tältä mun olisi aina kuulunut näyttää. Viimeksi kirjoittelin, kun leikkauksesta oli kulunut viikko ja olin käynyt terveysasemalla sekä päässyt näkemään mun nännit. Toipuminen oli sujunut siihen asti hyvin, nännit näytti siltä kuin pitikin, ja itse asiassa noin viikon kuluttua leikkauksesta mä pystyin myös jättämään kipulääkkeet pois lähes kokonaan.

Paraneminen on siis edelleen sujunut tosi hyvin. Kipulääkkeille ei tosiaan ole yli viikkoon enää ollut tarvetta, välillä oon saattanut varulta ottaa Buranan yöksi jos on ollut sellainen olo että saattaisin sitä tarvita. Tai jos on särkenyt päätä. Ulkona liikuin varsin varovaisesti, mutta ehkä viikon verran olen saanut itse avattua hissin ja rapun ovet, joten oon pystynyt käymään kodin ulkopuolella sijaitsevissa paikoissa itsenäisesti. Se on ollut valtava helpotus.

Oon ottanut varsin rauhallisesti, käynyt rauhallisilla kävelyillä ja pari kertaa oon matkustanut jo julkisillakin. Viikonloppuna kävin kylässä mun ystävän luona ja huomenna oon menossa käymään äidin luona. Lisäksi ollaan käyty ulkona syömässä ja myös mun isä, veli ja sisko kävi meillä isänpäivänä ja silloinkin käytiin ulkona syömässä.

Haavateipit vaihdettiin silloin terveyskeskuksessa, ja sen jälkeen ohjeena on ollut, että vaihdan teipit itse sitten kun ne alkaa esim. suihkussa irtoilemaan, noin 1-2 viikon välein. Teippailua on suositeltavaa jatkaa kuuden kuukauden ajan mahdollisimman hyvien tulosten takaamiseksi, ja tuota tukitoppia täytyy käyttää ensimmäinen kuukausi ympäri vuorokauden, sen jälkeen toinen kuukausi silloin jos on liikkeessä, mutta nukkuessa ja muuten lepäillessä voi onneksi olla ilmankin. Tukitoppi on kyllä mun mielestä edelleenkin huomattavasti mukavampi kuin binderi, mutta olisihan olo toki kaikista mukavin ilman mitään tuollaista vaatekappaletta. Onneksi leikkauksesta tulee kuluneeksi kuukausi jo itse asiassa ensi viikon torstaina, ja sitten pääsen nukkumaan ilman tukitoppia! Toistaiseksi oon aika tunnollisesti pitänyt sitä koko ajan, ja kun pesen sen niin oon laittanut vanhan binderin päälle.

Teippien vaihtaminen itse oli mun mielestä tosi jännää. Teipit alkoi irtoilemaan loppuviikosta, eli noin reilu viikko siitä kun ne oli vaihdettu terveyskeskuksessa. Vähän niitä joistakin kohdista joutui irrottelemaan, ja olivat jääneet etenkin ihokarvoihin kiinni. Hyvin kuitenkin lähti, eikä tuntunut pahalta. Sen sijaan uusien teippien laittaminen siististi oli musta aika haastavaa, ja lisäksi teipeistä jäi tosi paljon liimajälkiä ihoon ja ihokarvoihin. Pitää yrittää rasvan tms. avulla poistaa niitä ensi kerralla kun pääsen vaihtamaan teippejä. Arvet itsessään näytti tosi siisteiltä, mitä nyt sieltä liimojen ja kirurgin tussinjälkien seasta pystyi katsomaan.

Nännien parantuminen oli asia joka mua aika paljon jännitti. Olinkin jo kertaalleen yhteydessä Taysin hoitohuoneelle, koska mua vähän mietitytti että näyttääkö tilanne normaalilta. Näytti onneksi, ja sain ohjeeksi rasvailla nännejä perusvoiteella. Nännit on siis aluksi aika hurjan näköiset, ja niissä on päällä ihan mustaa rupea joka sitten pikkuhiljaa kuoriutuu, ja jonka alta paljastuu vaaleanpunainen nänni. Onneksi multa on se musta rupi siitä päältä alkanut nyt aika hyvin kuoriutumaan, ja tilanne näyttää tosi hyvältä, vaikka onkin vielä karun näköinen. Tärkeintä kuitenkin ettei tarvitse itse huolehtia vaan kaikki on normaalin oloista!

Mitähän muuta osaisin kertoa... Mä olin jotenkin jo ihan heti leikkauspäivästä lähtien sitä mieltä, että mulla on tosi hyvä olo. Ja oikeastaan mun olo on kyllä ollut koko ajan tosi hyvä, mutta ihanaa on huomata, että koko ajan se kuitenkin kohenee kun unentarve ei ole enää ihan niin suuri ja ihan eri tavalla jaksaa tehdä asioita, käydä paikoissa eikä enää tarvitse apua kaikkeen. Tai en mä nyt koko aikana ole apua tarvinnut kaikkeen, mutta monenlaisiin asioihin kyllä.

Ajattelin, että jaan tähän vielä pari eilen otettua kuvaa rintakehästä. Mulla on jonkun verran ollut turvotusta etenkin vasemmalla puolella, ensin tuossa aika keskellä rintakehää, mutta se on siirtynyt koko ajan sivumpaan ja myös vähentynyt ihan huomattavasti. Nyt sitä ei ihan hirveästi enää huomaakaan. Molemmilla puolilla turvotus myös siirtyi kainaloon, ja oikealta puolelta se on aika hyvin jo lähtenyt, vasemmalla sitä jonkun verran vielä on. Tällä hetkellä ehkä kipeimmältä tuntuu iho tietyistä kohdista. Eikä sekään varsinaisesti ole kipeä, mutta sellainen kosketusarka. Luulen, että kainaloiden alla on sen verran turvotusta, että jotenkin iho hankaa siellä itseään. Lisäksi luulen, että tämä tukitopin kangas on hangannut rintakehää vähän. Ei siinä mitään jälkiä siis näy, mutta iho on vaan tosi tosi herkkä.

Mutta joo, tässä pari kuvaa. Samalla voitte ihastella mun parran ja muidenkin ihokarvojen kasvutilannetta. :D

Henkisestä olotilasta sen verran, että mun on ihan älyttömän hyvä olla! Moni ihminen on sanonut mulle, että näytän jotenkin erilaiselta - siis muualtakin kuin rintakehästä. Että mun olemus on erilainen, silmissä on erilainen valo. Ja se on musta ihanaa kuulla, koska mun olo onkin tosi erilainen. Tietenkin olen sama minä, mutta kuitenkaan musta ei vaan koskaan ole tuntunut tällaiselta enkä koskaan ole jotenkin voinutkaan olla näin oma itseni.

Jonkun verran oon nähnyt painajaisia kyllä. Luulen, että mun mieli alkaa käsittelemään asioita, koko prosessia ja kaikkia mun pelkoja ja ahdistuksia joita tässä vuosien varrella on ollut. Oon nähnyt esimerkiksi unia siitä, että mulla on tämä rintakehä kuin mulla nyt on, mutta sitten esimerkiksi rintakehästä poistetut osat alkaakin kasvamaan kainaloihin tai että yhtäkkiä mun rintakehään alkaakin kasvamaan rinnat enkä voi estää sitä. Se on ihan kauheaa, ja ne unet on tosi hirveitä ja herään niistä aina vähän paniikissa. Onneksi voin viedä käden rintakehälle ja todeta että kaikki on kunnossa.

Odotin ehkä että mulle heräisi enemmän ristiriitaisia tai negatiivisiakin tunteita leikkauksen jälkeen. Ei välttämättä itse leikkaukseen liittyen, mutta että se nostaisi pintaan vähän kaikenlaista. Toisaalta oon nämä ensimmäiset viikot pitkälti keskittynytkin parantumiseen, ja keho on varmasti keskittynyt myös, joten ehkä muita juttuja ehtii pohtimaan sitten myöhemminkin. Tavallaan tuntuu, että vielä pitää antaa keholle ja mielelle rauha parantua, ja vaikkapa osittain traumaattiseltakin tuntuvaa prosessia voi käsitellä sitten myöhemmin.

Lisään tähän alle vielä kuvan, joka kuvastaa tosi hyvin sitä miltä musta tuntuu ja miten onnellinen nyt olen. Mun on oikeasti vihdoin vaan niin hyvä olla! 

Pääsin näkemään mun nännit!

SISÄLTÖVAROITUS: 

puhetta haavoista, tikeistä/tikkienpoistosta, leikkauksen yksityiskohdista sekä paljon höpötystä nänneistä :D (+kuvia)

 Leikkauksen jälkeen sain ohjeeksi, että viikon kuluttua pitäisi varata aika omaan terveyskeskukseen, jotta ihosiirteinä paikalleen laitettujen nännien päältä voitaisiin poistaa leikkauksessa niiden päälle ommellut suojataitokset. Mun nännithän on siis tosiaan ensin leikkaussalissa leikattu irti, sen jälkeen on hoidettu koko muu leikkaus ja sen jälkeen nännit on leikattu pienemmiksi ja laitettu ihosiirteinä paikalleen. Juurikin ihosiirteiden vuoksi mä en saanut kastella leikkausaluetta viikkoon (eli en päässyt suihkuun), ja tosiaan laput pysyi paikoillaan eiliseen asti.

Mua jännitti tosi paljon eilinen. Tai siis olin jännittyneen innoissani. Eniten hermoilin ehkä tikkien poistoa, koska multa ei ole koskaan poistettu tikkejä (paitsi kaksi tikkiä silloin viikko sitten kun dreenit poistettiin, ne oli yksillä tikeillä kiinni). Leikkausalueen varsinaiset tikit, eli ne millä leikkaushaavat sekä nännit on ommeltu kiinni, on kaikki sulavia tikkejä. Itse asiassa sairaanhoitaja eilen sanoi että ne on aika lailla sulaneetkin jo. Olin helpottunut siitä että niitä ei tarvitse poistaa. Sen sijaan tosiaan nännien päällä oli harsolaput, jotka oli ommeltu tikeillä kiinni ihoon nännin ympärille, ja lappujen päällä oli vielä teipit. Nämä tikit oli sulamattomia (tokikin, kun ne oli siinä harsolapussa kiinni), ja ne sitten eilen poistettiin. Lisäksi ohjeena oli vaihtaa haavojen teipit puhtaisiin.

Kurjinta eilen oli ehdottomasti se haavateippien irrottelu, koska se sattui! Osittain siksi, että ne jäi kiinni mun ihokarvoihin, mutta eniten varmaan siksi että haavoihin sattui kun niihin kiinni tarttuneet teipit revittiin irti. Haavojen päälle oli osaan kohdista muodostunut vähän rupea, joten teippien irti repiminen repi samalla ne ruvetkin irti, ja tuolta kainalon alta vähän siksi tihkui verta. Kuulemma ihan normaalia, mutta aika ahdistavaa silti mun mielestä. Dreenien poiston jälkeen ehkä kurjin tunne tähän leikkaukseen liittyen toistaiseksi oli tuo haavateippien irti kiskominen. Jatkossa niitä ei onneksi itse tarvitse repiä irti, vaan ne vaihdetaan 1-2 viikon välein sitten kun ne itsestään alkaa irtoilemaan suihkussakäynnin yms. seurauksena. Haavojen teippailua suositellaan parhaan mahdollisen lopputuloksen takaamiseksi puolen vuoden ajan, joskin mun epikriisissä lukee että mulla on rintakehän alueella niin "hyvin kehittynyt karvoitus", että teippailu voi olla haastavaa ja jos se ei onnistu, niin haavoja voi myös rasvailla. Mutta en mä nyt ainakaan toistaiseksi näe mitään ongelmaa teippailussakaan.

Olin istuvassa asennossa kun noita haavateippejä kiskottiin irti, eikä mulla siinä vaiheessa vielä ollut mitenkään huono olo. Hoitaja alkoi irrottaa teippejä ja tikkejä toisen nännin päältä, ja vaikka se sitten taas ei enää sattunut, niin jotenkin se tunne oli mulle ihan kamala kun ne langat vähän nyki mun ihoa ja lähti sieltä irti. En tiedä miksi se oli niin kauhistus. Selvisin ihan hyvin, sanoin kyllä hoitajalle että mulla on ehkä vähän huono olo. Hän kehotti hengittämään syvään ja tein työtä käskettyä. Saatiinkin ensimmäinen nänni ulos paketista, ja olin jotenkin ihan äärettömän helpottunut että se näytti tosi hyvältä ja oli ihan kunnossa. Nännien suhteen oli siis se riski, että ne voisi mennä kuolioon, vaikka tietenkin tavoite oli että niin ei kävisi. Pelkäsin jotenkin silti että niin käy. Ehkä se helpotus siitä ihan hyvännäköisen nännin näkemisestä oli niin suuri että mua alkoi ihan valtavasti itkettää, tuli tosi herkistynyt olo. Pian tän jälkeen totesin että huone pyörii, jolloin hoitaja äkkiä käski mut makaamaan.

Yllätyin itsekin että mulle tuli niin kauhean huono olo. Se kyllä helpotti sitten kun makoilin, saatiin irrotettua tuppo toisenkin nännin päältä ja se näytti tosi hyvältä myös. Tässä vaiheessa, noin viikko leikkauksesta/ihosiirteen laittamisesta, siirretty ihoalue on vielä tosi tumma ja sikäli aika karun näköinen. Se on kuitenkin ihan täysin normaalia, ja pikkuhiljaa nännien olisi tarkoitus ulkoreunasta lähtien alkaa muuttumaan vaaleanpunaisiksi, sellaisiksi normaalin nännin värisiksi. Tälläkin hetkellä nännit tuntuu ihan normaalilta, pehmoiselta iholta, mikä on jotenkin hassua kun ne on niin kummallisen väriset.

Olin tosi innoissani siitä että nännit otettiin pois paketista. Tän jälkeen hoitaja vielä puhdisti mun leikkaushaavat ja laittoi niihin uudet ihoteipit päälle. Kotona en malttanut olla riisumatta tukitoppia ja ihailematta rintakehää nännien kanssa, ja tänä aamuna kävin vihdoin suihkussa ja ihailin vähän lisää. Vitsi että näyttääkin oikeesti hyvältä!

Oon myös jotenkin äärettömän helpottunut siitä miten hyvin oon parantunut ja miten hyvin mun koko leikkaus sujui. Oon leikkaustulokseen toistaiseksi ainakin ihan äärettömän tyytyväinen. Nännien suhteen pelkäsin etukäteen, että ne olisi jotenkin oudonnäköisessä paikassa, ja yksi mun pelko oli myös että ne jäisi liian suuriksi. Oon kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen myös siihen minkä kokoiset ja missä kohdassa ne on.

Toistaiseksi mun ei tarvitse tähän tietoon käydä enää pitkään aikaan missään terveydenhuollossa rintakehän takia, vaan paraneminen jatkuu kotona, tästä lähtien teippailen leikkaushaavat/arvet tarvittaessa itse ja Taysissa on kontrollikäynti sitten puolen vuoden päästä leikkauksesta, eli joskus huhti-toukokuussa varmaan. 

Viikko mastektomiasta

 Eilen tuli kuluneeksi tasan viikko mastektomiasta, ja ajattelin että tulen päivittämään vähän tämän ensimmäisen viikon toipumiskuulumisia ja fiiliksiä muutenkin. Ihan ensiksi täytyy sanoa, että toipuminen on mulla mennyt tosi hyvin ja oon ollut itsekin yllättynyt siitä miten hyvä olo mulla on ollut ja miten vaivattomasti kaikki on mennyt.

Mulla ei ole ollut oikeastaan ollenkaan leikkauksen jälkeen kipuja. Lääkärin määräämiä särkylääkkeitä (Buranaa ja Panadolia) söin aikalailla tasan viikon ajan leikkauksesta kolme kertaa vuorokaudessa eli kahdeksan tunnin välein. Juuri ennen tuon kahdeksan tunnin täyttymistä kyllä huomasi että lääkkeen vaikutus alkoi lakkaamaan. Vaikkei varsinaisesti sattunut, niin olo muuttui sellaiseksi vähän epämukavaksi. Eilen iltapäivällä sellaista tunnetta ei enää tullut, joten unohdin ottaa särkylääkkeet ja samalla totesin, että en taida tarvita niitä enää. Yöksi otin varmuuden vuoksi vielä, ja tänä aamuna pelkän Buranan. Uskon kuitenkin, että lääkkeet voi nyt aikalailla jättää pois. Reseptissä ei lukenut kuinka kauan lääkkeitä pitäisi syödä, vaan että "tarvittaessa kipuun".

Oon pystynyt tekemään normaaleita asioita kotona heti kun palattiin kotiin leikkauksesta. Aluksi toki olin varovaisempi, ja mitään raskasta en saa nostella, mutta pystyn kyllä hyvin laittamaan ruokaa, järjestelemään tavaroita, silittelemään koiria, nostelemaan kauppaostoksia kauppakassista yksitellen kaappeihin, pelailemaan kämppisten kanssa lautapelejä jne. Oon pystynyt heti kotiinpaluupäivästä (eli leikkauspäivää seuraavasta päivästä) lähtien pukemaan paidat yläkautta päälle, tekemään kaikki polilta saadut venytysohjeet, nostamaan kädet kohti kattoa ja ylipäätään mun mielestä mun käsien liikkuvuus on ollut koko ajan hyvä.

Ehkä suurin sellainen elämää rajoittanut tekijä on ollut väsymys. Ensimmäiset päivät leikkauksesta lepäilin ja nukuin kyllä myös aika paljon, mutta olin samalla jotenkin aika hyper. Vähän liian innoissani malttaakseni levätä riittävästi kai. Sen jälkeen oon kuitenkin pyrkinytkin lepäämään riittävästi, minkä lisäksi on tuntunut kyllä siltä että on pakkokin. Mut saattaa yhtäkkiä vallata aivan tajuton väsymys, silmät menee väkisin kiinni enkä vaan jaksa tehdä mitään. Kun olen pirteä niin olen kyllä pirteä, jaksan jutella ja touhuta, mutta se väsymys tulee aika yhtäkkiä aina. Senkin suhteen on kyllä päivien saatossa jo vähän helpottanut, ja vaikka esimerkiksi viime yönä yli yhdeksän tunnin yöunet ei millään tavalla tuntuneet liioittelulta, niin alkuviikosta mun yöunet saattoi helposti venyä kellon ympäri ja silti tarvitsin lisäksi vielä päiväunet.

Leikkauksen jälkeinen väsymys ei kyllä ole sellaista kuin alun perin ajattelin, luulin nimittäin että se olisi ollut jotenkin kokonaisvaltaisempaa. Tai siis onhan tämä kokonaisvaltaista, koska oon ihan älyttömän väsynyt silloin kun se väsymys iskee, mutta koko ajan suurenevan osan ajasta oon kuitenkin ihan normaali ja pirteä ja jaksan hyvin. Ja sen seurauksena oon tehnyt paljon normaalejakin asioita, vaikken tokikaan niin paljon kuin yleensä.

Ymmärrettävästi suurin osa ajasta menee kotona, mutta oon käynyt kyllä ulkonakin pari kertaa. Tultiin tosiaan kotiin viikko sitten perjantaina, ja sen jälkeen kävin ulkona seuraavan kerran vasta keskiviikkona. Tai toki kävin meidän parvekkeella päivittäin haukkaamassa vähän raitista ilmaa, mutta jotenkin oli liian väsynyt ja haavoittuva olo lähteä pois kotoa. Lisäksi mä en pääse pois kotoa yksin, kun meidän hissin ovi on niin raskas etten nyt saa avata sitä itse. Mutta keskiviikkona tosiaan käytiin Samuelin ja koirien kanssa rauhallisella ja lyhyellä lenkillä. Se väsyttikin mut ihan totaalisesti. Eilen puolestaan kävin terveyskeskuksessa yhden ystävän saattelemana, tuntui että jaksamista löytyi jo paljon enemmän! Terveyskeskuskäynnistä ajattelin kirjoittaa ihan oman postauksensa vähän myöhemmin.

Kaiken kaikkiaan siis paraneminen on mennyt tosi hyvin, mulla on ollut koko ajan hyvä olo niin henkisesti kuin fyysisestikin ja jaksaminen lisääntyy päivä päivältä samalla kun väsymys väistyy. Olen tosi onnellinen ylipäätäänkin, mutta myös siitä että kaikki on vaan mennyt näin hyvin!

Mun koko maailma on muuttunut

Yritin ennen mastektomiaa pohtia miltä musta tuntuisi leikkauksen jälkeen. Jotenkin ajattelin, että luultavasti tunteet pyörii lähinnä ilon, onnen ja helpotuksen ympärillä, mutta samalla tiedostin myös, että näin iso elämänmuutos ja muutos omassa kehossa voisi aiheuttaa hyvin monenlaisia tunteita. Yritin valmistella itseäni siihen, että oma olo saattaisi yllättääkin, eikä kaikki ehkä olisikaan niin iloa ja onnea kuin ajattelin.

No, toistaiseksi kaikki on kyllä pitkälti ollut aika onnellista. Mun olo on helpottunut. Helpottunut siitä, että enää tätä ei voida ottaa multa pois. Mun keho on mun, eikä sen toteutuminen riipu enää siitä mitä mieltä joku lääkäri on mun painosta tai siitä miten koronavirus leviää. Mulla on tämä rintakehä ja se on ja pysyy. Siksi mun reaktio heräämössäkin varmaan oli niin tunteellinen; mä olin haaveillut siitä hetkestä kun herään leikkauksen jälkeen jo monta vuotta, ja kun vihdoin olin siinä hetkessä, tuntui että vuosien odottamisen loppumisen tuoma helpotus lähti purkautumaan (minkä lisäksi taisin siis toki olla aika vahvan lääkityksen vaikutuksen alaisena edelleen, mutta kuitenkin). 

Mietin paljon sitä, että vaikka vanha rintakehä tuntui väärältä ja aiheutti valtavaa dysforiaa, niin tuntuisiko uusi rintakehä sitten kuitenkaan heti automaattisesti omalta. Mutta tuntuu se! Tiedän kyllä, että paranemisen myötä se tulee vielä varmasti jonkin verran muuttumaan, mutta siinä se nyt kuitenkin on ja mulla on vain sellainen olo, että olen saanut jotain sellaista joka mulle kuuluukin. Ihan kuin olisin saanut kehoni takaisin, vaikkei mulla tällaista kehoa koskaan ole ennen ollutkaan.

Oon kärsinyt dysforiasta ja bindannut niin kauan, että ajattelin ettei dysforia jotenkin häviäisi ihan heti tai ainakin että tuntuisi oudolta jos sitä ei yhtäkkiä enää olisi. Mutta no, leikkauksen myötä kyllä hävisi dysforia, eikä se tunnu mitenkään oudolta. Tuntuu vaan siltä, että näin tämän olisi aina kuulunutkin olla, ja on vaan jotenkin täydellisen hyvä olo omasta kehosta juuri nyt.

Viime yönä nukahdin ajatukseen siitä, että ensi kesänä ehkä mennään taas Samuelin vanhempien luo juhannukseksi. Voin silloin olla pelkkä t-paita päällä kesälomalla, ilman binderiä. Voin mennä uimaan järveen. Voin nukkua helteellä paidatta. Voin kävellä niin pitkiä matkoja kuin haluan, eikä mun tarvitse enää laskea montako tuntia jaksan binderin kanssa liikkua kodin ulkopuolella.

Eilen illalla sain puettua t-paidan päälle. Ison yöpaidan, mutta silti. Sekin näyttää vaan niin hyvältä. Rintakehä on niin litteä, ja musta tuntuu että mä näytän kokonaan ihan erilaiselta! Tekee mieli vihdoin pitää ryhti hyvänä, ja haluaisin sovittaa jokaista paitaa joka mun kaapista löytyy. Allaolevan kuvan otin viime yönä kylppärissä kun kävin pesemässä hampaat. En vaan voinut lopettaa peilikuvalleni hymyilemistä.

Vaikeahan näitä tunteita on edes laittaa tekstiksi, ei jotenkin ole sanoja. Mutta ehkä voisin tiivistää kaiken sanomalla, että mun olo on onnellinen, helpottunut ja kokonainen. Rakastan itseäni, rakastan kehoani. Mun ei ole koskaan ollut näin hyvä olla. Mun elämä on niin hyvää, mun koko maailma on muuttunut.

Mastektomia

Mulla oli aikomuksena kirjoitella mastektomiaan valmistautumisestani ja omista fiiliksistäni vielä lähempänä leikkausta, mutta lopulta se sitten kuitenkin jäi. Sen verran voin sanoa, että oma mieli vaelteli ties missä, ja välillä odottaminen oli tosi rankkaa henkisesti, koska mieli kävi jotenkin niin isoja asioita läpi. Ehkä siksi ei myöskään tullut kirjoitettua; oli niin paljon kaikkea muuta ajateltavaa ja prosessoitavaa.

Mastektomia on nyt kuitenkin takana päin, ja ajattelin tulla kirjoittamaan ensin ylipäätään ihan vaan siitä miten kaikki sujui ja mitä milloinkin tapahtui. Lisäksi haluan tietenkin jakaa omia ajatuksiani ja tuntemuksiani nyt leikkauksen jälkeen, mutta luulen että mun kannattaa jakaa näitä pariin eri postaukseen, näistä kun saattaa muutenkin tulla aika pitkiä...

Mun leikkaus oli siis torstaina eli 29.10. Lähdin kotoa Helsingistä kohti Tamperetta keskiviikkoaamuna, koska mulle oli varattu puoliltapäivin aika tuki- ja liikuntaelinkeskuksen poliklinikalle eli tules-polille, jonka leikkausosastolla mut siis myös leikattiin. Tapasin sairaanhoitajaa, hän antoi mulle matkaan tukisukat ja tukipaidan. Lisäksi sain venyttelyohjeita leikkauksen jälkeistä aikaa varten ja käytiin ylipäätään leikkauspäivän kulkua läpi. Tämän jälkeen suuntasin kohti labraa x-verikoetta varten. Labran työntekijä oli erityisen ihana, juteltiin muumeista ja Tove Janssonista, ja kun sanoin että mua jännittää (vaikka kyseessä siis oli ihan perus verikoe), niin hän taputti mua ohimennessään olkapäälle ja sai mulle jotenkin tosi turvallisen olon aikaan. Kun verikokeen jälkeen kysyin suuntaohjetta potilashotellille, hän lähti saattamaan mut melkein perille asti.

Mua oli jännittänyt ihan hirveästi, jotenkin pelkäsin kai jossain mieleni pohjalla edelleen että leikkaus peruttaisiin vaikka tiesin ettei niin nyt kuitenkaan kävisi enää tuossa vaiheessa, olin nukkunut myös edellisenä yönä huonosti, mutta jotenkin noiden käyntien jälkeen muhun laskeutui joku rauha. Pääsin perille hotellille ja ehdin olla siellä tovin, kunnes lähdin kyläilemään yhden tutun luo. Se oli fiksu päätös, koska sain aikaa hyvin kulumaan enkä ehtinyt jännittämään ja pyörittelemään kaikkea mahdollista päässäni.

Illan vietin itsekseni hotellihuoneessa, kävin hakemassa Taysin alakerran Subwaysta ja Ärrältä syötävää ja katselin telkkaria. Tuntui kivalta olla rauhassa itsekseen ja jotenkin henkisesti valmistautua leikkauspäivään. Pääsen hyvin harvoin hotelliin yöksi, joten mulle oli ihan luksusta saada yöpyä hotellissa, joku siinä kuitenkin tuntuu aina hienolta.

Seuraava päivä olikin sitten leikkauspäivä. Heräsin kuuden jälkeen, puin ohjeiden mukaan jalkaan tukisukat (ja totesin, että ne tuntui ihan binderiltä jaloissa...), pesin hampaat, otin pois kaikki korut, puin päälle ja lähdin kävelemään kohti sairaalaa. Sairaalalla istuin odotusaulaan joka mulle oli edellisenä päivänä näytetty, ja seitsemän maissa hoitaja tulikin mut hakemaan siitä. Sain esilääkitykseksi Panadolia ja mulle laitettiin käteen ranneke jossa oli mun nimi, hetu ja qr-koodi. Tämän jälkeen mut vietiin tilaan jossa oli pukukaappeja ja pari verholla eristettyä pukukoppia. Sieltä mulle annettiin päälle puettavaksi sukat, housut, avopaita ja aamutakki sekä sukkia suojaavat muoviset tossut (sellaiset joita on päiväkotien kuraeteisissä vierailijoille). Kaikki tavarat jätettiin kaappiin, mut vietiin sellaiseen odotustilaan jossa oli paljon nojatuoleja ja tv, ja pukukaapin avain annettiin mun nimellä varustettuna hoitajille.

Aika pian mut tuli lääkäri hakemaan siitä odotustilasta, ja mentiin huoneeseen jossa hän piirsi leikkausta varten merkkejä mun rintakehään. Nyt jälkikäteen ajateltuna tuntuu niin hassulta miten äärettömän paljon siitä rintakehästä vielä siinäkin hetkessä ahdistuin. Yritin ajatella, että muutama tunti ja tämä rintakehä on muisto vain, mutta siitä huolimatta mun olo oli ihan äärimmäisen paha ja vaikea kun mun rintakehään koskettiin ja joku ulkopuolinen näki sen. Vaikka se oli kirurgi joka tulisi muokkaamaan mun rintakehästä juuri sellaisen kuin pitääkin. Mieli toimii oudosti, ja dysforia ei näemmä katso sitä miten pian siitä on pääsemässä eroon.

Nojoo, tämän jälkeen mut vietiin taas hetkeksi sinne nojatuolihuoneeseen odottelemaan, minkä jälkeen hoitaja tuli noin klo 7:30 hakemaan mut leikkaussaliin. Oli hassua kävellä sinne ihan itse, ripustaa aamutakki naulakkoon, ojentaa tukipaita toiselle hoitajalle ja kiivetä itse leikkauspöydälle makaamaan. Leikkaussalin henkilökunta esitteli itsensä mulle, mikä on musta tavallaan hassua, kun en mä niiden kaikkien lukuisien hoitajien nimiä koskaan kuitenkaan tule muistamaan. Mutta kiva tietenkin että mulle juteltiin.

Leikkauspöytä oli ihanan lämpöinen, tai se oli lämmitetty sellaisella ilmapatjapuhallinjutulla, ja lisäksi sain heti peiton päälle siihen kiivettyäni ja pään sai laittaa mukavalle geelityynylle. Anestesialääkäri tuli paikalle hetken päästä, ja toiseen käteen viritettiin verenpainemittari, toiseen anestesialääkäri pisti kanyylin sekä sormeen happisaturaatiomittarin. Multa kyseltiin että minkälaisia unia pistetään tilaukseen, ja aika pian mun pään yläpuolella oleva hoitaja sanoi että nyt taitaa olla aika sanoa kauniita unia samalla kun anestesialääkäri sanoi että kohta tulee sellainen humahdus. Ja ihan parin sekunnin päästä huone alkoikin pyörimään ja olin unessa.

Seuraavan kerran heräsin heräämöstä. Avasin silmät ja näin että mun vieressä oli hoitaja joka kysyi että aletaanko sitä olla hereillä. Kysyin mitä kello on, se oli 10:30. Sen jälkeen vein käden mun rintakehälle, totesin että leikkaus oikeasti oli tapahtunut, aloin itkemään ilosta ja sopersin kaikkien lääkehuurujeni keskeltä että "tää on mun elämän onnellisin päivä." Hoitaja hymyili hyväntahtoisesti ja totesi että nukuhan nyt vielä vähän lisää. :D

Nukuinkin, ehkä tunnin, minkä jälkeen aloin kunnolla heräilemään. Sain pitkävaikutteisen kipulääkkeen ja vettä. Kurkkuun sattui ja huimasi. Heräämöstä pääsin lopulta pois yhden maissa, loppuajasta tuntui jo hassulta kun kuuntelin hoitajien juttelua ja vitsailua. Olin kyllä aika väsynyt, mutta ihan hereillä silti. Mun hoitaja kysyi multa että kantaako jalat ja kävelenkö heräämöstä omin avuin ulos vai viekö hän mut pyörätuolilla. Päädyttiin pyörätuoliin, en todellakaan pysynyt itse pystyssä.

Pääsin heräämöstä pois noin klo 13, itse luulin että mut vietäisiin ihan osastolle, mutta mut kärrättiinkin takaisin siihen nojatuolihuoneeseen josta olin leikkaukseen lähtenytkin. Hoitaja auttoi mut tuoliin istumaan, nosti jalkatuen ylös ja toivotteli hyvät jatkot. Tuntui oudolta. Katsoin hetken tv:stä tulevaa ohjelmaa kunnes nukahdin siihen nojatuoliin. Jossain vaiheessa sain pillimehua ja pyysin hoitajia viemään mut vessaan. Päässä huimasi edelleen niin kovasti että en päässyt itse kävelemään vaan tarvitsin apua, muuten oli kyllä hyvä olo eikä ollut kipuja tai mitään.

Samalla pyysin myös mun puhelimen sekä silmälasit, sain luettavakseni infoa kotiutumisesta ja dreeneistä ja mulle tuotiin leipää sekä mehukeittoa. Oli ihanaa päästä viestittämään kaikille läheisille että täällä ollaan ja kaikki hyvin! Kello taisi olla noin kaksi kun pääsin viestittelemään kaikille, ja kuten kuvasta näkyy niin jossain lääkehuuruissa taidan olla kuvassa vähän edelleen. Samuel oli pian Tampereella ja kysäisin hoitajilta että kannattaisiko mun pyytää Samuel sinne osastolle vai kannattaisiko hänen mennä suoraan potilashotellille. Kuulemma hotellille, ja mutkin vietäisiin sinne ihan pian.

Loppujen lopuksi aikaa meni kyllä vielä parisen tuntia. Kun olin saanut syötyä, tuli hoitaja käymään mun kanssa esim. dreeneihin liittyviä asioita vielä läpi. Kysyin, pääsisinkö näkemään mun rintakehän vielä ennen kuin lähden, ja innostuin ihan hirveästi kun kuulin että voidaan katsoa sitä samalla kun mennään vaihtamaan mulle omat vaatteet päälle.

Hoitajan avustuksella, vähän huojuvana edelleen, suunnattiin hitaasti kohti pukuhuonetta. Olin aluksi jotenkin ahdistunut siitä että apua, nyt joku auttaa mua riisumisessa ja pukemisessa kunnes tajusin, että eihän mun tarvitsekaan enää ahdistua, että ei mun rintakehässä enää ole mitään mistä pitäisi ahdistua! Tuli sellainen olo että kuka vaan saa tulla suunnilleen katsomaan. Hoitaja auttoi mua vaatteiden riisumisessa ja tukipaidan avaamisessa. Mun hymystä ei vaan tullut loppua kun näin itseni peilistä, ja hoitaja antoi mulle hetken omaa aikaa ottaa valokuvia ja ihastella itseäni. Tässä teillekin kuva jonka siellä pukukopissa itsestäni otin:

Rintakehähän näyttää siis valtavan hyvältä ja siistiltä. En voi uskoa, miten hyvää jälkeä kirurgi näyttää tehneen, ja miten muutos voi olla noin äärimmäisen suuri ja vaikuttaa oikeasti mun koko ulkonäköön aivan valtavasti! Dreenit mulla oli tosiaan molemmin puolin, mutta sain ne jo eilen, eli päivä leikkauksen jälkeen poistatettua omassa terveyskeskuksessa kun tultiin Tampereelta kotiin.

Pienen rintakehänihailusession jälkeen puettiin mulle vaattet päälle, tai no ihan itse mä ne puin. Tukipaidan alle laitettiin vielä leveää haavataitosta jos leikkaushaavoista erittyisi vielä jotakin, ja tosiaan sitten puin päälle, menin takaisin odotushuoneeseen ja pian mulle tulikin kyyti potilashotellille. Mut siis kärrättiin sinne pyörätuolilla, koska mua huimasi edelleen aika paljon. Potilashotellilla Samuel sitten odottelikin mua, ja olipa vaan ihana nähdä oma läheinen ja rakas ihminen, kun oli ensin käynyt läpi kaiken ylläolevan yksin ilman ketään entuudestaan tuttua tyyppiä. Ei mua siis haitannut, tämä oli matka joka mun täytyikin tehdä, mutta jotenkin silti se helpotus kun näki oman rakkaan ihmisen oli valtava.

Mulla oli tosiaan varsin hyvä olo, joten tilattiin pian hotellihuoneeseen päästyämme Hoaxista (vegaaninen ravintola Tampereella) ruokaa ja päästiin syömään. Yksi meidän tuttu poikkesi myös moikkaamaan meitä. Käytiin myös pienellä kävelyllä hotellin ala-aulassa/etupihalla ja ostettiin kahviosta jäätelöt. Mä en millään meinannut malttaa alkaa nukkumaan, olin niin innoissani.

Leikkauksesta itsestään jäi ihan superhyvä fiilis. Osastolla kaikki meni aivan loistavasti, ja mulle oltiin tosi ystävällisiä ja kilttejä, oli tosi turvallinen ja hyvä olo koko ajan. Mua ei sattunut mihinkään missään vaiheessa, ja olin ylipäätään vaan ihan älyttömän onnellinen koko päivän ajan vaikka olo välillä olikin heikko ja huimaava.

Potilashotellilla sen sijaan ilmeisesti joku varaus oli mennyt pieleen. Mulle oli kotiin tullut etukäteen kirje, että hotellilla on ympäri vuorokauden saatavilla hoitaja, ja klo 7:30-21 paikalla on päivittäin hoitaja joka voi tehdä hoitotoimenpiteitä yms. Siksi mentiinkin illalla kysymään neuvonnasta, että saisiko sitä hoitajaa tavata, kun mä en ollut ihan varma mun dreenien toiminnasta. Mulle kuitenkin sanottiin ettei hoitaja ole paikalla, tai ettei siellä ylipäätäänkään mitään hoitajaa ole. Soitin lopulta sitten osastolle, ja sieltä sanottiin että dreenin toiminta kuulostaa normaalilta ja että mun kannattaa aamulla vielä tavata sitä silloin paikalle tulevaa hoitajaa, ja hän voisi tarkistaa ne dreenit tai jopa ottaa ne pois ennen kuin lähdetään kotimatkalle.

Kahdeksan jälkeen mentiin sitten kyselemään, että voisiko sitä hoitajaa nyt tavata, mutta taas sanottiin että ei siellä nyt vaan ole mitään hoitajaa. Kysyin että mihin ihmeeseen mun sitten pitää olla yhteydessä, että mulla on oikeasti asia joka pitäisi hoitaa. Sanoivat että osasto hoitaa tällaiset asiat, mutta osastolle soitettaessa taas sanoivat etteivät voi enää ottaa mua sinne vastaan kun mun oli jo kirjattu ulos sieltä. Lopulta todettiin vaan, että täytyy mennä omaan terveyskeskukseen. Eikä siinä nyt varsinaisesti mitään ongelmaa olisikaan ollut, mutta oltiin Tampereella, meidän juna oli 14:30 perillä Helsingissä ja oli perjantai-iltapäivä. Niin nopeasti ajan saaminen omaan neljältä kiinni menevään terveyskeskukseen kello kolmen jälkeen perjantaina meinasi osoittautua vähän vaikeaksi. Sain sitten onneksi kolmeksi ajan ja ehdittiin siihen juuri, mutta meinasi kyllä stressata.

Ja eihän mulla siis mitään hätää ollut. Dreenien kanssa eläminen kuitenkin oli aika ärsyttävää ja vaikeaa, ja jos en eilen olisi päässyt niitä poistattamaan, niin olisin joutunut kanniskelemaan niitä mukanani ja varomaan koko viikonlopun. Kun niistä ei juuri mitään erittynyt, oli niiden poistaminen järkevää ja perusteltua myös siksi ettei ne jäisi tiukemmin enää kiinni, jolloin myös niiden poistaminen olisi kivuliaampaa ja kurjempaa.

Dreenien poisto meni siis hyvin, sain omassa tk:ssa hoitajan jolla oli vastaavista asioista kokemusta jo ennestään, ja poistaminen ei onneksi ollut niin epämukavaa kuin olin ajatellut, vaikka toki aika kurjaa silti. Onneksi sain dreenit pois jo vuorokauden jälkeen!

Ja tosiaan tuosta hotellista... En tiedä missä kohtaa meidän varaus oli mennyt vikaan, oliko syy sairaalan osaston tekemässä varauksessa vai kämmäsikö joku hotellilla meidän varauksen. Vietiin kuitenkin hotellilta ulos kirjautuessamme vielä respaan näytille mun kutsukirje, jossa varsin selkeästi luki että hoitaja kyllä on tavoitettavissa hotellilla. Totesivat itsekin, että nyt jossain on ollut virhe ja meidän varaus oli väärän tyyppinen eikä vika missään nimessä ollut meidän. Onneksi mulla nyt ei ollut mitään sen suurempaa hätää, mutta vähän kauhistutti ajatus siitä että olin kuvitellut että mulla on sairaanhoidollista tukea saatavilla koko ajan ja sitä ei ollutkaan ollut.

Mutta siis loppu hyvin kaikki hyvin; saatiin kyyti Taysilta juna-asemalle, junamatka meni hyvin ja sen jälkeen päästiin autokyydillä asemalta terveyskeskuksen kautta kotiin. Ja voi että kun olikin ihana tulla kotiin!