sunnuntai 15. syyskuuta 2019

27 vuotta

Tänään oli mun syntymäpäivä, 27. sellainen. Tavallaan iän lisääntyminen ei tunnu oikein miltään, 27 ei ole kovin paljoa enempää kuin 26. Paitsi että olen taas vuoden lähempänä kolmeakymmentä. Toisaalta syntymäpäivät muuten on viime vuosina herättäneet paljon ajatuksia, koska elämässä on ollut niin suuria ja tärkeitä prosesseja sekä muutoksia. Oon pysähtynyt miettimään kulunutta vuotta, viime vuoden syntymäpäivää, sitä edeltänyttä vuotta, ehkä elämää ylipäätäänkin. 

Oon pyrkinyt myös joka vuosi ottamaan kuvan itsestäni syntymäpäivänäni. Tai toki mä kuvaan itseäni aika paljon muutenkin, mutta oon halunnut tallentaa sellaisen jonkinlaisen "syntymäpäiväkuvan." Ajattelin, että jaan kolmen viimeisen vuoden kuvat täälläkin. 


Tämä ensimmäinen kuva on otettu siis vuonna 2017, silloin täytin 25 vuotta. En ollut vielä vaihtanut nimeäni, en ollut vielä hakenut edes lähetettä polille enkä osannut ajatella että joskus vielä uskaltautuisin polille saati sitten että saisin sieltä diagnoosin. Elämä oli jotenkin tosi erilaisessa tilanteessa kuin nyt, ja mun oli tosi vaikea ajatella mitä tulevaisuus toisi tullessaan. 


Vuonna 2018, eli vuosi sitten, täytin 26 vuotta. Asuin jo Helsingissä ja kävin läpi tutkimusjaksoa transpolilla. Olin vaihtanut nimeni ja ollut jo melkein vuoden Leimu, vietin siis ensimmäistä syntymäpäivääni Leimuna. Jännitin sitä, saisinko onnitteluja oikealla nimelläni. Viime vuonna odotin kovasti diagnoosia, mutta olin muuten aika loppu tutkimusjaksoon. Onneksi en tiennyt miten pitkä aika diagnoosin saamiseen vielä olisi. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että jos vuoden päästä syntymäpäivänäni mulla on diagnoosi ja olen testoilla, niin kaikki on aika hyvin. 


Ja tänään mä tosiaan sitten täytin 27 vuotta. Mulla on transsukupuolisuusdiagnoosi ja olen ollut testoilla reilut kolme viikkoa, ensi viikolla tulee täyteen kuukausi. Se tuntuu aika huikealta kun sitä näin pysähtyy miettimään. 

Sain tänään viettää mun syntymäpäivää ensin aamukirkossa ja sen jälkeen mun perheen sekä Samuelin kanssa. Käytiin syömässä ja jätskillä. Ilahduin mun äidin syntymäpäiväkortista; se näytti ihan sellaiselta minkä kenelle tahansa teinipojalle voisi antaa. Jotenkin tuntuu ihanalta, että äiti osaa ajatella tuollaisia asioita. Myös mun mummu soitti mulle ja kutsui mua ensimmäistä kertaa koskaan Leimuksi niin että mä kuulin. 

Haluan olla, ja olenkin, tosi kiitollinen. En oikein osaa edes tiivistää sanoiksi kaikkea sitä miltä musta tuntuu, mutta vihdoin on jotenkin sellainen olo että saan olla rauhassa. Mulla on testot, ja vaikken välillä malttaisikaan odottaa niiden tuomia muutoksia, niin ei se ole mitään verrattuna siihen epävarmuuteen joka hallitsi mun elämää niin diagnoosia kuin testojakin odottaessa. Mulla on ihania läheisiä, kaikki kutsuu mua Leimuksi, mä oon oikeasti jo tosi pitkällä tällä matkalla kohti omaa itseäni. En esimerkiksi tuolloin kaksi vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan, että mun elämä olisi nyt näin. Näin hyvin, näin oikein, näin mun. 

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Sisältövaroitus: Transfobia

Olin tänään Helsingin keskustassa ystäväni kanssa viettämässä aikaa. Oltiin käyty syömässä, ja seisoskeltiin ulkona juttelemassa ja pohtimassa mitä tehtäisiin seuraavaksi. Yhtäkkiä meidän luokse tuli eräs miesoletettu, joka kysyi meiltä miksi tytöt pukeutuu nykyään poikien vaatteisiin, ja että onko tämä joku muotijuttu. 

Mä jäädyin ihan kokonaan, mutta mun ystävä sanoi, että on todella loukkaavaa tulla väärinsukupuolittamaan ja olettamaan meistä asioita. Tyyppi jatkoi jankkaamistaan, ja vaikka me (tai no, mä seisoin edelleen ihan jäätyneenä vieressä) yritettiin keskustella ja kertoa miksi hänen puheensa oli erittäin loukkaavaa, niin tyyppi vain jatkoi. Lopulta pyydettiin häntä häipymään, mutta hän ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Tilanne päättyi siihen että lähdettiin itse kävelemään poispäin. Päästiin ehkä sata metriä kauemmas, kunnes mun silmissä sumeni ja mä vaan hajosin ja repesin itkemään. 


Mulla ei ole oikein sanoja kuvaamaan sitä, mitä tuo tilanne mussa aiheutti. Halusin kuitenkin tulla kirjoittamaan siitä, koska se sisälsi niin monta sellaista asiaa jotka ei todellakaan ole okei. 

Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta tulla kertomaan vieraalle ihmiselle kadulla oletuksiaan hänestä. Kenenkään ei pitäisi joutua kuulemaan niitä vääriä ja satuttavia oletuksia itsestään. Sen, että minä omana itsenäni kävelen kadulla aiheuttamatta kenellekään mitään haittaa tai provosoimatta ketään, ei pitäisi olla kenellekään mikään syy tulla loukkaamaan ja arvostelemaan tai arvioimaan mua. Toista ihmistä pitäisi kuulla, ja jos pyydetään poistumaan, niin silloin pitäisi poistua eikä tulla lähemmäs ja toimia uhkaavasti. Mulla oli tuon tilanteen jälkeen, ja on edelleen, tosi uhattu olo. Mua pelotti ja koen, että mun jokin perusturvallisuudentunne järkkyi pahasti. 

Ahdistavan, loukkaavan sekä uhkaavan tilanteesta teki siis se, että kuulutaan molemmat sukupuolivähemmistöön, ja tuo meille puhumaan tullut ihminenkin sen selkeästi jollakin tasolla oivalsi, koska valitsi meidät meidän ulkonäön perusteella kohteekseen. Hän myös rinnasti meidän koko olemassaolon muoti-ilmiöksi. Me oltiin kaikessa rauhassa liikkeellä keskenämme eikä häiritty ketään, mutta hän silti koki oikeudekseen tulla keskeyttämään meidät ja kertomaan omasta mielestään totuuksia, jotka pureutui syvälle meidän identiteettiin. Hän meni henkilökohtaisuuksiin, vaikka ei tiennyt meistä mitään, ja kun yritettiin keskustella, hän ei kuitenkaan kuunnellut. Oltiin todella puolustuskyvyttömässä asemassa tuossa tilanteessa, koska tuo vieras ihminen tiesi meistä jotakin hyvin henkilökohtaista sen perusteella miten hänen satuttaviin sanoihinsa reagoitiin, kun taas me ei tiedetty hänestä mitään. Hänellä siis oli toimiva ase meitä vastaan, ja meidän ainoa puolustuskeino oli lopulta lähteä pois paikalta, vaikka meidän olisi kuulunut saada olla siinä ihan rauhassa ja ilman häirintää. Tuo henkilö tuli meidän luo kysymään, vaikkei halunnut kuulla vastausta, hän halusi vain satuttaa ja loukata meitä oletuksilla jotka tiesi jo itsekin alusta saakka vääriksi. 

Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen, eikä varmaan viimeinenkään, kerta kun mä kohtaan väärinsukupuolittamista ja satuttavia vääriä oletuksia. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun joku vieras ihminen tuli kadulla ihan yllättäen laukomaan tällaisia asioita mulle päin naamaa. Väkisinkin se satuttaa ja muuttaa omaa kuvaa maailmasta sekä ihmisistä. 

Haluan silti uskoa, että suurin osa ihmisistä haluaa edelleen loukkaamisen sijaan ymmärtää, satuttamisen sijaan tukea vaikkei ihan ymmärtäisikään. Silti tuntuu, että yhtä rikkovaa kokemusta korjaamaan tarvitaan vähintään kymmenkertainen määrä hyviä, ja nyt on hyvin rikkinäinen, satutettu ja uhattu olo. 

perjantai 30. elokuuta 2019

Ensimmäinen viikko testoilla

Itse asiassa jo eilen tuli täyteen ensimmäinen viikko testoilla, ja kuten kuvasta näkyy, niin naamassa (tai kehossa muutenkaan) ei ole juuri tapahtunut mitään muutosta. Mielialassa kyllä, sekä suuntaan että toiseen. 

Pääasiassa oon siis äärettömän onnellinen ja mulla on hyvä fiilis. On kiitollinen ja hyvä olo siitä että vihdoin olen tässä tilanteessa ja testoilla, ja joka päivä geeliä levittäessäni tuntuu vaan hurjan hyvältä. Vähän jopa epätodelliselta, että oikeasti mä oon nyt saanut tän kauan kaipaamani asian osaksi jokapäiväistä elämääni. Geelin levittely itsessäänhän ei siis ole kovin kummoista tai hohdokasta, mutta se tarkoittaa mulle niin montaa asiaa, että se tuntuu suurelta, hyvältä ja tärkeältä joka kerta. 


Mutta kuten sanottua, suurimmat muutokset on tapahtuneet mielialoissa, vähän suuntaan ja toiseen. Olo on siis periaatteessa tosi hyvä ihan vaan jo siksi että nyt mä oon testoilla, mutta yksi testojen ensimmäisistä vaikutuksista usein on muutos mielialoissa, ja sen mäkin oon saanut kokea. Oon ollut jotenkin väsyneempi kuin aiemmin, minkä lisäksi mua vaan jotenkin herkästi ärsyttää kaikki. Ja on nälkä! Ja nälkäkiukku! 

Toki mielialavaihtelut voi johtua ihan mistä tahansa, väsymys voi johtua ihan mistä tahansa ja väsymys voi johtaa mielialavaihteluihin. Mutta en mä ole ennen ollut tällainen, että nukahtelisin pystyyn sohvalle ja olisi sitten pakko mennä päiväunille sen sijaan että lähtisin ulos niin kuin olin suunnitellut. Viime yönäkin nukuin yli yhdeksän tuntia, ja silti en vaan iltapäivällä saanut pidettyä itseäni hereillä ja puolen tunnin päiväunet venyi puoleentoista tuntiin.  Enkä mä yleensä kiukuttele nälkääni. Päin vastoin, oon yleensä ollut pitkiäkin aikoja syömättä ilman että se on suuremmin vaikuttanut muhun. Ja ihan tyhjänpäiväiset asiat (nälän lisäksi) pistää ärsyttämään ja tekee mieli valittaa koko ajan. Vaikka oikeasti ei ole mitään hätää, minkä itsekin kyllä tajuan. 

Lisäksi oon huomannut, että kaipaan omaa tilaa enemmän. Viihdyn kyllä yleensäkin ihan hyvin itsekseni, mutta nyt oon jotenkin tietoisesti vetäytynyt omaan huoneeseeni enemmän ja pistänyt oven perässä kiinni. Katsonut tunteja Netflixiä ja nauttinut siitä että saan vaan olla yksin ja että mun huoneessa on ovi jonka saan todellakin vetää perässäni kiinni. 

Fyysisiä muutoksia ei oikeastaan vielä ole. Viikset tuntuu mukamas vahvemmilta ja tuuheammilta, mutta se on ehkä enimmäkseen toiveajattelua. Ääni tuntuu ehkä hieman erilaiselta, kyllä se musta on jotenkin madaltumaan päin, mutta sitä tuskin kuulee kauheasti kukaan muu vielä. Kurkku on kyllä ollut kipeä jo melkein siitä ensimmäisestä testoannoksesta lähtien, mikä tietysti voi johtua jostain alkavasta flunssasta, mutta toisaalta mulla olisi nyt yli viikon sitten ollut "alkava flunssa" joka ei ole edennyt mihinkään tai osoittanut mitään muita oireita. Vaikea sanoa siis. 

Malttamattomana odotan etenkin äänen madaltumista, yritän uskoa että sieltä se sitten pikkuhiljaa kyllä tulee. Uskon, että ääni on yksi suuri tekijä myös läpimenon suhteen. Tällä hetkellä mun annostus on vielä ensi viikon torstaihin saakka vain kaksi painallusta geeliä päivässä, eli hyvin pieni, joten en nyt odottaisi ihmeitä ennen sitä. Torstaina saan sitten nostaa annoksen neljään painallukseen päivässä, se kuulostaa jo paremmalta, ja toivon että jotakin sitten tapahtuisi. 

Oon päivitellyt omia fiiliksiä ja perusarkikuulumisia videomuodossa Instagramin stooreihin, jos joku haluaa sieltä käydä kuuntelemassa ja katselemassa. Mulla on myös pari videoprojektia joita meinasin tässä varmaankin seuraavan vuoden ajan aina tasaisin väliajoin toteuttaa, katsotaan minkälaisen koosteen saan sitten aikanaan tehtyä tästä prosessista! 

perjantai 23. elokuuta 2019

Ensikäynti hormonipolilla

Tänään oli mun ensimmäinen käynti hormonipolilla, ja ajattelin nyt ihan tuoreeltaan tulla kertomaan miten käynti meni ja mitä siellä tehtiin. Mä tosiaan suuntasin Taysiin, koska pyysin itse lähetteen sinne. Taustalla tässä oli se, että olin kuullut, että bmi-rajojen suhteen ei olla Tampereella yhtä tiukkoja kuin Helsingissä. En tiedä onko se totta, mutta mulla kaikki ainakin sujui Taysissa erittäin hyvin ja olen iloinen että päädyin sinne! 

Sain kesäkuussa postissa kutsukirjeen hormonipolille, sen mukana saapui esitietolomake, ohjeita paikalle saapumiseen, labralähetteet sekä allekirjoitettava hoitosuostumus, joka siis allekirjoitettiin vasta hormonipolilla lääkärin kanssa. Odotin aikaa tosi paljon koko kesän, ja nyt ehkä viimeisen viikon oon vaan jännittänyt sitä aivan äärettömän paljon. Jännitys oli samaa luokkaa kuin silloin ennen kevään hoitoneuvottelua, ellei jopa pahempaa, enkä mä juurikaan nukkunut viime yönä. Junassa matkalla Tampereelle tuntui, että mun sydän varmaan pettää kohta kun jännittää niin älyttömän paljon. 


Hormonipolille saavuttuani istuin aulaan odottamaan omaa vuoroani. Olin tosi ajoissa, ja ensin mut kutsuttiin kansliaan varmistamaan, että heillä on mulle oikeat yhteystiedot. Sen jälkeen jatkoin odottelua, ja tuntui että sydän hyppäsi kurkkuun joka kerta kun joku muu kutsuttiin johonkin huoneeseen. Lopulta oli mun vuoro. Tapasin ihan ensiksi siis lääkäriä. 

Mua pelotti etukäteen mitä kaikkia tutkimuksia mulle tehtäisiin. Olin juonut matkalla ihan älyttömän paljon vettä, jotta kohdun ja munasarjojen ultraaminen onnistuisi varmasti vatsan päältä. On ihan kauheaa, kun moni kohta omassa kehossa aiheuttaa hirveää dysforiaa, eikä tiedä mitä vaatekappaleita pitää riisua ja mitä kaikkea on tiedossa. Samalla oli sellainen olo, että teen ihan mitä tahansa jotta vain saan ne testot. 


Lääkäri oli tosi mukava. Ensin käytiin läpi mun täyttämä esitietolomake ja siinä kysyttyjä perustietoja (ikä, pituus, paino, suvussa esiintyviä sairauksia, päihteidenkäyttöä, kuukautisiin liittyviä asioita...). Sen jälkeen käytiin läpi mun labratulokset, mikä oli mun mielestä jotenkin erityisen mielenkiintoista. Kaikki oli kunnossa, mistä olin kyllä tosi helpottunut. Eihän mulla mitään terveysongelmia olekaan ollut, mutta jotenkin silti pelkäsin mitä labroista voisi löytyä kun niitä ei ole ikinä ihmeemmin tarvinnut tutkia. Kiva siis ylipäätäänkin tietää että kaikki on suurin piirtein kunnossa. 

Tämän jälkeen mitattiin verenpaine. Jännitän aina verenpaineen mittaamista hirveästi, minkä lisäksi olin nyt muutenkin jännittänyt lääkärin vastaanottoa jo monta päivää putkeen. Verenpaineet huiteli ties missä, ne mitattiin kaksi kertaa, eikä toisella kerralla juuri tapahtunut parannusta. Lääkäri kyllä ymmärsi että tilanne oli mulle jännittävä, pulssikin oli paljon koholla. 

Tämän jälkeen lääkäri pyysi mua riisumaan paidan ja binderin, mikä luonnollisestikin oli mun mielestä melko kurjaa, ja kuunteli keuhkot sekä sydämen ja tunnusteli rintakehän sekä imusolmukkeet. Lisäksi ultrattiin kohtu ja munasarjat vatsan päältä. Tuntui tosi oudolta nähdä ne siinä ruudulla. 

Lopuksi juteltiin vielä testojen vaikutuksesta kehoon, muutoksista joita mä toivon ja muutoksista jotka mahdollisesti on vähän vähemmän toivottuja (näitä mulle on erityisesti kaljuuntuminen ja akne, mutta jos ne nyt kohdalle sattuu niin eipä sille mitään mahda). Lääkäri kysyi multa myös lasten hankkimisesta. Keskusteltiin aiheesta vähän enemmänkin kun sanoin, että kyllä mä joskus haluaisin lapsia. Tuli jotenkin tosi hyvä mieli siitä, että asiasta pystyi puhumaan tosi asiallisesti ja normaalisti ja että mut jotenkin otettiin vakavasti. Koin tulleeni ymmärretyksi ja kuulluksi tässäkin asiassa, joka ei kuitenkaan välttämättä ole mun kohdalla ihan yksinkertainen tai yksiselitteinen. Palaan ehkä joskus tänne bloginkin puolelle kirjoittamaan aiheesta enemmän. 

Kaiken tämän jälkeen lääkäri sitten kirjoitti mulle testoreseptin. Hän sanoi, että geelillä mielellään aloitellaan ja kysyi, onko mulle väliä kirjoittaako hän Testogeliä vai Tostrania. Käytännössä näillä ei taida olla eroa kovin paljoa muuten kuin pakkauksen kannalta. Testogel tulee yksittäisissä annospusseissa (yksi pussi = yksi annos), ja Tostran sitten puolestaan pumppupullossa joka riittää kerrallaan noin kuukaudeksi. Tostran tuntui mun mielestä siksi järkevämmältä, Testogelistä voisi syntyä aika paljon roskaa, ja lääkäri sitten kirjoittikin mulle reseptin Tostraniin. 

Yksi asia, jota jännitin hirveästi ennen hormonipolille menemistä oli mun paino. Tiedän, että mun bmi on melko korkea verrattuna siihen mitä pidetään normaalipainona, ja välillä oon kuullut juttua, että paino voisi vaikuttaa myös hormonien aloitukseen. Tästä mainittiin mulle jo ensimmäisillä transpolikäynneillä, ja se on siitä lähtien jollakin tasolla ollut mielen päällä. Lääkäri kuitenkin oli lähinnä kannustava sen suhteen, että oon saanut jo painoa tippumaan, eikä syyllistänyt mua millään tavalla siitä minkä kokoinen olen. Paino ei myöskään mulla vaikuttanut millään tavalla testojen aloittamiseen. Pelkäsin siis aivan turhaan. 

Hormonipolin käytävän varrelta löytyi sateenkaari- ja translippu. Myös lääkärillä ja hoitajalla oli molemmilla nimilapussaan sateenkaaripinssi. Pienillä asioilla voi olla tosi iso ja turvallisuutta luova merkitys. 
Lääkäriltä lähdettyäni suuntasin taas aulaan odottamaan ja siitä pian käymään vielä hoitajan luona. Hänen kanssaan sovittiin uutta aikaa helmikuulle, hän kirjoitteli lähetteen labroihin jo valmiiksi (siis sinne helmikuulle tosiaan) ja lisäksi käytiin yhdessä läpi miten Tostranin käyttö ja annostelu toimii. Lääkäri oli myös pyytänyt hoitajaa ottamaan mun verenpaineen vielä uudelleen, koska se huiteli niin korkealla silloin aluksi. Nyt saatiin kyllä sitten jo huomattavasti paremmat tulokset kun jännitys oli laskenut. Myös hoitaja oli tosi mukava ja juteltiin monenlaista käynnin aikana. 

Kaiken kaikkiaan koko hormonipolivisiitistä jäi siis erittäin positiivinen ja hyvä mieli. Pääasiassa nyt tietysti ehkä siksi että sain vihdoin aloittaa testot, mutta koen, että henkilökunta jota mä kohtasin oli aivan ihanaa, mut kohdattiin hyvin sekä kunnioittavasti ja mut nähtiin sellaisena kuin olen. Taisin siis pelätä käyntiä vähän turhaan, vaikka eihän tuollaisille peloille ja jännityksille itse oikein mitään kuitenkaan voi. 

Aloitin tänään testot!

Tänään, 22.8.2019, oli mun ensimmäinen päivä testoilla! 

Palaan kirjoittelemaan yksityiskohtaisemman selityksen itse hormonipolikäynnistä myöhemmin, mutta nyt halusin vaan tulla kertomaan miten onnellinen olen ja miten häkellyttävää on, että vihdoin olen tässä. 


En jotenkin ihan meinaa edes saada kiinni siitä miltä musta nyt tuntuu. Prosessi on käytännössäkin kestänyt nyt noin vuoden ja kymmenen kuukautta, jos lasketaan prosessin alkaminen siitä kun hain lähetteen transpolille ja vaihdoin nimeni, ja omassa mielessä prosessi on tietysti kestänyt vielä paljon pidempään kaikkine pohdintoineen ja oivalluksineen. Prosessi on ollut täynnä odotusta, odotusta ja odotusta, ja se odotus on pitänyt sisällään paljon pelkoa, ahdistusta, stressiä, kelpaamattomuuden tunnetta, tuskastumista, itkua, väsymystä ja vaikka kuinka monia muitakin tunteita, jotka on välillä tuntuneet vievän kaikki mun voimat. 

Toki elämässä on tänä aikana tapahtunut myös paljon hyviä asioita, ja koen että mun prosessi on edennyt ihan hyvin koko ajan, mutta silti se on ollut äärimmäisen raskas. Niin raskas, että nyt taaksepäin katsoessani en usko, että jaksaisin käydä sitä läpi uudelleen. Ja silti koen, että kaikki tämä odottaminen, kulunut aika ja tavallaan tauolla ollut elämä on ollut sen arvoista että nyt olen vihdoin tässä. Prosessi ei ole tietenkään vielä ohi, se jatkuu jollakin tavalla läpi koko elämän, mutta tämä on ihan äärettömän merkityksellinen rajapyykki matkan varrella, ja tähän olen tähdännyt nyt vuosia. 


Heti Taysin hormonipolilta Tampereen keskustaan päästyäni suuntasin apteekkiin. Jotenkin tuntui, etten voisi uskoa että mä oikeasti saan aloittaa testot ennen kuin tuo purkki olisi mun repussa eikä kukaan voisi viedä sitä multa pois. Kotimatka kesti joitakin tunteja, ja poikkesin vielä Kallion kirkossakin vähän rauhoittumassa matkalla, mutta heti kotiin päästyäni oli sen ihan ensimmäisen testoannoksen aika. 

Se oli aika huikeaa ja hurjaa. Fyysiset muutoksethan on hitaita, mutta omassa mielessä juuri tämä ensimmäinen annos oli valtavan suuri askel kohti minuutta. Tuntui, että kaikki odottaminen, kaikki nämä vuodet, kulminoitui tähän yhteen hetkeen. Nyt mä vihdoin olen tässä. Vihdoin kaikki on hyvin ja oikein. 

torstai 15. elokuuta 2019

(Hammas)lääkäripelko

Oon inhonnut, karttanut ja jopa pelännyt oikeastaan kaikenlaisia lääkäreitä niin kauan kuin muistan. Oon ollut lapsesta asti tosi terve, kerran mulla oli ala-asteella hinkuyskä, keuhkokuume ja kerran murtui käsi, mutta muuten ei sitten lääkärissä juuri tarvinnutkaan käydä. Kerran otettiin hemoglobiini ja sain lohdutukseksi possulaastarin sormeen, ja kerran jouduin verikokeeseen ja se oli hurjan pelottavaa. 

Jotenkin aikuisuuteen jäi päälle se, että menen lääkäriin vasta kun on ihan pakko. En oikein tiedä mistä juontaa juurensa ajatus siitä että mua ei kuitenkaan oteta tosissaan, mulle ollaan ilkeitä tai epäkohteliaita ja että lääkärissä ylipäätään olisi aina jotenkin tosi epämiellyttävää. Ala- ja yläasteella kävin oikomishoidossa, ja se onkin tainnut olla ainoa lääkäri jota en ole pelännyt. 

Edelleen nuorena ja aikuisena oon ollut tosi perusterve. Pari viikkoa sitten kävin hormonipolia varten verikokeessa, ja se oli ehkä mun elämän kolmas kerta, hurjan pelottavaa sekin. Tänään koin ehkä elämäni hurjimman hammaslääkärikokemuksen - tai siis ainakin ajatuksen tasolla hurjimman, kun multa irrotettiin kaksi isoa hammasta. Loppujen lopuksi kokemus kuitenkin oli tosi hyvä, ja vahvisti mun hyvien kokemuksien listaa niin hammaslääkäristä kuin muustakin terveydenhuollosta viimeajoilta. 

Hammaslääkärillä oli katossa muumijuliste. 

Halusin jotenkin tulla kirjoittamaan lääkäripelostani, ja ehkä erityisesti nyt ajankohtaisesti hammaslääkäripelostani, koska uskon, etten todellakaan ole ainoa joka tästä ongelmasta kärsii. Mä tosiaan kävin ala- ja yläasteella oikomishoidossa, ja se oli ihan ok, mutta yläasteella hammastarkastuksessa multa löytyi vähän isompi reikä, ja kun hammaslääkäri otti puudutuspiikin esiin, niin mä sain paniikkikohtauksen. Palattiin äidin kanssa vastaanotolle seuraavalla viikolla, sain rauhottavia ja kaikki meni hyvin, mutta sen jälkeen mä en käynyt hammaslääkärissä tosi pitkään aikaan. 

Joka vuosi mietin että niin, pitäisihän siellä hammaslääkärissä vuosittain varmaan käydä. Pelkäsin, että sinne liian myöhään mennessäni mua syyllistettäisiin ja mulle oltaisiin ilkeitä, ja mun on tosi vaikea kestää sellaista. Kierre vaan ruokki itseään; mitä pidempi aika kului, sitä vaikeampi mun oli saada itseäni sinne hammaslääkäriin. 

Lopulta mä kävin ensimmäistä kertaa sitten yläasteen hammaslääkärissä puolitoista vuotta sitten. Tiesin, että mun takahampaissa on reikiä, ja toinen niistä lohkesi niin, että oli pakko tehdä asialle jotain kun en pystynyt enää syömään. Kokemus olikin yllättävän hyvä, ja totesin että olin ehkä pelännyt ihan turhaan. Ajattelin, että varaan pian ajan ihan perustarkastukseen, mutta kun sitten muutin niin se vaan jäi. 

Viime talvena tuo aiemmin laitettu paikka irtosi, ja jouduin hakeutumaan hammaslääkäriin täällä Helsingissä. Edelleen kohtelu oli tosi hyvää. Silloinkin päätin, että nyt mä varaan sitten ihan perusajankin itselleni, että jos siellä on vielä jotain muuta pienempää korjattavaa niin pistetään sitten mielellään kaikki kuntoon ettei tarvitse enää huolehtia. Kävi taas kuitenkin niin, että en mä vaan saanut aikaiseksi, pelotti ja ahdisti ja lykkäsin sitä aina vaan. 

Nyt sitten toissapäivänä mun takahampaasta lohkesi palanen, se oli pahassa kunnossa ja tiesin sen itsekin, ja olin jo monta kertaa sanonut että pitää kyllä varata se aika. Vaan enpä koskaan saanut sitä tehtyä, ennen kuin sitten silloin toissapäivänä särky alkoi olla niin kovaa että soitin itselleni aikaa ja sainkin sen onneksi tälle aamulle. 

On siis ihan mun omaa syytä, että multa jouduttiin poistamaan kaksi hammasta (tai no, toinen oli kyllä viisaudenhammas, että se ois varmaan pitänyt poistaa joka tapauksessa). Oon kyllä hoitanut hampaitani hyvin, mutta nuo kaksi taaimmaista hammasta oli vaan niin vinossa alkavine reikineen, että niiden puhtaanapito oli tosi haastavaa. Tiesin että siellä on ongelma, enkä hakeutunut hoitoon ajoissa. 

Kaikki nämä viime vuosien hammaslääkärikokemukset on kyllä oikeasti todella hyviä, ja viimeistään tämän päivän jälkeen mulla on sellainen olo että selviän mistä vaan. Vaikka hammaslääkäri nyt ei varsinaisesti ihan suoraan liity prosessiin mitenkään, niin esimerkiksi kirurgisia toimenpiteitä ajatellen on kyllä tärkeää että myös hampaat on kunnossa infektioriskin minimoimiseksi. Lisäksi mä itse koen, että oon saanut tästä tarvittavaa itsevarmuutta ja rohkeutta tulevia toimenpiteitä ajatellen, vaikkei ne nyt liittyisikään hampaisiin millään tavalla. Esimerkiksi mun pelko pistämistä kohtaan on lieventynyt ihan huomattavasti sekä tuon verikokeen että tämän päivän monien puudutuspiikkien myötä. 

En tiedä onko mulle sattunut vaan superhyvät hammaslääkärit ja -hoitajat, oon käynyt ihan kunnallisella kahdessa eri kaupungissa kolmessa eri toimipisteessä, ja aina oon saanut tosi hyvää, kilttiä ja inhimillistä kohtelua. Toivottavasti saan jatkossakin tavata terveydenhuollon ammattilaisia jotka tykkäävät työstään ja välittävät meistä potilaista. 

tiistai 6. elokuuta 2019

Ajatuksia hormonipolista ja hormonihoidon aloituksesta

Aika hormonipolille lähestyy; siihen on enää reilut kaksi viikkoa. Siksi päätin tulla kokoamaan tänne omia sekalaisia ajatuksiani niin itse hormonipoliajasta kuin hormonihoidon aloituksestakin. 

Hormonipoliaika itsessään jännittää kovasti. Viime viikolla kävin verikokeissa, ja se jotenkin konkretisoi sitä, että aika todellakin lähestyy. Tieto hormonipoliajasta sekä nivaska täytettäviä papereita, labralähete ja ohjeita/tietoa tipahti postiluukusta kesäkuun loppupuolella. Kaikki todellakin muuttuu koko ajan paljon todentuntuisemmaksi. 

Ensimmäisellä hormonipolikäynnillä tehdään tietääkseni joitakin tutkimuksia (joista luki enemmän kutsukirjeessä hormonipolille, palaan varmasti kertomaan ensimmäisestä hormonipoliajasta tarkemmin jahka mulla on enemmän tietoa, eli kunhan nyt ensin olen itse siellä käynyt). Mikäli mitään terveydellistä estettä horminihoidon aloitukselle ei ole, saa ensimmäiseltä hormonipolikäynniltä testoreseptin, ja apteekkiin voi marssia vaikka saman tien. On siis hyvinkin mahdollista, että oon jo kolmen viikon kuluttua päässyt aloittamaan oman hormonihoitoni! 


Eniten mua jännittää se, etten jostakin syystä pääsisikään testoille. Odottaminen on ollut tuskastuttavaa, ja nyt kun kaikki on jo näin lähellä, tuntuisi tosi traagiselta jos se vietäisiin itseltä pois, vaikka vain hetkeksi siinä tapauksessa että hormonihoidon aloittamista pitäisi jostakin syystä vielä lykätä. Oon aina ollut perusterve ihminen, enkä siksi ole käynyt oikein missään tutkimuksissa tai edes lääkärillä muista syistä kuin satunnaisesta selkäkivusta tai hakemassa työterveydestä sairaslomatodistuksen flunssan iskiessä. Toisaaltahan perusterveys ja toimintakyky kertoo siitä, että ehkä mitään suurempia yllätyksiä terveydentilan suhteen ei toivottavasti ole luvassa, mutta samalla on tosi epävarma olo. Tuntuu, että esimerkiksi verikokeista voi löytyä mitä vain, kun mitään ei koskaan ennen ole juurikaan tutkittu. 

Lääkärissä käyminen on mulle vierasta ja epämukavaa. Transpolille mennessä tiesi, että tehtävät tutkimukset perustuisi vain siihen mitä mä itse sanon ja kerron, eikä se ollut mun mielestä lainkaan samalla tavalla pelottavaa tai ahdistavaa kuin mahdolliset fyysiset tutkimukset. Jännitän ihan valtavasti, ja esimerkiksi viime viikolla otettu verikoe taisi olla mun koko elämän kolmas tai neljäs. Ei ehkä siis ihmekään että hermostuttaa, kaikki kun on mulle ihan uutta. 

Partakin näyttää jo aika hyvältä - ihan ilman sitä hormonihoitoa. 

Itse hormonihoidon aloituksesta olen kyllä innoissani. Tuntuu, että haaveilen siitä päivin ja öin. Lenkillä metsässä kävellessäni saatan huomata kävelleeni jo kilometrejä keskittyen ajattelemaan vain hormonihoitoa ja sen aikaansaamia mieluisia muutoksia. Illalla nukahdan usein ajatukseen siitä hetkestä, kun saan testoreseptin ja kun levitän ensimmäiset geelit iholle. 

Hormonihoidon aloitus on jotenkin ihan valtava merkkipaalu, tietenkin. Oon odottanut sitä kauan, ja joka kerta esimerkiksi väärinsukupuolittamista kohdatessani ja sisäisesti hajotessani oon vaan keskittynyt ajattelemaan, että vielä tulee se päivä kun mua ei väärinsukupuoliteta, vielä mä saan mahdollisuuden näyttää kuka mä oikeasti olen. Nyt se hetki on lähempänä kuin koskaan, ja hormonihoidon aloittaminen on aivan valtava askel tuota määränpäätä kohti.