Vähemmistöstressistä

Vähemmistöstressi on termi joka on tullut vastaan monta kertaa, ja varsinkin aluksi mietin että mitähän se edes tarkoittaa, ja mun oli tosi vaikea ymmärtää mitä se oikeastaan on. Viime viikolla kävin Mielenterveysmessuilla, ja osallistuin siellä Setan pitämään tietoiskuun sateenkaari-ihmisten mielen hyvinvoinnista. Sielläkin puhuttiin vähemmistöstressistä, ja vaikka tässä vaiheessa hahmotin jo aika hyvin mitä se voi pitää sisällään, niin jotenkin mun ajatuksia selkeytti hirveästi tuo tietoisku ja siellä hyvin yksinkertaistettu määritelmä vähemmistöstressistä. Nyt istuin tämän loppuviikon koulussa, ja eilen tuli ihan pakottava tarve googlailla asiaa vielä vähän lisää. Näin mä kirjoitin muistiin: 

Vaikka mun läheiset on pääsääntöisesti suhtautuneet mun transsukupuolisuuteen (ja aikanaan seksuaalivähemmistöön kuulumiseen) hyvin, koen mä kuitenkin kärsiväni vähemmistöstressistä, ja se ehkä jotenkin selkeytyi ja korostui mulle erityisesti nyt näiden koulupäivien aikana. Mä en koe, että kokisin syrjintää kenenkään yksittäisen ihmisen taholta, vaan että tämä maailma, sen rakenteet, oletukset ja normit on syrjiviä mua kohtaan transsukupuolisena ihmisenä. 

Oon viime aikoina kokenut koulupäivät tosi raskaiksi, siis oikeastaan koko syksyn, tai viimeisen vuoden. Pidän koulusta, pidän opiskelemastani alasta, mun mielestä meillä on kiva ryhmä, mulla on koulussa hyviä kavereita ja asiat sujuu ihan hyvin. Näyttää siltä että olen valmistumassa aikataulussa, nautin opinnoista, saan ihan hyviä arvosanoja enkä ole koskaan ajatellut että haluaisin esimerkiksi lopettaa koulun kesken. En ennen kuin nyt. 

Tuntuu että tätä asiaa on tosi vaikea selittää auki. Odotan usein koulupäiviä innolla, sitä että pääsen tapaamaan kavereita ja istumaan tunneille. Tykkään opiskelusta ihan oikeasti, ja musta on kiva oppia uutta aiheista jotka oikeasti kiinnostaa, ja yleisesti ottaen tällä alalla mua on kiinnostaneet ihan kaikki kurssit, toiset toki enemmän ja toiset vähän vähemmän. Mua ei edes haittaa matkustaa montaa sataa kilometriä Helsingistä opiskelupaikkakunnalleni, vaan jotenkin sekin on tuntunut ihan mukavalta vaihtelulta ja vanhassa kotikaupungissa on kiva vierailla säännöllisesti. Pidän siitä tunteesta että koulu ihan rakennuksenakin on mulle tuttu, tiedän miten ruokalassa toimitaan ja missä mikäkin luokkatila sijaitsee. 

Silti oon huomannut, että stressitila nousee aina päivä päivältä koulupäivien aikana, ja viimeisenä päivänä olo on jo melko sietämätön. Mullahan on vain noin kolme koulupäivää kuukaudessa, koska opiskelen monimuotoryhmässä, ja siksikin tuntuu vähän tyhmältä valittaa. Silti, koulu on niin täynnä asioita jotka ahdistaa ja stressaa, että mun olo on tosi kuormittunut, ja vaikka monet niistä asioista on yksittäin ja näennäisesti pieniä, niin ne tuntuu yhdessä tosi suurelta ja raskaalta. Lisäksi ne heijastuu myös mun kaikkeen muuhun elämään kodin ulkopuolella, ja ehkä se siksikin tuntuu raskaalta. 

Tällaisia stressitekijöitä voisi olla esimerkiksi väärinsukupuolittamisen pelko ja oikean vessan löytäminen. Jotenkin havainnollistaakseni sitä miltä musta tuntuu, mä voisin kertoa vähän miten mun koulupäivä saattaa käytännössä mennä. 

Meen aamulla kouluun, yritän löytää sopivan paikan luokasta ja toivon että mun tutuimpien ihmisten vieressä on vielä tilaa. Tuntuu vaikealta istua vieraamman ihmisen viereen joka ei ehkä tiedä mun prosessista ja saattaisi siksi sukupuolittaa väärin. Yleensä se tutumpi ihminen onneksi löytyy ja olen helpottunut. 

Tunnit alkaa ja toivon, ettei tarvitse puhua mitään yhtäkkiä. Mua ahdistaa mun ääni ja mua ahdistaa muutenkin puhua luokkakavereiden kuullen. On melkein mahdotonta että puhuisin jos en ole saanut etukäteen valmistella sitä mitä aion sanoa. Toivon, että jos meidät jaetaan ryhmiin, niin mulla olisi edes yksi tuttu ihminen taas siinä ryhmässä, koska haluaisin varmistua siitä että edes joku jollakin tasolla ymmärtää ja on ainakin joku joka ei sukupuolittaisi väärin. 

Yleensähän tunnit siis menee ihan hyvin. Ei kukaan opettaja sosiaalialalla oikeasti varmaan olisi niin ajattelematon että jakaisi luokan miehiin tai naisiin. Eihän? Eikä kukaan sanoisi ääneen oletuksiaan mun, tai kenenkään, sukupuolesta. Toivon ainakin niin. Nykyään kukaan ei varmaan oikein edes muista mun vanhaa nimeä, ja se on valtava helpotus, joskin tänään juuri yksi luokkakaveri käytti sitä vahingossa. En mä ole vihainen, sehän oli vahinko, mutta mun korvissa alkoi humista enkä muista muutamaa hetkeä sen jälkeen, alkoi itkettää ja olisin halunnut paeta paikalta. Ja nyt tiedän ettei sekään pelko ole turha. 

Oppitunneilla on ollut tänä syksynä paljon case-muotoisia tehtäviä. On siis yleensä perhe, jonka elämässä on jonkinlainen tilanne joka meidän pitäisi yrittää ratkaista. Perhe koostuu yleensä äidistä, isästä ja lapsista, lapsettomasta mies-nais-pariskunnasta tai yksinhuoltajaäidistä lapsen kanssa. Tänä syksynä poikalapsi oli loukkaantunut mönkijäonnettomuudessa, perheen isä rakennustyömaalla, lapsella oli yksinhuoltajaäiti ja toisen perheen äiti oli töissä leipomossa. Stereotyyppistäkö? Nojoo. 

Välillä ahdistun siitä ajatuksesta, että kaikki on niin cis-heteronormatiivista. Se tuntuu oudolta, se ei ole totuus mun elämästä. Toki heterot ja cisihmiset on enemmistöä, mutta myös me muut ollaan olemassa. Sosiaalialalla voi tulla vastaan ihan kuka tahansa, ja jos jo minä sosiaalialan opiskelijana, yhtenä massaan hukkuvana opiskelijaryhmän jäsenenä, ahdistun näin paljon kuvitteellisten henkilöiden case-tapauksista, miten paljon ahdistuisikaan esimerkiksi sukupuolivähemmistöön kuuluva tyyppi jolla olisi suuri elämänkriisi päällä ja hän apua hakiessaan törmäisi ensimmäisenä vääriin ja syvälle satuttaviin oletuksiin sukupuolestaan sekä suhdemuodostaan. Toivon koko sydämestäni ettei kukaan joutuisi kokemaan tällaista, mutta samalla olisi hölmöä olettaa että niin ei tapahtuisi, kun tulevia sosiaalialan ammattilaisia ei kouluteta tiedostamaan ihmisten moninaisuutta tässä suhteessa lähestulkoon ollenkaan. 

Mä toivon ihan jokaisen tunnin alussa ja aikana että esimerkit ei olisi kovin ahdistavia, sukupuolittavia tai stereotyypioita ruokkivia. Usein ne on, ja se kuormittaa mua entisestään. 

Surullista on se, ettei kukaan edes tajua. Suurin osa kuuluu enemmistöön. Eikä se tietenkään ole heidän vikansa, mutta mua harmittaa että moninaisuus jopa meidän sosionomiopinnoissa suljettiin sinne moninasuuskurssille jonka opettaja sanoi että hänen mielestään on vain tyttöjä ja poikia. Pakollinen moninaisuus oli käsitelty, ja sitten se unohdettiin. Kyllä mut hyväksytään ja mua kohdellaan ihan hyvin, mutta kukaan ei silti ajattele asiaa sen enempää. Kukaan ei tajua, että tää voi olla vieressä istuvan ihmisen elämä eikä joku kaukainen tieto oudoista perheistä tai ihmisistä. Että mulle tämä ei ole outoa eikä vähemmistöt edusta mulle jotain satunnaista ihmisryhmää, vaan mä olen juurikin yksi "niistä" vähemmistöön kuuluvista joiden elämää tämä on. Ja sekin on ihan tavallista elämää. 

Koulussa stressaan myös vessoista. Stressaan toki aina julkisista vessoista vähän, mietin missä on turvallista käydä enkä käy vessassa mielelläni uusissa paikoissa. Vaikka oon aika hyvin rohkaistunut käyttämään miesten vessoja, niin koulussa se ahdistaa edelleen vaikka välillä niin teenkin. Meidän koululla on yksi (sellainen josta mä tiedän) tavallaan sukupuolineutraaliksi merkitty vessa (tavallaan siksi, että siinä on mies- ja naissymbolit ovessa, eli ei se ei-binäärisiä ihmisiä huomioi, mutta no). Se on inva-vessa, ja toki muutkin inva-vessat on sukupuolineutraaleja ja ne on onneksi meidän koulussa auki eli saavutettavissa muulloinkin kuin pyydettäessä. 

Usein inva-vessoihin on vaan pitkä jono. Mä en tietenkään voi tietää miksi ihmisten tarvitsee päästä sinne, ja ehkä jokaisella jonottajalla on siihen syynsä. Rohkenen kuitenkin epäillä, että se syy usein on mukavuus tai yksityisyydenhalu. Eikä siinä mitään, jos ei jonoa ole, mutta kun sitten on meitä jotka ei jonoteta sinne "huviksemme", vaan siksi että meillä ei ole muita vaihtoehtoja. Mun kahvitauko on mennyt useasti siihen että jonotan siihen yhteen ainoaan vessaan, ja välillä se harmittaa. 

Tuntuu mahdottomalta kuvailla sitä miksi mua niin ahdistaa. Usein musta tuntuu, että mun täytyisi kertoa kaikille vähemmistöistä ja esimerkiksi sukupuolen moninaisuudesta (ja tiedostan toki, että moninaisuus on paljon muutakin kuin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, mutta ne nyt on aiheet mitkä mua eniten henkilökohtaisesti koskettaa). Tuntuu, että täytyisi oikeasti herätellä ihmisiä, ja jos en mä sitä tee niin kuka sitten? Samalla se tuntuu kauhean raskaalta ajatukselta. En haluaisi valittaa, enkä haluaisi että ihmiset vaivaantuu mun seurassa tai miettii ettei mun kanssa voi puhua mistään ilman pelkoa siitä että loukkaannun. Mutta kyllä mä haluaisin käydä koulua rauhassa ja olla stressaamatta siitä milloin tulee seuraava isku vyön alle. Oon myös välillä vähän väsynyt olemaan elävä esimerkki, vaikka näistä aiheista ihan mielelläni puhunkin, omilla ehdoillani. 

Välillä mä mietin että mun pitäisi vaan olla hiljaa. Mulla olisi kyllä paljon sanottavaa, mutta välillä kyseenalaistan itsenikin. Ehkä mä en olekaan totta, ehkä ihmiset todella pahastuisi siitä jos mä puhuisin. Ehkä mun pitäisi olla kiitollinen siitä mitä mulla nyt on ja tyytyä siihen. Ehkä mun pitäisi olla hiljaa ja arvostaa sitä että mulla edes on kavereita eikä säikyttää niitä pois puhumalla. Mistään. Ehkä mun pitäisi olla näkymätön ja vain selviytyä. 

Mutta mun on tosi paha olla. Vapaa-ajalla, ja etenkin kotona ihanassa sateenkaarikuplassa jossa saan elää, mun on helpompi olla. Tunnen itseni normaalimmaksi, tuntuu että mua ymmärretään ja ettei mun samalla tavalla tarvitse todistella mitään. Vaikka pidän opiskelusta, niin koulu on mulle haastavaa jo ihan siksi että ylisuoritan kaiken. Nyt tuntuu, että mun pitäisi suoriutua yhtä hyvin, vaikka meinaan koko ajan hajota, ja joudun koulupäivien ajan aamusta iltapäivään aina pelkäämään mitä seuraavaksi tapahtuu. 

On tosi vaikeaa sanoa asioista, joita toiset ei tee tahallaan. On vaikeaa huomauttaa jostain mitä joku jättää tekemättä. Ja on vaikeaa puolustaa vähemmistöjen oikeuksia, kun ne on omakin elinehto siinä samalla. Ja varmaan siksi, tai muun muassa siksi, mulla on tällainen jatkuva stressitila päällä. Haluaisin tehdä asioita paremmiksi, mutta olen niin loppu niihin pieniin neulanpistoihin joita päivän aikana satelee ja ne muuttuu sietämättömäksi tökkimiseksi, että mä en vaan pysty enkä jaksa. Kannan syyllisyyttä siitä, ja näin oravanpyörä ja pysyvä stressitila on valmis. 

En mä nyt tiedä osasinko kuvata vähemmistöstressiä, mutta ehkä tämän tekstin pohjalta voitte ymmärtää miten se mun elämässä ilmenee ja mikä sitä ruokkii. Sen vielä halusin sanoa, että kaikki nämä olotilathan on periaatteessa seurausta siitä että mua ei nähdä sellaisena kuin olen, vaan päivästä toiseen olen väärien oletusten kohteena. Tämäkään ei oikeastaan ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika, mutta olisi tärkeää pyrkiä muuttamaan näitä sisäistettyjä oletuksia silloin kun kohdataan toisia ihmisiä ja opetella pois niistä. 

Olisi kiva kuulla myös teidän tätä lukevien ajatuksia siitä mitä tämä aihe herättää, tai minkälainen käsitys teillä on siitä mitä vähemmistöstressi voi olla. Mua pelottaa julkaista tätä, koska ehkä mä olenkin väärässä, kukaan ei ymmärrä ja mä en saisi tuntea näin ja valittaa. Mutta julkaisen tämän silti, koska mun mielestä tästäkin on tärkeä puhua. 

Selfie ja parta

Otsikointi taas huipussaan. :D 

Otin itsestäni tänään selfien, ja siitä tuli jotenkin niin kiva että se päätyi ihan Facebookin profiilikuvaksi saakka. Ehkä parasta tässä on se, että mun partakin näkyy. Ja mun parta alkaa oikeasti olla aika huikea, täytyy ehkä piakkoin kaivaa joku vanha partakuva esiin ja nappasta rinnalle uusi vertailun vuoksi. 

Nyt ei ole partavertailukuvia, mutta sen sijaan selailin muuten vaan vanhoja kuvia ja mietin taas mitä ihmettä mulle on tapahtunut. Tai siis kun ei ne mun selailemat kuvat edes olleet kovin vanhoja, ehkä vuosi sitten otettuja, ja silti tuntuu että muukin kuin hiusten pituus ja silmälasit on varmasti muuttuneet. Katsokaa vaikka itse. 

Reilu vuosi sitten: 

Ja sitten tuo tämänpäiväinen kuva: 

Näytän ihan siltä että olisin vuodessa kasvanut aikuiseksi. :D Ja silti matka on vielä pitkä. 

(ja joo ei tässä postauksessa ollut mitään järkeä, mutta tartteeko aina ollakaan...?) 

Liikuntaa dysforian kanssa

...ja dysforian helpottamiseksi. 

Liikunta on aina ollut mulle vähän vaikea asia. En oo koskaan kokenut olevani liikunnallinen, vaikka olisin toivonut että olen. Jo lapsena muistan, että en pärjännyt koulun juoksutesteissä. Hiihtämisessä, luistelemisessa ja hippaleikeissä olin ihan ok, en kuitenkaan erityisen hyvä. Pallopelejä en koskaan ymmärtänyt enkä uskaltanut yrittää. Oon myös aina jotenkin kokenut ahdistavaksi sen että joku näkisi mut kun liikun, ihan lapsesta asti. On tuntunut että mun keho on este eikä mahdollisuus. 

Nyt kun (toivottavasti) diagnoosi ja lähetteet hoitoihin lähestyy, niin mun täytyisi pystyä pudottamaan mun painoa. Oikeastaan aika reilustikin. Se on kuitenkin tuntunut tosi vaikealta, koska liikunta ei vaan ole kuulunut mun elämään kovinkaan paljoa, ja mitä pahemmaksi dysforia on muuttunut, sitä vaikeammaksi on muuttunut myös liikkuminen. Luulisin että syön ihan suhteellisen terveellisesti, olen siis vegaani, ja syön enimmäkseen kuitenkin kotiruokaa ja melko harvoin pika- tai valmisruokaa. Ruokailurytmissä olisi kyllä parantamisen varaa, ja sitä yritän saada kuntoon, mutta se on mulle tosi vaikeaa. 

Melkein meidän talonnurkalta alkaa Keskuspuisto, ja oonkin nyt syksyllä yrittänyt käydä siellä lenkillä aina välillä. Yritykseksi se on lähinnä jäänytkin, mutta nyt viimeiset viikot oon käynyt lenkillä useamman kerran viikossa, välipäiviä on ollut vain pari. Ja voi että siitä tulee hyvä olo! Tai kyllähän mä sen tiesin, mutta jotenkin nyt mulle on korostunut sen hyvän olon merkitys. 

Mun on hyvin harvoin hyvä olla kehossani, ja vaikka oon kuullut monilta transihmsiltä että liikunta voi lievittää dysforiaa, niin en oo jotenkin kokenut sitä omaksi jutukseni. Mun on edelleen niin vaikea liikkua jos on pieninkään mahdollisuus siihen että joku näkee mut. Nyt oon kuitenkin löytänyt edes jonkun hyvän olon liikunnasta, ja yritän tosi kovasti pitää siitä kiinni. Tänään juoksin jo ihan hyvän matkaa lenkistä, ja se yllätti mut itsenikin ja tuntui tosi hyvältä!

Mikä tämän liikunnan harrastamisen mulle nyt sitten mahdollistaa, tai lähinnä mikä sitä helpottaa? Yksi suurimmista ongelmista mulle on ollut se, etten tiedä mitä laittaisin päälleni. Suurin ongelma on luonnollisestikin rintakehä, koska liikuntaa harrastaessa ei oikein voi bindata. Mä oon kuitenkin tullut siihen tulokseen, että käytän binderiä myös liikkuessani. En voi tietenkään suositella tätä kenellekään, mutta mun on melkein pakko jos mä tahdon liikkua. Eikä kyseessä siis todellakaan ole mun "arkibinderi" joka on oikeasti melko tiukka, vaan mulle liian suuri binderi jonka bindaustulos on sitten myös sen mukainen. Tämä liian suurikin binderi kuitenkin tasoittaa rintakehää huomattavasti enemmän kuin esim. urheilutopit, ja se helpottaa mua valtavasti. Ja nyt kun ulkona on jo kylmempi, niin myös takki piilottaa rintakehää aika hyvin ja se helpottaa mun oloa myös. 

Me asutaan tosiaan aivan Keskuspuiston kupeessa, ja siksi sinne on tuntunut helpolta lähteä. Mä oon tykännyt kävellä ja juosta pururadoilla, ne on kivan pehmoisia, mutkittelevia ja maastoltaan vaihtelevia. Pysyy mielenkiinto yllä. Yleensä kuuntelen musiikkia ja pelaan muumipeliä samalla kun olen lenkillä, jotenkin keskityn hengittämään sitä metsää mutta samalla saan huomioni kiinnitettyä myös muihin asioihin ja olen vähän omassa maailmassani. Aina lenkin lopuksi kävelen portaat kotiin, asutaan tosi korkealla ja siksi se on sellainen hyvä loppuspurtti aina lenkin päätteeksi. 

Oon ollut yllättynyt siitä, miten eri tavalla pääsen kosketuksiin oman kehoni kanssa kun liikun. Mulle lenkillä on tärkeää haastaa itseäni edes vähän. On tärkeää että tulee hiki, on tärkeää että haastan itseni jaksamaan vielä vähän sitten kun tuntuu etten oikeesti enää jaksa. Juoksen vielä yhden lyhtypylvään välin tai kävelen vielä yhden kerroksen rappusia. Maailman paras palkinto on päästä kotiin ja suihkuun, ja sen jälkeen on yleensä jotenkin parempi olo koko päivän. 

Ehkä mua siinä taustalla miellyttää jotenkin ajatus siitä että mä voin muokata mun kehoa. Siinä missä tatuoinnin ottaminen tai omaan ruokavaliooni vaikuttaminen saa mut tuntemaan positiivista kontrollin tunnetta kehoani ja elämääni kohtaan, niin liikunta kyllä ajaa ihan samaa asiaa. Mulla on vaan ollut taustalla niin paljon vaikeita ajatuksia, ja on vieläkin, siihen liittyen, että siksi sen aloittamiseen on ollut tosi valtava kynnys. 

Yritän myös pitää jotenkin terveen ajattelun tässä, vaikka mun tarkoitus on laihtua, niin yritän pistää sen ajatuksen sivuun ja keskittyä siihen miten liikunta tuntuisi musta mahdollisimman hyvältä. Vaikeaahan se on, ja en voi väittää etteikö myös se laihtuminen ole aika iso porkkana tässä hommassa. 

Nimen yksivuotissynttärit

Tiistaina 13.11. tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä että musta tuli virallisesti Leimu Nyyti. Tavallaan tuntuu hurjalta että siitä on jo vuosi aikaa, toisaalta samalla tuntuu että miten siitä voi olla vasta vuosi. Välillä tuntuu ylipäätäänkin haastavalta hahmottaa elämää ja ajan kulua, koska niin paljon niin tärkeitä asioita tapahtuu koko ajan, että tavallaan tuntuu kuin aikaa olisi kulunut valtavasti, ja samalla taas tuntuu että ihan yllättäen moni asia onkin mennyt eteenpäin yllättävän lyhyessä ajassa. 

Tämän ihanan mukin sain synttärilahjaksi. 

Vuosi sitten kirjoittelin paljon nimipohdintaa tänne blogiinkin, siitä voitte lukea esimerkiksi 

tästä ja tästä. 

Nimenmuutoksesta itsestään kirjoittelin

täällä.

Ja ihan vaan siksi, että mulla on elämässäni niin ihania ihmisiä, niin heidän kommenttejaan mun kaapistatuloon ja nimenmuutokseen liittyen vuosi sitten voitte lukea 

tästä. 

Nimen merkitys on tämän vuoden aikana korostunut ihan tosi paljon. Mun nimestä on tullut ihan kokonaan mun nimi, ja välillä tuntuu vaikealta edes muistaa että mulla joskus on ollut joku toinen nimi. Tuntuu vaikealta ajatella, että joku ihminen tietää mun vanhan nimen, koska itse en koe sitä ollenkaan omakseni. Samalla vanhan nimen käyttö kuitenkin satuttaa valtavasti edelleen, ja onkin ihanaa, että mulla on jo nyt elämässäni paljon sellaisia ihmisiä jotka ei edes tiedä mun vanhoja nimiä. 

Aluksi tuntui, että kaikista läheisimmille ihmisille oli kaikista vaikeinta kutsua mua Leimuksi. Vielä kesälläkin jouduin vähän kamppailemaan sen kanssa, kun muutin lähemmäs sukulaisiani ja perhettäni ja nähtiin enemmän. Nyt kuitenkin ollaan siinä tilanteessa, että oikeastaan ihan kaikki ihmiset mun isovanhempia lukuunottamatta kutsuu mua Leimuksi, ja se tuntuu aika huikealta. Voi kun olisin osannut ja voinut vuosi sitten uskoa siihen, että vuoden päästä jo helpottaa. Tietysti vuosi on pitkä aika, mutta koko ihmiselämää ajatellen loppujen lopuksi kuitenkin aika lyhyt. 

Ehkä mun pitäisi soveltaa tätä ajattelutapaa tähän koko prosessiinkin. Vaikka nyt en saisikaan diagnoosia, ei puoli vuotta tai vuosi ole loppuelämän kannalta hurjan pitkä aika. Okei, en pysty kyllä ajattelemaan näin ollenkaan, vuosi tuntuu juuri tässä vaiheessa elämää ikuisuudelta, ja tuntuihan se totta kai siltä vuosi sittenkin. Ehkä on vaan helppo olla jälkiviisas. 

Mä olen edelleen todella tyytyväinen mun nimeen. Luulen, että jos nyt vaihtaisin nimeni tai lähtisin nyt vasta pohtimaan itselleni uutta nimeä, niin Leimu olisi silti mun etunimi. Toisen nimen kanssa saattaisin päätyä toisenlaiseen ratkaisuun, johonkin maskuliinisempaan, mutta silti en koskaan enää luopuisi tuosta Nyyti-nimestäkään. Se on niin mun ja se on ihana. 

Mulla on juuri nyt sellainen olo, että mä en olisi ehkä selvinnyt tästä vuodesta ilman uusia nimiä. Tai no, kyllä mä varmasti olisin selvinnyt jos olisi ollut pakko, mutta tuntuu aika epätodelliselta ajatella että mun olisi pitänyt tähän asti elää mun vanhojen nimien kanssa ja esimerkiksi muuttaa Helsinkiin ja yrittää luoda elämää tänne vanhoilla nimillä. 

Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että tämä "nimitaistelu" on nyt käyty. Uusi nimi on ajettu sisään, ja kaikille mun elämän ihmisille on selvää että mä olen Leimu. Mun kaikki viralliset dokumentit (paitsi vanhat koulu- ja työtodistukset) on mun oikeilla nimillä, eikä vanha nimi yleensä enää tule missään vastaan. Uusille ihmisille mun ei edes tarvitse kertoa nimenvaihdosta tai jännittää millä nimellä mua kutsutaan. 

Mä en tosiaan ole uusinut vielä vanhoja todistuksiani, koska odotan että myös hetu muuttuisi sitten joskus. Lisäksi mä olen pohtinut nimen suhteen kyllä sitä, että haluaisinko ottaa vielä kolmannen nimen joka olisi sitten selkeämmin miehille vakiintunut nimi. Mulla on kolmas nimikin jo mielessä valmiina, mutta toisaalta oon aina tykännyt siitä ajatuksesta että mulla on vain kaksi nimeä, ja siksi en ole vielä ihan varma siitä haluanko ottaa kolmatta etunimeä. Toisaalta mulla on paljon aikaa miettiä, koska ennen hetun vaihtoa ei kuitenkaan olisi järkevää vaihtaa nimeäkään. Menee sitten samoilla dokumenttien uusimisilla kaikki. 

Mutta joo, lyhyesti tiivistettynä on ihanaa kun mun nimi on Leimu, ja nimenvaihto on parantunut mun elämänlaatua ihan huomattavasti! 

Hoitoneuvotteluaika ja seurakuntavaalit

Sain tänään soiton polilta, ja mulle ilmoitettiin mun hoitoneuvotteluaika. Se on 18.12. eli siihen on aikaa reilu kuukausi. Tuntui jotenkin hurjan todelliselta että nyt sitten on päivämäärä, mun tähänastisen elämän tärkein päivämäärä, mahdollisesti mun uuden elämän alku jopa. Jännittää jo nyt ihan kamalasti, ja heti tulee ihan fyysisesti sellainen jännittynyt olo kun edes kirjoitan tuosta ajasta, mutta yritän nyt olla ajattelematta sitä ja stressata sitten vasta lähempänä. 

Toinen asia josta halusin kirjoittaa oli seurakuntavaalit. Vielä huomenna lauantaina 10.11. voi käydä ennakkoäänestämässä missä päin Suomea tahansa kuka tahansa 16 vuotta täyttänyt Suomen ev. lut. kirkkoon kuuluva henkilö, ja virallinen äänestyspäivä on sitten 18.11. ja silloin voi äänestää omassa seurakunnassa. Mä kävin äänestämässä eilen kauppakeskuksessa. 

Miksi mä tästä aiheesta nyt sitten kirjoitan? Toivoisin, että ihan jokainen äänioikeutettu äänestäisi näissä vaaleissa. Vaikka et itse osallistuisi kirkon toimintaan millään tavalla etkä kokisi kirkkoa mitenkään henkilökohtaisesti tärkeäksi, niin on meitä jotka osallistuu ja joille on tärkeää se, että kirkossa olisi mahdollimman hyvä ja turvallinen olla. Ja toisaalta kirkko voi yllättävälläkin tavalla joskus koskettaa myös omaa elämää esim. läheisen kautta tai sitten vaikka hautajaisissa tai kastejuhlassa ei ole ehkä kiva ensimmäisenä joutua huolehtimaan siitä onko turvassa kun on kirkossa. Tai törmätä siihen ettei ole. 

Seurakuntavaaleissa äänestysprosentti on ollut tosiaan aivan järkyttävän pieni aiemmin (noin 15% jos nyt muistan oikein). Se ei siis todellakaan edusta kirkon enemmistön mielipidettä, vaan vaaleissa äänestää yleensä just se porukka joka ei edes kaipaa asioihin minkäänlaista muutosta. Kuitenkin yli puolet kirkkoon kuuluvista kannattaa esim. kaikkien parien kirkollista vihkimistä, mutta tämäkään asia ei etene mihinkään kun niin harva äänestää. 

Seurakuntavaaleissa valitaan siis edustajia kahteen eri paikkaan; seurakuntaneuvostoon ja kirkkovaltuustoon, siksi äänestyskopissa saa pistää numeron kahteen eri lappuun ja kannattaakin olla tarkkana lappujen värien kanssa ja siitä minkä numeron mihinkin laittaa. Vaalikoneen avulla voi etsiä itselleen sopivan ehdokkaan, ja etenkin tuon kyselyn lopussa on kysymyksiä jotka koskevat mm. muunsukupuolisten kohtelua ja kaikkien parien vihkimistä kirkossa, eikä vaalikoneen kaikkiin kysymyksiin ole välttämättä pakko vastata.

Äänestämällä voi todella vaikuttaa, sillä valituiksi tulleet edustajat päättää tosi tärkeistä asioista kuten siitä mihin seurakunnan varoja käytetään sekä siitä ketä ja millä perustein omaan seurakuntaan otetaan töihin. Mulle nämä vaalit on nyt jotenkin nousseet tosi tärkeäksi asiaksi, koska mä käyn paljon kirkossa, ja toisaalta toivon ettei kukaan enää joudu kokemaan kirkon piirissä mitään samanlaista kuin itse olen joskus joutunut kokemaan. Mun kokemuksista ja ajatuksista voit lukea enemmän aikaisemmassa postauksessa täällä.

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Kuka lohduttaisi Nyytiä? oli lapsena mun lempikirja, tai no on se sitä vieläkin. Meillä on sellainen kotivideo jossa olen vähän yli 2-vuotias ja osaan sen jo silloin ulkoa. Kun reilu vuosi sitten mietin itselleni nimeä, oli Nyyti loppujen lopuksi kuitenkin aika luonteva ja jopa itsestäänselvä valinta toiseksi nimeksi. 

Nyyti-hahmo on Tove Janssonin kirjassa mun mielestä hyvin sukupuoleton, ja muistan etten lapsenakaan tainnut ajatella että Nyyti olisi tyttö tai poika. Ruotsinkielisessä alkuperäisessä tekstissä Nyytistä kyllä puhutaan han-pronominilla eli poikana. Juuri siksi Nyyti tuntui mulle sopivalta toiselta nimeltä, se kun oli tavallaan tosi sukupuoleton minkä lisäksi se ylipäätäänkin on vaan kiva ja kaunis nimi. 

Joskus ehkä viime keväänä mulle tuli idea uudesta tatuoinnista, Nyytistä. Aika pian olin päättänyt sopivan kohdan Nyytille, ja kuvakin alkoi valikoitumaan. Viikko sitten oli vihdoin aika kuvan tekemiselle, ja siitä tuli ihana! 

Luin kesällä taas kerran Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kirjaa, ja jotenkin sen tarina tuntuu koko ajan osuvammalta. Se on niin kaunis kuvituksineen ja runomittoineen, mutta samalla se kertoo mulle mun omasta elämästä. Jotenkin sellaisesta yksinäisyydestä ja eksyksissäolosta jota mun elämä on tähän saakka ollut. Kirjalla on kyllä onnellinen loppu ja toivon, että mäkin löydän omani vielä. 

Tatuoinnin ottamisen jälkeen tuli sellainen olo että no voishan sitä ottaa seuraavan jo vaikka heti. Taidan kuitenkin hetken verran vielä säästää rahaa ja kehitellä ideoita, joita kyllä on olemassa jo. Oon kuitenkin pitänyt sellaista sääntöä itselleni, että ihan vähintään puoli vuotta ideointia tatuointia varten, jotta ehdin työstämään ideaa ja punnitsemaan sitä onko se todella niin hyvä idea että se kannattaa tatuoida ihoonsa loppuelämäkseen. 

Nyytin kuva tuo mulle kuitenkin kauheasti voimaa ja muistuttaa mua siitä että mä olen mä. Koen kyllä muutenkin, että tatuoinnin ottaminen saa oman kehon tuntumaan edes vähän omemmalta, sillä tavalla saa siihen edes jonkun kohdan mistä ihan valtavasti pitää. Ennen Nyytiä mulla oli kaksi hyvin pientä tatuointia, mutta uskallan väittää, että nämä ei jää näihin kolmeen. 

Psykologin lausunnon lukeminen

Eilen mulla oli vielä viimeinen aika psykologille, tai siis käytiin läpi hänen kirjoittamansa lausunto musta. Odotin käyntiä ihan innolla, koska tiesin että psykologi on mukava ja oli ihan kiva mennä häntä tapaamaan, ja lisäksi on aina ihan kiinnostavaa nähdä mitä itsestä on kirjoitettu. 

Lausunto oli tosi hyvä mun mielestä, joitakin ihan tyhjänpäiväisiä seikkoja sieltä korjailtiin, ja lisäksi psykologi kysyi tarkennusta esim. joihinkin aikoihin (siihen milloin olin vaikkapa alkanut jonkun kanssa seurustelemaan tms.), ja sain myös sanoa jos joku kohta tuntui siltä että haluaisin että sitä muokataan. 

Loppujen lopuksi muokattavaa oli hyvin vähän, tosiaan joitakin lisäyksiä ja muutamia sanamuotojen muuttamisia tai asiavirheiden korjailuja. Tuntui siltä, että tuossa lausunnossa todella puhuttiin musta, mikä lienee pääasia. Lisäksi mulle jäi koko käynnistä aivan valtavan hyvä fiilis ja sellainen olo, että mua tosiaan on kuultu ja nähty noiden psykologikäyntien aikana ja että ne asiat on osattu kirjoittaa sinne paperille. 

En nyt tietenkään halua koko lausuntoa tai edes kovin pitkiä pätkiä siitä poimia tähän blogiin, mutta jotenkin halusin silti jakaa sieltä muutaman lainauksen. Usein kuulee että ihmisiä pelottaa mitä kaikkea transpolilla tarkkaillaan, ja olen kuullut että ihmisille on kirjattu lausuntoihin tosi outoja asioita esim. ulkoiseen olemukseen liittyen, ainakin joskus aikaisemmin. Jotenkin siis halusin tuoda esille näitä mun omia kirjauksia siksi, että nää oli mun mielestä tosi asiallisia. Laitan sulkuihin omia kommentteja, kursiivilla kirjoitetut on suoria lainauksia lausunnosta.

Tva on avoin ja hymyilevä, ja tulee vastavuoroiseen kontaktiin. Tva on melko puhelias, mutta rajattavissa. Tva sanoittaa hyvin tunteitaan ja ajatuksiaan, ja kykenee myös joustavasti reflektoimaan. 

(Musta oli vaan äärimmäisen hauskaa että olen puhelias, mutta rajattavissa. :D Viimeisellä tapaamisella psykologi sanoi mulle, että koska multa tulee juttua niin paljon, niin hän voi joutua vähän rajaamaan että ehditään sen viimeisen tapaamisen aikana käydä kaikki tarvittava läpi. Ja sitten meille jäi joku tunti ylimääräistä aikaa. Mutta okei, kyllä mä osaan olla melko puhelias.) 

Tva kuvaa pitkäaikaista erilaisuuden kokemusta, joka vasta viime vuosina on näyttäytynyt tvalle pääosin sukupuoli-identiteetin ristiriidasta johtuvaksi. Tva on elänyt 13-vuotiaasta lähtien herätysliikkeen vaikutuksen alla, jossa asioiden kyseenalaistaminen ei tvan mukaan juurikaan ollut mahdollista. Vaikuttaisi siltä, että ainakin osittain tämän vuoksi tvan sukupuoli-identiteetin kehitys on tullut mahdolliseksi vasta tvan irtauduttua herätysliikkeestä. 

(Olin mielissäni siitä että tää asia oli selkeästi kirjattu tuohon, koska todella uskon että se on ollut aika merkityksellistä sen suhteen että olen oivaltanut sukupuoleni vasta näin myöhään.) 

Tvan itsetunto kuvautuu melko positiivisena, mutta myönteistä käsitystä itsestä laskee tvan tuntema sukupuolidysforia. 

(Tämä pitää varmaan ihan paikkansa. En tosin koe, että mulla ois hyvä tai positiivinen itsetunto, mutta toisaalta ehkä se että musta tuntuu tältä johtuu just tuosta dysforiasta. Kiva jos se muille kuvautuu positiivisena.)

Tva vaikuttaisi kärsivän sekä kehollisesta että sosiaalisesta sukupuolidysforiasta, joten hänen voisi nähdä hyötyvän kehonkorjaushoidoista. 

Tvan psyykkinen vointi kuvautuu riittävänä kehonkorjaushoitoja ajatellen, eikä tässä tutkimuksessa tule esille mitään sellaista, mikä estäisi kehonkorjaushoidot. 

(Ja nämä kaksi vikaa lainausta olikin koko lausunnon parasta antia, koska niistä voi selkeästi lukea että psykologin mielestä hyötyisin korjaushoidoista ja hän ei näe esteitä niiden aloittamiselle.) 

Kuva polin ala-aulasta. Ehkä en kovin montaa kertaa tuolla enää käykään, toivottavasti. 

Kaiken kaikkiaan olin siis aivan huiman helpottunut kun lähdin polilta. Psykologin tapaamisista jäi tosi hyvä mieli, hän todellakin oli hyvä työssään ja tiesi mitä teki. Lähtiessä vielä käteltiin ja hän kiitti mua siitä että jaoin tarinani hänen kanssaan. Eihän mulla tietysti ole vaihtoehtoa olla jakamatta, mutta tuntui silti jotenkin tosi hyvältä ja ihmisarvoiselta että hän kiitti ja arvosti sitä että jaoin niin henkilökohtaisia asioita. Melkein tuli haikea olo kun ei enää näissä merkeissä tavata, heh. 

Silti, positiivistahan se vaan on että tämäkin osuus prosessia on nyt ohi. Itse asiassa tutkimusjaksosta olisi nyt jäljellä enää hoitoneuvottelu, se on kuulemma mahdollisesti tosiaan jo tämän vuoden puolella, viimeistään alkuvuodesta. Sitä saakin sitten jännätä ihan olan takaa mikä sen tulos tulee olemaan!