Vaikea viikko

Tämä viikko on ollut vaikea. Mun on ollut jotenkin tosi vaikea olla itseni ja kehoni kanssa, on ollut vaikea lähteä mihinkään, mutta samalla on ollut vaikea olla kotona. Syöminen on ollut vaikeaa, nukkuminen on ollut vaikeaa ja päällimmäinen fiilis tältä viikolta on vaan sellainen kummallinen levottomuus, joka varmasti osaltaan johtuu nimenomaan huonosta syömisestä ja nukkumisesta. En oo osannut keskittyä mihinkään kovin kauaa, ja tuntuu etten ole saanut oikein mitään aikaan vaikka olen yrittänyt. Alla on kuva torstailta, se kuvaa jotenkin tosi hyvin tämän viikon fiilistä ylipäätään. 

Nyt jälkikäteen ajateltuna olen kuitenkin tehnyt asioita. Oon pakannut muutaman muuttolaatikon, hinnoitellut kirppistuotteita, lukenut tenttiin, kirjoittanut ajatuksiani ylös sekä itselleni että kirjeiden muotoon, oon käynyt ulkona ja saanut joka päivä syötyä jotakin. Silti on sellainen olo että olipa turha viikko. Oon myös ollut päivistä ihan sekaisin ja se on ollut vähän ahdistavaa. Nytkään ei tunnu yhtään maanantailta, ja huominen sekottaa taas kaikkea kun on pyhäpäivä keskellä viikkoa. 

Hienot sateenkaarisukat ostin Tigeristä, siellä oli kokonainen Pride-hylly. Oli Pride-lippuja, -kertakäyttöastioita, -pyyhekumeja, -piknikvilttejä(!!), -lahjakasseja, -paperipillejä jne. Sateenkaarihylly on aina jotenkin ilostusta herättävä asia. 

Oon käynyt myös Ikeassa pariin otteeseen, haaveilemassa lähinnä. Ja kirjoittamassa muistiin mitä kaikkea sieltä tarvitsen sitten muuttopäivänä kun suunnataan sitä kautta kohti uutta kotia ja pitkää muuttomatkaa. Ikea on mun mielestä jotenkin kauhean rauhoittava paikka, vaikka monien mielestä ehkä ei. Aikanaan kun opiskelin, niin kävin Ikeassa aina "lenkillä." Asuttiin kaukana kaikesta, mutta Ikea oli parin kilometrin päässä. Lähimpään ruokakauppaankin oli silloin yli neljä kilometriä, ja sekin ruokakauppa oli ABC:n yhteydessä oleva pieni marketti. Joka tapauksessa, arki-iltaisin Ikeassa ei ollut juuri ketään, ja oli rauhottavaa kävellä siellä hiljaisuudessa, kuvitella elämää huoneisiin, haaveilla, tutkia joka nurkka... Ikealla on muhun sama vaikutus edelleen. Varsinkin nyt on kiva haaveilla tulevasta kodista ja siitä mitä kaikkea sinne ostan. 

Lisäksi mä kävin kirkossa. En silloin kun siellä oli mitään ohjelmaa, kunhan istuin siellä puolituntisen torstaiaamuna yksikseni. Tai kyllä siellä joku harjoitteli uruilla ja joku siivosi kirkkoa, mutta sekin oli kaikki jotenkin rauhoittavaa. Urkumusiikki ei ole mitään mun suosikkia, mutta jotenkin sen dramaattisuus sopi tuohon hetkeen. Ja toisaalta siivojan arkinen touhuaminen kuulokkeet korvilla toi jotakin lohtua. Valo paistoi ikkunasta sisään, ja välillä mun silmänurkkaan pyrki kyynel, en oikein tiedä miksi. Oli jotenkin lohdullista istua yksin siellä suuressa kirkossa. 

Mulla on varmaan meneillään aika paljon kaikkea juuri nyt. On muutto, muutenkin muuttunut elämäntilanne, viimeisten kouluhommien kasaan saattaminen... Elämä muuttuu, ja se tuntuu oikealta, mutta ei se kai tarkoita sitä että se olisi kevyttä ja helppoa. Ei se näköjään ole. Lisäksi tätä viikkoa (tai siis viime viikkoa, en millään meinaa muistaa että on maanantai) on varjostanut kamala kehodysforia. Mua on vaan ahdistanut niin paljon olla minä. On ahdistanut mitkään vaatteet, on ahdistanut lähteä mihinkään, on ahdistanut jos istun kotona. Alla on äsken otettu kuva, se näyttää ne väsyneet kasvot jotka mulla kuluneen viikon jäljiltä on. Olen silti minä, mutta tosi väsynyt. 

Jotenkin silti ajattelen että nyt pitää jaksaa. Kun nyt jaksan, kun kaikki asiat on kohta hoidettu tältä keväältä niin koulun kuin muutonkin osalta, niin sitten mä saan vaan olla. Järjestellä omaa huonettani, tutustua uusiin kämppiksiini, tavata ystäviäni ja hengähtää. 

Kysymyksistä ja kiinnostuksesta

Mun on aina välillä tehnyt mieli kirjoittaa postaus siitä, että minkälaiset kysymykset musta tuntuu ihan hyvältä mun prosessiin liittyen, ja mitkä sitten taas tuntuu liian tungettelevilta tai henkilökohtaisilta. Joskus ennen kuin varsinaisesti edes lähdin prosessiin, mä mietin, että jos mä joskus olen edes niin rohkea että mä uskallan tähän prosessiin lähteä, niin ei kai sitten ole edes niin paha, kysyi kuka tahansa mitä tahansa. Siksi mä ehkä jossakin määrin ymmärrän vaan vilpittömän uteliaita ihmisiä jotka ehkä ihan hyvää hyvyyttään esittää kysymyksiä joihin mä en sitten kuitenkaan halua vastata ja jotka tuntuu vaan jotenkin liian vääriltä tai liian henkilökohtaisilta. 

Varmaan yleisin "älä kysy tätä transsukupuoliselta henkilöltä" -kysymys vois olla se perus että mitä sulla on housuissa ja kaikki sen variaatiot. Mä tavallaan ymmärrän, että ihmiset on kiinnostuneita siitä missä vaiheessa jonkun prosessi on, ja yleensä se housujen sisältö nähdään jotenkin samana asiana kuin se onko sukupuoli jo korjattu. Käytännössähän se ei tietenkään ole näin yksinkertaista. Mä itse en ainaskaan tahdo vastata mihinkään kysymykseen housujeni (tai muidenkaan vaatekappaleideni) sisällöstä ihmiselle, jolle sillä ei kuitenkaan ole yhtään minkäänlaista merkitystä. Ja aika harvalle on. Tähän liittyy myös se, että monilla tuntuu olevan jotenkin sellainen käsitys, että prosessi on viety "loppuun asti" vasta sitten kun on käyty esimerkiksi genitaalikirurgiassa, vaikka monihan ei sitä edes halua tai tarvitse.

Yleisimpiä housunsisältökysymyksen variaatioita on ehkä juurikin "Ootko käynyt prosessin jo loppuun asti/aiotko käydä prosessin ihan loppuun asti?" sekä "Mikä sun biologinen sukupuoli sitten oikeesti on/tällä hetkellä on?" Musta tuntuu oudolta jos joku kysyy jotakin tällaista multa, koska mun mielestä mun keho ei kuulu kenellekään toiselle ihmiselle, ja se harvoin on olennaista. Lisäksi mä en koe että mun keho esimerkiksi olisi naisen keho, koska se nyt vaan on mun keho, ja tuntuisi hölmöltä että mun pitäisi jotenkin kertoa jollekin että olen biologisesti jotakin mitä en kuitenkaan ole, ja mikä vaan antaisi toiselle ihmiselle mahdollisuuden tehdä musta oletuksia jotka ei pidä paikkaansa.

Toinen asia josta kysyminen tai uteleminen tuntuu ainaskin musta itsestäni väärältä, on mun vanha nimi. Mulla on nyt uusi nimi joka on mun nimi, ja vaikka mun vanha nimi on osa mun historiaa, niin ei ole mitenkään olennaista että ihmiset tietää sitä. Itse asiassa jos voisin, niin pyyhkisin tiedon kaikkien mun tuntemien ihmisten päästä siitä mikä mun vanha nimi oli. Vanhasta nimestä käytetään nimitystä deadname, ja se mun mielestä kuvastaa hyvin sitä että se on mennyttä eikä mitenkään olennaista tätä hetkeä ajatellen.

Kuva: Sophie Labelle, Assigned Male Comics

Multa ei ole vielä tullut kukaan kysymään mikä mun vanha nimi oli, onneksi. Luulen että se johtuu siitä, että suurin osa mun tuntemista ihmisistä tietää tietenkin mun vanhan nimen kun nimen vaihtamisesta on niin lyhyt aika, ja toisaalta sitten taas ne uudet ihmiset joihin olen tutustunut, on olleet jotenkin sen verran tietoisia asioista ettei ne ole kysyneet, tai sitten ne on oikeasti tajunneet ettei se ole mitenkään olennaista tietoa niille. Tai sitten ne ei ees tiedä että oon vaihtanut nimeä.

Tämä nyt ei varsinaisesti liity kysymisiin tai utelemiseen, mutta sanomisiin kylläkin. Mä ymmärrän että virheitä sattuu, ja väärä nimi tai vaikkapa sukupuolittava termi hyppää jostakin esiin niin että sen tajuaa vasta sitten kun on sanonut. Löysin aika hyvin sitä tunnetta selittävän sarjakuvan:

Kuva: Sophie Labelle, Assigned Male Comics

Jos joku kutsuu mua väärällä nimellä tai termillä (esim. sisko, nainen, tytär, päiväkotitäti...) niin mä en yleensä reagoi siihen kovin ihmeellisesti, koska en halua että siitä tulee mitään suurta juttua. Joskus korjaan että "niin siis Leimu" tai että "en ole nainen" tai "niin siis lapsi, ei tytär" tai muuta vastaavaa. Virheitä sattuu kaikille meille, eikä se ole vakavaa eikä siitä kannata tehdä numeroa suuntaan eikä toiseen, mutta jotenkin ehkä ymmärrys siitä että transsukupuolisen ihmisen kohdalla niitä virheitä tapahtuu monille ihmisille usein, ehkä jopa päivittäin, on suotavaa. Ei tunnu kivalta jos toinen ihminen loukkaantuu siitä että musta tuntuu pahalta asia jonka se on sanonut.

Kuva: Sophie Labelle, Assigned Male Comics

Ehkä parasta ois se, että toisista ei tehtäisi oletuksia jos ei voida olla varmoja siitä mitä toinen käy läpi tai mitä sukupuolta hän edustaa. Se ei ole keneltäkään pois. Jos ihan oikeasti se on jotenkin olennaista, niin voi kysyä. Esimerkiksi englanniksi asioidessa voi vaikka kysyä toiselta että mitä pronomineja hän käyttää (sukupuolineutraalejakin pronomineja on olemassa, yleisimmät on varmaan they/them joita itsekin käytän). Sopivaa ei ole kuitenkaan kysyä asioita toisen kehosta (just esim. että mitä sulla on housuissa), enkä mä koe myöskään sopivaksi jos multa kysytään mitä hoitoja haen prosessiltani tai mitkä asiat mua eniten ahdistaa mun kehossa. Mä en halua puhua mun kehosta muuta kuin silloin kun itse voin valita kenelle puhun ja missä tilanteessa. Ja vaikka mä jaan asioita itsestäni ja prosessistani julkisesti esimerkiksi täällä blogissa, niin teen sen kuitenkin omilla ehdoillani.

Tässä postauksessa on käytetty kuvituksena Sophie Labellen piirtämiä sarjakuvia. Kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa ja katsomassa lisää hänen Assigned Male Comics -sivultaan. Oon kokenut näiden sarjakuvien lukemisen tosi voimauttavaksi, koska ne on hauskoja, oivaltavia ja tuo tosi hyvin esille tilanteita joihin transsukupuolisena voin samaistua tosi hyvin. 

Mä muutan!

Mistähän mä aloittaisin kirjoittamaan... 

Elämässä on ollut ja tulee olemaan taas aika suuria muutoksia, ja jollain tavalla aika yllättäviäkin. Tuntuu että nyt vaan mennään aika lujaa, ja että niin pitääkin ja se on varmaan ihan hyvä juttu, ja että mun tehtäväksi jää vain pitää kiinni ja pysyä perässä, vaikka tää on mun elämä. 

Viimeinen viikko on ollut aikamosta tunteiden vuoristorataa. Oon itkenyt paljon ja nauranut paljon. Ollut surullinen, ahdistunut ja haikea, mutta toisaalta myös helpottunut, iloinen ja innoissani. Olo on ollut vaihtelevasti tosi raskas ja tosi kevyt. 

Tuntuu uskomattomalta että tämä viikko, ihan niin kuin mikä tahansa muukin viikko, on kestänyt vain seitsemän päivää, tai oikeastaan ei vielä ihan sitäkään. Musta tuntuu että se olisi kestänyt ikuisuuden, niin paljon se on pitänyt sisällään. Lopputulema on se, että mä muutan aika kauas, pääkaupunkiseudulle. 

En mä olisi voinut arvata että tilanne on tämä nyt, ja välillä mä mietin teenkö hätiköityjä päätöksiä, oonko jotenkin liian impulsiivinen ja tunteideni varassa toimiva. Mutta samalla mä jotenkin ajattelen, että mulla on vapaus toimia ja tehdä näin, tää on mun elämä, ja mä voin tehdä juuri niin kuin musta sattuu tuntumaan oikealta jos siitä vain ei ole haittaa kenellekään. Ja nyt musta tuntuu että tämä on oikein ratkaisu. 

Onhan tää kevät, ja koko viimeinen vuosi, ollut aika hurja. Se on pitänyt sisällään tosi paljon mun omaa identiteettipohdintaa, kaapistatuloja ihan kaikille läheisille ja kaukaisemmillekin ihmisille, prosessin aloittamisen, töiden lopettamisen ja nyt sitten vielä tämänkin. Mulla on sellainen olo että mun elämä vaan muovautuu ihan uudenlaiseksi, ja mä voin joko antaa sen muovautua ja muovata mua, tai sitten yrittää taistella vastaan. Mä oon jotenkin päättänyt myötäillä, koska mä luulen että mun elämä tekee musta sen kuka mun on tarkoituskin olla. 

Musta tuntuu että mun pitäisi sanoa että eihän näin isot päätökset koskaan ole helppoja. Eikä ne tavallaan olekaan. Mutta mulle päätösten tekeminen ei kuitenkaan loppupeleissä enää ole sitä plussien ja miinusten listaamista tai järjen kautta ajattelemista. Se on sitä mitä mä minäkin hetkenä tunnen, se on omaan tunteeseen ja intuitioon luottamista, heittäytymistä. Ja vaikeaa voi sekin olla, mutta oikeastaan jos on vaan valmis kuuntelemaan sydäntään niin sillon usein tietää mitä pitää tehdä. 

Joten niin, nyt mä vietän vielä viimeisen suurin piirtein kuukauden nykyisessä kotikaupungissani, ja sen jälkeen suuntana on ihan uudet kuviot. Jos nyt joku miettii syitä mun muutolle, niin en ehkä halua listata ja avata niitä sen suuremmin tässä, mutta suuria syitä sille miksi mä suuntaan juuri pääkaupunkiseudulle on se, että mulla on siellä paljon ystäviä sekä perhettä, ja toisaalta tuntuu ihan kivalta että transpoli ja esimerkiksi Transtukipisteen palvelut on paljon paremmin mun ulottuvilla kuin tähän asti. Musta tuntuu että mua tarvitaan sillä suunnalla Suomea, ja musta tuntuu että mun tarvitsee olla siellä. 

Viittomavideo kouluun

Meillä on koulussa sellainen musiikinkurssi, minne jokainen sai tehdä haluamansalaisen esityksen. Kädet oli ihan täysin vapaat, sai siis tehdä ihan mitä vaan edes etäisesti musiikkiin liittyvää tai vaikka videoida esityksensä etukäteen. Esitykset itsessään on huomenna, ja mä saatoin jättää valmistelun vähän viime tippaan, sille tosin ehkä on syynsä. Tai okei, ehkä tällä viikolla sille on ollut syynsä, mutta aikaisempina viikkoina kyllä ei, kunhan oon ollut saamaton. 

Alusta saakka mulle oli selvää että teen viittomavideon, oonhan tehnyt niitä ennenkin. Vielä viittä minuuttia ennen videon kuvaamista tänään en tiennyt mitä viittoisin, mutta sain kuitenkin lopulta valmista. Kiire ja keskittymisen vaikeus näkyy ehkä videossa, mutta toisaalta se sopii tähän hetkeen aika hyvin. 

Sikälihän tää video ei liity kyllä blogin aiheeseen mitenkään, mutta halusin jakaa sen kuitenkin. Oon tosiaan tehnyt viittomavideoita aikaisemminkin, mutta oon näyttänyt sillon aika erilaiselta kuin nyt. Tuntui hyvältä nähdä itsensä videolla, koska musta tuntuu että näytän itseltäni, mutta samalla se oli aika pelottavaa ja ahdistavaa pitkästä aikaa. Nyt se jää on kuitenkin rikottu, joten ehkä mä päädyn tekemään vielä lisää videoita jatkossa, niin viittoen kuin puhuenkin. Nojoo, jos en nyt kuitenkaan mee lupaamaan mitään. 

Niin ja siis jos joku jää miettimään, niin mä olen viittomakielen ohjaaja koulutukseltani, siksi osaan viittoa. Tää video ei kuitenkaan ole viittomakieltä nähnytkään, vaan on ihan viitottua puhetta, eikä edes kamalan sujuvaa semmoista. Kerrankin en asettanut rimaa itselleni kovin korkealle kun ei vaan riittänyt jaksaminen, aika eikä keskittyminen. Mut ehkä se tekee mulle ihan hyvää että päästän itseni joskus vähän vähemmällä. 

Kolmas transpolikäynti ja väsymys

Mulla oli keskiviikkona kolmas käynti transpolilla, ja se oli myös viimeinen sairaanhoitajan käynti joka mulla on tässä vaiheessa. Jotenkin muhun iski ihan totaalinen väsymys ja uupumus koko prosessia kohtaan ton käynnin jälkeen, ja sen takia en ole edes osannut tai jaksanut tulla kirjoittamaan siitä. Tällä kertaa mä en jännittänyt käyntiä, eikä mulle iskenyt ihan jäätävää päänsärkyä sen jälkeen, mutta ehkä mä olin jotenkin henkisesti vaan aika kuormittunut kuitenkin. 

Tällä kerralla jatkettiin mun elämänkaarityöskentely loppuun, ja sen jälkeen keskusteltiin tästä hetkestä ja tulevaisuudesta. Jatkettiin puhumaan mun toiveista ja ihannetilanteesta oman sukupuoleni suhteen ja siitä mitä mä kaipaamiltani hoidoilta toivon. Käytiin läpi esimerkiksi hormonien vaikutuksia. Käynti kesti taas sen puolitoista tuntia, ja se tuntui menevän nopeasti, vaikka samalla se kuitenkin on valtavan pitkä aika puhua itsestään. 

Käynti meni tosiaan itsessään ihan hyvin, saatiin asiat keskusteltua ja mulla oli jotenkin pirteä ja hyvä olo. Tuntui että sain kerrottua sen mitä halusinkin, joskin samalla mulla oli vähän epämääräinen olo siitä etten yhtään muistanut mitä edellisellä kerralla olin puhunut. Nyt suunnitelmana on edetä niin, että seuraavaksi mulla on aika sairaanhoitajalle ja psykiatrille samana päivänä. Mun sairaanhoitaja vaihtuu, mutta sairaanhoitajan aika onkin vain sitä varten että saan lukea musta tähän saakka kirjoitetut asiat ja tehdä niihin tarvittaessa korjauksia tai täsmennyksiä. En oo ihan varma mitä psykiatrin kanssa tehdään, mutta ainaskin sain sellaisen persoonallisuushäiriökyselyn täytettäväksi. Seuraava aika on vasta parin kuukauden päästä, ja vaikka mä tietenkin tahtoisin että prosessi etenisi mahdollisimman nopeasti (tähän mennessä kaikki ajat on olleet kuukauden välein toisistaan), niin jotenkin mulle tuli myös sellainen helpottunut olo siitä että nyt mä voin kaksi kuukautta vain hengähtää. Se, että mun prosessi edes jotenkin kuitenkin on käynnissä ja menossa eteenpäin antaa mulle ihan valtavasti voimia ja jaksamista. 

Alapuolella on musta kuva polikäyntipäivän aamuna, jotenkin aina mietin hirveesti että mitä sinne polille pitäis pistää päälle ja muutenkin että millainen mun pitäisi olla. Jotenkin ehkä vähän liikaakin mietin sitä mitä kaikkea musta päätellään siellä sen perusteella miltä näytän ja mitä olen, vaikka loppujen lopuksi mä en kai voi olla kuin oma itseni. Sateenkaarisukat mä pistän jalkaan vaan siksi kun ne on musta niin ihanat ja jotenkin tuntuu hyvältä että mulla on sateenkaaria sukissani, eikä niitä nyt siellä kukaan kuitenkaan näe kun mulla on kengät jalassa. 

Mulla oli polin jälkeen jotenkin ihan hyvä olo, mutta samalla sellainen että en osannut yhtään olla. Tuntui jotenkin levottomalta ja siltä että mä tartten jotain turvallista, jotain varmistusta sille että mä olen mä ja että mä saan olla mä. Puhuttiin nimittäin hoitajan kanssa myös siitä, että diagnoosin saadakseen sukupuolikokemuksen on täytynyt pysyä jokseenkin samanlaisena sen kaksi vuotta. Mulla itselläni ei ole epäilystäkään siitä etteikö se aika tulisi mun kohdalla täyteen ihan miten päin vaan mitattuna, kun hoitoneuvottelukin menee mun kohdalla ainaskin ensi vuoden alkuun, mutta samalla tuli vähän sellainen ahdistunut olo että entä jos mä oikeesti en saakaan sitä diagnoosia, että jos mun kokemus ei olekaan tarpeeksi oikea tai jos ne ei jotenkin laske sitä todelliseksi siitä samasta ajasta kuin mistä mä itse voisin ajatella että se lasketaan. Ja vaikka mä tiesin että mun diagnoosin saaminen aikaisintaankin menisi ensi vuoden alkuun, niin jotenkin mulle silti kirkastui nyt se, että siihen on oikeestaan aika pitkä aika. Vaikka kuinka sen tiesinkin. 

Nojoo, mä koin tarvitsevani jotakin rauhoittumispaikkaa, ja koska olin matkalla polille mennyt Kallion kirjaston ohi, niin mä päätin takaisin tullessa pistäytyä siellä. Tiesin että siellä on sateenkaarihylly, ja jotenkin se tuntui turvalliselta ajatukselta, ja lisäksi se näytti ulospäin tosi hienolta. Ja se oli sisältä vielä hienompi. Lisäksi mä tapasin siellä vahingossa yhden tutun, ainaskin jossakin määrin tutuhkon, ihmisen, ja musta oli jotenkin tosi ilostuttavaa vaihtaa muutama sana ja saada muutama halaus. Lähtiessäni mä kysyin neuvoa että missähän siellä ois vessa, ja mulle neuvottiin, että kun menet tuonne ja tuonne, niin siellä on sitten kaksi vessaa, ja mä jäin miettimään että eikö se asiakaspalvelija oikeesti vaan tiennyt kumpaa vessaa mä käyttäisin, mutta sitten kävikin ilmi että siellä oli sukupuolineutraalit vessat, ja se oli jotenkin mulle sillä hetkellä se paras ja täydellisin vahvistus sille että mä saan olla ja olen totta. Jotenkin tarvitsin sitä juuri silloin. 

Lisäksi mä sain vielä kirjastoreissun jälkeen kutsun kylään, ja se tuntui tosi tärkeältä ja vaikka mä illalla kävin ihan kauhean väsyneenä ja liian myöhään nukkumaan, niin musta tuntui että tuo päivä oli jotenkin kaunis. Aurinko paistoi ja oli tosi keväistä, sain matkustaa ratikalla monta kertaa (mun mielestä niissä on vaan niin hieno tunnelma, varsinkin semmosissa edes vähän vanhemmissa), valo oli vaan niin kaunista kirjaston ikkunoissa, olohuoneen ikkunassa, ratikan ikkunoissa, joka paikassa. Tuntui että valo kantoi mua läpi koko päivän, ja melkein toivon että saisin elää keskiviikon uudestaan, vaikkei mulla ehkä juuri nyt jaksamista siihen riittäisikään. 

Leiriviikonloppu

Mulla on tosi sanaton olo juuri nyt, en tiedä mistä lähtisin liikkeelle tai pitäisikö mun oikeastaan olla kirjoittamatta ollenkaan, mutta siitä huolimatta musta tuntuu että tahdon tallentaa edes jonkinlaisen merkinnän muotoon sen mitä olen kokenut tänä viikonloppuna. Mulla oli tosi tärkeä viikonloppu. Vaikea ja raskas, mutta tärkeä. Mulla oli leiriviikonloppu. 

Ehkä mä joskus vielä kirjoitan tänne uskosta tai uskonnosta ja mun elämästä, siitä miten se on vaikuttanut muhun ja asioihin joita oon tehnyt tai jättänyt tekemättä. Tänä viikonloppuna oon miettinyt paljon niitä asioita, mutta ne on vielä ihan liian tuoreita jotta niistä voisi kirjoittaa niin ettei sitten myöhemmin tunnu että on jakanut liikaa. 

Mä oon jo usean vuoden ajan käynyt tuollaisilla seurakunnan järjestämillä leireillä. Sisältö on jotain riparityyppistä mutta aikuisille, eli leirillä lauletaan, syödään, nauretaan, itketään, syödään lisää, keskustellaan, saadaan ystäviä, luodaan yhteyksiä ja kohtaamisia, nukutaan liian vähän ja ylipäätään kuljetaan pieni matka elämää yhdessä, joka voi loppujen lopuksi osoittautua paljon suuremmaksi kuin etukäteen saattaa aavistaakaan. 

Tää viikonloppu oli taas sellainen. Mä oon jotenkin tajunnut niin paljon asioita, kokenut niin syviä ja ihmeellisiä kohtaamisia ja jotenkin niin paljon asioita on noussut pintaan, että oon nyt ihan loppu. Mun olo on haikea, ja vaikka koko viikonlopun taistelin sellaisen tunteen kuin kiitollisuus kanssa, niin nyt mulla on myös kiitollinen olo, mikä tuntuu ehkä vähän ristiriitaiselta. 

Mä tiedän, että moni seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva on varmasti joutunut kokemaan tosi pahoja juttuja jotka liittyy jotenkin uskontoon, uskomiseen tai kirkkoon. Mäkin olen. Mä en enää oikein tiedä mihin mä uskon, ja välillä mietin että miksi mä lähden silti kerta toisensa jälkeen jonnekin kirkon järjestämälle leirille. Jotain siinä taustalla täytyy olla kun aina menen kuitenkin, vaikka nää viikonloput ei ole mulle ollenkaan helppoja. 

Yhden syyn mä ainaskin tiedän, ja se on se, että nuo viikonloput antaa mulle mahdollisuuden käsitellä kaikkea turvassa. Mä tiedän että mut hyväksytään siellä, mä saan olla mä juuri niin avoimesti kuin haluan ja koen sopivaksi. Mä saan jakaa, luottaa, oppia, oivaltaa, uskoa ja olla uskomatta juuri niin kuin haluan. Mä voin olla koko viikonlopun hiljaa ja sekin on ihan ok. Tai niin kuin nyt, niin mä voin koko viikonlopun kapinoida mielessäni (tai vaikka ääneenkin, mutta se ei oikein ole mulle ominaista) kaikkea uskomista ja kirkkoa vastaan, ja sekin on ihan hyvä. Kun mä lähden tuonne leirille, niin mä tiedän, että mulla on mahdollisuus olla turvallisessa tilassa koko viikonloppu, ja se on tosi voimauttavaa. 

Kuten sanottua, niin nyt väsyttää. Yläpuolella on kuva jonka otin kotimatkalla kun odotin junaa. Mun mielestä siinä näkyy kaikki tämän viikonlopun tunteet aika hyvin. Se olen vain mä; väsyneenä, rikkinäisenä, kiitollisenakin. Ihan epätäydellisenä, mutta silti minuna. En mä osaa selittää sitä sen enempää. 

Kiinnostuksenkohteita

Ehkä joku muukin on mun lisäksi joskus stressannut siitä, onko tarpeeksi jotakin. Viime aikoina mä olen pohtinut paljon sitä olenko tarpeeksi muunsukupuolinen, tarpeeksi trans, olenko tarpeeksi saamaan diagnoosin ja sitä kautta tarpeeksi minä saamaan hoitoa jota tarvitsen. Ehkä vähän järjetön ajatusketju nyt kun miettii, koska miten ihmeessä mä nyt en olisi tarpeeksi minä mukamas? Sitä mäkin oon joskus miettinyt. 

Mä en ajattele, että esimerkiksi tavaroilla, väreillä, tunteilla, harrastuksilla, nimillä tai kiinnostuksenkohteilla olisi varsinaisesti sukupuolta. Usein tässä maailmassa kuitenkin asioita määritellään tosi vahvasti sukupuolen kautta jo ihan meidän lapsuudesta lähtien. On sopivaa että tyttö on rauhallinen ja tunteellinen, poika ei saisi itkeä mutta riehuminen on pojalle ihan ok. On ihan okei että tyttö tahtoo olla ballerina tai sairaanhoitaja ja leikkiä nukeilla tai pukeutua prinsessaksi, kun taas ritarileikit, sota, autot ja haaveet vaikkapa palomiehen tai poliisin urasta mielletään pojille sopiviksi jutuiksi. Sininen ja vihreä ovat helposti poikavärejä kun taas punainen ja violetti tyttöjen. Oikeastihan tällaisessa lajittelussa ei ole mitään järkeä. 

Osaan totta kai ajatella, että mä voin tykätä mistä vaan asiasta tai väristä tai haluta harrastaa mitä vaan. Voin käyttää järkeäni ja tulla siihen lopputulokseen, että se mistä mä pidän tai mikä mua kiinnostaa ei määritä sitä mitä sukupuolta mä edustan. Mikään sellainen asia ei tee musta yhtään enempää tai vähempää minua. Mä nyt vain olen kokonaisuus, ihminen, joka koostuu tosi monesta eri asiasta, ja niin kiinnostuksen kohteet, harrastukset kuin sukupuolikin on vain yksiä niistä. 

Silti mäkin sorrun tosi usein siihen että mietin asioita feminiinisyyden ja maskuliinisuuden kautta ihan ilman mitään tarvetta koko jaottelulle. Mietin kannattaako mun transpolilla sanoa sitä tai tätä jos se jotenkin heikentää mun kokemuksen uskottavuutta. Syyllistyn myös jonkinlaiseen omien kiinnostuksenkohteideni lokerointiin, ja se on välillä aika ahdistavaa. 

Mä oon lapsena harrastanut enimmäkseen tanssimista ja pianonsoittoa. Oon leikkinyt tosi paljon nukeilla. Ei se tee musta tyttöä. Toisaalta mä oon myös harrastanut laskettelua, leikkinyt dinosauruksilla ja mun lempiväri on jo pienenä ollut vihreä. Eikä se tee musta poikaa. Ei se mistä mä olen kiinnostunut ole ikinä tehnyt musta minkään sukupuolen edustajaa. 

Tällä hetkellä mua kiinnostaa esimerkiksi jääkiekko, viherkasvit, ukulelen soittaminen ja käsityöt. Haaveilen tanssimisesta. Hankin juuri uuden hamsterin. Mun lempiväri on edelleen vihreä. Ostan vaatteeni miesten puolelta. Mun passissa on sukupuolimerkintä F. Mikään näistä seikoista ei tee musta miestä, naista eikä muunsukupuolista. Sen sijaan tähän listaan kai voisi lisätä, että "lisäksi mä olen muunsukupuolinen." 

Mitä mä nyt ehkä yritän sanoa on se, että sukupuoli on ihan irrallinen asia siitä miltä me näytetään, miksikä meitä oletetaan tai mitä me tykätään tehdä. Jokainen meistä on vapaa kiinnostumaan ja haluamaan ihan mitä vaan ilman että jotain sellaista voidaan käyttää meidän sukupuolen olemassaoloa ja todellisuutta vastaan. Tai niin sen ainaskin pitäisi olla. 

Toisaalta suurin osa meistä on varmasti ainakin jossakin määrin sen vankeja mihin me ollaan totuttu, ja millaisten oletusten varjossa me ollaan koko elämämme eletty. Kyllä mä syyllistyn ainaskin itse siihen että mietin että ompas nyt onnekasta kun jääkiekko ensimmäistä kertaa mun elämässä on alkanut tuntumaan kivalta jutulta, kun se vahvistaa jotenkin mukavasti myös mun maskuliinista identiteettiä ja tekee siitä jotenkin mukamas aidomman. Tai sitten mä syyllistyn myös siihen, etten kerro ihan kenelle tahansa ääneen että tahtoisin tanssia balettia tai että mulla on vielä pari mekkoa kaapissa joita en ole säästänyt sillä ajatuksella ettenkö joskus vielä voisi niitä käyttää. 

Syyllistyn näköjään myös siihen, että tämäkin postaus on pohjustettu kokonaan maailman luomille oletuksille sukupuolesta ja siitä mistä mikäkin sukupuoli kiinnostuu tai minkä sukupuoli-identiteetin puolesta joku urheilulaji tai väri puhuu. Ei sitä kai voi välttää että on tämän maailman kasvatti. 

Kuulumisia

Ajattelin että tulen kertoilemaan vähän viime aikojen kuulumisia, vaikka mitään kovin ihmeellistä kerrottavaa mulla ei kyllä ole. Uusi arki on alkanut, ja siihen on sisältynyt lähinnä sitä että olen kotona, teen kotitöitä, opiskelen, käyn koululla, opiskelen sielläkin ja yritän saada aikaan asioita jotka tuntuu juuri nyt tärkeiltä, niin kouluun kuin elämään liittyen ylipäätäänkin. 

Koulujuttuja on vielä tehtävänä tälle keväälle, ja yllättäen kevät on jo näin pitkällä kuin huhtikuussa, se tuntuu hurjalta. Samalla on kuitenkin rauhallinen olo, koska jotenkin vaan tiedän että saan kyllä kaiken tehtyä ilman hirveää kiirettä. Tällä hetkellä mulla on paljon aikaa ja se tuntuu hyvältä. Kouluhommien lisäksi on nimittäin aikaa myös ajatella ja tehdä asioita joita haluan tehdä. Viime viikolla esimerkiksi innostuin ompelemaan. 

Oon myös yrittänyt saada elämääni ja itseäni jotenkin muutenkin kasaan. Olen esimerkiksi opetellut syömään aamupalaa ja muutenkin teen ehdottomasti joka päivä jotakin enkä todellakaan vaan istu neljän seinän sisällä. Tai jos istun, niin silloinkin teen jotakin, kuten opiskelen. Oon useana päivänä tehnyt itselleni "tehtävälistan", jossa lukee kaikkea sängyn petaamisesta aamupalan syömiseen ja koulutehtävän tekemisestä kaupassa käyntiin. Tällöin mun tulee helpommin tehtyä tarvittavia asioita ja varmistan sen etten voi vaan laiskotella. Jonkinlainen elämän järjestely ehkä on siis käynnissä. 

Viime päivät on kuitenkin olleet pääsiäislomaa vailla suurempaa järjestystä tai suoritettuja tehtäviä. Me käytiin parin päivän reissussa puolisoni kanssa, minkä lisäksi ollaan vaan oltu kotona. Kierretty kirpputoreja, syöty vähän mitä sattuu ja katsottu elokuvia esimerkiksi. Sekin on ollut tärkeää. 

Ulkona alkaa olla kevät, ja siksi ylläolevassa kuvassa mulla on jo päällä kevättakki. Tänään tuli vähän takapakkia kun oli ihan kauhea lumimyräkkä, mutta lisääntynyt valon määrä ja kevättunnelma on saaneet mun mielenkin jotenkin valoisaksi. 

Tällä viikolla on tarkoitus tehdä muutamaa koulutehtävää eteenpäin ennen kuin lähden torstaina taas kohti pääkaupunkiseutua. Viikonloppuna mulla onkin tiedossa vähän erilaisempaa ohjelmaa, ja ensi viikolla aion tavata ihmisiä ainaskin. Niin ja on mulla seuraava transpoliaikakin silloin. Kaiken kaikkiaan mulla on jotenkin tosi positiivinen mieli elämästä, vaikka samalla tuntuu että on niin paljon ajatuksia ettei kaikkia ehdi edes ajattelemaan. Elämä on tosi isossa muutoksessa ja myllerryksessä koko ajan ja silti sitä pitäisi pystyä elämään ihan normaalisti eteenpäin. Ei mikään helppo homma.