2nd opinion

Tänä aamuna aikaisin suuntasin kohti Tamperetta, sillä mulla oli second opinion -aika Taysissa. Oikeastaan aika olisi ollut mahdollista toteuttaa mun niin halutessa videovastaanottona, mutta päätin sitten kuitenkin lähteä käymään Tampereella, jotta saisin paperit mukaani heti, ja lisäksi mulla oli päivän varalle Tampereella muitakin suunnitelmia.

En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Tampereen transpolilla, sillä mun tutkimusjaksohan toteutettiin Helsingissä. Tässä second opinion -ajassa taustalla ja ideana on siis se, että voidakseen vahvistaa juridisen sukupuolensa, täytyy digi- ja väestötietovirastoon (entinen maistraatti) viedä lääkärinlausunnot molemmilta transpoleilta sekä hormonipolilta todistus lisääntymiskyvyttömyydestä. Ensimmäisen lausunnon sain Helsingin polilta kun mut kirjattiin sieltä ulos, ja tämä aika oli nyt sitten varattu ihan vain tuon lausunnon kirjoittamista varten.

Käynti oli melko lyhyt, joskin lääkäri oli vähän myöhässä. Kokonaisuudessaan käynti kesti ehkä puolisen tuntia, ja siihen sisältyi myös aika kun lääkäri kirjoitti lausuntoa. Lääkäri siis lyhyesti haastatteli mua, kyseli elämäntilanteesta, miltä prosessi on tuntunut, mikä mun sukupuolikokemus on yms. Ei kuitenkaan mitään kovin ihmeellistä eikä mihinkään asioihin menty sen syvällisemmin. Lisäksi olin täyttänyt nivaskan papereita, jotka hän silmäili läpi, mutta niistä nyt ei noussut mitään ihmeellistä. Tuntuu että enimmäkseen keskusteltiin mun opiskeluista ja vapaaehtoistöistä.

Lyhyesti mua haastateltuaan, ehkä noin vartin verran, lääkäri kirjoitti tuon lausunnon, antoi sen mulle vielä luettavaksi että varmistin että kaikki tiedot on oikein, ja sen jälkeen hän allekirjoitti sen ja olin vapaa lähtemään. Hyvin simppeli ja nopea käynti siis. Musta tuntui kuitenkin jotenkin hyvältä käydä tuolla Taysin transpolilla, osittain siksi että mun oma viimeinen käynti Helsingin polilla toteutettiin koronan takia etänä ja halusin tavallaan konkreettisen lopetuksen transpolilla käymiselle, ja osittain ihan vaan siksi etten koskaan ollut Tampereen polilla käynyt ja tuskin tulen käymäänkään.

Taysilta lähtiessä olo oli jotenkin outo. Tai no mua jännitti, koska olin menossa tapaamaan yhtä ihmistä jota en ollut tavannut koskaan ennen ja johon oon tutustunut somessa, mulla oli myös kauhea nälkä ja olin väsynyt. Jännitän kuitenkin kaikkia mahdollisia prosessiin liittyviä käyntejä niin paljon, että muhun iskee sellainen ihan totaaliväsymys aina käyntien jälkeen. Vaikka tää käynti olikin tosi helppo.

Mutta siis kaiken jännityksen, väsymyksen ja nälkäisyyden keskellä olo oli myös tavallaan juhlava. Tuntui uskomattomalta ajatella, että tää oikeasti oli mun viimeinen transpolikäynti tällä erää. Enää ei tarvitse vakuuttaa ketään mistään, täyttää kyselylomakkeita, pohtia vastauksia, perustella omaa olemassaoloa... Nyt olen siitä kaikesta vapaa, oon saanut transpolilta kaiken sen mitä sieltä lähdin hakemaankin!

En oo vieläkään saanut hormonipolin todistusta postissa, mutta elättelen vähän toiveita että se tulisi joko huomenna tai sitten alkuviikosta. Kunhan se tulee, voin varata ajan digi- ja väestötietovirastoon hetun muuttamista varten. En malttaisi odottaa!

Mulla oli muutoinkin varsin hyvä päivä Tampereella. Kierreltiin vähän siellä sun täällä, ylläoleva kuva on Pyynikin näkötornista. Tykkään Tampereesta joka kerta vähän enemmän, kun siellä uudelleen tulen käyneeksi. Seuraava kerta vaikuttaisi olevan sitten kun menen mastektomiaan!

Prosessin eteneminen

Päätin nyt kirjoittaa ihan erillisen postauksen kootakseni yhteen sitä, miten prosessi on tähän saakka edennyt, missä nyt mennään ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Kesä on nyt ollut aika hiljainen prosessin kannalta, mutta pian pitäisi taas alkaa tapahtumaan.

Tähän mennessähän mun prosessi on kestänyt noin kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta, jos lähdetään laskemaan siitä kun hain lähetteen transpolille. Tutkimusjakso kesti tammikuusta 2018 toukokuuhun 2019, minkä jälkeen alkoi tosielämäkoe joka loppui nyt kesäkuussa 2020. Testoilla olen tällä hetkellä ollut sen 11 kuukautta.

Kesäkuun alussa mulla oli viimeinen käynti transpolilla, jolloin mun tosielämäkoe loppui ja asiakkuus transpolilla päätettiin siihen. Transpoli vastaa vain tutkimusjaksosta ja sitä seuraavasta tosielämävaiheen seurannasta, eli mitään hoitoja en transpolilta koskaan ole saanut enkä tule saamaan. Transpolin lääkäri on kuitenkin tehnyt lähetteet eteenpäin esim. hormonipolille ja kirurgiaan. Tällä hetkellä en siis enää ole transpolin asiakas, eikä mulla ole enää käyntejä siellä ollenkaan.

Hormonipoli vastaa mun hormonihoidosta, eli mikäli tarvitsen lähetteen labraan tai mulla on hormonihoitoon liittyvä kontrollikäynti, niin sen hoitaa hormonipoli, joka mun tapauksessa sijaitsee oman toiveeni mukaan Taysissa. Kirurgiaan sain lähetteen transpolilta, ja tällä hetkellä oonkin leikkausjonossa. Leikkaus on kaavailtu loppusyksyyn/alkutalveen. Mastektomia tehdään tuki- ja liikuntaelinkeskuksen poliklinikalla, eli tuo poliklinikka sitten taas vastaa kaikesta mastektomiaan liittyvästä.

Kuten sanottua, niin kesä on ollut prosessin suhteen varsin hiljainen. Kesäkuun alussa oli tuo uloskirjausaika transpolilta, ja kesäkuun lopussa kävin normaalisti pistättämässä Nebidon omassa terveyskeskuksessa. Aloitin testot silloin elokuussa 2019 geelillä, mutta siirryin tämän vuoden helmikuussa Nebidolle, joka on pitkävaikutteinen pistettävä valmiste.

Nebidon pistoväli riippuu ihmisestä eli käytännössä siitä, miten hyvänä hänen testotasonsa pysyvät pistosten välissä. Joillekin riittää pidempi pistoväli, ja toiset tarvitsevat riittävien testoarvojen ylläpitoa varten lyhyemmän pistovälin. Yleinen pistoväli on käsittääkseni noin 10-12 viikkoa, joillakin kuitenkin enemmän ja joillakin vähemmän.

Ainakin mun kohdalla Nebidon pistäminen aloitettiin siten, että ensimmäiset kolme pistosta annetaan kahdeksan viikon välein, jotta testotasot saadaan riittävän korkeaksi aluksi. Käytännössä siis kun kävin helmikuun lopussa pistättämässä ensimmäisen Nebidon, niin seuraava pistos oli huhtikuun lopussa ja kolmas sitten nyt kesäkuun lopussa. Tämän jälkeen mulle oli ohjeena, että täytyy soittaa hormonipolille ja pyytää labralähete. Sen jälkeen labrassa pitäisi käydä juuri ennen seuraavaa pistosta, mutta tällä kertaa pistoväli olisikin 12 viikkoa, jotta saataisiin tieto siitä, mikä testotaso mun kohdalla on alimmillaan, ja tämän perusteella sitten voidaan arvioida, mikä pistoväli olisi mulle riittävä.

Koska hormonipoli oli kesätauolla, otin sinne yhteyttä vasta tällä viikolla. Labralähete lähtee nyt sitten pian matkaan, ja hyvinhän tässä on vielä aikaa, kun se seuraava pistokerta on noin syyskuun puolivälissä tai vähän jälkeen. Sitä ennen pitää tietenkin sitten käydä tosiaan siellä verikokeissa.

Kesäkuun alun uloskirjauskäynnillä transpolilla lääkäri kirjoitti mulle puoltavan lausunnon (yläpuolella), minkä lisäksi tarvitsen vastaavan lausunnon Tampereen transpolin lääkäriltä sekä lisääntymiskyvyttömyystodistuksen hormonipolilta. Näiden kolmen asiakirjan avulla mun pitäisi saada sitten digi- ja väestötietovirastossa (entinen maistraatti) muutettua juridinen sukupuoleni. Samalla, kun Helsingin transpolin lääkäri kirjoitti tuon lausunnon, hän laittoi myös pyynnön Tampereen transpolille sekä hormonipolille, jotta saisin nuo muutkin tarvitsemani asiakirjat.

Muistaakseni joskus kesäkuun loppupuolella tai heinäkuun alussa sainkin kutsun tuolle ns. 2nd opinion -ajalle Taysiin toista lääkärinlausuntoa varten. Ajattelin, että hormonipolin todistus ei ollut varmaan ehtinyt ennen kesätaukoa, ja että eiköhän se nyt sitten tule aika pian. Päätin kuitenkin varmuuden vuoksi kysyä asiasta tänään kun soitin hormonipolille - tai lähinnä siitä että onko jotakin arviota siitä miten kauan tuolla todistuksella voisi mennä, että voisin sitten itse vähän ennakoida milloin hetun muuttaminen olisi mahdollista.

Ja onneksi kysyin! Hormonipolille ei ollut mennyt mitään tietoa siitä, että tarvitsisin tuon todistuksen, sieltä ei siis löytynyt pyyntöä todistuksen lähettämisestä ollenkaan. Olin tietenkin ihan luottanut siihen että niin olisi, kun mun Omakannassakin niin luki ja siinä käynnillä sovittiin että se pyyntö sinne laitetaan (tai siis lääkäri laittaa). Onneksi hormonipolilta sanottiin, että laitetaan lääkärille heti huomiselle pyyntö tuosta todistuksesta, ja että sen saamisessa ei pitäisi mennä kovin kauaa.

Tämän jälkeen mä kirjauduin Omakantaan katsomaan, että kyllähän siellä nyt vaan luki että se pyyntö piti sinnekin laittaa eikä asia ollut mun itse hoidettava. Koko käyntiteksti oli kadonnut Omakannasta, en tiedä voiko tästä syystä sitten olla niin että koko pyyntö ei ole mennyt perille. Toisaalta sitten taas sain tuon 2nd opinion -ajan kuitenkin, joten vaikea sanoa että miksi tuo pyyntö ei ole lähtenyt hormonipolille ollenkaan - paitsi tietenkin jos se on vaan unohdettu laittaa sinne. Eikä siinä mitään, inhimillisiä unohduksiahan sattuu kyllä, mutta pelästyin vaan itse jotenkin hirveästi, että nytkö tuo hetun muuttuminenkin sitten viivästyy taas, oon kuitenkin oottanut tosi paljon että saisin sen muutettua. En myöskään tiedä mihin se teksti Omakannasta on kadonnut. Kaikeksi onneksi olin ottanut siitä kuitenkin kuvakaappauksen silloin kesäkuussa, ja siinä kyllä selvästi lukee, että lääkäri laittaa pyynnön hormonipolille todistuksesta ja sen pitäisi tulla mulle postissa.

Mutta seuraavat askeleet siis prosessissa tulee olemaan ensi viikolla oleva 2nd opinion -käynti, ja toivottavasti pian sen jälkeen sukupuolen juridinen muuttaminen. Se onkin sitten oma hommansa, josta varmasti kirjoitan erikseen, mutta käytännössä pitää siis miettiä etukäteen että on riittävästi käteistä rahaa, reseptilääkkeet haettuna yms. koska hetkeen mulla ei ole voimassaolevaa henkkaria enkä pääse esim. verkkopankkiin tai saa reseptilääkkeitä (mulla nyt ei ole onneksi muita reseptilääkkeitä kuin tuo Nebido). Sitten pitää ilmoitella joka paikkaan hetun muuttumisesta (esim. hormonipoli, mastektomiaa hoitava poli, koulu, työpaikka jne.) ja yrittää saada uusi henkilöllisyystodistus mahdollisimman pian, jotta voi siirtää esimerkiksi pankkitilin uudelle hetulle ja käyttää sitä taas jne.

Hetumuutoksen lisäksi syyskuussa mulla on tosiaan sitten se verikoe ja sen jälkeen Nebido-pistos normaalisti. Sen jälkeen hormonipolin lääkäri ilmeisesti soittelee mulle ja käydään läpi verikokeiden tulokset ja se, mikä piikkiväli mulle olisi sopiva. Syyskuun lopussa myös mastektomian tekevä kirurgi soittelee mulle vähän että miten menee, liittyen lähinnä painoon käsittääkseni. Mastektomian arvioitu ajankohta ainakin toukokuussa oli marraskuu, joten toivon että se olisi joskus niillä main. Pääasia että tämän vuoden puolella kuitenkin!

Syyskuu tuntuu jotenkin sellaiselta tärkeältä välietapilta. Tai mulla on silloin synttärit, toivon mukaan myös hetu ehkä muuttuisi silloin viimeistään ja elokuun lopussa tulee myös vuosi testoilla täyteen. Pitää ehkä juhlistaa kaikkia sitten oman syntymäpäivän tienoilla yhtä aikaa. Tosin kuten tässä yksi päivä totesinkin, niin esimerkiksi hetun muuttuminen tuntuu kyllä paljon merkityksellisemmältä kuin vaikkapa oma ikääntyminen.

11kk testoilla

Päivä myöhässä, mutta täällä ollaan silti! Eilen siis tuli tasan 11 kuukautta täyteen testoilla. Blogi on nyt ollut jotenkin aika hiljainen, oon keskittynyt enemmän esimerkiksi riippumatossa loikoiluun, mikä on kyllä varmasti tehnyt tosi hyvää. Prosessin osalta nyt kesällä ei ole varsinaisesti tapahtunut ihan hirveän paljoa, mutta kohta kyllä pitäisi tapahtua! Tästä lisää vähän myöhemmin.

Yläpuolella oleva kuva on yksi mun kaikkien aikojen lempparikuva itsestäni. Olin riippumattoilemassa yhtenä päivänä, ja kun kiipesin lähtiessäni riippumatosta alas, oli olo tosi seesteinen ja onnellinen. Silloin nappasin tämän kuvan, ja koen, että se olotila kyllä näkyy musta. Mulla on nykyään usein tosi rauhallinen ja hyvä olla.

Kuten jo varmaan monena kuukautena aiemminkin olen sanonut, ei testojen tuomat muutokset ole enää niin kovin radikaaleja. Iloitsen silti edelleen joka päivä äänestäni, ihokarvoistani, muuttuneesta kehonmuodostani ja ihan vaan itsestäni. Fyysiset muutokset on tässä vajaan vuoden aikana olleet valtavia, ja ne varmasti tulee myös jatkumaan, ja vuoden päästä tästä näytän taas erilaiselta.

Henkinen puoli on kuitenkin vähintään yhtä iso kuin se fyysinenkin, ja edelleen musta tuntuu vaikealta sanoin edes kuvailla tätä oloa mikä mulla nyt on. Tai ehkä haluaisin jotenkin osata tehdä näkyväksi, miten suuri muutos mun elämänlaadussa on tapahtunut, mutta tuntuu ettei mitkään sanat oikein meinaa riittää kuvaamaan sitä.

En ehkä siis edes yritä, vaan jaan karvakuvia taas kerran. :D 

Kuten alla olevista kuvista näkyy, niin parta kasvaa kyllä oikeesti aika hyvin! Tällä viikolla jopa taas jo siistin mun partaa, koska se alkoi tuntua epäsiistiltä. Tai emmätiedä, haluaisin tavallaan että mun parta saisikin olla vähän pidempi, mutta toistaiseksi se on kuitenkin vielä sen verran harva, että siitä ei pidempänä saa kovin siistiä, joten sitten oon vaan lyhentyänyt sitä vähän ja yrittänyt siistiä rajoja.

Mulla ei siis oikeasti ole ihan hirveästi mitään muuta tietoa parran siistimisestä kuin se, mitä oon mun parilta kaverilta saanut, ja kerran ehkä yritin myös itse vähän googlettaa. Edelleen oman naaman ajaminen tuntuu jotenkin ihan hirveän oudolta, mutta samaan aikaan hyvältä. 

Päätin nyt myös jakaa tän ehkä vähän hassun kuvan, mutta kun siinä näkyy mun parran väri jotenkin erityisen hyvin. Ja kuten näkyy, niin se on varsin monivärinen. Siinä on mustaa, valkoista, ruskeaa ja sitten aika paljon punaista! Mun veljen parta on varsin punainen, minkä lisäksi mun omat hiukset lapsena oli ehkä vähän punertavaan taittavat. Lapsena mulla myös oli pisamia kesäisin ja palan auringossa ihan hetkessä, joten ehkä mulla on vähän punapigmenttiä sitten. Tuntuu vaan hassulta että se näkyy mun parrassa. :D

Yritin yksi ilta myös taltioida vähän mun käsi-, selkä- ja rintakarvoja. Niiden kuvaaminen on kuitenkin tosi vaikeaa, ja ne onkin kyllä olleet ihokarvoista ne viimeisimmäksi kasvamaan lähteneet. Tai siis tuntuu että jalkakarvat ja parta jotenkin lähti kasvamaan kohisten heti. No okei, kyllä kaikki muukin aika pian, mutta ehkä näiden kohdalla huomaa sen kasvun edelleen jatkuvasti ja siitä vähän yllättyykin.

Ensimmäiseen kuvaan yritin siis taltioida selkäkarvoja. Niiden kuvaaminen on vaan tosi haastavaa, joten tässäkin kuvassa näkyy ehkä enemmän se, miten rintakehän ja selän karvat melkein yhdistyvät olkapään päällä, heh.

Seuraavan kuvan tarkoitus oli esitellä rintakehän karvoja. Niitä ei vielä ole ihan hirveästi, mutta onneksi on kuitenkin! Oon myös huomannut, että esim. käsikarvoja mulla on tosi paljon ja ne jatkuu jo ihan kämmenselän päällekin, mutta jos vertaan vaikkapa mun kumppanin käsikarvoihin, niin näyttää siltä että mulla on paljon vähemmän karvaiset kädet kuin hänellä, vaikka todellisuudessa mulla näyttäisi olevan esim. kämmenselässä karvoja enemmän. Hänellä on vaan ollut pidempään aikaa kasvatella niitä, joten ehkä mäkin joudun vielä odottelemaan tovin jos toisenkin että mun ihokarvat saavuttaa riittävän pituuden ja näytän sitä kautta sitten karvaisemmalta.

Yhden kohdan karvaisuus mun kehossa on aiheuttanut vähän yllättyneisyyttä mussa kyllä, nimittäin se, että mun olkavarsissa on ihan järkyttävä määrä verrattain jo aika pitkääkin karvaa! Oon tehnyt vertailua esim. just mun kumppanin ja veljen kanssa, ja vaikka mun veljen kanssa tuntuu että meillä moni asia menee samalla tavalla esim. parrankasvun kanssa, niin mä olen huomattavasti karvaisempi muualta kehostani. Hänelläkään ei kasvanut olkavarsissa käytännössä yhtään karvaa. Pitäis ehkä kysyä miltä isän olkavarret näyttää, haha. :D

Mä olen siis jotenkin tosi kotonani ihokarvojeni kanssa. Mulla on jo nuoresta asti ollut verrattain paljon karvaa esim. vatsassa ja omasta mielestäni myös jaloissa, ja se on häirinnyt mua aikaisemmin hirveästi kun on tuntunut, että niin ei saisi olla tai että se on jotenkin inhottavaa jos ei jaksa ajella esim. säärikarvojaan (ja mähän en todellakaan yleensä jaksanut). Nyt mun on vaikea ajatella hankkiutuvani eroon mistään ihokarvoistani, ne aiheuttaa mulle niin paljon hyvää oloa ja jopa euforiaa mun kehosta hetkittäin. Eikä mua kyllä jaksa enää kiinnostaa mitä muut ajattelee, vaan musta on ihana kävellä ulkona shortseissa jalkakarvat hulmuten.

Kaikkinensa; olen aika onnellinen. Testot on parantaneet mun elämänlaatua huomattavasti, ja tämänkin sanominen tuntuu hirveältä vähättelyltä. Tuntuu, että testot on antaneet mulle elämän.

Meinasin alun perin sisällyttää tähän samaan postaukseen vielä selostuksen siitä, miten prosessi seuraavaksi tulee etenemään, mutta luulen, että teen aiheesta piakkoin ihan oman postauksensa. Olin ajatellut myös, että teen näitä kuukausiseurantapostauksia siihen asti että olen ollut tasan vuoden testoilla. Sehän tuleekin täyteen ensi kuussa. Nyt viime kuukaudet on kyllä jo tuntunut, että eihän tässä ole enää mitään kerrottavaa, joten ehkä jatkossa voisi testomuutoksia ja -fiiliksiä päivitellä sitten vaikka puolen vuoden välein.

Kauppareissu

Lähdin tässä illalla kaupalle ostamaan postimerkkiä ja viemään kirjettä postilaatikkoon. Mulla oli hyvä fiilis, oli kiva päästä vähän iltakävelylle. Kotiin palatessani jäin kuitenkin pohtimaan, miltä musta kauppareissun eri vaiheissa oli tuntunut, mitä ajatuksia mulla oli eri tilanteissa ja kirjoitin niitä itselleni ylös. Blogipostauksen aiheena kauppareissu tuntuu aiheena vähän hassulta, mutta mun mielestä tekemäni muistiinpanot tuo aika hyvin näkyväksi sitä, miten esim. vähemmistöön kuuluminen aiheuttaa tai ruokkii vähemmistöstressiä tai miten dysforia näyttäytyy arjessa nyt, kun se on paljon vähäisempää kuin aiemmin. Ja toisaalta miten paljon testojen tuomat muutokset on mun elämänlaatua parantaneet.

Ihan ensiksi tässä on kuva musta heti kauppareissun jälkeen. Tämän näköisenä siellä kaupassakin siis kävin.

Muistin yhtäkkiä, että mun piti postittaa yksi kirje, tai oli pitänyt jo monta päivää. Halusin saada sen vihdoin matkaan, ja pieni iltakävely kaupalle tuntui hyvältä idealta. Katsoin lämpömittarista että asteita on ehkä noin seitsemäntoista, ja olin iloinen siitä että voisin laittaa pitkähihaisen paidan päälle. Vaikka mun on nykyisin parempi olla kehossani ja siedän oikein hyvin lyhythihaisia paitoja ja lyhytlahkeisia housuja, niin jollain tavalla olo on kuitenkin aina paljon turvallisempi pitkähihaisissa.

Puin päälleni binderin, ja vilkaisin nopeasti peiliin. Totesin, että oon aika söpö, nappasin repun selkään ja postitettavan kirjeen taskuun ja lähdin kohti kauppaa. Hissin peilissä katsoin vielä peilikuvaani, ikään kuin varmistukseksi siitä että todella näytän ihan siedettävältä, niin kuin aina teen. Binderi tuntui ikävältä, asettelin sitä vähän paremmin että käveleminen olisi mukavampaa ja oma olo itsestä parempi.

Kaupalle pääsee montaa reittiä, ja se sijaitsee pienessä ostoskeskuksessa R-kioskin, parin pizzerian, parturin ja muutaman pubin kanssa. Yleensä yritän kiertää pubit kaukaa, koska etenkin näin kesäisin niiden ulkopuolella terassilla istuskelee kovaäänistä porukkaa ja se saa mun olon tosi levottomaksi. Koska viereisen taloyhtiön pihaan on ilmestynyt kyltti joka kieltää läpikulun, en kuitenkaan jaksanut lähteä kiertämään mistään kauempaa, ja oikaisin pubien vierestä. Kiinnitin katseen tiukasti eteenpäin ja yritin kävellä mahdollisimman normaalin, mutta kuitenkin miehekkään näköisesti. Olisi tehnyt mieli nykiä paidan rintamusta irti rintakehästä, ihan vaan varmuuden vuoksi ettei mitään ylimääräistä näy, mutta yritin muistuttaa itseäni että binderi kyllä hoitaa hommansa, ja paidan nykiminen näyttää oudolta. Siitä on muutenkin syntynyt jo maneeri.

Ajatukset lähti laukkaamaan, vaikka matkaa pubien ohi kaupalle on ehkä korkeintaan viisikymmentä metriä. Mietin, miten joku alkaisi huutelemaan, lähtisi perään, haastaisi tappeluun tai huutaisi haukkumasanoja jos tajuaisi mikä olen. Yritin katkaista ajatuskierteen - ja onnistuinkin. Astelin kauppaan, desinfioin kädet, nappasin ostoskorin ja aloin keräilemään sinne ostoksia.

Kaupassa vastaan tuli vartija, joka moikkasi mua. Moikkasin takaisin ja jäin itsekin kuuntelemaan omaa ääntäni, se oli ihanan möreä. Tunsin itseni onnelliseksi, uskottavaksi ja kiitolliseksi. Muistelin, miten vielä vuosi sittenkin välttelin kenellekään ääneen moikkaamista ja nyökkäsin vastaukseksi kaikkeen mihin suinkin vain pystyi. Nyt voin luottaa ääneeni, ja se tuntuu ihanalta. Vaikka moikkaamiseen ei keskittyisikään, kurkusta ei kajahda korkeaa kiljahdusta, vaan yleensä kuitenkin aika möreä moi.

Suuntasin kassalle, pyysin postimerkin, liimasin sen kuoreen ja vein kirjeen postilaatikkoon. Pohdin, mitä kautta kävelisin kotiin, ja valitsin tietoisesti eri reitin kuin tullessa. Ajatus pubien terassien ohi kävelemisestä oli liian epämiellyttävä. Kuulin naurunremakan ja puheensorinan terasseilta kiertäessäni toista kautta ja ajatukset lähtivät juoksemaan uudelleen. Jos joku lähtisi perään, jos joku moikkaisi enkä osaisi moikata riittävän miehekkäästi takaisin. Kiihdytin askelia ja suuntasin kohti kotia.

Askelten kiihdyttämisellä on yleensä aina varjopuolensa, etenkin silloin kun vastassa on ylämäki. Alkoi hengästyttää ja rintakehää puristaa. Ei mitenkänä kovaa, mutta kuitenkin. Yritin hengittää syvään, niin syvään kuin binderi päällä voin. Kaivoin puhelimen taskusta ja jäin kirjoittelemaan ajatuksiani ja tunteitani puhelimen muistioon ylös, siis näitä joita tähän nyt koko ajan kirjoitan.

Kuulin, kun takaa lähestyi joku, hiekka rahisi kenkien alla. Hätkähdin vähän, olin niin uppounut omiin ajatuksiini. Käännyin ympäri, se oli koiranulkoiluttaja. Äkkiä laskelmoin koiranulkoiluttajan iän ja muut nähtävissä olevat ominaisuudet, jotka saatoin olettaa, ja totesin, että pääsisin varmaan ihan vaan juosten karkuun jos hän lähtisi perään. Koirakin oli pieni ja vanha.

Olo oli kevyt, ei ollenkaan raskas. Mieli kyllä tuntui vähän ristiriitaiselta. Tai en mä tiedä kuinka moni ihminen pohtii tällaisia ajatuksia tavallisella kauppareissulla lähiostarille, ehkä ei ainakaan kaikki. En mäkään yleensä niitä tiedosta, vaikka samankaltaiset ajatukset usein toistuukin. Ennen kaikkea olo oli kuitenkin hyvä pitkähihaisessa paidassa ja omassa kehossa. Kaupan työntekijöiden moikkaaminen tuntuu ihanalta nykyisin ja kotoa poistuminen sujui ihan helposti, ilman hirveää henkistä valmistautumista.

Hissin oven avattuani totesin, että aurinko alkaa laskemaan ja tuuletusparvekkeella on kaunis valo. Laitoin ostokset jääkaappiin, hain sisältä kameran ja suuntasin kohti parveketta. Sen jälkeen oli pakko saada binderi pois päältä ja totesin, että elämä on nykyään ihanaa. Voi kun silloin joskus vaikeimmassa aallonpohjassa olisinkin tiennyt, miten hyvä ihmisen voi olla.