Maailman ihanin uni

Näin toissayönä maailman ihanimman unen. Se oli niin ihana, että hetken mietin voinko edes kertoa siitä täällä ettei se vaan mene rikki. Tuntui kuitenkin tärkeältä jakaa se. 

Unessa heräsin mastektomian jälkeen sairaalasta. Oon nähnyt paljon sellaisia unia, ja yleensä herään samalla oikeasti, tajuan että se oli unta ja itken pettymyksestä ja pahasta olosta. Nyt heräsin vaan unessa, tunnustelin mun rintakehää ja totesin että se on ihan sileä ja juuri sellainen kuin pitääkin. 

Pääsin sairaalasta kotiin, tai johonkin paikkaan joka sitten ilmeisesti oli mun koti kuitenkin. Se oli omakotitalo ja sen ympärillä kasvoi paljon kaikkea vihreää. Ihan kuin olisi ollut ulkomailla, ne taloa ympäröivät kasvit oli kuin Suomessa sisällä pidettäviä viherkasveja ja kaikki oli niin kaunista. 

Tajusin että olen yksin, siellä talossa ei ollut ketään muuta koska mähän olin sairaslomalla, muut ihmiset oli töissä. Kävelin ulos, hengitin raitista ilmaa. Binderin kanssa hengittäminen ei koskaan tunnu ihan täydeltä hengittämiseltä eikä elämä ihan täydeltä elämältä, mutta tuossa unessa mä vihdoin sain hengittää oikeasti, täysillä. Elämä oli alkamassa. 

Kaikki oli niin rauhallista ja seesteistä ja mun oli vaan niin hyvä olla. Tunnustelin koko ajan rintakehää, nautin siitä ettei siinä ollut mitään ylimääräistä ja siitä että mä näytin itseltäni. Mietin voisinkohan raottaa jotain rintakehän ympärille kierrettyjä sidoksia vähän ja katsoa miltä niiden alla näyttää. Otin itsestäni selfien Instagramiin ja jaoin sen miten onnellinen olin. 

Koko uni oli vaan haahuilua siinä hiljaisessa talossa ja sen ulkopuolella. Iloa, onnellisuutta ja euforiaa omasta kehosta. 

Sitten mä heräsin. Luulin hetken että se oli ihan oikeasti totta, se tuntui niin todelta. Ja hyvältä, oikealta. Sitten menin paniikkiin, tunsin mun rintakehän ja sen että sille ei ollutkaan tapahtunut mitään. Petyin ja itkin. 

Silti en voinut päästää siitä unesta irti koko päivänä, enkä vieläkään. Se oli maailman kaunein uni josta en ois koskaan tahtonut herätä. Tuntuu liian pelottavalta haaveilla siitä että se olisi vielä joskus totta. 

Mutta vielä joskus se on totta. Ei ehkä se kasvien ympäröimä talo, mutta vielä tulee se päivä kun mä herään mastektomian jälkeen sairaalasta ja mun keho on valtavan askeleen enemmän mun, tai ehkä jopa kokonaan. Vielä tulee se valtava ilo, huolimatta kivuista tai sairaslomasta tai mistään, mutta se hetki kun mun rintakehässä ei kasva mitään ylimääräistä ja mun kehoon kuulumatonta.

Ja vielä tulee se hetki kun mä olen siellä sairaslomalla ja voin vaan vaikka maata sohvalla ja ottaa sen selfien Instagramiin ja jakaa kaikille sen onnellisuuden ja uskomattoman ihmetyksen siitä että mä oikeasti olen siinä pisteessä. Enkä mä keksi mitään mistä tällä hetkellä haaveilisin niin paljon. 

Aikoja psykologille

Prosessi etenee, sain nimittäin juuri hetki sitten soiton siitä että mulla on kolme aikaa psykologille ensi kuussa! Kesällä psykiatri sanoi, että kannattaa varautua odottelemaan ainakin se puoli vuotta noita aikoja, ja mä varauduin. Viime käynnistä katsottuna ajat on kuitenkin 4kk päästä. Piristi tosi paljon kuulla että prosessi ehkä eteneekin vähän nopeammin. 

Laitoin tähän postaukseen kuvitukseksi arkisia kuvia eiliseltä. Kenkäkuva ja työmatkataivas. Ei mulla kai ollut mitään sen ihmeempää asiaa, halusin vaan tulla mainitsemaan noista psykologin ajoista. 

Viime aikoina on tavallaan ollut ristiriitainen olo. On ihanaa että prosessi etenee, varsinkin nyt kun tietää että se oikeasti etenee, mutta samalla pelottaa. Lähinnä se että eteneekö se oikeasti tai että voiko kaikki oikeasti mennä hyvin. Tuntuu hurjaltakin, että nuo psykologin ajat on tavallaan se viimeinen etappi prosessissa ennen hoitoneuvottelua. Ja hoitoneuvottelu pelottaa totta kai aivan valtavasti. 

Samalla koko ajan tuntuu vahvemmalta. Vaikka olen ehkä välillä tosi hajalla ja peloissani, niin kuitenkin suunta on koko ajan selkeämpi ja matka pidemmällä. 

Kasvot

Tuntuu tavallaan hassulta, että kaiken tämän kehoristiriidan ja dysforian keskellä mun kasvot on sellainen asia mistä itsessäni yleensä pidän. En osaa arvioida näytänkö jotenkin hyvältä, kauniilta, komealta tai joltain ihan muulta, mutta jotenkin tiedän että mun kasvot on mun ja näytän itseltäni kun katson itseäni peilistä silmiin tai otan selfien. 

Mun kasvot on vielä tosi feminiiniset, tietysti, ja testot tulee muuttamaan varmaan jossakin määrin myös mun kasvonpiirteitä (ja toivottavasti kasvattaa mulle myös parran). Silti on jotenkin helpottavaa, että vaikka mua ahdistaa mun ääni (kun se on niin feminiininen) ja mua ahdistaa mun keho, niin mua ei ahdista katsoa ihmisiä silmiin. Tykkään myös ottaa itsestäni kuvia, jotenkin usein tuntuu että saan niihin kuviin talletettua osan itsestäni. 

Tänään nappasin muutaman kuvan kun olin ulkona. Tavoitteena oli lähinnä saada uusi profiilikuva Facebookkiin. Lisään myös partakuvan ihan vaan siksi että siitä tuli musta jotenkin tosi söpö. Tää parrankasvu on aika huikeaa, ja kun otin siitä yksi ilta salamalla kuvat niin yllätyin itsekin! 

26 vuotta

Mulla on tänään synttärit, täytin 26 vuotta. Sen takia ajattelin pysähtyä täällä blogissakin vähän miettimään mitä mun elämässä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Tasan vuosi sitten mun syntymäpäivänä otin tämän kuvan itsestäni: 

Muistan tuon päivän, tai viikonlopun. Mun äiti ja veli oli meillä kylässä entisessä kotikaupungissani Suomen toisella puolen. Käytiin syömässä ulkona ja haettiin vuokraamosta elokuva ja paljon karkkia. Se oli tosi hyvä viikonloppu. Sen jälkeen on tapahtunut ihan kauheasti, niin elämässä kuin prosessissakin. 

Vielä vuosi sitten syntymäpäivänäni mulla oli mun vanha nimi. Tänä vuonna on ollut ihanaa saada onnittelut omalla oikealla uudella nimellä. Muistan miettineeni jo viime vuoden alkusyksystä vanhana nimipäivänäni että onkohan mulla enää ensi vuonna tätä nimipäivää. Viime syksynä pohdin ihan valtavasti erilaisia nimivaihtoehtoja ja etsin itselleni sitä oikeaa nimeä. 

Joskus loka-marraskuussa väsähdin ihan kokonaan. En pystynyt olemaan töissä enkä hetkeen tekemään oikein mitään muutakaan. Jäin töistä sairaslomalle (niin, mä olin myös vuosi sitten vielä töissä eskarissa) ja samalla kun hain sairaslomaa, niin hain lääkäristä myös lähetteen transpolille. 

Loppuvuodesta muutin myös mun nimen, sain ekan ajan tammikuulle transpolille ja tuskailin juhlapukeutumista itsenäisyyspäiväjuhliin töihin. Asuin eri kaupungissa, olin parisuhteessa, opiskelin ja yritin jaksaa töissä. Tulin töissä kaapista koko työyhteisölle. Iloitsin joka kerta kun mua sanottiin Leimuksi ja vanha nimi alkoi tuntua vieraalta. Jouluna olin mummulassa ja se herätteli ajattelemaan jotenkin tosi paljon myös. 

Kevät toi mukanaan ihan hirveesti uutta. Tammikuussa mulla oli ensimmäinen aika transpolille. Kevään aikana vietin monta hetkeä Helsingissä, koko aika enemmän ja enemmän sen jälkeen kun helmikuun lopussa lopetin työt. Tuntui että tarvitsin ihan hirveästi omaa tilaa ja aikaa ajatella. Keväällä kävin läpi kaikki transpolin sairaanhoitajakäynnit ja prosessi tuntui siltä että se etenee ihan kivasti. En voinut enää kuvitellakaan että mua kutsuttaisiin jollain muulla nimellä kun Leimu, ja ahdisti se kun joskus joku kutsui kuitenkin. 

Keväällä tein paljon kouluhommia ja vietin aikaa myös kotona. Olin väsynyt ja ehkä vähän hukassa. Erottiin, ja tein päätöksen muuttaa Helsinkiin. Löysin asunnon, päätin muuttaa ja toukokuussa muutin. Se oli hurjaa. Tuntui että luovun vanhasta elämästä ja samaan aikaan hyppään johonkin uuteen ja tuntemattomaan. 

Kesä oli lopulta hyvä, vaikka kuumuus ahdistikin. Kävin transpolilla psykiatrin tapaamisessa ja varauduin odottamaan pitkään seuraavaa tapaamista. Prosessi alkoi itkettää, väsyttää ja turhauttaa, ja oikeestaan koko elämäkin. Olin kauhean onnellinen kodista, perheestä, ystävistä, koulusta ja oikeestaan vähän kaikesta, mutta silti ahdisti ja pelotti ja dysforia oli kamalaa. Tuli myös tieto siitä ettei muunsukupuolisuusdiagnoosilla saa hoitoja ja se romahdutti jotenkin mun uskon hetkeksi kaikkeen. 

Alla on kuva jonka otin itsestäni tänään. 

Tällä hetkellä mä teen harjoittelua paikkaan jossa viihdyn ihan uskomattoman hyvin, ja jossa mun on tosi hyvä olla. Viime viikolla oli läheistapaaminen transpolilla ja se pudotti ison taakan mun harteilta. Oon vaihtelevasti tosi väsynyt ja ahdistunut prosessista, itsestäni ja vähän kaikesta, mutta toisaalta oon myös onnellinen ja näen hirveästi valoa ja toivoa tulevassa. 

Tänään oon ollut erityisen onnellinen siitä että ihmiset on onnitelleet mua mun oikealla nimellä vaikka kyseessä ois joku sellainenkin tyyppi jonka kanssa en olisi tässä vuoden aikana edes jutellut. Siitä tulee tosi nähty olo. Samalla se saa tajuamaan miten lyhyessä ajassa on tapahtunut ihan hurjan paljon asioita. Tässä tapauksessa ja mun elämässä muutos on vain hyvästä, ja olen kiitollinen siitä että pikkuhiljaa kaikki muuttuu. 

Läheistapaaminen

Mulla oli tänään läheistapaaminen transpolilla, enkä oikein edes tiedä mitä alkaisin siitä kirjoittamaan. Tuntuu etten vielä ihan ole sisäistänyt itsekään koko tapaamista, mutta ehkä tämän postauksen kirjottaminen auttaa jotenkin mua itseäkin jäsentelemään sitä. Yhtäkään kuvaa mulla ei ikävä kyllä ole tältä päivältä (ja kuka nyt jaksaisi katsoa kuvia polille vievistä kylteistä aina uudelleen). 

Pyysin siis itse että mulle järjestettäisiin läheistapaaminen, vaikka sitä ei mitenkään mun prosessin etenemisen kannalta edellytettykään. Koin sen itse kuitenkin hyväksi ideaksi, koska ajattelin että sillä tavalla mun läheiset ihmiset saisi enemmän tietoa prosessista ja se muuttuisi myös heille jollakin tavalla todellisemmaksi. Paikalle pyysin mun vanhemmat, pikkuveljen ja hyvän ystävän jonka kanssa ollaan tunnettu päiväkodista saakka ja joka on enemmän kyllä kuin mun sisko. 

Läheistapaaminen jännitti mua aivan valtavasti. Olin ehkä jännittänyt sitä jo viikkoja itsekään sitä tajuamatta. Jotenkin mua hermostutti koko tilanne, ja onhan se vähän kuumottavaa kun samaan huoneeseen kokoontuu ne kaikki omat läheisimmät ihmiset, sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä ja tarkoitus on puhua vain mun asioista. Ei tuntunut yhtään mulle omalta sellainen tilanne. 

Paikalla oli tosiaan mun itseni ja mun paikalle tuomien läheisten lisäksi sairaanhoitaja sekä sosiaalityöntekijä. Mun sairaanhoitaja vaihtui tässä alkukesästä, ja niinpä olin nähnyt tuon sairaanhoitajan vain kerran lyhyesti aikaisemmin eikä silloinkaan juuri puhuttu mun asioista. Sosiaalityöntekijää en ollut tavannut koskaan. Senkin puolesta tilanne oli ehkä siis vähän hassu, mentiin tapaamaan jopa mulle ihan vieraita ihmisiä. 

En muista jännittäneeni mitään transpolikäyntiä noin paljon. Ensimmäinen käynti ehkä vei vielä tehokkaammin yöunet ja jännitti eri tavalla, mutta tämänpäiväinen läheistapaaminen jännitti ja pelotti eri tavalla, se ehkä jotenkin ylettyi vielä henkilökohtaisemmalle tasolle. Toisaalta polikäynneissä oli myös muutaman kuukauden tauko ja voi olla että siksikin jännitti niin paljon. 

Mä en ole halunnut, enkä halua nytkään, kirjoittaa kauheasti yksittäisistä ihmisistä mun blogissa, siitä mitä kukakin on sanonut ja miten kukakin on esimerkiksi mun prosessiin liittyviä asioita käsitellyt, koska mun mielestä se on mun läheisten asia. Tuntuu silti, että jokaisella on ollut hyvin erilainen tapa reagoida ja käsitellä kaikkea, ja osalle esimerkiksi uuden nimen käyttäminen on ollut haastavampaa ja toisille on ollut helpompaa ymmärtää mistä tässä on kyse. Jollekin tämä ei ole ollut oikeastaan mikään juttu. 

Tänään tuolla tapaamisessa mua kosketti jotenkin erityisesti se että sain kuulla mun läheisimpien ihmisten ajatuksia ja tunteita jotenkin tosi neutraalilla maaperällä. Yllätyin siitä miten paljon munkin perheenjäsenet kuitenkin on näitä juttuja miettineet, miten niillä on huoli vaikka toimenpiteiden turvallisuudesta tai siitä miten mä jaksan jos en saakaan diagnoosia. Yllätyin siitä miten hyvin mun läheiset on ymmärtäneet sen kuka mä olen kun vihdoin olen avoimemmin alkanut heillekin siitä kertomaan ja yllätyin vaan siitä miten ihania ihmisiä mun elämässä on vaikka tavallaan sen jo tiesinkin. 

Kaikesta tästä voi siis ehkä päätellä että läheistapaaminen oli tosi hyvä kokemus. Mä sain kerrottua tosi paljon sitä mitä itse käyn läpi, miltä deadneimaaminen tai väärinsukupuolittaminen tuntuu, minkälainen mun sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti oikeasti on, miten toivon itseäni kohdeltavan. Sain kerrottua että kyllä mä ymmärrän ja yritän olla armollinen myös mun läheisille, mutta tuntuu että kun kaikesta puhuttiin ääneen niin kaikkien osapuolten on paljon helpompi olla toisiaan kohtaan sallivampia ja avoimempia. 

Koen että mun perheessä on aina oltu melko avoimia asioista. Siitä huolimatta mun on joskus vaikea puhua omista asioistani vanhemmilleni tai yhtään kenellekään. Tartten tosi paljon aikaa ja varmuutta siitä että toiset oikeasti haluaa kuulla ja ymmärtää mua ja etten joudu olemaan puolustuskannalla. Tänään tuo läheistapaamisaika antoi mulle sen turvallisen tilan puhua mun läheisten kanssa ihan oikeasti. Olin etukäteen ajatellut että hajoaminen ei haittaa, ja että voin puhua ihan kaikesta. Ja mä oikeastaan teinkin niin. 

Ihmisten elämäntilanteet on tosi erilaisia, ja kaikilla ei varmasti ole niin onnekasta asemaa kuin mulla että perhe on näinkin hyvin tukena. Siitä huolimatta suosittelen tällaisen mahdollisuuden käyttämistä  jos se yhtään mietityttää, siitä oli ainakin mulle tässä vaiheessa ihan huikeen paljon hyötyä. 

Mun perhe oli kiinnostunut ja kyseli muuten myös eri diagnooseilla saatavista hoidoista, ja tuntuihan se karulta kun sieltä kuuli että F64.8-diagnoosilla (muu sukupuoli-identiteetin häiriö) ei todellakaan tällä hetkellä saa mitään hoitoja. Toisaalta mun sydän sulaa kun ajattelen sitä miten mun isä totesi että eihän se diagnoosi mua taidakaan koskettaa, vaan se toinen (F64.0 eli transsukupuolisuus) ja oli huolissaan siitä miten pahalta tuntuu jos sitä diagnoosia ja sen seurauksena hoitoja ei saakaan. En mä osaa selittää miksi tää tuntui niin huikealta, mutta se vaan tuntui. 

Mun on juuri nyt paljon helpompi hengittää kuin moneen kuukauteen. 

Koneeseen kadonnut

Aika vaan kuluu enkä mä millään meinaa saada kirjoitetuksi tänne. Jotenkin mulla on tosi raskas olo koko ajan enkä meinaa jaksaa ajatella. Kirjoittaminen ehkä vaatisi ajattelua. 

Mulle kuuluu tavallaan ihan hyvää. Työharjoittelussa on tosi kivaa, oon nähnyt kavereita, oon käynyt kirkoissa, oon viettänyt aikaa kotona. Oon saanut koulujuttuja tehtyä melkein niin paljon kuin tarttisi. Koti tuntuu edelleen hyvältä, samoin harkkapaikka, Helsinki, opiskelu, ihmissuhteet. Elämä on rakentunut Helsinkiin paljon paremmin kuin koskaan uskalsin haaveilla. Samalla oon kuitenkin ihan loppu. 

Huomaan aina välillä että kaikki vaan on liikaa. Jostain tulee sellainen selittämätön ahdistus joka ei liity seuraavaan päivään tai tekemättömiin tehtäviin, se ei liity säröihin ihmissuhteissa tai pimenevään syksyyn. Se vaan on. Se liittyy prosessiin. 

Tai ehkä se liittyy siihen että kaikesta tästä ahdistuksesta, pelosta ja raskaasta taakasta huolimatta mun prosessi ei edes ole vielä alkanut, se oikea fyysinen sukupuolenkorjausprosessi. Ja mä olen silti sekaisin huolesta ja pelosta siitä että saanko edes diagnoosia. Mä oon ihan kauhean herkillä ja kärttyinen ja mua satuttaa kaikki väärät sanat tosi helposti. 

Välttelen lukemasta sukupuolivähemmistöihin kuuluvien Facebook-ryhmiä. Välttelen lukemasta aiheeseen liittyviä uutisia tai artikkeleita, hyviä ja positiivisiakin. Välttelen näkemästä liikaa prosessissa olevien ihmisten valokuvia. Musta on ihanaa että joku muu on saanut mitä tarvitsee, mutta samalla se sattuu aina vähän. 

Yritän muistaa, että vielä vuosi sitten ajattelin että jos joskus olen niin onnellisessa tilanteessa että olen edes uskaltanut hakeutua prosessiin ja mulla on prosessi mistä puhua, niin varmasti puhun ja kerron ja yritän pysyä positiivisena ja nauttia siitä että saan käydä sitä läpi. Nyt musta kuitenkin tuntuu että mä en jaksa puhua siitä ja mä en jaksaisi enää yhtään pelätä. En mä voi nauttia tästä matkasta ja pitää sitä tapana tutustua itseeni kun mun pitää koko ajan miettiä saanko edes oikeaa diagnoosia tai entä jos mun koko elämältä katoaakin pohja enkä kestä sitä. 

Oon viime aikoina kuunnellut paljon Apulannan biisiä Koneeseen kadonnut. Se tuntuu jotenkin ihan kipeän ja lohdullisen osuvalta. Laitan sanat tämän postauksen loppuun jos joku ei ole kuullut sitä. Myös Juha Tapio on tehnyt siitä kauniin version. Ehkä tämän biisin sanat kuvaa mulle jotenkin tätä koko systeemiä ja sitä miten musta tuntuu nyt, että vaikka mä joskus vielä pääsisinkin eteenpäin, saisin ne korjaushoidot mitä tarvitsisin, tulisin ihan oikeasti omaksi itsekseni myös ulkoisesti ja elämä tuntuisi kokonaiselta, niin silti tämä prosessi jättää muhun aivan varmasti jälkensä. Tuntuu rikkovalta että tuollainen systeemi on se joka päättää siitä mitä mulle tapahtuu, mitä saan ja en saa, ja tuntuu että mut täytyy rikkoa ennen kuin voin saada sen mitä tarvitsen. 

Koneeseen kadonnutta

ei voi takaisin saada

Kulutettu käytetty

ruokkimaan ympyrää

Luotettu ehkä liikaa

siihen että aika korjaa

se minkä vuoksi nähtiin

niin kovin paljon vaivaa

Että hajalle saatiin

Se mikä kauniiksi tarkoitettiin

Kipu kuolee huutamalla

alastomana lattialla

Miten kauan sitä kestää

ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon

siitä kysymys enää tässä kai on

Kun on saavuttu siihen pisteeseen

ettei mikään ole varmaa

Maailman pisimmät tunnit

niiden otteeseen jää kiinni

Niitä kantaa loppuun asti

vaikka itse ei aina huomaa

Millainen on se taivas

jota ei löydetty koskaan

Olen kuullut paljon siitä

osan jopa omasta suustani

Voi niin pitkälle jaksaa

kun itsellensä vakuuttaa

Kipu kuolee huutamalla

alastomana lattialla

Miten kauan sitä kestää

ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon

siitä kysymys enää tässä kai on

Kun on saavuttu siihen pisteeseen

ettei mikään ole varmaa

Joku meistä on onneton

palanut mutta tunnoton

katuva mutta uskoton

enemmän kuin rauhaton

Periaate on ehdoton

perustelu on aukoton

yhtälö ehkä mahdoton

Miten niin muka armoton?

Kipu kuolee huutamalla

alastomana lattialla

Miten kauan sitä kestää

ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon

siitä kysymys enää tässä kai on

Kun on saavuttu siihen pisteeseen

ettei mikään ole varmaa