Parta!

Olipas hassua laittaa otsikkoon huutomerkki, mutta kun tämä koko aihe on sellainen että mua vaan hymyilyttää siitä puhuessani, niin jotenkin otsikonkin piti vastata sitä. Halusin siis ihan vain tulla kertomaan, että mulle on alkanut kasvaa parta, niin ihmeellistä ja outoa kuin se onkin. 

Ensimmäiseksi selvennykseksi haluan siis sanoa, että mä en käytä mitään hormoneja joista parrankasvu voisi aiheutua. Oon iän kaiken nyppinyt yksittäisiä leuan alle kasvaneita tummia ihokarvoja pois, mutta jotenkin viimeisen vuoden aikana oon ollut havaitsevinani että niitä on kasvanut vaan lisää ja lisää. Joululomalla mä sitten luovutin ja totesin että en nypi, ja sitten sainkin parin viikon päästä todeta että mulla on pieni parranalku. 

Tämä mun parta tosin on niin harva ja haituvainen, ettei sitä oikeasti ehkä edes hyvää hyvyyttään voi vielä sanoa parraksi. Toisaalta jos olisin napannut nämä kuvat salamalla, niin partakarvojen määrä olisi näyttänyt ainaskin tuplasti enemmältä näissä kuvissa. Ulkopuoliset on pikkuhiljaa alkaneet huomata että mulla on parta, esim. yksi lapsi töissä huomautti asiasta mulle alkuviikosta, aikuiset ei varmaan vaan kehtaa sanoa. 

Tammikuussa Transtukipisteellä käydessäni kysyin asiasta, ja vaikkei tästä nyt mitään tieteellistä näyttöä tai vastaavaa olekaan, niin kuulemma en ole ensimmäinen jolle näin on käynyt. Transtukipisteellä epäiltiin, että kyse on siitä että oman kehon hormonitoiminta voi jotenkin muuttua jo itsestään. Mä en jotenkin pitäisi sitä lainkaan ihmeenä jos miettii sitä miten voimakas ihmisen mieli osaa muutenkin olla. 

Miltä tämä parrankasvu sitten musta tuntuu? No hauskalta! Onhan se outoa, enkä mä koskaan ajatellut haluavani partaa. Aiemmin pohdin paljon sitä, että onko naamakarvat mulle semmoinen ehdoton deal breaker miksi en ehkä haluaisi aloittaa testoja sitten joskus, mutta nyt kun tässä on käynyt näin ilman että mä olen sitä itse voinut päättää, niin mulla on tosi hyvä olo. Tavallaan sellainen, että mun keho jotenkin edes yrittää olla mun puolella vaikka se onkin muuten monessa suhteessa tosi vääränlainen. Ja se tuntuu hyvältä ja on helpottanut monet kerrat mun oloa huomattavasti. 

Mä pitkään mietin viitsinkö tehdä blogiini tällaista postausta. Jotenkin kaikki omaan kehoon liittyvä, vaikka se olisi jotain positiivistakin, tuntuu tosi henkilökohtaiselta juuri nyt. Tai varmaan tuntuu aina, mutta jotenkin erityisesti juuri nyt kun näiden asioiden ja oman kehoristiriidan kanssa elää niin vahvasti ja ne on läsnä omissa ajatuksissa suunnilleen koko ajan. 

Sitten mä aattelin että tää on kuitenkin iloinen asia ja siksi mä haluan tulla jakamaan sen tänne. Ja toisaalta tämä blogi on vähän kuin mun (julkinen) prosessipäiväkirja, ehkä musta on kivaa sitten vuosien päästä nähdä milloin mitäkin mun elämässä on tapahtunut. 

Oli muuten tosi vaikea saada (julkaisukelpoisia) kuvia tuollaisesta säälittävästä parranalusta joka näyttää lähinnä epäsiistiltä ja hölmöltä. Nämä kaksi joihin päädyin oli ainoat joita kehtasin mitenkään käyttää. Ja nyt kun katson niitä, niin näyttää siltä että mulla ois leuan alla ehkä viis haituvaa, vaikka oikeesti niitä on kyllä paljon enemmän. :D 

Asiakaspalvelua

Mun silmälaseille kävi eilen vähän hassusti kun tiputin ne kylpyhuoneen lattialle. Kyllä ne vielä ihan käyttökelpoiset on, mutta koska niihin kuitenkin tuli pieni (ja mun mielestä häiritsevä) jälki, niin totesin että täytyy käydä viemässä ne liikkeeseen ja korjauttamassa, kun mulla on kuitenkin silmälaseille vakuutus joka kattaa sen korjauksen. Totesin etten kuitenkaan halua olla ilman silmälaseja edes sitä paria viikkoa minkä ne voi korjattavana olla, varsinkin kun näihin tuleviin viikkoihin sisältyy niin koulupäiviä kuin pidempi reissukin. Niinpä ratkaisin asian sillä että marssin toiseen optikkoliikkeeseen jossa sattui olemaan hyvä tarjous ja ostin sieltä varalasit. Tarkoituksena oli siis ostaa ne kaikista halvimmat alle kolmenkympin lasit, mutta toisinhan siinä sitten kävi kun kahdet lasit sai yksien hinnalla ja tarttin aurinkolasitkin ja olin sitten valmis pistämään niihin muutaman kympin enemmänkin. 

Joka tapauksessa halusin tulla kirjoittamaan siitä miten kivaa palvelua sain ja että mulle tuli siitä tosi hyvä mieli. Vaikka silmälasit oli liikkeessä jaoteltu miesten ja naisten laseihin (mille en kyllä näe mitään tarvetta), niin myyjä kuitenkin sanoi että nämä nyt on vaan näitä niin sanottuja miesten ja niin sanottuja naisten laseja ja ehdotti mulle sopivia molemmista. Siitä tuli jotenkin hyvä mieli. Myyjä oli muutenkin kiva ja ammattitaitoinen ja sai heti kiinni siitä mitä mä etsin. 

Usein mua jännittää asiakaspalvelutilanteet (siis sellaiset missä mä olen asiakas), ehkä ihan jo siksi että en oo kamalan sosiaalinen tai en tykkää puhua vieraiden ihmisten kanssa, mutta myös siksi että jos mun tarttee ostaa jotain (niinkun vaikka vaatteita tai hiustenleikkuuta) niin monesti tuotteet ja palvelut on jossakin määrin sukupuolitettuja. Siksi mua jännitti mennä silmälasiliikkeeseenkin, sillä viimeksi kun ostin silmälaseja (jotka muuten oli mun kohdalla ensimmäiset laatuaan), niin se myyjä ohjasi mua koko ajan pois sieltä niin sanotulta miesten puolelta. 

Joka tapauksessa olin positiivisesti yllättynyt tämän päivän asiakaspalvelutilanteesta ja tavasta jolla mut kohdattiin, ja siitä miten kartalla se myyjä jotenkin oli. Tai siis mulle tuli sellainen olo. Kassalla vielä kun annoin sen kortin josta näkee mun vahvuudet, niin tajusin että siinähän on mun vanha nimi, ja kun sanoin että toi nimi on muuten sitten vaihtunut, niin se suhtautui siihenkin kivasti. Ei ihmiset kamalan kummallisesti siis nimen vaihtamiseen muutenkaan ole suhtautuneet tuollaisissa tilanteissa, mutta usein se herättää kuitenkin jotain ihmettelyä ja musta tuntuu ahdistavalta jos joku siinä tilanteessa näkee mun vanhan nimen. Mutta nyt jäi jotenkin superkiva olo. 

Pakko kertoa myös toisesta positiivisesta asiakaspalvelutilanteesta. Tarvitsin uudet farkut, ja mentiin Dressmannille ostamaan niitä. Se on muuten ihan paras housuliike ainaskin mulle, koska ne housut ei ole järjettömän pitkiä ja niistä löytyy paljon kokoja eikä ne ole mitään ihan järkyttävän hintaisiakaan ja sieltä on jotenkin helppoa löytää sitä mitä etsii. Palvelu on myös aina ollut tosi asiallista, eli toisin sanottuna kukaan ei ole koskaan ihmetellyt sitä että mä olen siellä ja se on tuntunut kivalta. 

Mua vaivautti ihan kamalasti kun se myyjä heti tuli juttelemaan mulle ja kyselemään mitä etsin, kun oli jotenkin ujo ja arka olo ja ahdisti. Toivoin että se vaan menis pois. Mutta loppujen lopuksi siitä jäi kuitenkin tos ihyvä mieli, sen suhtautumisesta ja siitä ettei se yhtään näyttänyt ihmettelevän että mä olin siellä kaupassa. Ja sain ihan tosi hyvät farkutkin ostettua. 

Ei kai näissä tilanteissa ole mitään ihmeellistä, näinhän asiakaspalvelutilanteet yleensä ihmisten kohdalla menee. Muhun kuitenkin vaikuttaa nykyään tosi paljon, ehkä liikaakin, se miten mut kohdataan ja minkälaisia oletuksia huomaan että musta tehdään. Näistä kerroista jäi kuitenkin positiivinen olo, ja ehkä mä sen takia halusin jakaa ne myös täällä. 

Nimenmuutoksesta 3kk

Tai oikeastaan nimenmuutoksesta on vähän yli 3kk jo. Tuntuu hassulta, että siitä on vasta niin vähän aikaa, koska musta tuntuu että olisin aina ollut Leimu. Nimeä vaihtaessa olin ensin kovin yllättynyt siitä miten helppoa se käytännössä oli; kunhan marssi maistraattiin ja vaihtoi nimen sekä uusi kaikki kortit ja muut. Loppujen lopuksi olin kuitenkin vielä yllättyneempi siitä miten nopeasti uusi nimi alkoi tuntumaan omalta. 

Olin vaihtanut nimeni Facebookissa jo ennen virallista nimenmuutosta, ja kun virallinen nimi astui voimaan, kirjoitin myös Facebookiin miksi olin vaihtanut nimeä ja että toivoisin että musta käytettäisiin mun uutta nimeä. Lisäksi kerroin pian nimenmuutoksen jälkeen työpaikalla uudesta nimestäni, eli pikkuhiljaa kaikki ihmiset on siitä saaneet tietää. Etenkin työpaikan lapsille nimen kertominen jotenkin vahvisti sen että nimi alkoi tuntumaan omalta ja aloin reagoimaan uuteen nimeen, koska sitä sai kuulla niin paljon. Se oli ihan parasta! Alussa uuden nimen kuuleminen tuntui vähän oudolta, kun pelotti samalla että toisten ihmisten on kamalan vaikeaa ja vaivauttavaa käyttää sitä, ja toisaalta vaikka sen kuuleminen tuntui tosi hyvältä niin se tuntui myös hassulta. 

Mulle itselleni uuden nimen käyttäminen on ollut alun jälkeen luontevaa ja tuntunut vaan tosi hyvältä. En ole katunut nimen vaihtamista vielä ainaskaan kertaakaan, kerran kyllä näin unta että allekirjoitin jonkun paperin vahingossa vanhalla nimellä ja menin ihan paniikkiin että miten sen nyt voi muuttaa. Uusi nimi on tuntunut tosi suurelta osalta mun identiteettiä ja jotenkin merkiltä koko maailmallekin siitä että mä olen mä. Vaikka oon jo tottunut siihen että mulla on uusi nimi, niin silti saatan tulla vaan uskomattoman onnelliseksi kun tajuan miettiä miten ihana nimi mulla on ja miten sopivalta se musta tuntuu. 

Nimenmuutoksen jälkeen huomasin, että uuden nimen opettelu olikin vaikeinta niille kaikista läheisimmille ihmisille, mikä kyllä toisaalta käykin järkeen, koska nehän musta mun nimeä eniten käyttää ja on käyttänyt. Välillä on tuntunut tosi epätoivoiselta ja pahalta kun vanha nimi on pompannut aina jostain esiin, mutta nyt mulla on jo aika rauhallinen olo kun suurin osa ihmisistä suurimmassa osassa tilanteita käyttää musta mun uutta nimeä, ja oikeastaan kaikki mun elämässä olevat ihmiset ainaskin yrittää käyttää sitä parhaansa mukaan. Se tuntuu tärkeältä ja hyvältä. Toisaalta jos joku jotenkin ei "suostu" käyttämään mun oikeaa nimeä, niin tulee sellainen olo että se tahallaan haluaa loukata mua vaikkei sen ihmisen mielestä kyse välttämättä olisikaan siitä, vaan esimerkiksi oman mukavuuden tavoittelusta. 

Tavallaan mä en ajattele että mun vanha nimi ois mikään salaisuus, tai ajattelin varsinkin ennen nimen vaihtoa että enhän mä mun vanhaa nimeä mitenkään häpeä, ei mun tartte sitä salailla tai jättää kertomatta, tai ei se nyt oo niin kamalan paha jos joku sitä kysyy. Aika pian mä kuitenkin aloin ymmärtämään miksi vanhaa nimeä kutsutaan dead nameksi. Mulle uusi nimi edustaa sitä kuka mä olen, ja vanha sitä kuka mä en ole. Vaikka mun vanha nimi on nimenä kiva, niin se ei ole enää mun nimi, ja tuntuu että sellaiset ihmiset jotka sen tietää voisi satuttaa mua sillä tosi pahasti jos tahtoisi. Jotenkin sitä on tosi vaikea selittää, koska eihän se ollut kuin yksi päivä kun mä muutuinkin virallisesti Leimuksi, ja sitä ennen olin tunnettu yli 25 vuotta vanhalla nimelläni ja olin sietänyt sitä ihan hyvin vielä ennen nimen virallista muutostakin. 

Enää mä en kuitenkaan siedä. Joskus oon sanonut, että jos joku kutsuu mua vanhalla nimellä, niin se tuntuu vähän siltä kuin joku löisi mua, ja se oikeastaan onkin aika osuvasti sanottu, koska siltä se oikeasti tuntuu. Se tuntuu väärältä ja se satuttaa, vaikka totta kai mä ymmärrän että vahinkoja sattuu tai kaikki maailman ihmiset ei ees välttämättä tiedä mun uutta nimeä tai sitä että olen vaihtanut nimeä. 

Onneksi nyt tilanne on kuitenkin se että saan olla kiitollinen mun läheisille ja myös ei-niin-läheisille ihmisille siitä että ne oikeasti yrittää ja käyttääkin musta mun oikeaa nimeä. Joka kerta kun mä kuulen sen, niin mulle tulee tosi nähty ja hyvä olo. 

Menneisyyspohdintaa

Ensi kerralla mulla on transpolilla elämänkaarityöskentely, joka käsittääkseni tarkoittaa sitä, että käydään läpi mun elämänkaarta ja huomioidaan toki sen suhteen erityisesti sukupuolikokemukset ja siihen vaikuttaneet tekijät. Mä oon paljon jotenkin stressannut sitä ettei mulla ole mitään selkeää sukupuoliristiriitaa lapsuudesta tai nuoruudestakaan, ja etten mä sitten ole jotenkin tarpeeksi uskottava tai totta tällaisena kuin olen. Viime aikoina oon kuitenkin ajatellut tätä aihepiiriä paljon, ja ajattelin jakaa joitakin ajatuksia siihen liittyen. 

Mut on siis kasvatettu tytöksi, ja mä olen solahtanut siihen lokeroon oikeastaan ilman sen kummempia ristiriitoja. Olen ollut sitä mitä olen, pukenut päälle ne vaatteet joita mulle on ostettu ja leikkinyt vähän kaikenlaista. Oon tykännyt leikkiä nukeilla, dinosauruksilla, legoilla, pelata ulkona kirkkistä ja piilosta. Oon harrastanut balettia ja pianonsoittoa, oon aina piirtänyt ja kirjoittanut paljon. En itse osaa kuitenkaan nähdä että mun leikkimiset tai harrastamiset ois jotenkin kovin sukupuolittuneita, kun ei mun mielestä harrastuksilla, leikeillä tai vaikkapa väreillä ole sukupuolta. Mun lempiväri on muuten aina ollut vihreä, paitsi ala-asteella se oli vähän aikaa sininen kun tapasin yhden tyypin jota katsoin tosi paljon ylöspäin ja sen lempiväri oli sininen. Vaikka ei kai se liity tähän mitenkään, siis mun lempiväri. 

Mulla on mua kolme vuotta nuorempi pikkuveli, enkä mä ihan pienenä muista kadehtineeni sitä että se sai ne ns. poikien jutut. En muista koskaan toivoneeni että oisin vaikka poika. Sen kyllä muistan että olin joskus tosi kateellinen kun mun veli sai mustan juhlapuvun ja mä oisin halunnut samanlaisen enkä saanut. 

Koen että oon aina saanut olla sitä mitä olen. En mä lapsena ole tiennyt että olisi joku muu vaihtoehto kuin olla tyttö tai poika, tai että joku joka on syntynyt tytöksi ja elää tyttönä voisi kokea olevansa jotain muuta. Varhaislapsuudesta mä en kuitenkaan oikein muista sellaista ristiriitaa sukupuoleen liittyen. Toisaalta en myöskään muista että olisin koskaan ollut sellainen tosi tyttömäinen tyttö, halunnut olla mikään prinsessa tai muuta loppujen lopuksi. Toisaalta oon ehkä lapsena näyttänyt aika tyttömäiseltä jos nyt lähdetään määrittelemään, ihan jo sen perusteella että mulla on ollut pitkät hiukset ja tyttömäiset vaatteet ja tytön nimi. (Vaikka, ihan vaan selvennykseksi, mun mielestä asioita ei nyt välttämättä tartte sukupuolittaa, mutta niin se usein tässä maailmassa vain menee että esim. nimillä on suurimmalla osalla joku oletussukupuoli) 

Tykkäsin lapsena leikkiä mun serkkujen kanssa, ja ne nyt sattui kaikki olemaan tyttöjä. Meillä oli aina tosi hyvät leikit jotka saattoi jatkua mummulassa monta päivää ilman että meidän tarvitsi siivota niitä. Joskus me saatiin olla mummulassa kesälomalla ilman vanhempia ihan vaan mummun kanssa, ja se oli totta kai aina kivaa. Ne on ehkä yksiä mun kauneimmista lapsuusmuistoista, mutta toisaalta muistan sellaisen ristiriidan. Muistan kun musta tuntui etten mä osaa olla samanlainen kuin noi muut, ettei mulle käy samanlaiset vaatteet ja etten mä vaan tiedä miten kuuluu olla. Usein unohdin harjata hiukset tai tuntui että käyttäydyin jotenkin epähienosti. 

Alapuolella on kuva noin 2-vuotiaasta Leimusta. :) 

Siinä vaiheessa kun murrosikä on alkanut, mä en myöskään muista kokeneeni mitään suurta ristiriitaa. Totta kai se nyt on varmaan ristiriitaista aikaa ihan jokaiselle nuorelle, mutta ei mua ole siis mitenkään järjettömästi ahdistaneet muutokset mun kehossa. Toisaalta murrosiän myötä mä aloin ensin pukeutumaan pelkkään mustaan ja sen jälkeen ihan kauhean moneen vaatekerrokseen, niin ettei lopulta musta näkynyt enää edes kasvoja kun huivi oli nenään asti. Tähän on tietty voinut vaikuttaa tosi moni muukin asia, mutta muistan monesti ajatelleeni, että mä oon niin erikoinen ettei mua voi verrata kehenkään muuhun. Nämä tämän postauksen kuvat ei oikein anna oikeutta sille mun kaikista erikoisimmalle pukeutumisvaiheelle.

Kerran me pukeuduttiin mun ystävän kanssa pojiksi, aateltiin että se ois hauskaa ja haettiin vaatteet mun isän kaapista. Pistettiin vaan yksi korvisrengas toiseen korvaan ja hiukset kiinni ja pipo päähän. Oltiin 12-vuotiaita ja mulla oli sellanen olo että näytän ihan tosi hyvältä. Muistaakseni lyötiin vielä vetoa että uskalletaanko mennä seuraavana päivänä kouluun sen näköisinä ja mä muistan uskaltaneeni. Sen yhden kerran. Jotenkin mulle on jäänyt sellanen olo että oisin ehkä halunnut pukeutua niin useamminkin. 

Joskus yläasteella mä rupesin ostamaan mun vaatteet itse (tai siis vanhempien rahoilla, mutta valitsemaan ne itse). Muistan, että mun kavereista oli ihanaa ostaa uusia vaatteita, ja että ne jotenkin tiesi mistä ne tykkäsi. Mä olin aluksi ihan hukassa. Muistan että mun paras ystävä on sanonut mulle että oon onnekas kun saan mun vanhemmilta rahaa että voisin ostaa vaatteita, että sille ei enää anneta vaikka se kyllä keksisi ostettavaa, ja että harmi kun mä en keksi mitään mitä voisin ostaa. 

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin H&M:n miesten puolen ja isot hupparit ja neuleet. Ja reisitaskuhousut. Ne tuntui omalta. Kerran sain yhdet äidin vanhat mulle liian isot tuulihousut ja ne tuntui kauhean kivalta päällä kun ne oli niin isot. Kun istui rennosti niin ne näytti superhyvältä (vaikka ne oli oikeesti aika kauheat kulahtaneet valkoiset tuulihousut jotka ei meinanneet ees pysyä mun päällä). Muistan ostaneeni Tarjoustalosta halpoja, pääasiassa vihreitä, miesten t-paitoja, leikkasin aina kaula-aukkoja vähän isommiksi että ne näyttäisi jotenkin enemmän mun tyylisiltä (alapuolella esimerkki tällaisesta leikellystä t-paidasta, hamstrasin myös meille jostain kotiin eksyneet mainosteepaidat aina). 

Muistan että miesten t-paidoissa, tuulihousuissa, isoissa huppareissa ja sen sellaisissa tunsin oloni jotenkin hyväksi. Tuntui itsevarmemmalta ja paremmalta. Mekko päällä tuntui söpöltä, mutta myös pieneltä ja nurkkaan työnnetyltä. Olin tosi ujo nuorempana, ehkä oon vähän vieläkin, ja tuntui että tietyt vaatteet antoi mulle paljon enemmän rohkeutta. Lapsena mulla myös oli pitkät hiukset, mutta ala-asteen loppupuolella ne alkoi asteittain lyhenemään ja lyhenemään. Yläasteella ja lukiossa ne olikin sitten jo tosi lyhyet, ja se tuntui vapauttavalta. Kerran balettitunnilla mulla oli pipo päässä, ja mä treenasin aina löysässä t-paidassa ja mustissa housuissa vaikka ois ollut mitkä kärkitossut muuten jalassa, ja yksi nuorempi tanssija luuli mua pojaksi. Se tuntui musta tosi hyvältä sillon. 

Mulla ei todellakaan ole loppujen lopuksi edes kovin kauaa ollut sanoja kertomaan siitä kuka tai mitä mä olen. Samalla musta kuitenkin tuntuu, että kun vihdoin sain määrittelevän termin kuvaamaan sitä mitä mä olen, niin kaikki vaan loksahti paikalleen. Musta tuntuu että mä olen aina ollut minä, olen aina ollut tätä. Mua on kasvatettu ja kohdeltu tyttönä, mutta samalla musta nykyään tuntuu oudolta jos joku vihjaa mun menneisyyteen vaikka niin että "silloin kun olit tyttö." Se jotenkin ei vaan sovi. 

Vähän aikaa sitten keskustelin yhden ihmisen kanssa ja se kysyi multa tosi herättävän kysymyksen. Mä en tosin enää muista sitä ihan sanasta sanaan, mutta jotenkin sen ydinajatus oli että millon musta on viimeksi tuntunut siltä että mä näytän itseltäni. Ja mun vastaus siihen oli että ei koskaan. Musta ei koskaan ole tuntunut siltä että kun ihmiset katsoo mua, niin se mitä ne näkee vastaisi sitä kuka mä olen. Se mun mielestä kertoi jo aika paljon. Tietenkään en oo ennen tiennyt sille syytä, ja ehkä syyksi on voinut ajatella vaikka muuten vaan huonon itsetunnon tai minkä vaan ristiriidan omasta kehosta. Mulle se kuitenkin avasi jotenkin tosi selkeästi sitä että musta on jo aika kauan tuntunut tältä. On tosi helpottavaa saada vihdoin sanat sille miltä tuntuu. Vähän kun alkaisi elämään ja hengittämään uudestaan. 

Oon paljon myös pohtinut sitä että muokkautuuko mun kokemus vielä johonkin. Välillä mulla on maskuliinisempi olo, tai sanotaanko että koko ajan enemmän. Ei se sieltä oikein takaisin päin enää se olo tule. En mä kuitenkaan koe olevani mies, mutta oisin silti paljon mieluummin mies kuin nainen jos pitäisi valita. Jotenkin mun omaa kokemusta on auttanut kuitenkin määrittelemään se että mä olen muunsukupuolinen ja transsukupuolinen. 

Kuvakuulumisia

Ajattelin tulla kertoilemaan vähän viime päivien kuulumisia. Oon ollut hieman kipeänä, tai jouduin keskiviikkona lähtemään töistä kesken kaiken kun nousi lämpöä. Torstai-iltana alkoi tosi kamala hammaskipu kun söin, ja jouduin perjantaina varaamaan päivystysajan hammaslääkäriin. Mä pelkään hammaslääkäriä ihan hulluna, ja sen takia en ollut käynyt hammaslääkärissä ihan luvattoman pitkään aikaan vaan aina vaan lykännyt ja lykännyt sitä. Nyt oli kuitenkin pakko, ja mua hirvitti tosi paljon. Nyt jälkikäteen ajateltuna kuumeilu ja epämääräinen olo on vaikka voinut johtua tuosta hampaastakin, siitä nimittäin löytyi todella iso reikä. 

Mulle sattui aivan mahtavat työntekijät jotka osasi rauhoitella ja lohdutella mua kun itkin siinä hoitotuolissa ja antoivat mulle juuri sen verran aikaa kuin tarvitsin kun pelotti. En joutunut tällä kertaa edes turvautumaan mihinkään rauhoittavaan lääkitykseen. Operaatio saatiin hoidettua, ja loppujen lopuksi se ei ollutkaan niin kamalaa kuin pelkäsin. Oli tosi voittajafiilis! Mä pelkään oletusarvoisesti melkein kaikkia lääkäreitä, lääkärissä käyminen on tosi kaukana mun omalta mukavuusalueelta, oli kyseessä mikä lääkärikäynti tahansa. On helpottavaa huomata, ihan jo prosessin kannalta, että mä pystyn voittamaan myös tämän pelon. 

Hammaslääkärikäynnin jälkeen oli tosi voimaantunut olo siitä että mä pystyin siihen! Lisäksi oli toki ihan parasta ettei hampaaseen sattunut enää. Syömistä piti tosin odotella vielä pari tuntia kun puoli naamaa oli ihan puutunut. Kävin vähän kiertämässä kukkakauppoja ja löysin vihdoin menninkäisenlehti-nimisen kasvin jollaista oon halunnut jo tosi pitkään. En vaan koskaan vielä ole nähnyt sellaista livenä missään. Peikonlehdet on nyt kovassa huudossa, ja tämä on vähän niinkuin sen pikkusisarus. Hurjan kaunis kasvi mun mielestä, ja oon superonnellinen kun mulla nyt on sellainen. Jos jollekin ei ole vielä käynyt selväksi, niin mä tykkään kasveista tosi paljon. Viime viikolla meille kotiutui nettikirppisten kautta kumiviikuna sekä pienen pieni rönsyliljavauva. Keväämmällä haluaisin myös löytää jostakin erilaisten juorujen pistokkaita, minkä lisäksi laitan parvekkeelle myös hyötykasveja kasvamaan. Ei siis sinällään liity tämän blogin aiheisiin mitenkään, mutta toisaalta tämä blogi kertoo musta, ja kasvit on semmonen asia mistä saan valtavasti voimia myös. 

Illalla fiilistelin uutta kasvia, katsoin telkkaria ja neuloin lahjasukkia mun hyvälle ystävälle. Oli aivan ihanaa vaan olla. Mun puolisokin on reissussa, joten tämä viikonloppu on ihan vain mun omaa aikaa. Se tuntuu tosi tarpeelliselta nyt. Ainiin, tein mä yhden koulutehtävänkin. 

Kävin hetki sitten kiertämässä kirpputoria ja löysin hauskan pilkullisen paidan. Hetken mietin voinko mä ostaa noin höpsön vaatteen, mutta ehkä se oli juuri sopivasti hassu mulle. Tulin siitä hyvälle mielelle. Myöhemmin tänään aion käydä elokuvissa katsomassa sellaisen leffan kuin Call Me by Your Name. Oon kuullut siitä hyvää, ja jotenkin odotan paljon sitä että pääsen elokuviin ihan yksinäni. En muista että olisin koskaan käynyt leffateatterissa yksin. Vähän harmi on se että mun kotikaupungissa tuo leffa ei mene vielä Finnkinossa (tällaisina hetkinä toivoisin esim. Helsingin leffatarjontaa), vaan semmoisessa vanhassa elokuvateatterissa. Tunnelmaa tuosta vanhasta teatterista ei puutu, mutta pehmoiset ihanat leffateatteripenkit sieltä kyllä uupuu. 

Kaiken kaikkiaan on nyt jotenkin tosi hyvä fiilis siitä että oon saanut rauhassa olla yksin, oon voinut ihan vaan olla ja keskittyä itseeni ja itseni kanssa vietettyyn laatuaikaan. En edes tajunnut miten paljon sitä olin tarvinnut. Vaikka tietenkään sairastaminen tai hammaslääkärissä käynti ei ole mitään herkkua nekään, niin ehkä nekin silti nyt osui mahdollisimman oikeaan saumaan. 

Vaikeita päiviä

Tämä viikko on ollut jotenkin tosi hankala. En tiedä johtuuko se siitä että mulla on ollut koulupäiviä loppuviikosta ja olen niiden aikana ehtinyt ajattelemaan enemmän kuin silloin kun olen töissä, vai herättikö maanantain polikäynti kuitenkin enemmän ajatuksia ja tunteita kuin itse tiedostin. En halua että tästä tulee mitään supervalituspostausta, mutta jotenkin ajattelin että kun tämä viikko on ollut niin hankala, niin pystyisin samalla sen kautta helposti kertomaan miten sukupuoliristiriita mun elämään käytännössä vaikuttaa. 

Mä en oikeastaan edes muista alkuviikkoa enää, tai siis maanantainhan mä olin vielä reissussa ja sen takia vapaapäivällä. Tiistaina tein yhden työpäivän josta en muista mitään ihmeellistä ja keskiviikkona mulla alkoi koulupäivät loppuviikoksi. Tykkään yleensä tosi paljon olla koulussa kun siellä saa viettää aikaa kavereiden kanssa, kuunnella yleensä melko kiinnostavaa opetusta ja syödä hyvää ruokaa rauhassa ruokalassa. Siellä on taukoja parin tunnin välein ja tauoillakin ehtii juttelemaan hyvin ja oikeasti viettämään aikaa. Jos ei jaksa keskittyä, niin siitä on vastuussa vain itselleen, joten koko aikaa ei ole pakko keskittyä ihan täysillä. 

Nyt koulupäivät oli kuitenkin jotenkin vaikeita. Keskiviikkona meidän päivä alkoi lääkehoidolla. Muistan olleeni tosi väsynyt jo tiistaina ja taisin olla edelleen keskiviikkonakin, keskittyminen oli vaikeaa. Mulla oli pitkä neljän tunnin tauko kun olen saanut vapautuksen enkuntunneista ja tein lääkelaskuja ja muita tehtäviä sillä aikaa. Keskiviikko oli katkonainen ja rikkinäinen päivä, eikä siihen liittynyt mitään ihmeellistä. Oma sukupuoliristiriita tulee ehkä eniten esille vaikka siinä että mulle sopivia vessoja on koko kampuksella tasan kaksi ja kun hanketyöryhmään haetaan naisia niin mä en voi ilmottautua siihen, mutta vaikka siihen haettais miehiä niin en vois sillonkaan, ja jään tällasissa tilanteissa pohtimaan että hmm. 

Torstai oli tosi raskas päivä. Aamulla meillä oli opetuksen aiheena moninaisuus, ja olin odottanut niitä tunteja kovasti, koska no... totta kai tämä on aiheena sellainen joka kiinnostaa ja joka mua koskettaa. Kurssin nimi on Moninaisuus ja monikulttuurisuus sosiaalialalla, ja nyt oli tosiaan käsittelyssä nimenomaan se moninaisuus. Mulle tuli kuitenkin lähinnä ahdistunut olo näillä tunneilla, ja se jäi harmittamaan tosi kovasti. Ei tullut sellainen olo että vähemmistöjä olisi ymmärretty tai yritetty kuulla, vaan ennemminkin sellainen olo että parempi kun olen vaan hiljaa. 

Iltapäivällä meillä oli draamaa, ja se on jo tosi kaukana mun mukavuusalueelta muutenkin. Odotin tunteja vähän kauhulla, ja jälkikäteen pystyin toteamaan etten turhaan. Mä en oo koskaan pitänyt esiintymisestä tai esilläolosta, ja nyt tuntuu että se on entistä vaikeampaa kun itsestäkin tuntuu että oma keho on niin väärä. Draamatunteja varten siirryttiin eri kampukselle, ja siellä on vain yksi sukupuolineutraali (inva)vessa. Tunneilla oli juuri sellaista heittäytymistä mitä mä en olisi toivonut. Mun asenteessakin tosin varmaan oli toivomisen varaa, mutta monet harjoitukset tuntui myös niin kehollisilta että ahdisti ihan tosi paljon ja tuntui että niiden tuntien aikana mun olo vaan paheni ja paheni ja oma keho jotenkin vääristyi vääristymistään ja tuntui hirveältä. Lisäksi ainoalla tauolla se vessa jossa olisin voinut käydä oli varattuna koko tauon, ja koska mun oli pakko kuitenkin päästä vessaan niin jouduin käyttämään sukupuolitettua vessaa. Se ahdisti, varsinkin kun sitten piti vielä palata takaisin sinne pelkäämilleni draamatunneille. Olin kuitenkin rohkea ja viimeisessä harjoituksessa joka sisälsi paljon esiintymistä uskalsin sanoa ryhmälleni että mä en pysty tähän. Ja se oli ihan okei. Mulla oli kuitenkin tosi ahdistunut olo kun lähdin koulusta. 

Torstaina koulun jälkeen mä kuitenkin suunnistin yliopistolle ja osallistuin erään opiskelijan graduun haastattelun muodossa, hän haastatteli muunsukupuolisia henkilöitä näiden elämästä. Haastattelusta jäi tosi positiivinen, kuultu ja hyvä olo. Lisäksi mä uskon että myös ihan jo polikäyntien kannalta on hyvä mitä useammin olen puhunut vieraammallekin ihmiselle omista kokemuksistani itseeni ja sukupuolikokemukseeni liittyen. Jäi hyvä mieli haastattelusta! 

Perjantaina meillä oli taas lääkehoitoa. Vaikkei se ole mun mielestä maailman kiinnostavin aihe (heh, todellakaan, mä en oikein vaan meinaa ymmärtää sitä) niin ainaskin se on niin kaukana mun todellisuudesta että sitä on helppo kuunnella. Iltapäivällä meillä oli musiikkia ja ajattelin että no se on varmaan ainaskin kivempaa kuin draama ja että siinä mä olen sentään ihan ok. Aluksi musiikki vaikutti tosi kivalta, korostettiin sitä ettei kenenkään ole pakko esiintyä ja mä huokasin helpotuksesta. Sitten me kuitenkin tehtiin yhteisiä harjoituksia joissa opettaja osoitti vuorotellen oppilaita ja piti tehdä jotain, ja se on mun mielestä pahinta mahdollista esiintymistä, semmonen että joutuu yllättäen tekemään jotain eikä ehdi ajatella. Olin kuitenkin jo ehtinyt valmistautumaan että okei, mä pystyn tähän, tää toistaa tätä samaa kaavaa, nyt mä tiedän mitä teen. Sitten kun mua sattumanvaraisesti osoitettiin ja olisi pitänyt tehdä jotain, niin mä sainkin erilaisen tehtävän kuin muut, mun ois pitänyt puhua paljon ja menin aivan lukkoon. Musta tuntui kamalalta kun ihmiset katsoi mua, juuri olin vähän aikaisemmin nähnyt kuvajaiseni ikkunasta ja ahdistunut siitä miltä näytän, ja en pystynyt tekemään mitään. Alkoi humista korvissa ja tuntui että muutun punaiseksi ja että kohta täytyy lähteä luokasta ulos, mutta onneksi sitten joku sieltä luokasta pelasti mut ja alkoi puhumaan. 

Lopun iltapäivää ahdistuin ja pelkäsin että samanlainen tilanne tulee uudestaan eteen. Toivoin ettei kukaan näkisi mua, en halunnut istua kenenkään miehen vieressä kun tuntui että näytän niin tytöltä niihin verrattuna. En jotenkin aina pysty pääsemään yli siitä tunteesta että mä näytän vaan niin väärältä jos ympärillä on paljon muita ihmisiä jotka näkee mut. 

Kuulostan tosi negatiiviselta, mutta haluan kertoa myös hyviä asioita joita noina päivinä tapahtui, sukupuoleen liittyen tai ei. Alapuolella esimerkiksi on kuva musta eilen. Päivän teemaväri taisi ehkä olla vihreä, ja mulla oli pitkästä aikaa sellainen olo että näytän edes vähän itseltäni, siltä mitä oikeasti olen. 

Koulupäivissä oli paljon hyvääkin. Kävin kivoja keskusteluita ihmisten kanssa, esimerkiksi perjantaina kun oli bussilakko niin sain kyydin kouluun yhdeltä luokkakaverilta ja kerroin koko autolliselle luokkakavereita että mulla on tämä prosessi kesken, vähän sivulauseessa kun sivuttiin koko aihetta muutenkin, eikä kukaan reagoinut mitenkään ja se oli kivaa! Tai sekin on kivaa että olen taas saanut viettää aikaa mun kavereiden kanssa koulussa. Keskiviikkona oli tosi hyvää ruokaa. Eilen sain tehtyä koulujuttuja vähän eteenpäin. Sain tänä viikonloppuna kaksi ihanaa kasvia (mä rakastan viherkasveja). Tänään me käveltiin kauppaan ja aurinko paistoi ihanasti. 

Pitäisi aina osata muistaa että elämässä on myös paljon hyvää. Pitäisi keskittyä niihin hyviin juttuihin sillon kun kaikki meinaa ahdistaa. En myöskään halua kuulostaa siltä että mä valitan kaikesta pienestä tai että haluaisin että kaikki vaikkapa harkitsisi mun seurassa mitä puhuu jos ei oikeasti sitten ajattele tämmösiä asioita yhtään. En oleta että maailma muuttuu välttämättä edes mun elinaikana erityisen täydelliseksi mitä tulee myös muunsukupuolisten ihmisten huomioimiseen. Silti mä jotenkin haluan antaa itselleni myös oikeuden siihen pahaan oloon, sen tunnistamiseen mikä musta tuntuu pahalta.