28 vuotta

Täytin tänään 28 vuotta.
Ei kyllä tunnu oikein kovin erityiseltä.

Mun on ollut viime päivinä tosi vaikea olla, luulen että se johtuu matalista testotasoista. Kaikki ärsyttää (etenkin jos on nälkä), olen ollut ahdistunut ja väsynyt, on ollut vaikea iloita mistään. Syntymäpäivä sattui jotenkin tosi huonoon väliin, kun torstaina on taas seuraava piikkiaika, edellisestä kerrasta on nyt 12 viikkoa. Ja sen kyllä huomaa.

Sen sijaan että pysähtyisin liikaa tähän päivään, haluan ajatella kulunutta vuotta tai kuluneita vuosia. Ja niitä oonkin kyllä tänään taas miettinyt.

Vuosi sitten mun fiilis oli aika hyvä. Olin ollut syntymäpäivänäni noin kolme viikkoa testoilla, ja muistan että kaksi vuotta sitten pohdin että jos mulla seuraavana syntymäpäivänäni on diagnoosi ja oon testoilla, niin oon kyllä onnellinen. Ja mulla oli diagnoosi ja olin juuri aloittanut testot.

En kuitenkaan koskaan pysähtynyt miettimään mikä kaikki tähän tämän vuoden syntymäpäivään mennessä olisi eri tavalla. Nyt syntymäpäivän lähestyessä kyllä toivoin että mulla olisi uusi henkilötunnus ja mun sukupuoli olisi juridisesti mies, mutta en muista esimerkiksi vuosi sitten ajatelleeni sitä sen enempää. Toinen asia, mitä en ehkä jotenkin vaan osannut ajatella, oli kaikki testomuutokset ja se miltä tänä vuonna näyttäisin, vaikka totta kai on aika itsestäänselvää, että reilun vuoden testoillaolon jälkeen muutokset olisi jo aika huomattavia, ääni olisi erilainen ja näyttäisinkin vähän erilaiselta.

Ja niin, näytänhän mä erilaiselta. Paremmalta kuin koskaan, enemmän itseltäni kuin koskaan. On parempi olla omassa kehossa kuin ikinä ennen.

Tältä näytän 28-vuotias minä. 

Mulla on ollut tapana ottaa itsestäni ns. syntymäpäiväkuva jo muutaman vuoden ajan. Kuvilla ei ole mitään varsinaista yhdistävää teemaa (paitsi minä, heh), vaan tarkoituksena on ollut ihan vaan ottaa kuva minusta sellaisena kuin sinä päivänä olen. Lisäsin tähän alapuolelle sarjan neljästä viimeisimmästä kuvasta. Oon ikääntynyt 25-vuotiaasta 28-vuotiaaksi, vuodet on kuluneet vuodesta 2017 vuoteen 2020. Niin valtavasti on kuitenkin muuttunut, että en voi oikein kertoakaan. Vaikka olen sama minä, tavallaan, on kuitenkin elämä ja minuus jollain tavalla täysin uusi.

Itse kehitetyt pukeutumissäännöt ja kehoahdistus

Joka ikinen kesä mua ahdistaa, koska on niin kuuma. En ole koskaan erityisesti pitänyt kesästä, koska mä palan herkästi auringossa ja mulla on hirveän tukala olo. En ole koskaan pystynyt käyttämään lyhythihaisia paitoja tai lyhytlahkeisia housuja, koska mua on ahdistanut liikaa. Hellesäät on olleet mulle siis varsin vaikeita oikeastaan niin kauan kuin muistan.

Pari päivää sitten vaihdoin yöpaidan housut shortseihin. Ostin viime kesänä kahdet yökkärishortsit, koska tuli kivannäköiset vastaan, ja koska halusin helpottaa omaa oloani ja parantaa uneni laatua. Mä en oo koskaan aikaisemmin kyennyt nukkumaan shortseissa, vaan mulla on aina pitkälahkeiset housut nukkuessa jalassa. T-paitoja käytän kyllä yöpaitoina, mutta kaikista eniten tykkään nukkua paidoissa joissa on pitkät hihatkin.

Silloin pari päivää sitten lisäsin tämän kuvan mun instastooriin todeten, että täytyy kyllä olla oikeasti kesä kun mäkin vaihdan yökkärihousut shortsimallisiin. Siitä kirposikin varsin pitkä yksinpuhelu ja pohdinta liittyen vaatteisiin ja rajoitteisiin, joita mulla on etenkin nuorempana pukeutumiseen liittyen ollut. Ajattelin, että jakaisin myös täällä blogin puolella noita ajatuksia, koska ne oli musta mielenkiintoisia.

Kuten sanottua, mä en oo koskaan tykännyt lyhythihaisista paidoista tai lyhytlahkeisista housuista. T-paitoja siis oon käyttänyt kyllä, mutta vain sellaisia joissa on ollut "riittävän pitkät" hihat, eli mielellään sellaiset jotka yltää vähintään kyynärpäähän. Shortseja en yksinkertaisesti ole käyttänyt, jotain caprihousuja kyllä, mutta epämukavalta on tuntunut sekin.

En ollut koskaan ennen prosessia pohtinut, mistä mun pukeutumisahdistus johtuu, mutta pukeutuminen on ollut mulle aina vaikeaa, ja mulla on lapsesta saakka ollut hirveästi pukeutumissääntöjä. Sen lisäksi, että lyhytlahkeiset ja -hihaiset sekä muut "paljastavat" vaatteet on olleet ehdoton ei, en oo myöskään kyennyt käyttämään mitä tahansa muita vaatteita, vaan mun on jotenkin täytynyt varmistua että se vaate on hyvä, että kaikki jotenkin "sopii". Lainausmerkeissä sopii siksi, että mua ei varsinaisesti ole kiinnostanut että vaatteet sopisi värien tai joidenkin yleisten pukeutumissääntöjen mukaan yhteen, vaan se sopiminen on ollut enemmän sitä, että katson että jokainen kohta kehosta peittyy tarpeeksi, yleensä mielellään monen vaatekerroksen alle.

Muistan, että kun oon ollut noin 11-12-vuotias niin mun äiti on houkutellut mut kanssaan uimarannalle. Mulla ei ole ollut aikomustakaan mennä uimaan, mutta oon kuitenkin lähtenyt mukaan viettämään aikaa. Äiti on maannut bikinit päällä ottamassa aurinkoa, ja mä oon istunut pitkälahkeisissa housuissa, pitkähihaisessa paidassa + sukissa, hattu päässä jne. varjossa ja lisäksi mulla on ollut vielä sateenvarjokin jonka oon pitänyt suojanani. Vaikka oon ollut herkkä palamaan auringossa, niin en mä nyt ihan tuon kaltaista suojaa ole koskaan kuitenkaan kaivannut, vaan hyvä aurinkorasva on riittänyt kun oon pienenä halunnut mennä vaikka uimaan.

Teini-ikäisenä aloin ostamaan itse vaatteitani ja päättämään tietenkin muutenkin yhä enemmän mitä pukisin päälleni. Oon pukeutunut ihan hirveästi erilaisiin kerroksiin. Mulla oli yleensä aina paidan alla pitkä toppi, sitten se itse paita (yleensä pitkähihainen t-paita), sen päällä huppari tai neule tai joskus lyhythihainen mekko ja jalassa usein pussihousut tai haaremihousut, käytin myös vakosamettihousuja mutta en farkkuja. Lisäksi pidin usein housujen päällä hametta ja mulla oli melkein aina vielä lisänä säärystimet. Housujen alla oli usein sukkahousut/legginssit, vaikka ei olisi ollut edes hirveän kylmä. Ehdottomasti tärkein jokapäiväinen tuntomerkki mun pukeutumisessa oli kaulahuivi tai kaksi. Pidin kaulahuivia aina kaulassa ja myös kasvojeni edessä niin, että se peitti vähintään suun, usein nenänkin ja musta näkyi vain silmät.

Mä oon aina piiloutunut vaatteideni alle. Nuorempana pukeuduin myös miesten vaatteisiin, esim. mun housut ja hupparit oli usein miesten puolelta ja pidin myös miesten t-paidoista (ja niissä on riittävän pitkät hihatkin). Mutta kun nyt muutama vuosi sitten vihdoin aloin ostamaan taas miesten vaatteita, niin mun kerrospukeutuminen väheni huomattavasti. Pidän kyllä edelleen kovasti kaulahuiveista ja kerrospukeutumisesta, mutta nykyisin mulle kerrospukeutumista on esim. t-paita + sen päällä auki oleva huppari tai kauluspaita. Vaikka laittaisin kaulaani huivin, voin ottaa sen pois jos mulle tulee vaikka kuuma. Nuorena musta tuntui, että mä en yksinkertaisesti voi, ja laitoin huivin kaulaan ihan kaikkialle kaiken maailman juhlia myöten.

Mun olo siis helpottui huomattavasti kun aloin pukeutumaan niin kuin halusinkin, eli miesten vaatteisiin. Sain myös vihdoin nimen mun järkyttävälle kehoahdistukselle; se oli dysforiaa. Mä en ole tietenkään lapsena tai nuorena tiennyt mitä on kehodysforia (tai edes mitä on transsukupuolisuus), mutta se tunne juuri esim. pukeutumiseen liittyen on ollut tosi samankaltaista kuin dysforia. Sitä on yrittänyt hallita kaikin eri keinoin ja on yrittänyt päästä piiloon kun ei ole oikein ollut muutakaan vaihtoehtoa. Samalla ei ole ollut mitään mikä selittäisi sitä pahaa oloa ja tarvetta piiloutua, eikä sellaista syytä ole oikeastaan edes ymmärtänyt etsiä, vaan enemmänkin on jotenkin elänyt sellaisessa luulossa, että kaikista varmaan tuntuu tältä.

Viime kesänä ostin mun ensimmäiset shortsit, no, varmaan ikinä. Toki mulla on joskus lapsena ollut shortseja, mutta en ole kyllä koskaan ostanut yksiäkään itse. Niiden käyttäminen tekikin kesästä vähän siedettävämpää, ja samoin teki sekin, että pystyin laittamaan päälle ihan vaan t-paidan ja tajusin myös, miten kivoja ohuesta ja liehuvasta materiaalista tehtyjä lyhythihaisia kauluspaitoja on olemassa. Binderi toki tekee kesästä varsin tukalan silti, mutta se helpotti jo paljon.

Jossain vaiheessa kulunutta kevättä löysin mun alennusmyynnistä ostaman hihattoman paidan. Olin ostanut sen, koska se oli halpa ja kiva, ja ajattelin, että ehkä mä joskus elämässäni vielä oon tarpeeks rohkea käyttämään tätä. Tai en mä usko että kyse on rohkeudesta, ehkä taustalla oli enemmän ajatus siitä, että ehkä mulla vielä joskus on niin hyvä olla että voin käyttää tätä paitaa. Ja jos en, niin se toimii varmasti aluspaitana. Nyt keväällä muistin, että mulla ylipäätään on tuo paita, ja käytin sitä välillä kotona hupparin alla ja totesin, että se on aika kiva ja ostin pari uutta hihatonta paitaa samaan käyttötarkoitukseen.

Pari päivää sitten oli tosi lämmin, ja mä lähdin tuossa hihattomassa paidassani ulos! Ihan lyhyelle kävelylle vain Samuelia vastaan, mutta kuitenkin. Ja tuntuipa muuten hyvältä! Ei ollut yhtään niin tukala olo kuin aiemmin, kun olin käynyt ulkona hihallisessa paidassa, ja mun olo oli niin vapaa ja hyvä, vaikka vähän pelottikin että mitä jos joku ajattelee jotakin ja miltähän mahdan näyttää. Fiilis joka päällimmäisenä kuitenkin jäi mieleen, oli se ihana vapaus ja uskallus. Ja tuulenvire iholla.

En oikeasti ole käyttänyt hihatonta paitaa missään sitten sen jälkeen kun oon ollut ehkä 10-11-vuotias korkeintaan. Tai toki oon käynyt uimassa koulun kanssa ja joskus rannallakin, mutta se on ollut aikalailla sitten suoraan veteen, ylös vedestä, pyyhkeen sisään ja äkkiä lisää vaatetta päälle. En oo pystynyt kuvittelemaankaan, että olisin yhtään vähemmissä vaatteissa julkisesti missään ikinä, enkä oo edes yrittänyt pakottaa itseäni siihen, koska tiedän etten pysty ollenkaan toimimaan jos mulla on paha olla siitä mitä mulla on päällä, ei siinä ole vaan mitään järkeä.

Mun kehoahdistus on sisältynyt myös niihin hetkiin kun olen yksin. Mun dysforia ei poistu mihinkään vaikka olisin yksin kotona ja tietäisin, ettei sinne ole tulossa ketään muita. Ahdistus pysyy silti, enkä mä ole aiemmin kyennyt tekemään mitään esimerkiksi hihaton paita päällä, kun on tuntunut että se vaan paljastaa liikaa. Jos olen yrittänyt nukkua shortseissa, niin olen heräillyt pitkin yötä siihen ahdistukseen ja hikoillut sitten tiiviisti päällä olevan peiton alla kun on pitänyt jotenkin päästä piiloon.

Nykyäänkin mä kärsin kyllä dysforiasta, mutta testot on kuitenkin tehneet sen, että kokonaisuudessaan mun keho tuntuu oikealta eikä aiheuta mulle dysforiaa, ja siinä on vain tiettyjä kohtia jotka sitä dysforiaa aiheuttaa. Nautin kesistä joka vuosi aina vähän enemmän, vaikka rakastan kyllä eniten silti sellaisia viileitä ja koleita vuodenaikoja kun voi käpertyä huppariin ja villasukkiin, ja nyt on erityisen ihanaa tietää, että tämä on mun viimeinen kesä binderin kanssa! Ensi kesänä olen vielä niin paljon vapaampi! 

Siis oikeesti miettikää; ensi kesänä mä voin mennä uimaan julkisella uimarannalla!

Menetetty nuoruus

Olin aiemmin tällä viikolla opiskelupaikkakunnallani muutaman päivän. Torstaina käytiin katsomassa penkkareita, ja tänään YouTube suositteli mulle eilisiä vanhojentanssivideoita. Mulla ei koskaan ollut vanhojentansseja tai penkkareita, koska olin lukion toisen vuoden vaihto-oppilaana Englannissa ja sen jälkeen lopetin lukion kesken. En kadu sitä, mulla on monia elämänkokemuksia ja ammatti, pian itse asiassa toinenkin, ja olen pärjännyt oikein hyvin ilman lukiota. Jotakin haikeutta tuollaiset monelle nuorelle merkitykselliset tapahtumat mussa kuitenkin herättää, ja tänään jäin pohtimaan miksi.

Ylläolevassa kuvassa olen yhdeksännellä luokalla. Olin edellisenä kesänä päässyt ripille, kävin isoskoulutuksessa kirkolla, rakastin kirjoittamista, korotin arvosanoja, mietin mihin lukioon hakisin kevään yhteishaussa, harrastin balettia ja pianonsoittoa, tein taideprojekteja parhaan ystäväni kanssa, ja jossakin määrin olin hyvin tavallinen 15-vuotias. Itsehän en tietenkään kokenut olevani tavallinen, vaan koin ettei kukaan oikein ymmärrä mua, purin tunteitani erilaisten luovien menetelmien avulla ja mietin, miksi en koskaan oikein tunne kuuluvani mihinkään. Ehkä aika moni 15-vuotias tuntee samoin.

Seuraavana syksynä aloitin lukion, pääsin sinne minne olin ensimmäisenä hakenutkin, olin nostanut arvosanoja juuri sen verran kuin opon kanssa oltiin koulussa sovittu. Halusin olla hyvä kaikessa, ja lukio tuntui siltä, että kaiken sai aloittaa puhtaalta pöydältä. Kukaan ei tiennyt että olin surkea vieraissa kielissä tai että olin tosi ujo ja pelkäsin kuollakseni draamatunteja, vaikka olinkin hakenut (ja päässyt) esittävän taiteen linjalle.

Mulla on oikeastaan ollut niin kauan kuin muistan sellainen olo, että mä en oikein kuulu mihinkään. Suurin osa mun ystävistä on aina ollut tyttöjä, ja muistan monta kertaa miettineeni, että jos joku katsoo mua ja mun kavereita ulkopuolelta, niin ne varmaan näkee etten mä oikein sovi siihen porukkaan. Että olen jotenkin poikkeavalla tavalla erilainen, vaikken ihan itsekään tiennyt miten. Kyse ei ollut siitä, etteikö mun ystävätkin olisi pukeutuneet varsin erikoisesti ja huomiotaherättävästi, tai ettenkö muuten olisi saanut ystävieni seurassa olla juuri sitä mitä olen (jos teistä joku lukee tätä, niin kiitos kun sain!), mutta musta tuntui että mä en vaan sopinut mihinkään, ja pohdin usein sitä miten selkeästi kaikista porukoista varmasti erotun.

Mä oon myös aina kokenut, että mun täytyy suorittaa, jotta olisin hyvä ja uskottava. Olen ollut jo nuorena varma siitä, ettei mua voida ottaa tosissaan sen perusteella miltä näytän, joten mulla yksinkertaisesti täytyy olla mustaa valkoisella suorituksistani ja osaamisestani jos meinaan päästä haluamaani opiskelupaikkaan tai joskus aikuisena saada töitä. Olen tehnyt aina liikaa, myös oman hyvinvointini kustannuksella. Lukiossa mun suurin tavoite oli kirjoittaa äidinkielestä L, muita tavoitteita mulla ei oikein ollutkaan. Sellaiset asiat kuin tämänkin tekstin alussa mainitsemani vanhojentanssit tai penkkarit ei tuntuneet millään tavalla tärkeiltä, vaan enemmänkin nololta turhuudelta johon mä en ainakaan osallistuisi.

Nyt kun klikkasin YouTubesta jonkun tämänvuotisen vanhojentanssivideon auki, huomasin yhtäkkiä herkistyväni. Herkistytti ne mua kymmenen vuotta nuoremmat ihmiset jotka hölmöili hienoissa vaatteissa, nauroi ja piti hauskaa, vaihtoi hymyjä keskenään ja oli jotenkin niin nuoria ja täynnä elämää. Kyllä mä tiedän, että siellä taustalla on monenlaisia tarinoita jotka juhlapäiväksi ehkä peitetään ja piilotetaan, mutta silti rintakehään ilmestyi outo paino ja mieli muuttui surulliseksi.

Mä en koskaan ollut sillä tavalla nuori. Enkä mä silloin koskaan sitä kaivannutkaan. Vaikka mun itsetunto oli varsin heikko enkä kyennyt uskomaan omiin kykyihini vähääkään, mä olin aina hieman ylpeä siitä että minähän en tuollaista tee, keskityn "oikeasti tärkeisiin" asioihin, pyrin ihan muihin juttuihin. Olin ylpeä siitä etten ollut "tavallinen", etten halunnut samaa kuin muut. Eikä kaikkien tarvitsekaan haluta.

Totuus kuitenkin on, että mä en uskaltanut haluta. Mä en kokenut että munkaltaisen ihmisen olisi sopivaa tanssia tai pitää hauskaa penkkareissa, mä en voinut kuvitellakaan että antaisin ihmisten nähdä mut niin. Tiesin jossakin syvällä sisimmässäni, että mä en yksinkertaisesti pystyisi tanssimaan vanhoissa tai hölmöilemään penkkareissa muiden ikäisteni kanssa. Tiesin, että mun ja tuon kaltaisten asioiden välissä oli joku näkymätön mutta luja este, jota mä en vaan voisi ylittää. En tiennyt miksi, mutta tiesin että se on.

Tajusin tänä iltana, että jos mä olisin tanssinut vanhoissa, siitä olisi tosiaan aikaa nyt kymmenen vuotta. En ole koskaan sen enempää ajatellut sitä, mutta nyt tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että voi kun olisin taas niin nuori, voi kun voisin nyt tehdä noita asioita. Koska nyt kun alan tietää kuka olen ja mun olo alkaa omassa kehossani olla jo aika hyvä, mulla yhtäkkiä on sellainen tunne, että olisihan se hauskaa pukea juhlapuku päälle ja tanssia. Olisi hienoa olla yhtä oman vuosikurssin kanssa, ottaa valokuvia ja kutsua perhe ja isovanhemmat katsomaan, saavuttaa ikään kuin joku rajapyykki yhtäaikaa kaikkien muiden kanssa, yhdessä, juuri niin kuin kaikki muutkin tekee.

Mä olen aina kulkenut jollakin tavalla omia polkujani. En ole pitänyt sitä rohkeana, vaan olen kokenut ettei mulla ole ollut muita vaihtoehtoja. Se pätee myös mun sukupuolenkorjausprosessiin. Yleensä ihmisten elämä ei mene näin, yleensä murrosikää ei käydä läpi (toista kertaa) 27-vuotiaana tai elämän alkamista odotella tässä vaiheessa. Koen, että mun kyky kulkea omaa tietäni jo hyvin nuoresta asti on tukenut mua myös mun prosessissa ja koen myös, että tämä konkreettinen prosessi on vain jatkoa sille tielle, jota mä olen aina elämässäni kulkenut.

Nyt kuitenkin kun kaikki alkaa olla hyvin ja mä alan tuntea olevani oma itseni, on mulla välillä ollut sellainen oudon haikea ja surumielinen tunne silloin kun kuulen muiden nuoruudesta tai käyn vaikka katsomassa penkkareita. Tuntuu väärältä ja ristiriitaiselta, että vaikka mulla on menneisyys, niin se ei ole yhtään sitä mitä olisin itselleni halunnut. Oon tehnyt jonkinlaisen rauhan menneisyyteni kanssa kyllä, tai ehkä enemmän sen kanssa mitä se ei ole ollut, mutta välillä se suuri haikeus valtaa mut ja pysähdyn sekunniksi suremaan sitä elämää, jonka nuorelle itselleni olisin suonut, mutta jota en koskaan itselleni voi antaa.

27 vuotta

Tänään oli mun syntymäpäivä, 27. sellainen. Tavallaan iän lisääntyminen ei tunnu oikein miltään, 27 ei ole kovin paljoa enempää kuin 26. Paitsi että olen taas vuoden lähempänä kolmeakymmentä. Toisaalta syntymäpäivät muuten on viime vuosina herättäneet paljon ajatuksia, koska elämässä on ollut niin suuria ja tärkeitä prosesseja sekä muutoksia. Oon pysähtynyt miettimään kulunutta vuotta, viime vuoden syntymäpäivää, sitä edeltänyttä vuotta, ehkä elämää ylipäätäänkin. 

Oon pyrkinyt myös joka vuosi ottamaan kuvan itsestäni syntymäpäivänäni. Tai toki mä kuvaan itseäni aika paljon muutenkin, mutta oon halunnut tallentaa sellaisen jonkinlaisen "syntymäpäiväkuvan." Ajattelin, että jaan kolmen viimeisen vuoden kuvat täälläkin. 

Tämä ensimmäinen kuva on otettu siis vuonna 2017, silloin täytin 25 vuotta. En ollut vielä vaihtanut nimeäni, en ollut vielä hakenut edes lähetettä polille enkä osannut ajatella että joskus vielä uskaltautuisin polille saati sitten että saisin sieltä diagnoosin. Elämä oli jotenkin tosi erilaisessa tilanteessa kuin nyt, ja mun oli tosi vaikea ajatella mitä tulevaisuus toisi tullessaan. 

Vuonna 2018, eli vuosi sitten, täytin 26 vuotta. Asuin jo Helsingissä ja kävin läpi tutkimusjaksoa transpolilla. Olin vaihtanut nimeni ja ollut jo melkein vuoden Leimu, vietin siis ensimmäistä syntymäpäivääni Leimuna. Jännitin sitä, saisinko onnitteluja oikealla nimelläni. Viime vuonna odotin kovasti diagnoosia, mutta olin muuten aika loppu tutkimusjaksoon. Onneksi en tiennyt miten pitkä aika diagnoosin saamiseen vielä olisi. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että jos vuoden päästä syntymäpäivänäni mulla on diagnoosi ja olen testoilla, niin kaikki on aika hyvin. 

Ja tänään mä tosiaan sitten täytin 27 vuotta. Mulla on transsukupuolisuusdiagnoosi ja olen ollut testoilla reilut kolme viikkoa, ensi viikolla tulee täyteen kuukausi. Se tuntuu aika huikealta kun sitä näin pysähtyy miettimään. 

Sain tänään viettää mun syntymäpäivää ensin aamukirkossa ja sen jälkeen mun perheen sekä Samuelin kanssa. Käytiin syömässä ja jätskillä. Ilahduin mun äidin syntymäpäiväkortista; se näytti ihan sellaiselta minkä kenelle tahansa teinipojalle voisi antaa. Jotenkin tuntuu ihanalta, että äiti osaa ajatella tuollaisia asioita. Myös mun mummu soitti mulle ja kutsui mua ensimmäistä kertaa koskaan Leimuksi niin että mä kuulin. 

Haluan olla, ja olenkin, tosi kiitollinen. En oikein osaa edes tiivistää sanoiksi kaikkea sitä miltä musta tuntuu, mutta vihdoin on jotenkin sellainen olo että saan olla rauhassa. Mulla on testot, ja vaikken välillä malttaisikaan odottaa niiden tuomia muutoksia, niin ei se ole mitään verrattuna siihen epävarmuuteen joka hallitsi mun elämää niin diagnoosia kuin testojakin odottaessa. Mulla on ihania läheisiä, kaikki kutsuu mua Leimuksi, mä oon oikeasti jo tosi pitkällä tällä matkalla kohti omaa itseäni. En esimerkiksi tuolloin kaksi vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan, että mun elämä olisi nyt näin. Näin hyvin, näin oikein, näin mun. 

Projekti elämästä

Tämä kevät on ollut mulle aikaa, jolloin oon ehtinyt ajattelemaan paljon. Ehkä enemmän kuin olisin halunnutkaan. Jotenkin se, että polille ei ollut yhtään aikoja, mutta sitä viimeistä aikaa piti kuitenkin vielä odottaa, käynnisti mun mielessä paljon prosesseja ja ajatuksia. Tosi moni niistä liittyi mun lapsuuteen, nuoruuteen ja menneisyyteen nyt yleensäkin. 

Oon tällä hetkellä lähempänä itseäni kuin koskaan ennen. Tunnen itseni paremmin, ja mulla on sellainen olo että asioiden pitääkin edetä juuri näin. Vihdoin odotan tulevaisuutta ja sitä mitä elämällä on mulle antaa. Tuntuu että prosessi ja etenkin diagnoosin saaminen on avanneet ihan uusia mahdollisuuksia, antaneet mulle toivon oikeasta tulevaisuudesta. 

Samalla mun olo mun menneisyyteen nähden tuntui jotenkin irralliselta. Tuntui, että kaikki polilla ja mun omassa mielessä keskittyi hyvin paljon vain sukupuoleen, mun kokemukseen omasta sukupuolestani, ja vaikka menneisyydestäkin tietysti polilla paljon puhuttiin, niin usein sitä lähti itsekin käsittelemään siltä kantilta että mitä se mun sukupuolikokemuksesta sitten kertoo. 

Hiljalleen tutkimusjakson edetessä kävi vähän niin, että mun kuva omasta sukupuolestani tarkentui kyllä entisestään, ja löysin kuvaavia tapoja kertoa siitä muille ihmisille. Koska sukupuoli on ollut viimeiset pari vuotta mun elämässä niin suuressa keskiössä, oon ehkä sen seurauksena vähän unohtanut sen että olen paljon muutakin kuin sukupuoleni. 

Siksi päädyin nyt keväällä tekemään projektia itsestäni. Mulla on paljon valokuvia itsestäni lapsena ja nuorena. Lisäksi mä olen aina kirjoittanut päiväkirjaa ja/tai blogia, eli kirjallista materiaaliakin on mun elämän varrelta olemassa tosi paljon. Luin läpi mun kaikki päiväkirjat ja kävin läpi suuren kasan valokuvia. Lopulta yhdistin kuvat ja tekstit yhdeksi kokonaisuudeksi PowerPointiin. Ajattelin tulla jakamaan pieniä palasia siitä tänne bloginkin puolelle. Kaikkia kuvia ja kertomuksia en täällä tokikaan halua jakaa, ne on ihan liian henkilökohtaisia, mutta jotakin kuitenkin. 

Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen

Hän ihan yksin asui taloaan

Ja talo oli myöskin yksinäinen

Siis kaksin kerroin yksin peloissaan

Hän sytytteli yöllä lamppujaan

Ja ryömi peiton alle vinkumaan

Kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä

Ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä

Ja kaikkialla lamput syttyvät ja ovet lukitaan

Kun kaikki mönkiäiset lohduttavat toisiaan

Vaan kuka lohduttaisi nyytiä, vaikka tällä näin:

On yöllä kamalakin kamalampi, päivällä toisin päin.

-Tove Jansson

2.11.2000

Nyt sadesään jälkeen puuhun syttyy pieni valo

Se on sadepisara johon aurinko kauniisti heijastaa

Ja sen takia se loistaa kuin tähti kirkas pienoinen

19.3.2005

Ovi on lukossa, 

et pääse sisään.

Se on ovi minuun,

jota en halua avata sinulle, 

jota en halua avata kenellekään.

28.2.2006

Inhottaa olla minä.

En edes tunne itseäni minuksi. 

21.7.2008

Mutta tuntuu se kauhealta myös ajatella että mun pitää muuttua ja miettiä koko ajan mitä olen. Ihan kun en saisi surra. Sitä on vaan vähän vaikea selittää, kun en edes tiedä miksi olen rikki ja mitä mä oikeastaan suren? 

19.8.2009

Äiti sano että musta tulee varmaan taivaanrannanmaalari

Musta tuntuu etten osaa maalata ihan niin hyvin 

24.1.2010

Musta tuntuu niin paljolta ja tyhjältä että emmä edes tiiä. Mä en lopulta kuitenkaan osaa sanoa mitä multa "puuttuis", emmätiedä mikä oikeesti vois poistaa tän tyhjyyden, mikä sen täyttäis. 

3.11.2011

Mua ahdistaa kun en ole saanut luettua Raamattua pitkään aikaan... Jotenkin on ihan kauhea kynnys tarttua siihen ja lukea vaikka tiiän että pitäisi. Mulla on kamala olo muutenkin, sellainen että näytän varmaan ihan kamalalta ja en ollenkaan jaksaisi olla. 

30.7.2012

On inhottavaa joutua pelkäämään mitä muut ajattelee, mutta vielä inhottavampaa on oikeasti inhota itseään, syvällä sydämessään inhota ja tuntea että se on totta. Mutta emmä silti aina inhoa itseäni, on myös sellaisia hyviä hetkiä, sellaisia kun pystyy unohtamaan hetkeksi sen mitä itse on. Toisaalta ei haluaisi elää niin että joutuu välttelemään oman itsensä ajattelemista. 

26.6.2014

Varmastikaan ei ole tarpeellista eritellä sanoja ja lauseita, lyhyitä ja pitkiä keskusteluita, jotka on osa olleet enemmän ja osa vähemmän rakentavia. Monia hetkiä jotka on painaneet muhun ikuisen jäljen, aiheuttaneet sen että mua on ihan oikeasti pelottanut. Musta on tullut yksinäinen jopa tämän äärettömän suuren onneni keskellä kun ihmiset on nähneet paremmaksi vaihtoehdoksi lähteä. 

Monissa ihan arkisissakin tilanteissa mut valtaa epävarmuus siitä saanko mä olla. Saanko mä puhua ääneen, saanko mä iloita ja olla onnellinen. Saanko mä haaveilla, toivoa, elää vapaasti. Jokaisella meillä kaiketi on, ja pitäisi olla, siihen oikeus, mutta ne asiat, sanat ja kokemukset joita oon viime vuosina käynyt läpi on jättänyt muhun epävarmuuden siitä että onko mulla sitä samaa oikeutta kuitenkaan.

24.3.2017

Muista hengittää. 

karkaisin kaupungin taivaalle

vapaaksi olemaan totta

antaisin minuudelle äänen

uuden vihdoin löydetyn

keräisin kadonneet palaset

kasaisin niistä korjatun

näkisitkö silloin minut

kaikilta säröiltäni

näkisitkö minut 

En ehkä halua alkaa selittelemään tätä projektia sen enempää, sitä mistä joku tietty kuva tai muistiinpano on peräisin tai mihin mikäkin liittyy. Luulen, että on ihan hyvä antaa näiden olla vaan näin.

Tämän projektin tekeminen antoi mulle tosi paljon. Sain jotenkin jostakin uudesta kiinni itsessäni ja löysin jonkun sellaisen uudenlaisen yhteyden itseni ja menneisyyteni välille. Tuli sellainen olo, että mä olen todella aina ollut minä, vaikka aina en olekaan sitä samalla tavalla sanoittanut tai osannut sanoittaa kuin nyt. 

(Yksi postauksen teksteistä on lainaus Tove Janssonin kirjasta Kuka lohduttaisi Nyytiä?, loput tekstit on mun omista päiväkirjoista tai blogiteksteistä) 

Uskonnosta ja uskomisesta

Mun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta, mutta en oo jotenkin osannut aloittaa ja se on tuntunut vähän pelottavalta ja ehkä henkilökohtaiseltakin. Toki koko tämän blogin aihe on melko henkilökohtainen, mutta tämä aihe on sitä jotenkin eri tavalla. Nyt päätin kuitenkin tulla kertomaan mun omia kokemuksia ja ajatuksia uskonnosta ja uskomisesta. 

Mä kuulun edelleen kirkkoon, vaikka välillä mietin miksi. Viimeiset vuodet mun elämästä oon lähinnä pelännyt käydä kirkossa, enkä ole käynyt siellä, ja olen vältellyt sen miettimistä mihin mä uskoisin vai uskoisinko mihinkään. Tällä hetkellä mulla on ehkä vähän rauhallisempi olo, vaikka samalla tuntuu että nyt vasta asioiden käsittely alkaakin. Tällä hetkellä mä käyn kirkossa melkein joka sunnuntaiaamu, joka toinen viikko poikkean aikuisille järjestetyissä nuortenilloissa ja välillä piipahdan vielä arkiviikollakin messussa. Lisäksi mulle on viime vuosien aikana niin vanhassa kotikaupungissani kuin pääkaupunkiseudullakin ollut ihan korvaamattomasti apua sellaisista turvallisista papeista joiden luona olen voinut käydä juttelemassa, ja joille käyn juttelemassa edelleen. Voisi kai siis ajatella että käyn kirkossa aika paljon verrattuna keskivertokansalaiseen. 

Monesti tuntuu vallitsevan sellainen käsitys, että kristitty ei voi olla seksuaali- tai sukupuolivähemmistön edustaja, ja toisaalta ettei sateenkaaripiireissä olisi uskovia ihmisiä. Kumpikaanhan ei tietenkään pidä paikkaansa. Ymmärrän toisaalta mistä tällainen ajattelu kumpuaa; kirkossa voi olla tosi pelottavaa vähemmistön edustajana, ja siellä saa pelätä monin verroin sitä ettei tule nähdyksi omana itsenään, vaan että tulee todella kipeästi satutetuksi ja lyödyksi. Mulle on käynyt niin, ja ikävä kyllä tiedän että niin on monelle muullekin vähemmistön edustajalle. Hengellistä väkivaltaa on aivan liikaa ja se satuttaa aivan valtavan monia, ja etenkin juuri meitä vähemmistöihin kuuluvia. Se on luultavasti myös yksi syy miksi mä nyt kirjoitan tätä tekstiä. 

Kaiken tämän jälkeen on toisaalta ihan ymmärrettävää, että uskonnollisuuteen, kristillisyyteen ja kirkkoon suhtaudutaan hyvin varauksellisesti sateenkaariporukoissa. Se on tuntunut musta välillä etenkin nuorempana tosi vaikealta, on tuntunut ettei kuulu oikein mihinkään tai ettei oikein missään voi olla oma itsensä. 

Mun tausta on sellainen, että mun perhe ei ole millään muotoa uskonnollinen. Ollaan käyty kirkossa ristiäisissä, rippijuhlissa, häissä ja hautajaisissa. Nuorena ajauduin mukaan erään konservatiivisen kristillisen yhteisön nuorille suunnattuun toimintaan. Kävin leireillä, riparilla ja viikonlopputapahtumissa siellä, ja olin tosi uskovainen nuori. Muistan jo silloin yläasteikäisenä kamppailleeni paljon sen kanssa että voinko edes tykätä tytöistä kun se on tuon uskonyhteisön mukaan väärin, ja yritin koko nuoruuteni "parantua" siitä. 

Tässä on yksi mun noiden aikojen omakuva. Kertonee jotain. 

Hiukan vanhempana, jo täysi-ikäisenä, muutin tuohon samaiseen yhteisöön raamattukouluun, ja opiskelin ja elin sitä uskovaista raamattukuplaa puolitoista vuotta. Koen, että tuo oli erityisen vahingollista aikaa mun elämässä. Totta kai siinä oli hyvääkin, esimerkiksi se tiivis yhteisöllisyys ja läheiset ystävyyssuhteet joita tuollaisessa yhteisössä syntyy oli huikeita ja nuorena etenkin tosi mukaansatempaavia. Samalla mulla ei ollut tilaa ajatella itse eikä uskoa itse. Totta kai on tosi turvallista ja lohdullista kun joku kertoo vastaukset kaikkeen ja ilmoittaa miten pitää toimia ollakseen hyvä. Vaikka kuinka korostettiin sitä että kelpaat sellaisena kuin olet, teot eivät ratkaise mitään jne. niin kyllä mä edelleen jos mun pitäisi lukea Raamattua niin alan vaan miettimään kuinka paljon sitä pitäisi lukea päivässä jotta olisin tarpeeksi hyvä, tai kun kesällä aloin käymään kirkossa aktiivisemmin, niin heti tulee mieleen vaan ajatuksia siitä mitä kaikkea pitäisi suorittaa ja miten pitäisi olla jotta kelpaa. 

Tässä olen minä silloin. 

Keskustelin transpolin psykologinkin kanssa tästä perjantaina, ja hän sanoi näkevänsä asian niin, että tämä erittäin konservatiivinen kristillisyys on rajoittanut mun mahdollisuutta löytää omaa sukupuoli-identiteettiäni aikaisemmin. En oo pystynyt tuomaan ilmi edes seksuaalista suuntautumistani, enkä oo saanut mistään mitään tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Tuntui myös tosi tärkeältä, että hän ymmärsi, että tästä kaikesta "toipuminen" on mulla edelleen kesken, ja sen takia myös tämän identiteetin löytäminen on kestänyt useita vuosia vaikka se on siellä ollut jo aina aikaisemminkin olemassa. 

Mihin mä sitten tällä hetkellä uskon ja mikä on mun tilanne kaikkien näiden asioiden suhteen? Mä en oikein tiedä mihin uskon. En osaa uskoa Jumalaan, koska Jumalasta on luotu mulle aika pelottava hahmo. On väitetty ettei Jumala tuomitse, mutta kuitenkin se on hahmo joka on ollut sen kaiken pelottelun, syrjimisen ja hengellisen väkivallan taustalla, se jonka tahdolla on perusteltu mulle että mä en saisi olla mä. Siihen on aika vaikea uskoa. Silti en osaa olla kirjoittamatta Jumalaa isolla j-kirjaimella. Ehkä mä siis uskon kuitenkin johonkin, mutta tällä hetkellä en oo ihan varma antaisinko sille jollekin siltikään mahdollisuutta. 

Tässä on näkymä mun vakkaripaikalta kirkosta, otin sen tänä aamuna. 

Miksi mä sitten käyn siellä kirkossa? Musta se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä herätä sunnuntaisin suht ajoissa, tuntuu kivalta mennä kirkkoon kun kadut on aika tyhjät vielä silloin. Pidän mun kotiseurakunnan kirkosta ihan vaan rakennuksena, ja meidän seurakunta on toistaiseksi tuntunut kovin turvalliselta ja hyvältä paikalta olla. Pidän virsien kuuntelemisesta ja joskus veisaamisestakin, pidän kirkossa mun vakkaripaikasta joka on ihanan ikkunan vieressä, parvelle vievien portaiden edessä ja vähän sen parven alla, tosi turvassa siellä melkein perimmäisessä nurkassa. Pidän siitä että voin sen reilun tunnin istua paikallani, olla suorittamatta, olla tekemättä mitään. Voin sen reilun tunnin käyttää omien asioideni ajatteluun, yksinolemiseen muiden ihmisten ympäröimänä, omien tunteideni syvempään tuntemiseen ja rauhoittumiseen. Käyn siellä siis itseni takia, siksi että mä tarvitsen sitä. 

Oon tässä postauksessa maininnut hengellisen väkivallan muutamaan otteeseen. Hengellinen väkivalta on terminä ehkä vähän epämääräinen, ja esimerkiksi mun on ollut vaikea ymmärtää, että mäkin olen sitä kokenut. Se, että mut on aikanaan suljettu yhteisön ulkopuolelle seksuaalisen suuntautumiseni takia on hengellistä väkivaltaa. Ja se, että toisen parisuhteen ei sanota olevan Jumalan mielen mukaista (koska jos on Jumala, niin eiköhän vain silloin Jumala tiedä onko se hänen mielensä mukaista). Se on hengellistä väkivaltaa että toista tuomitaan oman raamatuntulkinnan perusteella ja väitetään sitä ainoaksi totuudeksi. Se on hengellistä väkivaltaa jos ystävä hylätään hänen seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuolensa vuoksi ja perustellaan se esimerkiksi Raamatulla. Se on hengellistä väkivaltaa, että kristilliseksi itseään kutsuvassa yhteisössä suhtautuminen toiseen ihmiseen muuttuu kun hän tulee kaapista. Hengellistä väkivaltaa on myös se, että esimerkiksi mulle on sanottu, että mun keho on Jumalan luoma enkä saisi hakea siihen lääketieteellistä korjaushoitoa vaikka se on mulle elintärkeää. Nämä on sellaisia esimerkkejä joita mä itse olen kokenut, ja hengellisen väkivallan muotoja on olemassa varmasti ihan valtavasti muunkinlaisia. Tärkeää olisi kuitenkin olla vähättelemättä sitä mitä on kokenut. Itse oon juuri tuohon vähättelyyn taipuvainen, mutta pikkuhiljaa oon alkanut tajuamaan, miten paljon nuo kaikki asiat on muhun vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen. 

Suomessa se, miten turvallinen mikäkin seurakunta on, vaihtelee ikävä kyllä tosi paljon seurakuntakohtaisesti. Täällä ei oikein myöskään voi valita mihin seurakuntaan kuuluu, koska se määräytyy asuinpaikan mukaan. Onneksi minkä vaan seurakunnan toiminnassa voi kuitenkin käydä kuka vaan. Mun oma uusi kotiseurakunta täällä Helsingissä on osoittautunut tosi ihanaksi paikaksi ainaskin toistaiseksi, vaikka kirkossa aina pienen varauksen kanssa käynkin. Halusinkin vielä sanoa tähän loppuun, että jos kuulut kirkkoon, niin äänestä nyt marraskuun seurakuntavaaleissa. Äänestysprosentti on yleensä tosi pieni, ja siksi äänestystulokset on tosi vääristyneitä. Äänestämällä voi siis oikeasti vaikuttaa siihen, että kirkko olisi turvallinen tila meille kaikille. 

Mua vähän jännittää julkaista tätä postausta, mutta jotenkin toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän, ja siksi musta tuntui itsestä tärkeältä kirjoittaa tästä aiheesta. 

Psykologikäynti nro 2

Tänään oli toinen tapaaminen psykologin kanssa polilla. Tapaamisesta jäi tällä kertaa aika positiivinen fiilis, vaikka etukäteen hermostuttikin. Jotenkin mulla etukäteen oli ihan sellainen olo, että miten mä kestän tämän kun maanantainakin oli niin kamala ja sekava olo ja vielä ensi maanantaina pitäisi jaksaa tätä samaa. Onneksi tosiaan tämän päivän käynti oli jossakin määrin kevyempi kuin edellinen. 

Palautin täyttämäni lomakkeet, mutta psykologi ei vielä keskittynyt lainkaan niihin, ja sitten alettiin keskustelemaan mun elämästä. Oikeastaan koko kaksituntinen aika kului siihen kun keskusteltiin mun psyykkisestä hyvinvoinnista aikavälillä syntymä ja nykyhetki. Paljon asiaa siis, joskin sitä samaa mitä polilla kyllä on käyty jo läpi. Tuntui välillä tosi vaikealta pysyä aiheessa, tai lähestyä omaa elämää nimenomaan psyykkisen hyvinvoinnin näkökulmasta, kun aloin koko ajan vaan kertomaan mitä milloinkin on tapahtunut. Toki sekin liittyy hyvinvointiin, mutta välillä yritin palauttaa mieleeni sen miksi sitä elämänkaarta nyt käytiin läpi. Kaiken kaikkiaan työskentely kyllä tuntui tosi samanlaiselta kuin elämänkaarityöskentely sairaanhoitajan kanssa keväällä, paitsi että kuuntelijana oli eri ihminen ja omassa mielessä asiat oli jotenkin ehkä paljon jäsentyneempiä. 

Mä oon koko ajan jotenkin tuntenut paljon stressiä siitä että mulla ei ole lapsuudesta mitään ns. selkeää transkokemusta. En ole koskaan 3-vuotiaana todennut että en oo tyttö tai ala-asteella ahdistunut siitä että tytöt ja pojat pistettiin eri jonoihin. Välillä oon miettinyt vähentääkö se jotenkin mun sukupuolikokemuksen uskottavuutta, ja tänään tuntuu että sain vähän rauhan sen kanssa sikäli, että psykologi tuntui jotenkin ottavan todesta mun kokemuksen itsestäni ja mulla oli tosi nähty olo. 

Moni on myös sanonut, että transpolilla psykologin tehtävä olisi ehkä jos ei nyt kyseenalaistaa, niin kuitenkin olla antamatta hirveästi vastakaikua, ja että tapaamiset on voineet tuntua jotenkin kylmiltä tai tunteettomiltakin ja sitä kautta aika haastavilta. Mun kokemus tuon kohtaamani psykologin kanssa on tosi erilainen ja koen, että me ollaan ihan vastavuoroisesti keskustelu, hän on esittänyt kysymyksiä ja mä oon vastaillut, ja hän on kuitenkin kommentoinutkin mun sanomia asioita. Kuten aiemmin sanoinkin, niin psykologin varsinkin tämä toinen tapaaminen tuntui aika samanlaiselta kuin elämänkaarityöskentely sairaanhoitajan kanssa keväällä. 

Vaikka oon puhunut samat asiat moneen kertaan, niin siitä huolimatta on raskasta käydä omaa elämää uudelleen ja uudelleen läpi. Välillä se tuntuu jo vaan saman asian jankkaamiselta, tuntuu että kaikkea mahdollista on etenkin viimeisen vuoden aikana jäsennellyt mielessään niin paljon ja puhunut siitä ettei oikein enää edes jaksaisi. 

Tapaamisen lopulla päästiinkin keskustelemaan viimeisistä vuosista mun elämässä, ja siinä keskustelu keskittyi hyvin paljon sukupuoli-identiteettiin ja sen kehittymiseen tottakai. Mulla on verrattain aika vähän aikaa ollut sanoja kuvaamaan sitä mitä mä koen, vaikka koen silti että tämä kokemus sukupuolesta, kehoristiriidasta jne. on kyllä ollut siellä vaikkei mulla olekaan ollut sille sanoja. Jotenkin pidin tuon psykologin tyylistä siinä, että hän kertoi tosi suoraan miten asiat on. Rehellisesti, huolimatta siitä oliko hänen kertomansa asia varsinaisesti mulle hyvä vai huono juttu, ja samalla hän tuntui ymmärtävän tosi hyvin mitkä asiat voi tuntua pahalta. En oikein osaa selittää tätä, mutta jotenkin tuli sellainen olo että vihdoin joku polilla puhuu suoraan myös tavallaan ongelmakohdista tai sellaisista jotka meistä prosessia läpi käyvistä voi tuntua haasteellisilta. Ja sellainen olo mulle myös tuli, että mua ei vihdoin pidetä tyhmänä, vaan tiedostetaan se että juorut kulkee ja puskaradio toimii, ja sen takia on ihan ok puhua asioista suoraan. Aiemmin on ollut vähän sellainen olo että mulle välillä puhuttaisiin omista asioistani kuin lapselle. 

Tapaamisen lopuksi keskusteltiin myös diagnoosiin liittyvistä asioista. Taas kerran multa kysyttiin, että olenhan tietoinen diagnostisista kriteereistä, lähinnä niihin liittyvistä aikarajoista siis. Sukupuolikokemuksenhan tulee olla ollut vakaa vähintään kaksi vuotta jotta diagnoosi (kumpi vain diagnoosi) voidaan asettaa. Oon koko ajan ollut tietoinen että tämä aikaraja on seikka joka saattaa viivästyttää mun prosessia, ja sanoin nytkin että oon tietoinen (mitäs menin itse olemaan ihan liian rehellinen silloin ekalla tapaamisella). 

Yllätyksekseni kuitenkin tuo psykologi sanoi että hän näkisi asian niin, että tuohon transsukupuolisuusdiagnoosiin (f64.0), jota nyt siis ensisijaisesti tässä haen, tai siis haenkin pelkästään, ei se aikaraja aivan vielä täyty, mutta että hän näkisi mahdollisuutena että saisin muunsukupuolisuusdiagnoosin (f64.8) ilmeisesti ehkä nyt sitten tulevassa hoitoneuvottelussa joka on luultavasti tämän vuoden puolella tai ensi vuoden alussa. Hän sanoi, että ajattelee kyllä että f64.8-diagnoosi olisi aiheellista muuttaa f64.0-diagnoosiksi sitten kun se diagnostisten kriteereiden määrittämissä rajoissa on mahdollista (eli ilmeisesti sitten kun he polilla näkisivät että tuon diagnoosin kriteerit ovat täyttyneet kaksi vuotta, milloin se sitten ikinä olisikaan), ja että on hyvin yleistä että ihmisten kokemus omasta sukupuolestaan vahvistuu muunsukupuolisuuden kautta binäärimpään suuntaan ja hän ilmeisesti näki niin että mun kohdalla tilanne oli sama. Hoitoja olisi kuulemma mahdollista aloittaa alkuvuodesta jo muunsukupuolisuusdiagnoosilla. 

Kaiken kaikkiaan kuulostaisi siis oikein hyvältä. Samalla on vähän skeptinen olo, koska en ole kuullut että kenellekään muulle olisi ehdoin tahdoin annettu väärä diagnoosi joka sitten olisi tarkoitus myöhemmin muuttaa. Jos se trans-diagnoosi kuitenkin nähtäisiin oikeaksi, niin miksei sitä oikeaa diagnoosia sitten tavallaan voisi antaa saman tien. Pitää olla aika varovainen siinä minkä diagnoosin "hyväksyy", tai ehkä varmistua siitä että se sitten todella takaa ne hoidot joita tarvitsen ja että sen muuttaminen myöhemmin olisi mahdollista. 

Toin tapaamisen lopussa myös ilmi, että jos mulle se f64.8-diagnoosi asetettaisiin, niin hakisin siihen ehdottomasti muutosta riippumatta siitä takaako se mulle tarvitsemani hoidot vai ei. Siihen psykologi totesi, että pitää vielä tarkastella mun tilannetta, ja että hänhän ei voi ottaa kantaa diagnoosin asettamiseen, vaan sen päätöksen tekee loppukädessä lääkäri, mutta että hän ei sulkisi pois sitäkään mahdollisuutta että mulle se f64.0-diagnoosi voitaisiin asettaa. En siis nyt oikein itsekään tiedä mikä on tilanne, ja kaikki kuulosti vähän sekavalta. Mulla myös aina alkaa polikäyntien jälkeen koko loppupäivän kestävä päänsärky, ja se jo tekikin tuloaan siinä tapaamisen lopulla, joten tuntuu ettei oikein mikään jäänyt mieleen. 

Kaiken kaikkiaan mulla on silti tosi positiivinen olo. Ensimmäistä kertaa joku antoi mulle polilla toivoa siitä että mun olisi oikeasti mahdollista saada sieltä diagnoosi. Edes se f64.8, mutta jopa f64.0, joka tietysti siis on se mihin nyt tähdätään. En uskalla oikein vieläkään ajatella elämää pidemmälle, siihen hetkeen kun esimerkiksi hoidot mulle mahdollistuisi, mutta tänään sain kuitenkin jonkun sellaisen toivonpilkahduksen siitä että mua on kuultu ja ymmärretty polilla, ja se kantaa nyt ainakin varmasti vähän aikaa! 

PS: Postauksessa oleva kuva on se transpolitalo jossa siis joka kerta käyn. Alkaa kuvausaiheet loppua kesken kun siellä pitää ravata ja tuntuu että olen kaikkia vähänkään aiheeseen liittyviä kylttejä jo käyttänyt kuvituksena. Mutta poli on muuttamassa loppuvuodesta käsittääkseni Pasilaan, joten ehkä nyt oli hyvä hetki julkaista vielä tästä nykyisestä polista tällainen yleiskuva. 

26 vuotta

Mulla on tänään synttärit, täytin 26 vuotta. Sen takia ajattelin pysähtyä täällä blogissakin vähän miettimään mitä mun elämässä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Tasan vuosi sitten mun syntymäpäivänä otin tämän kuvan itsestäni: 

Muistan tuon päivän, tai viikonlopun. Mun äiti ja veli oli meillä kylässä entisessä kotikaupungissani Suomen toisella puolen. Käytiin syömässä ulkona ja haettiin vuokraamosta elokuva ja paljon karkkia. Se oli tosi hyvä viikonloppu. Sen jälkeen on tapahtunut ihan kauheasti, niin elämässä kuin prosessissakin. 

Vielä vuosi sitten syntymäpäivänäni mulla oli mun vanha nimi. Tänä vuonna on ollut ihanaa saada onnittelut omalla oikealla uudella nimellä. Muistan miettineeni jo viime vuoden alkusyksystä vanhana nimipäivänäni että onkohan mulla enää ensi vuonna tätä nimipäivää. Viime syksynä pohdin ihan valtavasti erilaisia nimivaihtoehtoja ja etsin itselleni sitä oikeaa nimeä. 

Joskus loka-marraskuussa väsähdin ihan kokonaan. En pystynyt olemaan töissä enkä hetkeen tekemään oikein mitään muutakaan. Jäin töistä sairaslomalle (niin, mä olin myös vuosi sitten vielä töissä eskarissa) ja samalla kun hain sairaslomaa, niin hain lääkäristä myös lähetteen transpolille. 

Loppuvuodesta muutin myös mun nimen, sain ekan ajan tammikuulle transpolille ja tuskailin juhlapukeutumista itsenäisyyspäiväjuhliin töihin. Asuin eri kaupungissa, olin parisuhteessa, opiskelin ja yritin jaksaa töissä. Tulin töissä kaapista koko työyhteisölle. Iloitsin joka kerta kun mua sanottiin Leimuksi ja vanha nimi alkoi tuntua vieraalta. Jouluna olin mummulassa ja se herätteli ajattelemaan jotenkin tosi paljon myös. 

Kevät toi mukanaan ihan hirveesti uutta. Tammikuussa mulla oli ensimmäinen aika transpolille. Kevään aikana vietin monta hetkeä Helsingissä, koko aika enemmän ja enemmän sen jälkeen kun helmikuun lopussa lopetin työt. Tuntui että tarvitsin ihan hirveästi omaa tilaa ja aikaa ajatella. Keväällä kävin läpi kaikki transpolin sairaanhoitajakäynnit ja prosessi tuntui siltä että se etenee ihan kivasti. En voinut enää kuvitellakaan että mua kutsuttaisiin jollain muulla nimellä kun Leimu, ja ahdisti se kun joskus joku kutsui kuitenkin. 

Keväällä tein paljon kouluhommia ja vietin aikaa myös kotona. Olin väsynyt ja ehkä vähän hukassa. Erottiin, ja tein päätöksen muuttaa Helsinkiin. Löysin asunnon, päätin muuttaa ja toukokuussa muutin. Se oli hurjaa. Tuntui että luovun vanhasta elämästä ja samaan aikaan hyppään johonkin uuteen ja tuntemattomaan. 

Kesä oli lopulta hyvä, vaikka kuumuus ahdistikin. Kävin transpolilla psykiatrin tapaamisessa ja varauduin odottamaan pitkään seuraavaa tapaamista. Prosessi alkoi itkettää, väsyttää ja turhauttaa, ja oikeestaan koko elämäkin. Olin kauhean onnellinen kodista, perheestä, ystävistä, koulusta ja oikeestaan vähän kaikesta, mutta silti ahdisti ja pelotti ja dysforia oli kamalaa. Tuli myös tieto siitä ettei muunsukupuolisuusdiagnoosilla saa hoitoja ja se romahdutti jotenkin mun uskon hetkeksi kaikkeen. 

Alla on kuva jonka otin itsestäni tänään. 

Tällä hetkellä mä teen harjoittelua paikkaan jossa viihdyn ihan uskomattoman hyvin, ja jossa mun on tosi hyvä olla. Viime viikolla oli läheistapaaminen transpolilla ja se pudotti ison taakan mun harteilta. Oon vaihtelevasti tosi väsynyt ja ahdistunut prosessista, itsestäni ja vähän kaikesta, mutta toisaalta oon myös onnellinen ja näen hirveästi valoa ja toivoa tulevassa. 

Tänään oon ollut erityisen onnellinen siitä että ihmiset on onnitelleet mua mun oikealla nimellä vaikka kyseessä ois joku sellainenkin tyyppi jonka kanssa en olisi tässä vuoden aikana edes jutellut. Siitä tulee tosi nähty olo. Samalla se saa tajuamaan miten lyhyessä ajassa on tapahtunut ihan hurjan paljon asioita. Tässä tapauksessa ja mun elämässä muutos on vain hyvästä, ja olen kiitollinen siitä että pikkuhiljaa kaikki muuttuu. 

Kiinnostuksenkohteita

Ehkä joku muukin on mun lisäksi joskus stressannut siitä, onko tarpeeksi jotakin. Viime aikoina mä olen pohtinut paljon sitä olenko tarpeeksi muunsukupuolinen, tarpeeksi trans, olenko tarpeeksi saamaan diagnoosin ja sitä kautta tarpeeksi minä saamaan hoitoa jota tarvitsen. Ehkä vähän järjetön ajatusketju nyt kun miettii, koska miten ihmeessä mä nyt en olisi tarpeeksi minä mukamas? Sitä mäkin oon joskus miettinyt. 

Mä en ajattele, että esimerkiksi tavaroilla, väreillä, tunteilla, harrastuksilla, nimillä tai kiinnostuksenkohteilla olisi varsinaisesti sukupuolta. Usein tässä maailmassa kuitenkin asioita määritellään tosi vahvasti sukupuolen kautta jo ihan meidän lapsuudesta lähtien. On sopivaa että tyttö on rauhallinen ja tunteellinen, poika ei saisi itkeä mutta riehuminen on pojalle ihan ok. On ihan okei että tyttö tahtoo olla ballerina tai sairaanhoitaja ja leikkiä nukeilla tai pukeutua prinsessaksi, kun taas ritarileikit, sota, autot ja haaveet vaikkapa palomiehen tai poliisin urasta mielletään pojille sopiviksi jutuiksi. Sininen ja vihreä ovat helposti poikavärejä kun taas punainen ja violetti tyttöjen. Oikeastihan tällaisessa lajittelussa ei ole mitään järkeä. 

Osaan totta kai ajatella, että mä voin tykätä mistä vaan asiasta tai väristä tai haluta harrastaa mitä vaan. Voin käyttää järkeäni ja tulla siihen lopputulokseen, että se mistä mä pidän tai mikä mua kiinnostaa ei määritä sitä mitä sukupuolta mä edustan. Mikään sellainen asia ei tee musta yhtään enempää tai vähempää minua. Mä nyt vain olen kokonaisuus, ihminen, joka koostuu tosi monesta eri asiasta, ja niin kiinnostuksen kohteet, harrastukset kuin sukupuolikin on vain yksiä niistä. 

Silti mäkin sorrun tosi usein siihen että mietin asioita feminiinisyyden ja maskuliinisuuden kautta ihan ilman mitään tarvetta koko jaottelulle. Mietin kannattaako mun transpolilla sanoa sitä tai tätä jos se jotenkin heikentää mun kokemuksen uskottavuutta. Syyllistyn myös jonkinlaiseen omien kiinnostuksenkohteideni lokerointiin, ja se on välillä aika ahdistavaa. 

Mä oon lapsena harrastanut enimmäkseen tanssimista ja pianonsoittoa. Oon leikkinyt tosi paljon nukeilla. Ei se tee musta tyttöä. Toisaalta mä oon myös harrastanut laskettelua, leikkinyt dinosauruksilla ja mun lempiväri on jo pienenä ollut vihreä. Eikä se tee musta poikaa. Ei se mistä mä olen kiinnostunut ole ikinä tehnyt musta minkään sukupuolen edustajaa. 

Tällä hetkellä mua kiinnostaa esimerkiksi jääkiekko, viherkasvit, ukulelen soittaminen ja käsityöt. Haaveilen tanssimisesta. Hankin juuri uuden hamsterin. Mun lempiväri on edelleen vihreä. Ostan vaatteeni miesten puolelta. Mun passissa on sukupuolimerkintä F. Mikään näistä seikoista ei tee musta miestä, naista eikä muunsukupuolista. Sen sijaan tähän listaan kai voisi lisätä, että "lisäksi mä olen muunsukupuolinen." 

Mitä mä nyt ehkä yritän sanoa on se, että sukupuoli on ihan irrallinen asia siitä miltä me näytetään, miksikä meitä oletetaan tai mitä me tykätään tehdä. Jokainen meistä on vapaa kiinnostumaan ja haluamaan ihan mitä vaan ilman että jotain sellaista voidaan käyttää meidän sukupuolen olemassaoloa ja todellisuutta vastaan. Tai niin sen ainaskin pitäisi olla. 

Toisaalta suurin osa meistä on varmasti ainakin jossakin määrin sen vankeja mihin me ollaan totuttu, ja millaisten oletusten varjossa me ollaan koko elämämme eletty. Kyllä mä syyllistyn ainaskin itse siihen että mietin että ompas nyt onnekasta kun jääkiekko ensimmäistä kertaa mun elämässä on alkanut tuntumaan kivalta jutulta, kun se vahvistaa jotenkin mukavasti myös mun maskuliinista identiteettiä ja tekee siitä jotenkin mukamas aidomman. Tai sitten mä syyllistyn myös siihen, etten kerro ihan kenelle tahansa ääneen että tahtoisin tanssia balettia tai että mulla on vielä pari mekkoa kaapissa joita en ole säästänyt sillä ajatuksella ettenkö joskus vielä voisi niitä käyttää. 

Syyllistyn näköjään myös siihen, että tämäkin postaus on pohjustettu kokonaan maailman luomille oletuksille sukupuolesta ja siitä mistä mikäkin sukupuoli kiinnostuu tai minkä sukupuoli-identiteetin puolesta joku urheilulaji tai väri puhuu. Ei sitä kai voi välttää että on tämän maailman kasvatti. 

Menneisyyspohdintaa

Ensi kerralla mulla on transpolilla elämänkaarityöskentely, joka käsittääkseni tarkoittaa sitä, että käydään läpi mun elämänkaarta ja huomioidaan toki sen suhteen erityisesti sukupuolikokemukset ja siihen vaikuttaneet tekijät. Mä oon paljon jotenkin stressannut sitä ettei mulla ole mitään selkeää sukupuoliristiriitaa lapsuudesta tai nuoruudestakaan, ja etten mä sitten ole jotenkin tarpeeksi uskottava tai totta tällaisena kuin olen. Viime aikoina oon kuitenkin ajatellut tätä aihepiiriä paljon, ja ajattelin jakaa joitakin ajatuksia siihen liittyen. 

Mut on siis kasvatettu tytöksi, ja mä olen solahtanut siihen lokeroon oikeastaan ilman sen kummempia ristiriitoja. Olen ollut sitä mitä olen, pukenut päälle ne vaatteet joita mulle on ostettu ja leikkinyt vähän kaikenlaista. Oon tykännyt leikkiä nukeilla, dinosauruksilla, legoilla, pelata ulkona kirkkistä ja piilosta. Oon harrastanut balettia ja pianonsoittoa, oon aina piirtänyt ja kirjoittanut paljon. En itse osaa kuitenkaan nähdä että mun leikkimiset tai harrastamiset ois jotenkin kovin sukupuolittuneita, kun ei mun mielestä harrastuksilla, leikeillä tai vaikkapa väreillä ole sukupuolta. Mun lempiväri on muuten aina ollut vihreä, paitsi ala-asteella se oli vähän aikaa sininen kun tapasin yhden tyypin jota katsoin tosi paljon ylöspäin ja sen lempiväri oli sininen. Vaikka ei kai se liity tähän mitenkään, siis mun lempiväri. 

Mulla on mua kolme vuotta nuorempi pikkuveli, enkä mä ihan pienenä muista kadehtineeni sitä että se sai ne ns. poikien jutut. En muista koskaan toivoneeni että oisin vaikka poika. Sen kyllä muistan että olin joskus tosi kateellinen kun mun veli sai mustan juhlapuvun ja mä oisin halunnut samanlaisen enkä saanut. 

Koen että oon aina saanut olla sitä mitä olen. En mä lapsena ole tiennyt että olisi joku muu vaihtoehto kuin olla tyttö tai poika, tai että joku joka on syntynyt tytöksi ja elää tyttönä voisi kokea olevansa jotain muuta. Varhaislapsuudesta mä en kuitenkaan oikein muista sellaista ristiriitaa sukupuoleen liittyen. Toisaalta en myöskään muista että olisin koskaan ollut sellainen tosi tyttömäinen tyttö, halunnut olla mikään prinsessa tai muuta loppujen lopuksi. Toisaalta oon ehkä lapsena näyttänyt aika tyttömäiseltä jos nyt lähdetään määrittelemään, ihan jo sen perusteella että mulla on ollut pitkät hiukset ja tyttömäiset vaatteet ja tytön nimi. (Vaikka, ihan vaan selvennykseksi, mun mielestä asioita ei nyt välttämättä tartte sukupuolittaa, mutta niin se usein tässä maailmassa vain menee että esim. nimillä on suurimmalla osalla joku oletussukupuoli) 

Tykkäsin lapsena leikkiä mun serkkujen kanssa, ja ne nyt sattui kaikki olemaan tyttöjä. Meillä oli aina tosi hyvät leikit jotka saattoi jatkua mummulassa monta päivää ilman että meidän tarvitsi siivota niitä. Joskus me saatiin olla mummulassa kesälomalla ilman vanhempia ihan vaan mummun kanssa, ja se oli totta kai aina kivaa. Ne on ehkä yksiä mun kauneimmista lapsuusmuistoista, mutta toisaalta muistan sellaisen ristiriidan. Muistan kun musta tuntui etten mä osaa olla samanlainen kuin noi muut, ettei mulle käy samanlaiset vaatteet ja etten mä vaan tiedä miten kuuluu olla. Usein unohdin harjata hiukset tai tuntui että käyttäydyin jotenkin epähienosti. 

Alapuolella on kuva noin 2-vuotiaasta Leimusta. :) 

Siinä vaiheessa kun murrosikä on alkanut, mä en myöskään muista kokeneeni mitään suurta ristiriitaa. Totta kai se nyt on varmaan ristiriitaista aikaa ihan jokaiselle nuorelle, mutta ei mua ole siis mitenkään järjettömästi ahdistaneet muutokset mun kehossa. Toisaalta murrosiän myötä mä aloin ensin pukeutumaan pelkkään mustaan ja sen jälkeen ihan kauhean moneen vaatekerrokseen, niin ettei lopulta musta näkynyt enää edes kasvoja kun huivi oli nenään asti. Tähän on tietty voinut vaikuttaa tosi moni muukin asia, mutta muistan monesti ajatelleeni, että mä oon niin erikoinen ettei mua voi verrata kehenkään muuhun. Nämä tämän postauksen kuvat ei oikein anna oikeutta sille mun kaikista erikoisimmalle pukeutumisvaiheelle.

Kerran me pukeuduttiin mun ystävän kanssa pojiksi, aateltiin että se ois hauskaa ja haettiin vaatteet mun isän kaapista. Pistettiin vaan yksi korvisrengas toiseen korvaan ja hiukset kiinni ja pipo päähän. Oltiin 12-vuotiaita ja mulla oli sellanen olo että näytän ihan tosi hyvältä. Muistaakseni lyötiin vielä vetoa että uskalletaanko mennä seuraavana päivänä kouluun sen näköisinä ja mä muistan uskaltaneeni. Sen yhden kerran. Jotenkin mulle on jäänyt sellanen olo että oisin ehkä halunnut pukeutua niin useamminkin. 

Joskus yläasteella mä rupesin ostamaan mun vaatteet itse (tai siis vanhempien rahoilla, mutta valitsemaan ne itse). Muistan, että mun kavereista oli ihanaa ostaa uusia vaatteita, ja että ne jotenkin tiesi mistä ne tykkäsi. Mä olin aluksi ihan hukassa. Muistan että mun paras ystävä on sanonut mulle että oon onnekas kun saan mun vanhemmilta rahaa että voisin ostaa vaatteita, että sille ei enää anneta vaikka se kyllä keksisi ostettavaa, ja että harmi kun mä en keksi mitään mitä voisin ostaa. 

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin H&M:n miesten puolen ja isot hupparit ja neuleet. Ja reisitaskuhousut. Ne tuntui omalta. Kerran sain yhdet äidin vanhat mulle liian isot tuulihousut ja ne tuntui kauhean kivalta päällä kun ne oli niin isot. Kun istui rennosti niin ne näytti superhyvältä (vaikka ne oli oikeesti aika kauheat kulahtaneet valkoiset tuulihousut jotka ei meinanneet ees pysyä mun päällä). Muistan ostaneeni Tarjoustalosta halpoja, pääasiassa vihreitä, miesten t-paitoja, leikkasin aina kaula-aukkoja vähän isommiksi että ne näyttäisi jotenkin enemmän mun tyylisiltä (alapuolella esimerkki tällaisesta leikellystä t-paidasta, hamstrasin myös meille jostain kotiin eksyneet mainosteepaidat aina). 

Muistan että miesten t-paidoissa, tuulihousuissa, isoissa huppareissa ja sen sellaisissa tunsin oloni jotenkin hyväksi. Tuntui itsevarmemmalta ja paremmalta. Mekko päällä tuntui söpöltä, mutta myös pieneltä ja nurkkaan työnnetyltä. Olin tosi ujo nuorempana, ehkä oon vähän vieläkin, ja tuntui että tietyt vaatteet antoi mulle paljon enemmän rohkeutta. Lapsena mulla myös oli pitkät hiukset, mutta ala-asteen loppupuolella ne alkoi asteittain lyhenemään ja lyhenemään. Yläasteella ja lukiossa ne olikin sitten jo tosi lyhyet, ja se tuntui vapauttavalta. Kerran balettitunnilla mulla oli pipo päässä, ja mä treenasin aina löysässä t-paidassa ja mustissa housuissa vaikka ois ollut mitkä kärkitossut muuten jalassa, ja yksi nuorempi tanssija luuli mua pojaksi. Se tuntui musta tosi hyvältä sillon. 

Mulla ei todellakaan ole loppujen lopuksi edes kovin kauaa ollut sanoja kertomaan siitä kuka tai mitä mä olen. Samalla musta kuitenkin tuntuu, että kun vihdoin sain määrittelevän termin kuvaamaan sitä mitä mä olen, niin kaikki vaan loksahti paikalleen. Musta tuntuu että mä olen aina ollut minä, olen aina ollut tätä. Mua on kasvatettu ja kohdeltu tyttönä, mutta samalla musta nykyään tuntuu oudolta jos joku vihjaa mun menneisyyteen vaikka niin että "silloin kun olit tyttö." Se jotenkin ei vaan sovi. 

Vähän aikaa sitten keskustelin yhden ihmisen kanssa ja se kysyi multa tosi herättävän kysymyksen. Mä en tosin enää muista sitä ihan sanasta sanaan, mutta jotenkin sen ydinajatus oli että millon musta on viimeksi tuntunut siltä että mä näytän itseltäni. Ja mun vastaus siihen oli että ei koskaan. Musta ei koskaan ole tuntunut siltä että kun ihmiset katsoo mua, niin se mitä ne näkee vastaisi sitä kuka mä olen. Se mun mielestä kertoi jo aika paljon. Tietenkään en oo ennen tiennyt sille syytä, ja ehkä syyksi on voinut ajatella vaikka muuten vaan huonon itsetunnon tai minkä vaan ristiriidan omasta kehosta. Mulle se kuitenkin avasi jotenkin tosi selkeästi sitä että musta on jo aika kauan tuntunut tältä. On tosi helpottavaa saada vihdoin sanat sille miltä tuntuu. Vähän kun alkaisi elämään ja hengittämään uudestaan. 

Oon paljon myös pohtinut sitä että muokkautuuko mun kokemus vielä johonkin. Välillä mulla on maskuliinisempi olo, tai sanotaanko että koko ajan enemmän. Ei se sieltä oikein takaisin päin enää se olo tule. En mä kuitenkaan koe olevani mies, mutta oisin silti paljon mieluummin mies kuin nainen jos pitäisi valita. Jotenkin mun omaa kokemusta on auttanut kuitenkin määrittelemään se että mä olen muunsukupuolinen ja transsukupuolinen.