Olen täällä edelleen!

 Huh, en ole kyllä ikuisuuteen kirjoittanut mitään, ja mitä pidempään on mennyt, sitä suuremmaksi kynnys kirjoittaa on jotenkin kasvanut. Yritän pitää riman alhaalla ja kirjoittaa nyt ainakin tämän yhden postauksen verran juuri sitä mitä mieleen sattuu juolahtamaan. Jos sieltä löytyy vielä lukijoita, niin saa ilmiantaa itsensä ja toivoa postausaiheita, jos vaikka innostuisin kirjoittelemaan!

Oon näemmä viimeksi kirjoitellut mastektomian vuosipäivänä, eli lokakuun lopussa. Siitä on viitisen kuukautta. Sitä ennen oon päivittänyt parrasta ja sivarin aloituksesta. Ehkä mä siis jatkan suoraan sivarista.

Siviilipalvelusta on nyt takana jo aika reilustikin yli puolet, sivarisovellus näyttää että päiviä on takana 225 ja sivari päättyy elokuun alkupuolella. Ylipäätään palvelus on sujunut tosi kivasti: oon tykännyt mun palveluspaikasta tosi paljon ja kotoa etätöiden tekeminen on toiminut mulle oikein hyvin. Työporukka on mukavaa ja itsenäinen työskentely kivaa. Mulle toimii jotenkin hirveän hyvin se, ettei tarvitse päivän aikana stressata sosiaalisista tilanteista tai ympäristöstä kasautuvista aistiärsykkeistä, vaan voin nukkua vähän pidempään kun työmatkoihin ei kulu aikaa ja saan määritellä työskentelyolosuhteeni aikalailla itse.

Sivarissa olen tosiaan HUSin IT-psykiatrialla, missä mm. tehdään nettiterapioita. Mä oon saanut paljon oikolukea, testailla mobiilisovelluksia, tarkistaa nettiterapioiden saavutettavuutta, tehdä saavutettavuusmuutoksia jne. Mukavaa hommaa, joka on kuitenkin sen verran rentoa, ettei seuraa mukana vapaa-ajalle. Oikein hyvää vaihtelua siis!

Muutoin kuin työn osalta mulla onkin ollut aika raskas syksy ja talvi, ja luulen, että osasyy mun hiljaisuuteen täällä bloginkin puolella on se, että olen vaan yrittänyt säästää kaikkea jaksamistani niin paljon kuin mahdollista. Syksyllä tuli aika paljon muutoksia kun muutettiin, työkuviot muuttui meillä molemmilla ja sitä myöten koko arki näyttikin yhtäkkiä erilaiselta. Vaikka muutoksissa oli paljon hyvääkin, reagoin mä niihin jotenkin ehkä erityisen voimakkaasti. Loppuvuodesta melkein pelotti, koska oli jotenkin niin ahdistunut ja paha olo, sellaista ei ollut ollut pitkään aikaan. Jouluna me oltiinkin koronassa kotona, silloin ahdisti jollain tavalla vähemmän kun muulloin. Vuodenvaihteen jälkeen olo ehkä pikkuhiljaa lähti helpottamaan.

Tammikuussa pidin oman loman kun sain muutaman kuntsarin (eli kuntoisuuslomapäivän), ja lähdin käymään Turussa ja Jyväskylässä. Tosi random matkakohteet, mutta Turkuun lähdin ihan siksi että muistelin että Turku on kiva kaupunki, löysin sieltä edullisen majapaikan Birgittalaissisarten luostarin vieraskodilta ja halusin vaan vieraaseen kaupunkiin yksin. Turusta matkustin Jyväskylään, koska halusin matkustaa, ja tapasin yhden mun sometutun, käytiin vegaaniravintolassa syömässä, yövyin kylpylähotellissa ja kävin uimassa ja sitten vielä kyläilin tuon mun tutun ja hänen perheensä luona. Oli tosi mukava loma!

Oon huomannut, että tämä korona-aika on tehnyt sen, että omat tekemiset ja elämän sisältö on karsiutunut tosi minimiin. Vaikka voinkin tehdä töitä ja mulla on hyvä olla kotona, oon kuitenkin ikävöinyt ihan valtavasti sellaista vapaata ystävien tapaamista, kirkossa käymistä ja ylipäätään sitä, että voi vaan tehdä asioita ja elää normaalisti. On tuntunut, että koko oma elämä on jotenkin hiljentynyt eikä sitä oikein enää edes ole. Se on ollut mulle tosi vaikeaa, ja saanut jotenkin mielen sekaisin ja kyseenalaistamaan, että onko missään mitään järkeä ja elänkö mä nyt semmoista elämää kuin haluaisin. Mulle on jotenkin tärkeää, että mun elämä tuntuu omalta. Vaikka kaikki ei aina olisi hyvin, niin kuin yleensä ei olekaan, niin jotenkin tunne siitä että on jotakin odotettavaa ja mahdollisuus vaikuttaa asioihin, on mulle tosi tärkeä. Nyt se tunne on pikkuhiljaa kevään myötä taas alkanut löytymään.

Elämä kuitenkin näyttää erilaiselta kuin ennen. Pääsääntöisesti teen samoja asioita kyllä kuin aiemminkin: katson Netflixiä, hengaan kotona yksin ja Samuelin kanssa, teen töitä, tapaan perhettä ja ystäviä sekä aion riippumattoilla kesällä... Siitä huolimatta musta tuntuu, että tuo syksy ja talvi oli joku sellainen valtavan syvä ja tumma joki jonka läpi mun piti rämpiä. Mun usko meinasi loppua, välillä oli vaikeaa eikä todellakaan mitenkään hehkeää tai kivaa matkantekoa. Ja sitten sen joen toisella puolella odotti ja odottaa tulevaisuus, joka näyttää ihanalta ja josta kauan olen haaveillut, mutta joka samalla kuitenkin on uusi ja siksi vähän pelottava. Kuten sanottua, on muutokset mulle aina välillä vähän vaikeita, tai ei niin vähänkään.

Tällä hetkellä olen vielä sen joen rannalla ylitettyäni sen, tai ehkä kahlaan rantavedessä. Jalat jo yltää pohjaan ja pystyn tarttumaan rantapenkalla kasvavista heinistä kiinni jos horjuttaa. En meinaa suistua joen syvyyksiin, mutta toisinaan jostain tulee vahva virtaus joka saa vähän horjumaan ja ehkä lyömään pikkuvarpaan terävään kiveen. Silti ollaan jo voiton puolella.

Mitähän muuta... Helmikuussa vietettiin meidän seurustelun vuosipäivää: ollaan oltu kolme vuotta yhdessä. Mun pikkusisko kävi meillä yökylässä viime kuussa, se oli mukavaa. Osallistuin Translasten ja -nuorten perheet ry:n sekä Sateenkaariperheiden järjestämän lasten kuulemistilaisuuden toteuttamiseen, ja se oli mukavaa. Pääsin Kokoteatterin "agentiksi" täksi vuodeksi ja oon sen seurauksena päässyt katsomaan teatteriesityksiä, se on ollut tosi piristävää.

Viimeisimpinä tärkeinä juttuina voisin mainita psykoterapiaan hakeutumisen ja koulun vaihtamisen. Terapiaan mun on pitänyt hakeutua jo kauan, siis varmaan vuosia, ja oon tosi ylpeä itsestäni jo nyt kun vihdoin oon saanut aloitettua senkin prosessin. Vielä on matkaa siihen että itse terapia tosin pääsee alkamaan.

Koulun vaihtamisesta, ja ylipäätään kouluun liittyvistä asioista, puhun myöhemmin enemmän sitten kun se on varmempaa. Ei kuitenkaan siis mitään sen ihmeellisempää kuin saman tutkinnon loppuun suorittamista pääkaupunkiseudulla, jos nyt vihdoin vaikka valmistuisinkin.

En tiedä mitä muuta osaisin kertoa. Mulla on ollut nyt viime päivinä ja viikkoina jo ihan hyvä olo, uskon että tuo lisääntyvä valon määrä vaikuttaa muhun tosi suuresti. Silti samalla olo on jotenkin herkkä ja hauras, vähän sellainen että pitää kuitenkin ottaa varovasti. Nyt tuntuu kuitenkin ihan hyvältä.

Viime viikolla sain ostettua mun työskentelypisteeseen (siis kotiin) kirpputorilta nojatuolin kahdellakymmenellä eurolla. Se jotenkin mullisti mulle tämän koko meidän kotitoimistohuoneen, ja nyt tuntuu hirveän kotoisalta. Pienillä asioilla voi olla tosi iso merkitys! Ensi viikonloppuna, jos säät vaan sallii, aion siivota meidän parvekkeen kesäkuntoon. Senkin suhteen kyllä pitää mennä melkein nollabudjetilla, mutta toisaalta on hirveän palkitsevaa nähdä uusin silmin asioita joita jo omistaa ja mahdollisesti tehdä hyviä kierrätyslöytöjä halvalla.

Olen tosi onnellinen siitä, että pienet asiat alkaa taas tuottamaan mulle iloa. Tätä on ollut ikävä!

Tämä blogi on alun alkaen ollut mun prosessiblogi, mutta prosessiin liittyen mulla ei kyllä ihan hirveästi ehkä ole kiinnostavaa jaettavaa enää, kun koko prosessi käytännössä on jo ohi. Sen sijaan haluaisin kuitenkin kirjoitella tänne ehkä jotenkin teemaan liittyvistä aiheista: transihmisten oikeuksista ja asioista joihin transtausta mun elämässä edelleen vaikuttaa. Kouluun liittyvästä syrjinnästä ja kiusaamisesta aion ainakin kirjoittaa, mutta olisi kiva kuulla jos siellä jollakin on jotakin aihetoiveita! Tiedän, että oon kysynyt näitä ennenkin ja moni on jäänyt toteuttamatta, eikä mulla ole missään yhdessä paikassa niitä enää ylhäällä. Mutta jos joku jaksaa toivoa, niin lupaan yrittää aktivoitua tämän blogin suhteen taas!

Jos siellä joku lukija vielä roikkuu mukana, niin haluan toivottaa juuri sulle ihanaa alkavaa kevättä. Kiitos kun olet siellä!

Kuvakuulumisia

Latasin tähän postaukseen kuvitukseksi muutaman viimeaikojen Instagram-kuvan. Ne kertookin aika paljon siitä mitä mulle kuuluu, ja koska mun tarkoitus lähinnä oli tulla vähän päivittämään kuulumisia, voisin kertoa jokaisesta kuvasta vähän. 

Tässä ensimmäisessä kuvassa olen ajamassa kaupasta pyörällä kotiin. En tykkää pyöräilystä, mutta pitää nyt kerran kesässä ainaskin silti pyöräillä. Tässä on meneillään yksi kesäloman viimeisistä päivistä.

Tämä kuva edustaa kotia ja mun huonetta. On ollut tosi tärkeää, ja on edelleen, että sain juuri tämän kodin ja että mun on hyvä olla täällä. Mun huone (ja koko tää koti) on turvapaikka kaikelta muulta maailmalta silloin kun sitä tarvitsen, eikä mun sanat riitä kertomaan sitä miten kiitollinen ja onnellinen olen tästä kaikesta. 

En muista olenko koskaan blogin puolella kertonut että mulla on hamsteri. Sen nimi on Kettu. Kettu muutti mun luokse eläkekotiin viime keväänä, ja vaikka aluksi vähän arasteltiin toisiamme, niin etenkin nyt mun muuton jälkeen meistä on tullut paljon läheisempiä. Ketusta on ollut mulle paljon seuraa nyt kun asutaan kuitenkin aika tiiviisti samassa huoneessa ja kuuntelen sen rapisteluita joka ilta kun alan nukkumaan. 

Sitten on kuva mun uusista söpöistä banaanisukista ja harjoittelupaikan lattiasta. Mun harjoittelu tosiaan alkoi keskiviikkona, ja ainaskin toistaiseksi se on tuntunut tosi hyvältä ja kiinnostavalta ja mun on ollut hyvä olla siellä. Tuntuu tosi hyvältä että on harkkapaikka, se on vähän kuin kävisi töissä. Päivissä on joku rytmi, elämällä on tarkoitusta taas vähän enemmän, ja arki rytmittyy helpommin. Tulee sellainen olo että elämä on kokonaisempaa ja se on ihanaa. 

Viime yönä tein elämäni ensimmäisen yövuoron. Se kesti huimat seitsemäntoista tuntia, joskin muutaman tunnin siitä kyllä nukuin. Yövuoro oli jotenkin tosi hyvä kokemus, vaikka töistä lähtiessä hiljaisessa Helsingin keskustassa käveleminen lauantaiaamuna tosi väsyneenä tuntuikin ehkä vähän surrealistiselta. Tuntui että maailma on jonkun verhon takana, mutta sitä suloisempi tunne oli päästä kotiin nukkumaan. 

Viimeisen kuvan olen ottanut itsestäni tänään kun kävin ruokakaupassa. Tuntui jotenkin tosi onnelliselta, enimmäkseen kai siksi että ulkona oli vihdoinkin siedettävän vähän asteita. Tämä helle on ollut mulle ihan uskomattoman raskasta, ja vaikka siihen jossakin määrin on ehkä tottunutkin, niin kuitenkin se on ottanut veronsa niin henkisesti kuin fyysisestikin joka ikinen päivä, erityisesti varmaan henkisesti. Mun elämänlaatua paransi jo tämä yksi ei ihan niin kuuma päivä aivan valtavasti, mulla oli pitkästä aikaa sellainen olo että voin hengittää ja elää normaalisti. 

Olen ollut viime päivinä jotenkin uskomattoman kiitollinen. Tuntuu, että Helsinkiin pari kuukautta sitten muuttaessani olin tosi eksyksissä, ja vaikka muutto tuntui oikealta, niin enhän mä yhtään tiennyt mitä se toisi tullessaan. Enkä tietysti tiedä vieläkään, koska elämä on koko ajan muuttuva jatkumo, mutta jotenkin kun ajattelen edes näitä paria kuukautta, niin mulla on hirveästi onnenaiheita. Niin moni isokin asia on selvinnyt tai lähtenyt selviämään, ja niin moni arkinen mutta sitäkin tärkeämpi juttu on jotenkin asettunut uomiinsa. Mulla ihan oikeasti on oma elämä täällä. Mulla on aivan ihana koti, ystäviä, harjoittelupaikka, perhe. Arki ja tutut ympyrät joissa on hyvä ja turvallinen olla. Oon oppinut hirveästi itsestäni ja tuntuu että olisin tämän yhden kesän ja muutaman kuukauden sijaan elänyt monta vuotta. Se on tosi huikeeta. 

Muutoksia

Suurin muutos josta halusin kirjoittaa on se, että mulla oli eilen viimeinen työpäivä tältä työrupeamalta, ja nyt mä olenkin pelkästään opiskelija. Olen siis nyt vuoden verran tehnyt töitä päiväkodissa/esikoulussa täysipäiväisesti ja lisäksi opiskellut sosionomiksi - periaatteessa täysipäiväisesti sitäkin, mutta monimuotoisesti, ja se on mahdollistanut sitten myös työnteon tuossa mittakaavassa. 

Viime syksyiset väsymisen merkit ja muutenkin kaikki elämässä meneillään olevat suuret asiat sai mut tulemaan siihen tulokseen, että lopetan työt ja keskityn opiskeluun. Haluan opiskella kunnolla, haluan pystyä tekemään parhaani ja haluan toisaalta myös aikaa keskittyä prosessiini ja perheeseeni. Niin ja itseeni. 

Eilen oli sitten se haikea viimeinen työpäivä. Sain paljon halauksia niin lapsilta kuin aikuisiltakin, ja jäi tosi hyvä mieli siitä että kyllä musta varmaan on tykätty töissä oikeasti. Jäi sellainen olo että ehkä mä sitten kuitenkin olen osannut tehdä jotakin oikein vaikka aina ei ole siltä tuntunutkaan. Ja jäi sellainen olo että oon kyllä saanut tavata ihan huipputyyppejä, niin aikuisia kuin lapsiakin. 

Eilen viimeistä kertaa toista lähtiessäni mut kuitenkin valtasi myös outo tunne. Se oli ehkä jotain vapautta, tuntui ihan kuin olisi pystynyt hengittämään kunnolla. Laitoin kuulokkeista kovaa soimaan että I'm on the right track, baby I was born this way ja ihmettelin sitä tunnetta. Ei mua yleensä, varsinkaan nyt keväällä, ahdistanut mennä töihin. Kukaan ei ollut siellä mulle ilkeä ja sain työni tehtyä. Siitä huolimatta mä yhtäkkiä sainkin huomata miten valtava painolasti mun harteilta oli pudonnut pois. 

Voisin varmaan analysoida mistä se painolasti oli tullut, mutta luultavasti lähinnä siitä että mulla ei ollut aikaa tarpeeksi kaikelle sille mitä yritin elämässä ylipäätään tehdä ja siitä että päiväkoti on kuitenkin tosi sukupuolitettu ympäristö ja mä kuitenkin melkein päivittäin kuulin siellä olevani tyttö tai nainen tai mua kutsuttiin vanhalla nimellä ja joka kerta se satutti vaikka näytin etten välitä tai edes kuule. 

Silti haluan sanoa sen, että mä sain aivan mahtavaa tukea mun työpaikalta ja että oon siitä ihan todella kiitollinen. Mun kaikki työkaverit tiesi että olen muunsukupuolinen ja käyn läpi tätä prosessia. Ne kutsui mua Leimuksi ja tuntui että sain tukea, että pystyin ihan normaalisti juttelemaan "siitä kun käyn taas Helsingissä" tai melkein mistä vaan. En mä ehkä silti kamalasti jakanut, mutta tiesin että oisin ehkä voinut. Jään ikävöimään erityisesti mun työkavereita, ja totta kai myös meidän ryhmän lapsia. Silti oon vakuuttunut että tämä oli tällä hetkellä oikein päätös jonka saatoin tehdä. 

Katsotaan mitä käy seuraavaksi. Tänään mä olen vielä ottanut rennosti, ja ajattelin jatkaa samalla linjalla huomennakin. Lauantaina lähden reissuun pääkaupunkiseudulle yli viikoksi, ja sen jälkeen alkaa taas arki. Erilainen arki, opiskeluarki, mutta arki kuitenkin. Pitää muistaa keskittyä sen luomiseen. Oon aika innoissani. 

Ainiin ja postauksen otsikko on muutoksia (siis monikossa, eikä siis pelkästään muutos), koska innostuin myös vähän muokkaamaan blogin ulkoasua. Nyt siitä tuli jotenkin elävämmän näköinen. 

Muunsukupuolisuus ja työt

Olen tainnut joskus aiemminkin mainita että olen töissä eskarissa. Tarkemmin mun toimenkuva on tällä hetkellä lastenhoitaja. Oon myös työskennellyt sekä erityis- että ryhmäavustajana, ja tällä hetkellä opiskelen sosionomiksi, joten joskus vielä saatan työskennellä myös lastentarhanopettajana. Tykkään kovasti työskennellä päiväkodissa ja eskarissa. Eilen tuli kuitenkin vastaan sellainen tilanne, että halusin kirjoittaa siitä tänne, tai lähinnä siitä minkälaisia ajatuksia se mussa herätti. 

Olin eilen yhdessä toisessa ryhmässä auttamassa muutaman tunnin, ja siellä eräs mulle kyllä jo entuudestaan tuttu lapsi katseli mua pitkän tovin, näytti ihan että hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. Hetken päästä hän esittikin kysymyksen, joka yllätti mut jotenkin ihan kokonaan; "ootko sä tyttö vai poika?" 

Tulin tavallaan tosi iloiseksi. Tuntui jotenkin lohdulliselta että joku ihminen ei näe musta mun sukupuolta ulospäin, tai siis pysty sukupuolittamaan mua mieheksi tai naiseksi mun ulkonäön perusteella. Vaikka kyseessä nyt olikin pieni lapsi. Olin mä tiedostanut että kyllä varmaan joku jossakin vaiheessa kysyy juuri jotain tuon suuntaista, mutta silti mä jäädyin ihan kokonaan, ja se jäi harmittamaan mua. En osannut vastata oikein mitään, vaikka etukäteen oon aina ajatellut, että lapsille vastataan totta kai rehellisesti mutta silti lapsentasoisesti. Ja nimenomaan se on mun mielestä tärkeää että lasten kysymyksiin vastataan, enkä itse kuitenkaan toiminut niin. 

Nyt tilanne oli sellainen etten mä loppujen lopuksi oikein pystynyt alkaa käymään pidempiä keskusteluita, eikä meidän keskustelu oikein tuosta enää jatkunut. Esitin sille lapselle vastakysymyksen että mitäs luulet, kun en muutakaan keksinyt. Se katsoi mua kuin tyhmää kasvoillaan sellainen ilme että no en kai mä ois kysynyt jos tietäisin, ja vastasi että no en tiedä. Mua jäi harmittamaan oma tyhmyyteni tossa tilanteessa ja se etten oikeasti kohdannut sitä lasta ja sen ihmetystä. Mutta ehkä mä ens kerralla osaan toimia paremmin. 

Lapsilla on usein tapana sukupuolittaa kaikki ihmiset ja monesti myös asiat, siihenhän ne on oppineet. Päiväkoti onkin tosi sukupuolittunut ympäristö mun mielestä, monessa paikassa näkee että tytöt ja pojat on jaettu eri ryhmiin, niiden nimilaput on eri värisillä pohjilla, jossain määritellään erikseen jopa vielä tyttöjen ja poikien lelujakin, mikä tuntuu kyllä aika järjettömältä. Ehkä huomaamattomampaa sukupuolittamista voi olla leikkitilojen järjestäminen oletusten perusteella tai se kun porukkaa pinkkipukuisia lapsia yleistetään pelkästään tytöiksi tai kun vaikkapa luottamusroolit jakautuu sukupuolen mukaan ihan huomaamatta. 

Mä ajattelen, että mun työssä lapset on ehdottomasti keskiössä. Tärkeintä on että lapsilla on hyvä olla, ja mä olen töissä niitä lapsia ja niiden tarpeita varten. Toisaalta pidän tärkeänä sitäkin että mun ois töissä hyvä olla, ja siksi oli tärkeää esimerkiksi kertoa lapsille (ja toki myös työyhteisölle) mun uudesta nimestä. Omaa muunsukupuolisuuttani en ole tuonut millään tavalla esille kun ollaan puhuttu lasten kanssa, mutta joskus lapsilta on tullut esimerkiksi sellaisia kommentteja että "sulle pitäis varmaan keksiä joku pojannimi kun näytät ihan pojalta" (siis ennen nimenmuutosta) tai "onko Leimu tytön vai pojan nimi" (johon vastasin että se voi olla kumman vaan). 

Olin aina ajatellut että sitten kun joku lapsi kysyy suoraan mun sukupuolesta niin mä myös vastaan siihen suoraan. Tuntuu hölmöltä että en vastannutkaan. Ei mun olisi ehkä tarvinnut sanoa kuin että en ole kumpikaan. Toisaalta mä en voi tietää miten paljon kysymyksiä sille lapselle heräisi, ja silloin haluaisin että tilanne olisi sellainen että niistä lapsen kysymyksistä voisi rauhassa jutella. Samalla taas lasten kanssa käydyt keskusteluthan usein on lyhyitä ja arjen muun toiminnan lomassa tapahtuvia, ei niiden kanssa erikseen lähdetä mistään keskustelemaan yleensä. 

Välillä myös huomaan että mussa herää pelko siitä mitä lasten vanhemmat ajattelee. Eskari-ikäiset lapset juttelee jo paljon ja tuntuu muistavan kaiken, ja ne kertoo myös ne asiat kotona. Se ei mua haittaa, mutten silti voi olla ajattelematta, että entä jos jollekin vanhemmalle muodostuisi ongelmaksi vaikkapa se että sen lapsi tietää mun muunsukupuolisuudesta. En ole mitenkään ajatellut lapsille alkaa asiasta kertomaan, mutta pakkohan mun on vastata rehellisesti jos joku sattuisi vielä kysymään. 

Siitä kuitenkin olen onnellinen, että mulla on koko ajan töissä parempi olla, ja siihen on vaikuttanut se, että olen ollut paljon avoimempi esimerkiksi muunsukupuolisuuteeni liittyen. Ei enää ahdista mennä töihin sen takia että tulisin väärin sukupuolitetuksi työkavereiden toimesta, ja melkein kaikissa tilanteissa ihmiset osaa jo käyttää mun oikeaa nimeä. Alkusyksystä mulla oli tosi raskas ja ahdistunut olo, silloin oli toki paljon muitakin juttuja mielen päällä, mutta nyt huomaan miten iso asia tämäkin oli. Vaikka kukaan ei tahallaan ole sanonut mitään mikä mua loukkaisi, niin silti tunsin itseni tosi kuormittuneeksi. Ehkä kevät tuo kuitenkin mukanaan vielä kevyempää ja parempaa oloa, ja elättelen myös pieniä toiveita sen suhteen, että mun vanha nimi alkaisi jäädä kokonaan unholaan sen myötä ainaskin työpaikalla.