8kk testoilla

Oon tänään ollut tasan kahdeksan kuukautta testoilla. En tiedä, onko tällaisessa kuukausittaisessa testopäivityksessä enää mitään ideaa, kun muutokset ei enää samalla tavalla ole huomattavia kuin aluksi (eikä niitä tule kyllä samalla tavalla kytättyäkään enää). Toisaalta tämä blogi toimii vähän kuin mun päiväkirjana, ja siksi on jotenkin kiva jättää jälkeensä merkintöjä tällaisista hetkistä.

Mitään uusia muutoksia en nyt ole huomannut enää. Varmasti karvat kasvaa, äänikin jollakin tavalla hakee paikkaansa edelleen ja kehonmuotokin varmaan hiljalleen edelleen muuttuu. Tai siis ihan varmasti nämä muutokset jatkuu tässä vielä pitkän aikaa, jopa useita vuosia, mutta enää niitä ei varsinaisesti itse pistä merkille. Esimerkiksi ääni kuitenkin on jo matala ja keho karvainen, joten vaikka ääni vähän madaltuisikin ja karvaa tulisi lisää, ei sitä varsinaisesti kuitenkaan tule huomanneeksi.

Tulin katselleeksi vanhoja kuvia tässä yksi päivä, ja maaliskuussa 2018 olin ottanut itsestäni uuden profiilikuvan Facebookiin. Se oli ihan mun lempparikuva itsestäni pitkään, tuntui että näytin siinä jotenkin niin omalta itseltäni. Mun mielestä se on ihan söpö kuva edelleen kyllä. Tänään halusin ottaa itsestäni uusia kuvia, osittain kahdeksan kuukauden testoillaolon kunniaksi, osittain muuten vaan, osittain siksi että Samuel leikkasi mun hiuksia eilen. Mulla oli sama huppari päällä kuin tuossa kaksi vuotta sitten otetussa kuvassa, joten laitan tähän teillekin vertailuksi tämän kuvaparin.

Onhan tuo ero aika huikea! Silmälasit on vaihtuneet ja hiukset on vähän erilaiset. Koen, että näytin omalta itseltäni tuolloin, mutta että näytän kyllä paljon enemmän omalta itseltäni nyt. Mut tunnistaa samaksi henkilöksi totta kai, mutta muutokset on kuitenkin sikäli merkittäviä, että jotenkin mun olemus on muuttunut aika paljonkin.

Usein tulee kiinnitettyä tosi paljon huomiota fyysisiin muutoksiin joita testot tuo tullessaan, ja mun on ollut vaikea välillä hahmottaakin että onko testot nyt sitten jotenkin muuttaneet mun luonnetta tai vaikka toimintatapoja arjessa. Tunnenko asioita eri tavalla tai onko mun tapa reagoida asioihin muuttunut?

En koe että kovin paljon olisi, vaan koen enemmänkin, että olen tosi samanlainen kuin aikaisemmin, mutta mun on vain parempi olla ja olen enemmän itseni. Yhden asian olen kuitenkin pistänyt merkille.

Oon aina ollut aika introvertti ja kaivannut paljon omaa aikaa ja tilaa, mutta samalla toisaalta tarvinnut myös sitä että voin keskustella muiden ihmisten kanssa ja etenkin jos mulla on ollut paha olla, niin oon kaivannut sitä että joku on tavoitettavissa. Oon myös halunnut aina puhua asioista ja oon voinut vatvoa ja käydä syvällisiä keskusteluita vaikka tuntikausia.

Mä pidän edelleen syvällisistä keskusteluista kyllä, mutta nykyään tuntuu, että kaipaan omaa aikaa jotenkin vielä enemmän. Tavallaan sosiaaliset tilanteet on kyllä helpottaneet, koska mun olo on parantunut ja sosiaalinen dysforiakin helpottanut, mutta samalla on usein sellainen olo, että viihtyisin kyllä nyt mieluiten ihan vain yksikseni. Tähän liittyy myös se, että mä en usein enää vaivaudu sanomaan asioista. Jos joku asia vaivaa mua, mulla on paha olo, mua ahdistaa tai on tapahtunut jotain, niin mulla on nykyisin jotenkin paljon isompi kynnys ottaa asioita puheeksi. En tee sitä tietoisesti, mutta huomaan usein ajattelevani, että eipä tällä nyt niin merkitystä, en jaksa puhua. Ja sitten en puhu.

Tavallaan se on vähän huono asia, koska oikeasti asioista puhumisesta on kyllä hyötyä, ja oonkin yrittänyt esimerkiksi Samuelin kanssa panostaa siihen, että kuitenkin ottaisin asioita puheeksi ja puhuisin muutenkin, koska se helpottaa yhdessäoloa tosi paljon. Toisaalta oon iloinen siitä, että mulla on paljon riippumattomampi olo muista ihmisistä. Tunnen itseni jotenkin vahvemmaksi, pärjäävämmäksi ja itsenäisemmäksi, ja se on musta ihanaa.

Mutta siis muuten en kyllä ihan hirveästi keksi nyt mitään uusia huomioita joita testoihin liittyen olisin tehnyt. Sen haluan kuitenkin sanoa, että mun on tosi hyvä olla näin!

Mastektomian esikäyntiaika

Mun mastektomian esikäyntiajan piti olla huhtikuun alussa, mutta se peruuntui tämän koronatilanteen takia. Vaikka olin henkisesti valmistautunut siihen että niin saattaisi käydä, on se kuitenkin koko ajan ollut ehdottomasti vaikein asia mulle tässä koko koronahommassa henkilökohtaisesti. Muutoin koen, että oon tottunut tähän tilanteeseen aika hyvin pikkuhiljaa. Oon saanut tehtyä kouluhommia paljon eteenpäin, enkä samalla tavalla enää koko ajan kaipaa johonkin, vaan oon tavallaan tyytynyt siihen että nyt sitten vaan ollaan kotona. Oon myös ihan tietoisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta koko mastektomiaa ja sen lykkääntymistä johonkin hamaan tulevaisuuteen.

Tänään mä kuitenkin sain Taysista postia! Sieltä tuli mun uusi mastektomian esikäyntiaika, ja se on jo toukokuun puolivälissä! Uskalsin haaveilla, että se parhaassa mahdollisessa tapauksessa olisi ehkä joskus kesällä jos silloinkaan, joten tämä toukokuinen aika oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Ja todellakin täysi yllätys. 

En osaa edes sanoin kuvailla miten iloinen olen (joten siksi ylläoleva kuva, heh). On tosi helpottunut olo, vaikka samalla iskikin päälle kaikki se sama jännitys mitä aiemmin oli, ja mistä nyt sain vähän taukoa. Olen siis ehdottomasti vain onnellinen tästä ajasta, mutta kun kaikki pysähtyi niin huomasin miten paljon mua edelleen prosessi, asioiden odottaminen, jännittäminen ja pelkääminen ja muut vastaavat asiat kuormitti. Tunnen, kuinka se kuormitus taas nostaa vähän päätään.

Nyt tosin mietityttää lähinnä käytännön asiat, eli miten päästä Tampereelle. Junavuoroja perutaan koko ajan, mutta VR:n verkkokauppaa selatessa kuitenkin näyttäisi siltä, että vuoroja on ihan hyvin ostettavissa. Yritän seurailla, miten paljon vuoroja perutaan, pääsisikö esim. bussilla paremmin. Jos jollakin on tähän jotain sanottavaa, niin saa ehdottomasti jakaa!

Tietysti jännittää myös itse tapaaminen, se että pääsenkö leikkausjonoon nyt lähinnä. Eniten silti mietityttää että selviänkö perille ajoissa kaikista mahdollisista peruutetuista junavuoroista ja muista huolimatta. Vähän tuntuu myös ristiriitaiselta tässä tilanteessa suunnitella reissua Tampereelle, mutta koen, että tämä on mulle ihan pakollista nyt.

Muutoinkin kuuluu tosiaan vallitsevaan poikkeustilanteeseen nähden ihan hyvää. Kuten sanottua, niin oon saanut tehtyä paljon koulujuttuja. Viikon päästä on taas Nebidon pistämisaika, sitäkin ootan innolla, mikä on ehkä vähän hassua, mutta pääseepähän käymään edes jossakin ja toisaalta ei tarvitse taas pariin kuukauteen huolehtia pistämisestä. Keskiviikkona tulee myös täyteen kahdeksan kuukautta testoilla!

Yksi vähän pinnallisempi asia jota oon pohtinut on mun hiukset. Nämä alkaa olla ihan kauhean pitkät ja hirveät, mutta en ole tässä tilanteessa viitsinyt mennä parturiin enkä ole viitsinyt myöskään itse alkaa leikkaamaan. Ajattelin, että antaisin hiusten tässä eristyksissä ollessa kasvaa, niin olisi sitten materiaalia joista leikata kivat. Nyt alkaa kuitenkin olla sellainen olo, että kivat hiukset voisi parantaa myös omaa oloa itsestä, ja olisi tosi ihana päästä parturiin. En tiedä vielä miten tämän toteuttaisi, mutta ainakin voin alkaa miettimään minkälaiset hiukset oikeastaan haluaisinkaan. Olisi kivaa saada hiukset leikattua ennen tuota Tampereenreissua.

Koronakuulumisia

Blogi ei nyt pahemmin ole päivittynyt, koska ei ole ollut oikein mitään päivitettävää. Prosessin kannalta mainitsemisen arvoista on ehkä lähinnä se, että mastektomian esikäyntiaika luonnollisestikin siirtyi. Tai toistaiseksi se on siis peruttu, en vielä tiedä milloin uusi aika on. Toivon, että viimeistään kesällä, mutta nyt on hyvin vaikea sanoa mistään tulevasta ajasta mitään, joten yritän lähinnä olla ajattelematta asiaa. Tuo mastektomia-ajan peruuntuminen ja epävarmuus siitä milloin seuraava aika tulee olemaan, on ollut mulle varmasti se vaikein asia tässä koko korona-asiassa. Kuten kuka tahansa prosessia läpi käyvä, oon joutunut odottamaan paljon ja pettymäänkin välillä, ja siksi odottaminen taas kerran tuntuu tosi vaikealta ja pahalta. Tiedän kyllä, että maailman tilanne on mitä on, ja se menee etusijalle ja ymmärrän sen, mutta silti tämä on ollut mulle tässä se raskain asia.

Muuten kuuluu päällisin puolin ja tilanteeseen nähden oikeastaan ihan hyvää. Ollaan tietystikin oltu lähinnä kotona koiralenkkejä sekä pakollisia asiointeja lukuun ottamatta. Oon pyrkinyt tekemään mahdollisimman paljon koulutehtäviä, ja oon onnistunutkin siinä aika hyvin, mistä oon tosi iloinen. Ollaan pelattu lautapelejä, katsottu Netflixiä, tehty ruokaa... Hyvin tavallisia asioita. Mä latasin The Sims 4:n tietokoneelle ja oon pelaillut sitä (liian) paljon, päivystänyt Sekasin-chatissa oman jaksamisen mukaan, jutellut äidin kanssa puhelimessa, opetellut leipomaan leipää, kasvatellut tomaatintaimia ja katsellut liikaa YouTube-videoita. Lähinnä oon kuitenkin saanut aikaan hyvin vähän mitään normaaliin verrattuna, jos koulujuttuja ei lasketa.

Kauppareissut piristää viikkoja tällä hetkellä ihan hirveästi. Pääsee ulos nauttimaan keväästä (no okei, ulos pääsisi muutenkin, mutta liian vähän tulee lähdettyä) ja saa edes jotakin mielekästä tekemistä.

Muhun selkeästi vaikuttaa tällainen tilanne tosi paljon, että oma normaali arki hajoaa, eikä enää olekaan niitä viikkoa rytmittäviä juttuja kuten kavereiden tapaamisia, keskusteluja, kirkossakäyntejä ja muita vastaavia. Tuntuu, että oma energiataso laskee hirveästi, kun ei ole sitä ylläpitäviä asioita niin paljoa. Jotenkin sitä ajattelisi, että tällaisessa tilanteessahan olisi hirveästi aikaa tehdä kaikkea, mutta jaksaminen tuntuu myös tosi paljon vaikeammalta kuin normaalisti.

Aluksi mä suhtauduin hyvin epäuskoisesti tähän koko tilanteeseen. Ajattelin, että ei tästä nyt Suomessa voi tulla niin paha, ja kun kävin toistaiseksi viimeisen kerran Helsingin keskustassa, niin en ollenkaan osannut ajatella, että se olisi viimeinen kerta pitkään aikaan. Kun sitten todellisuuden jotenkin oivalsi, että nyt ollaan sitten näissä omissa lähiympyröissä vaan, niin olin aluksi tosi energinen. Koin että nyt on sitten paljon aikaa ja energiaa tehdä kaikkea kun ei mihinkään pääse, ja opiskelin, päivystin chatissa lähes joka päivä, tein paljon ruokaa. Pärjäsin jotenkin hirveän hyvin hetken verran.

Harjoittelin leivän leipomista. Tai no, en mä hirveästi harjoitellut vaan löysin tosi hyvän ohjeen ja onnistui heti kertaheitolla! Oon iloinnut tästä suuresti, koska tästä saa tekemistä, onnistumisen tunne on valtava joka kerta ja tämä on ihan älyttömän hyvää ja halpaa tehdäkin vielä.

Tällä hetkellä viikot ja päivät alkaa kuitenkin olla vaan yhtä massaa. En enää muista montako viikkoa tätä on kestänyt, enkä hahmota yhtään missä mennään. Tiedän, että on yhdestoista huhtikuuta, mutten kuitenkaan muista missä vaiheessa kuukausi vaihtui tai missä vaiheessa päästiin jo tänne saakka. En ymmärrä, että nyt oikeasti on pääsiäinen, vaikka tiedän kyllä että on ja olen syönyt mämmiä ja suklaamunia. Maailma tuntuu kaukaiselta, ja samalla se tuntuu tosi läheiseltä esimerkiksi sosiaalisen median ja tämän globaalin yhteisen kokemuksen takia.

Yksi huomio, jonka oon tehnyt on se, että mä kyllä edelleen kuormitun sosiaalisista tilanteista. Nyt kun ne on ihan minimissä, sellaiset kasvokkaiset sosiaaliset kontaktit siis, niin mulla on ollut jollakin tavalla paljon rauhallisempi olo. En oo kokenut jännittämisen tunnetta varsinaisesti moneen viikkoon. Ainoat asiat mitä oon jännittänyt on se, miten jollekin viime vuoden kilpailijalle käy Britain's Got Talentissa tai että minkä yllätyksen Samuel oli mulle keksinyt kun postissa tuli paketti ja Samuel sanoi että siellä on mulle lahja.

Koirat pelastaa monia hetkiä ja päiviä. On aina seuraa, joku jota halia ja silitellä. Koirien lisäksi toki onneksi on myös Samuel. Ilman sitä en olisi yhtään näin järjissäni tässä tilanteessa.

Oon testojen myötä huomannut, että sosiaaliset tilanteet on helpottanut, ja oon siitä varmasti täällä blogissakin joskus kirjoittanut. Nyt kuitenkin huomaan, että kuormitun niistä tilanteista jonkun verran kaikesta huolimatta. Eikä se mitään haittaa, mä myös kaipaan sosiaalisia tilanteita nyt kun niitä ei juuri ole ja nautin kovasti ihmisten tapaamisesta. Mutta pidän arvokkaana sitä, että oon oppinut taas uuden asian itsestäni ja siitä miten mä toimin ja mitkä asiat muhun milläkin tavalla vaikuttaa.

Testoja on tosiaan takana nyt se noin seitsemän ja puoli kuukautta, tuntuu uskomattomalta. En osaa sanoa onko Nebido vaikuttanut muhun eri tavalla kuin Tostran, mutta luulisin että joitakin sen tuomia vaikutuksia on kyllä tullut. Yksi sellainen vähän ikävämpi on finnit. Mulla ei ollut edes ensimmäisessä teini-iässäni nuorena mitään iho-ongelmia, sain joskus yhden finnin ja sitten seuraavan kun edellinen oli jo poissa. Nytkin mun naama on onneksi kyllä saanut olla aika rauhassa, mutta esim. selkään ja olkavarsiin on tullut finnejä, aika paljonkin. En oo toistaiseksi tehnyt niille mitään, kun ei ne nyt sillä tavalla häiritse, mutta oon vaan tehnyt sellaisen huomion että niitä on tullut.

Vähän partakuvaa. Oon iloinnut erityisesti siitä, että mun parta selkeästi yrittää yhdistyä mun viiksiin. Voi toki hetki vierähtää että niin käy, mutta siistiä silti!

Tuntuu myös, että mun ihokarvat on entisestään räjähtänyt kasvuun. Toisaalta ne on kyllä hyvin varmasti ja suht nopeasti lisääntynyt koko testojenkäytön ajan, joten mahdotonta sanoa johtuuko se varsinaisesti juuri Nebidosta, vai olisiko samat muutokset tulleet Tostranillakin yhtä nopeasti. Äänestä on ylipäätään vaikeaa enää sanoa mitään, se nyt on koko ajan edelleen kuitenkin madaltunut ainakin mun ottamista videoista päätellen. Sain myös kutsun ääniterapiaan, mutta en oo vielä ottanut sinne yhteyttä ja sopinut aikoja, koska en mä nyt tässä tilanteessa varmaan mihinkään voisi mennä kuitenkaan. Ääntä oon toki myös nyt käyttänyt varmaan vähemmän kuin tavallisesti, enkä oo havainnut että kurkku olisikaan niin kipeä. Pitää katsoa sitten kun tilanne normalisoituu, että palautuuko enemmän äänenkäytön myötä myös kurkkukipuongelmat.

Yksi asia minkä oon nyt huomannut testojen myötä on myös se, että mun kehon muoto on muuttunut. Ei vielä mitenkään huomattavasti ja merkittävästi, mutta oon ottanut joitakin valokuvia itselleni ennen testojen alkua, ja nyt tein sellaisen huomion, että esimerkiksi mun vyötärön ja lantion alue on tavallaan suoristunut tosi paljon. Siis jos katsoo edestä päin, niin kyljissä ei ole samanlaisia kaaria enää, eikä vyötärö ole niin selkeästi kapeampi kuin lantio, vaan olen tasapaksumpi. Se on ehdottomasti kiva huomata, tai siis totta kai mä haluan vähemmän sellaisia feminiinisiä muotoja itseeni. Muutos ei tosiaan vielä ole huomattava, mutta tällaiset asiat nyt varmaan tapahtuukin ajan kanssa.

Mä en edes tiedä miksi, mutta haluan lisätä tähän tämän kuvan. Ehkä se on vähän kauhea vessassa salamalla otettu selfie, mutta jotenkin iloitsen suuresti siitä, että jopa tällainen tavallaan aika kauhea selfie näyttää ihan minulta. Alan näyttää jo itseltäni, tykkään kasvoistani, äänestäni, parrastani ja peilistä vaan katsoo takaisin minä. Hiukset muuten on ihan ylikasvaneet, en yhtään tiiä mitä tekisin niiden kanssa, joten oon antanut niiden kasvaa, että sitten kaiken tän eristyksen jälkeen ois materiaalia joista leikata tosi kivat.

Tästä tuli nyt aika pitkä postaus, en suunnitellut tätä etukäteen ja kirjoitin vaan kaiken mikä tuli mieleen. En osaa sanoa tuleeko mulle mieleen mitään kovin ihmeellistä kirjoitettavaa lähiaikoina, ja onko mulla ylipäätään energiaa kirjoittamiseen, mutta aiemmin kyselin postausaiheita, enkä todellakaan toteuttanut niitä kaikkia vielä, joten voisin jaksaessani palata niihin, siellä oli nimittäin tosi hyviä aihe-ehdotuksia!