Vuosi 2019

Tein vuosi sitten kuluneesta vuodesta koosteen ja ajattelin, että kirjoittaisin näin vuoden viimeisinä päivinä taas samanlaisen vuodesta 2019. Vuoden 2018 koosteen voi käydä lukemassa tästä. 

Tammikuu

Aloitin vuoden 2019 ristiriitaisissa fiiliksissä. Joulukuussa oli ollut hoitoneuvottelu, josta en saanut diagnoosia. Mun olo oli toisaalta toiveikas, koska tiesin että loppukeväästä tulisin saamaan diagnoosin, mutta samalla kevät ennen diagnoosia tuntui loputtoman pitkältä ja tuntui, että olen aika hukassa. 

Tammikuussa alkoi taas uusi lukukausi koulussa, ja mua ahdisti ihan älyttömästi olla siellä. Sinnittelin ja yritin pärjätä, kävin omia tunteitani läpi vähemmistöstressiin liittyen. Yritin tsempata itseäni ja ajatella tulevaisuutta, sitä että mulla vielä tämän vuoden aikana olisi diagnoosi ja asiat muuttuisi paremmiksi. Se kaikki tuntui kuitenkin tosi kaukaiselta siinä vaiheessa. 

Tammikuussa mulla oli vielä energiaa yrittää. Yritin opiskella, käydä lenkillä, suhtautua positiivisesti kaikkeen. Yritin ajatella, että kaikella on joku tarkoitus eikä muutama kuukausi odottamista ole maailmanloppu tai edes kovin pitkä aika jos sen suhteuttaa loppuelämän pituuteen. Siitä huolimatta olin tosi ahdistunut enkä olisi jaksanut mitään. 

Helmikuu

Helmikuun ehdottomasti suurin asia on tietysti se, että alettiin seurustelemaan Samuelin kanssa. Se on yksi koko vuoden suurimmista, tärkeimmistä ja ihanimmista asioista. Kirjoittelin meidän seurustelun aloituksesta blogissakin, ja vaikka kaikki muu tuntui raskaalta, toi kaikki ihastumisen tunteet ja toinen ihminen vierellä elämään hirveästi onnellisuutta ja hyvää oloa. Ja tuo edelleen. 

Helmikuussa mieli alkoi muuten olla melko raskas. Kävin koulussa viimeisen kerran koko keväänä, koska en vaan yksinkertaisesti enää jaksanut. En saanut kursseja suoritettua, kaikki kouluun liittyvä oli ahdistavaa, sain paljon paniikkikohtauksia eikä mun jaksaminen vain yksinkertaisesti enää riittänyt. Hain luvan olla käymättä koulussa loppukevään aikana. 

Elämä alkoi tuntua raskaammalta muutenkin. Tai ehkä enimmäkseen odottaminen. Tiesin, että toukokuun on pakko tulla, mutta samalla tuntui että aika ei liiku ja kaikki on harmaata. Samuelin kanssa oli hyvä olla, ja onneksi oli Samuel, mutta muuten tuntui ahdistavalta ja pelottavalta. Tuntui, etten pääse eteenpäin tai liikkumaan. 

Maaliskuu 

Maaliskuu jatkui harmaana ja ahdistavana. Sain turvaa kodista, koirista ja Samuelista, mutta samalla lukittauduin sisälle enkä halunnut tehdä oikein mitään. Tai ehkä mä olisin halunnut, mutta en vaan jaksanut. Aika menetti merkityksensä, stressasin koulusta mutten saanut mitään tehtyä, ja lopulta mua lakkasi kiinnostamasta. Aamulla sängystä ylös nouseminen oli vaikeaa, päivien erottaminen toisistaan oli vaikeaa. Elämä ylipäätään oli vaikeaa. 

Löysin kuitenkin ensimmäistä kertaa tieni Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen (eli Smokin) miesten ryhmään. Se oli huikea kokemus, koin että sain sieltä tosi hyvin vertaistukea, vaikken omaa oloani oikein osannutkaan sanoittaa. 

Huhtikuu

Koko kevät tuntuu näin jälkikäteenkin ajateltuna harmaalta massalta, joten myös kuukausien erottaminen toisistaan tuntuu ehkä jopa vähän järjettömältä. Huhtikuussa iso asia oli pahentuneet bindaamisongelmat, ja aloin kärsimään tosi pahoista kivuista, jotka sulki mua sisälle entistä enemmän. Mua sattui välillä niin paljon, etten pystynyt tekemään muuta kuin hengittämään paikallani, ja toisinaan tuntui että täytyy levätä kotona monta päivää ilman binderiä, jotta voisi poistua ulos muutamaksi tunniksi. Se tuntui kauhealta, sillä vaikka ulkona käyminen oli jo aiemminkin ollut vaikeaa, paheni mun dysforia nyt entisestään ja koin, että olen tosi yksin. Onneksi mulla taaskin oli Samuel. 

Iloitsin kuitenkin kevään tulemisesta, lisääntyvästä valon määrästä ja osallistuttiin ilmastomarssille, ja se oli kivaa. Silti muistan, että sielläkin olemista piti rajoittaa ja lähteä kotiin mahdollisimman pian, ettei kivut pääse yllättämään. Keväällä oli tosi vaikea olla, kun sekä oma henkinen että fyysinen jaksaminen oli ihan lopussa. En jaksanut kirjoitella oikein blogiakaan silloin, tuntui ettei ole mitään sanottavaa tai annettavaa. 

Toukokuu

Toukokuu oli tietenkin se kuukausi jota mä olin kaikista eniten odottanut; puolessa välissä toukokuuta mä tulisin saamaan transsukupuolisuusdiagnoosin. Siksi toukokuu olikin varsin outo. Mulla oli ensimmäiset pari viikkoa ihan hirveä olo, koska pelkäsin etten kuitenkaan jostain syystä saisi diagnoosia. En uskaltanut uskoa että se voisi olla totta ennen kuin mulla olisi mustaa valkoisella ja mua pelotti niin kovasti, että toivoin että olisin voinut pysäyttää ajan, ja samalla en kuitenkaan ollut odottanut mitään koskaan yhtä paljoa. 

Toukokuussa tapahtui kuitenkin monta hyvää asiaa; mulla kävi ystäviä kylässä, juhlittiin vappua, kevät alkoi olla jo pitkällä, meidän kirkolle tuli sukupuolittamattomat vessat ja kaikista suurimpana tietysti se, että mä vihdoin sain transsukupuolisuusdiagnoosin. Sen jälkeen koko elämä muuttui, vaikka mitään käytännön muutoksia ei tavallaan sen seurauksena heti tapahtunutkaan. Iloitsin siitä valtavasti, tuntui että pystyn vihdoin hengittämään, että vihdoinkin olen totta. 

Kesäkuu

Kesäkuu alkoi jotenkin tosi kevyissä tunnelmissa. Olin saanut diagnoosin, oli kesä, oli aikaa ja valoa ja kaikki oli aika hyvin. Odottaminen jatkui, koska hormonipoliaika olisi luultavasti joskus syksyllä, mutta jotenkin se ei siinä vaiheessa tuntunut enää kovin pitkältä odotusajalta. Tuntui oudolta, että yhtäkkiä olikin voimia taas tehdä asioita, fyysinenkin olo parani, ja jaksoin tavata ihmisiä ja poistua kotoa. Nautin siitä hirveästi, vaikka samalla vähän mietin että voiko tämä olla tottakaan. 

Kesäkuussa olin onnellinen monesta asiasta, diagnoosin lisäksi ehkä eniten Samuelista. Reissattiin myös juhannukseksi Samuelin vanhempien luokse, mikä oli jännää, mutta reissu oli lopulta tosi kiva. Kesäkuussa sain myös kokea yllättäviä oikeinsukupuolittamisia ihan vieraiden ihmisten taholta, ja se antoi mulle paljon voimia ja uskoa itseeni. 

Kesäkuussa oli tietysti myös Helsinki Pride -viikko, ja se tuntui tänä vuonna erityisen tärkeältä. Osallistuin useampiin tapahtumiin sen aikana, ja koska kevään (ja viime vuosien) aikana mun vähemmistöstressilukemat oli huidelleet pilvissä, niin tuo viikko oli oikein tervetullut tauko kaikesta siitä. Hetken aikaa elelin jossakin sateenkaarikuplassa ja tunsin, että saan olla ja olen oikeasti olemassa. 

Lisäksi mä puhuin Pride-viikolla Töölön kirkossa yhdessä tapahtumassa omista kokemuksistani kirkkoon, uskoon, uskontoon ja hengellisyyteen liittyen. Se oli mulle tosi iso juttu, ja koen että sain siitä myös itse tosi paljon. 

Heinäkuu 

Heinäkuussa oli kuuma. Se on perinteisesti ahdistanut mua tosi paljon, koska binderi ja helle on ihan älyttömän huono yhdistelmä. Oon myös aina inhonnut lyhythihaisia ja -lahkeisia vaatteita, joten kesät on usein olleet mulle aika tuskaa. Tänä vuonna oli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että helle ei haitannut ihan niin paljon, että oli ihan ok pukea shortsit jalkaan ja t-paita päälle eikä silti ahdistanut mielettömästi. Uskaltauduin jopa yhtenä päivänä paita auki kirppiskierrokselle - tosin mulla kyllä oli binderi paidan alla, mutta silti. Siitä huolimatta dysforia kyllä vähän paheni heinäkuun helteiden aikaan. 

Elämä heinäkuussa oli lähinnä elokuun hormonipoliajan odottamista ja hiljaiseloa kotona; vietin aikaa yhdessä Samuelin kanssa, kävin kirkossa ja tapasin kavereita. Niin ja innostuin syömään terveellisemmin ja lenkkeilemään. 

Elokuu

Merkityksellisin asia elokuussa oli luonnollisestikin hormonipoliaika, joka koitti 22.8. Sitä ennen koko kuukausi oli lähinnä vaan odotusta, pelkoa siitä mitä hormonipoliajalla tehtäisiin ja siitä, etten saisikaan aloittaa hormonihoitoa, ja kävin myös verikokeissa hormonihoidon aloittamista varten. Välttelin transihmisten vertaistukiryhmien lukemista, koska aloin muuten liikaa jännittämään ja spekuloimaan, miten mun oma ensimmäinen käynti hormonipolilla menisi. Kävin elokuussa myös hammaslääkärissä ja multa poistettiin kaksi hammasta. 

Vihdoin se elokuun 22. päivä sitten koitti, ja mä matkustin Tampereelle hormonipolille. Kotiin tullessani mulla oli ensimmäinen pullo Tostrania laukussa, ja aloitin testosteronikorvaushoidon jo samana päivänä. Se oli onnen päivä se! 

Samuel oli rakentanut mulle majan ja paistanut lettuja kun kotiuduin hormonipolilta. Paras tapa juhlia tärkeää asiaa!

Elokuussa mitään suuria testomuutoksia ei luonnollisestikaan ehtinyt tapahtumaan, koska olin ehtinyt olla testoilla elokuun loppuessa noin viikon. Vähän kurkussa alkoi kaihertaa, ja fiilis oli superhyvä sekä malttamaton, kun odottelin tulevia muutoksia. Matka omaksi itsekseni oli vihdoin konkreettisesti alkanut. 

Syyskuu

Syyskuussa tarkkailin tietysti kaikkia testojen tuomia muutoksia. Ääni oli se, jonka muuttumista eniten odotin, ja ehkä pieniä muutoksia syyskuun aikana sainkin siinä jo huomata. Suurempia muutoksia oli kuitenkin varmasti väsymys, nälkäisyys ja mielialavaihtelut. 

Syyskuussa matkustin kaksi kertaa kouluun, mikä oli aika väsyttävää, mutta tuntui että selvisin siitä paljon paremmin kuin edellisenä keväänä. Huomasin, että mulla kuitenkin oli paljon enemmän energiaa jo nyt kuin puoli vuotta aikaisemmin. Syyskuussa myös mun nimihakemus meni läpi, ja mun uusi toinen nimi, Joonatan, astui voimaan. Siitä iloitsin valtavasti. 

Täytin myös 27 vuotta syyskuussa. Tuntui hienolta, että ensimmäistä kertaa juhlin syntymäpäiviäni testoilla - etenkin, kun vuosi sitten olin ajatellut, että on tosi hienoa ja onnellista, jos vuoden päästä tästä, eli seuraavana syntymäpäivänäni, olen jo testoilla. Ja mä olin! 

Syyskuussa oli myös tosielämävaiheen ensimmäinen sairaanhoitajakäynti, mutta siitä nyt ei oikein kyllä ollut silloin eikä ole vieläkään mitään kovin ihmeellistä sanottavaa. Syyskuun loppupuolella aloin huomaamaan, että mun olo on koko ajan vaan paljon parempi. Ihmiset kuuli jo muutosta mun äänessä, mä huomasin päivittäin kuinka kehon karvat kasvaa kohisten, ja mulla oli vaan sellainen olo, että vihdoin mä oikeasti olen tässä. 

Lokakuu

Lokakuussa jatkoin testomuutosten ihmettelyä ja fiilistelyä. Ja sain uudet silmälasit ja Kela-kortin postissa uudella nimellä. Käytiin katsomassa Jamie McDonaldin Manning Up -dokumenttielokuvan ensi-ilta ja stand up -esitys, mistä nautin suunnattomasti. Fiilistelin syksyä ja sitä että elämä on aika tasaista, koulussa ei tarvitse käydä pariin kuukauteen eikä transpolilla rampata hetkeen. Samuelilla oli synttärit ja leivottiin superhieno translipunvärinen kakku. Lokakuussa oli paljon kivoja asioita.

Lokakuussa tuli myös kuluneeksi kaksi kuukautta siitä että aloitin testot. Ääni madaltui ensimmäisen ja toisen kuukauden välisenä aikana huomattavasti, ja fiilistelin sitä esimerkiksi laulamalla samalla kun kävin soittelemassa pianoa kirkolla. Ääni väsyi kyllä tosi nopeasti, mutta samalla en olisi millään malttanut olla hiljaa kun mulla vihdoin alkoi olemaan oma ääni jolla puhua ja laulaa. 

Marraskuu

Marraskuussa olin ollut testoilla kolme kuukautta, ja lisäksi silloin tuli täyteen kaksi vuotta siitä, kun vaihdoin nimeni Leimuksi. Tuntui oudolta ajatukselta, etten aina ole ollut Leimu, tai että olen ollut Leimu vasta kaksi vuotta, ja toisaalta oli ihmeellistä palata aikaan kaksi vuotta sitten ja todeta, että siitä todella on jo kaksi vuotta aikaa. 

Marraskuussa oli pimeää, muistan sen siitä että olisin halunnut valokuvata, mutten voinut kun koskaan ei tuntunut olevan luonnonvaloa. Kuvasin kuitenkin mun kasvilampun valossa semitaiteellisia otoksia, joista kyllä itse tykkäsin kovasti, ja innostuin jopa pitkästä aikaa kirjoittamaan muutaman runonkin. Se tuntui hyvältä. 

Jatkoin edelleen testomuutosten fiilistelyä ja läpimenoa erilaisissa tilanteissa. Kävin esimerkiksi parturissa, mikä oli mun mielestä ihan älyttömän pelottavaa, mutta samalla ihan uskomattoman siisti kokemus. Käytiin marraskuussa myös katsomassa Miiko Toiviaisen monologi Kepeä elämäni, ja se jätti muhun jotenkin tosi ison jäljen ja antoi paljon ajateltavaa. Olisi ihana nähdä tuo esitys uudelleenkin! 

Pieni (tai välillä vähän isompikin) koulustressi pääsi yllättämään marraskuussa, kun syksy oli vähän hujahtanut ohi. Sain kuitenkin lähes kaikki tämän syksyn kurssit tehtyä, ja pari viime keväältä rästiin jäänyttäkin. Olin, ja olen, tyytyväinen. 

Joulukuu

Vuoden viimeiset koulupäivät koitti joulukuussa, ja tuntui tosi pelottavalta ja jännittävältä mennä kouluun taas niin pitkästä aikaa niin eri kuuloisena ja näköisenä. Kaikki meni kuitenkin aika hyvin, koulussakäynti ei todellakaan ole mikään mun lempiasia edelleenkään, mutta tänä syksynä selvisin koulupäivistä kuitenkin aika hyvin. 

Usein joulukuussa mä tykkään fiilistellä joulun saapumista käymällä paljon kirkossa, kuuntelemalla jouluradiota, availemalla joulukalenteria ja ostamalla tai tekemällä joululahjoja. Tänä vuonnakin jouluradio kyllä soi mun huoneessa, kävin kirkossa silloin tällöin ja mulla oli joulukalenterikin, mutta silti joulu pääsi yllättämään, enkä koskaan oikein onnistunut löytämään sellaista joulutunnelmaa. 

Lisäksi joulukuussa olen ikävöinyt Samuelia, joka edelleen on toisella puolen maapalloa reissussa, viettänyt joulua omien perheenjäsenteni kanssa, ajanut partani ensimmäisen kerran ja todennut, että olipa kertakaikkiaan vaan taas aikamoinen vuosi. 

Ehdottomasti suurimpia asioita tänä vuonna on olleet Samuel, transsukupuolisuusdiagnoosi, uusi toinen nimi ja testot. Tänä vuonna olen vihdoin vähän enemmän saanut keskittyä itseeni, omaan elämääni ja jaksamiseeni. Toisaalta on ollut pakko, koska on ollut monta sellaista hetkeä, kun en ole meinannut jaksaa, ja kun olen riippunut elämässä kiinni ihan viimeisillä voimillani. Välillä on jopa tuntunut, etten ehkä ole elossa ollenkaan. 

Nyt vuoden lopussa olo on kuitenkin kiitollinen, hämmentynyt ja jollain tavalla ehkä herkistynytkin. Vaikka olen ollut matkalla omaksi itsekseni jo kauan, jollakin tavalla tietysti koko elämäni, niin vihdoin se konkreettinen matka on alkanut. Vihdoin olen saavuttanut jotakin. Vihdoin mulla alkaa olla ääni. Mä en halua enää olla hiljaa. 

Loppujen lopuksi uskallan ehkä sanoa että kiitos 2019, tervetuloa 2020. En ole koskaan odottanut elämää näin paljon kuin nyt. 

Ensimmäinen parranajo

Sain mun isältä joululahjaksi partakoneen. Olin toivonut sitä, ja päättänyt, että välipäivinä voisin ensimmäisen kerran ajaa mun parran. Tähän saakka oon vaan lyhennellyt sitä tarvittaessa saksilla, mutta testojen myötä sen kasvu on luonnollisestikin kiihtynyt ja parta on vallannut uusia alueita mun naamasta, joten ajattelin, että sille varmaan täytyisi pikkuhiljaa alkaa myös tekemään jotakin. Valitsin ajaa mun parran tänään, koska pelkäsin että ahdistuisin parrattomasta naamasta ihan hirveästi, ja näin välipäivinä ei onneksi pahemmin tarvitse poistua kotoa tai tavata ihmisiä.

Parran ajaminen tuntui ihan älyttömän pelottavalta. Tavasin partakoneen käyttöohjeita, googlettelin ja yritin miettiä mitä mun oikein pitäisi tehdä, ja silti tuntui pelottavalta. Lopulta ryhdyin vaan tuumasta toimeen, ja ei se nyt ollutkaan niin kauheaa. Tosin leikkasin ensin saksilla vähän lyhyemmäksi mun pisimpiä partakarvoja, koska arvelin, että ne voisi tuntua ikävältä kun kone repisi niitä irti. 

Parran ajaminen oli kyllä jotenkin outo kokemus. Tavallaan tuntui tosi siistiltä, tosi jotenkin maskuliiniselta ja miehekkäältä, kun näin itseni peilistä ajamassa partaa. Samalla parta on pitkään ollut mulle yksi niistä harvoista asioista, joista olen kehossani ihan vilpittömästi ja oikeasti pitänyt, ja siksi sen poisajaminen tuntui kauhean tunteelliselta ja vaikealta. 

Otin ennen- ja jälkeen-kuvat, tosin jälkeen-kuvan otettuani huomasin, että siellä on vielä aika paljon epämääräisiä karvoja siellä täällä, ja ajelin vielä vähän lisää, mutta en tullut sitten ottaneeksi uutta kuvaa kuitenkaan. Mua vähän ahdistaa tämä parrattomuus, kasvoihan sitä karvaa mulla naamassa nimittäin jo aika paljon, ja olin tottunut siihen. Nyt tunnen oloni jotenkin tosi alastomaksi ja toisaalta myös feminiiniseksi, en tiedä miksi. Luultavasti tämä asia on mun päässä paljon suurempi kuin mitä se oikeasti on. Toisaalta silloin parturissa käydessäni se parturi sheivaili vähän mun pulisongeja, ja sen jälkeen ne oikein räjähti kasvuun, joten elättelen toiveita että niin kävisi koko parran ja mielellään viiksienkin suhteen nytkin. 

Tänä jouluna oon ehkä eniten iloinnut siitä, että sain sellaisia lahjoja mitä kuka tahansa mies voisi saada. Isä antoi mulle partakoneen, mitä olin toivonutkin, ja oli ostanut mulle ihan samanlaisen setin suihkugeeliä, dödöä ja tuota after shave -ainetta kuin mun veljellekin, ja äitikin oli ostanut mulle kasan miesten sukkia. Kaikissa mun lahjoissa luki Leimu, ja kaikki oli jotenkin vaan tosi hyvin. 

4kk testoilla

Tänään tuli kuluneeksi itse asiassa tasan neljä kuukautta siitä kun aloitin testot, se oli 22.8., ja on vaikea uskoa, että siitä on jo niin kauan. Testot on toki muuttuneet osaksi jokapäiväistä arkea ja elämää, ja samalla niistä ja niiden vaikutuksista silti iloitsee koko ajan. 

Suurin vaikutus on varmastikin henkinen. On koko ajan parempi olla itsensä kanssa, oma olo on itsevarmempi, on helpompi mennä sosiaalisiin tilanteisiin ja puhua ihmisille, tuntuu jotenkin rauhallisemmalta ja ylipäätään vaan helpommalta. Tuntuu siltä että alkaa olemaan olemassa, ja että ehkä pikkuhiljaa muutkin sen jo näkevät. 

Alapuolella on ehkä viime viikolla ottamani kuva. Se on jotenkin mun mielestä ihana. Siinä on jotakin tosi arkista ja harmaata tavallaan, mutta samalla siinä on myös jotakin hurjan vahvaa ja herkkää. Siinä olen minä, joka on muutoksessa koko ajan tämän arkisen ja harmaan elämän keskellä. Vielä ehkä puoli vuotta sitten mulle ei olisi tullut mieleenkään laittaa itsestäni tällaista kuvaa tänne. Tai mihinkään. Mutta nyt se tuntuu jotenkin sopivalta, vaikka en mä tiedä onko mun selkä nyt varsinaisesti kovin suuria muutoksia kokenut. Paitsi että siinä kasvaa karvaa. 

Ja siis kaikkialla kasvaa karvaa. Paljon. Se on varmasti yksi niistä näkyvimmistä muutoksista. Ajattelin, että voisin tähän tehdä listaa sellaisista fyysisistä muutoksista joita testot on saaneet aikaan tässä neljän ensimmäisen kuukauden aikana. Toki olen näitä täällä sivunnut jatkuvasti muutenkin, mutta nyt tuntuu että oma keho on muuttunut jo niin paljon, ja kuitenkin se on se ihan sama, että tuntui jotenkin mielekkäältä listata näitä asioita. 

1. Äänen huomattava madaltuminen 

2. Karvat! Selässä, reisissä, pohkeissa, polvissa, säärissä, jalkapöydissä, varpaissa, käsivarsissa, olkavarsissa, sormissa, kämmenselissä, selässä, vatsassa, rintakehässä ja naamassa. Eli siis joka paikassa. 

3. Lihasvoiman kasvaminen ja sen seurauksena lihaskrampit ja entistä pahemmat jumit

4. Kehon muodon hidas muuttuminen (nyt alkaa jo huomaamaan, että rasva siirtyy kehossa eri paikkoihin, siis jaloista ja takapuolesta vatsaan toisin sanottuna)

5. Kuukautisten pois jääminen 

6. Muutokset jalkovälissä 

7. Nälkä. Koko ajan on nälkä. 

Kaiken kaikkiaan muutokset on mun omasta mielestä positiivisia, ja olen iloinnut oikeastaan niistä jokaisesta. Jopa nälästä. Varsinkin aluksi sitä jotenkin koko ajan tarkkaili mitä muutoksia on tullut, mitkä kaikki merkit voisivat viitata siihen että testot toimii ja niitä pienimpiäkin merkkejä testojen tuomista muutoksista odotti ihan eri tavalla. Nyt tuntuu, että niitä muutoksia on jo niin paljon, että on vaikeaa muistaa elämää ennen testojen alkamista, vaikka vahvana onkin tunne siitä, että ihanaa kun elämä on vihdoin päässyt alkamaan ja vihdoin alan olemaan minä. 

Myös oikeinsukupuolittamista tapahtuu koko ajan enemmän ja enemmän. Viimeksi tänään koin jotain niin siistiä, kun olin nousemassa bussipysäkiltä bussiin, ja päästin muutamia muita ihmisiä siitä mua ennen sinne sisälle. Viitoin kädelläni, että menkää vaan, ja silloin yksi niistä ihmisistä totesi ensin että "kiitos", ja lisäsi vielä loppuun "herrasmies." Se tuntui niin hyvältä! Alkoi itkettää ja naurattaa samaan aikaan. 

Toisaalta saman päivän aikana esimerkiksi yksi mun perheenjäsenistä kutsui mua tytöksi. Se satuttaa edelleen joka kerta yhtä paljon. Jollain tavalla jopa tuntuu, että tippuu jotenkin korkeammalta, kun elelee siinä omassa läpimenokuplassaan. Ymmärrän kyllä, että vieraiden ihmisten onkin helpompi olettaa mut mieheksi; mähän alan jo näyttää ja kuulostaa siltä, miltä miesten oletetaan näyttävän ja kuulostavan. Perhe näkee mut jotenkin ehkä enemmän sitä kautta, mihin he ovat tottuneet, ja heidän mielikuvansa muuttuminen mun suhteen voi kuitenkin olla jollakin tavalla hitaampaa. Se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, koska totta kai sitä toivoisi että ne omat läheiset ja rakkaat ihmiset juuri näkisi myös mut. 

Joka tapauksessa, jos nyt ei vielä tullut selväksi, testojen aloittaminen on muuttanut mun elämänlaatua ihan älyttömästi parempaan suuntaan. Alan vihdoin ymmärtämään miltä tuntuu, kun on ihan hyvä olla itsensä kanssa. 

Kulttuuri joka tuntuu omalta

Mielenterveysseuran sivuilla sanotaan, että kulttuurin harrastaminen liitetään hyvään mielenterveyteen. Se lisää yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja sallivuutta. Kulttuuririennoissa käyminen myös tutkitusti edistää terveyttä ja lisää elinvuosia. Ja miksi ihmeessä näin ei olisi? Kulttuurin harrastaminen, oli se sitten itse tuottamista tai toisten tuotoksista nauttimista, mahdollistaa asioiden aistimisen ja oivaltamisen ihan uudenlaisella tasolla, auttaa lähtemään pois kotoa, inspiroi ja aktivoi mieltä. 

Oon aina rakastanut taidetta. Kuvataide ja kirjoittaminen on ehkä olleet niitä mulle ominaisimpia tapoja harrastaa itse, mutta löytyypä multa historiasta kokemusta myös esimerkiksi tanssimisesta, teatterista ja musiikistakin. Itse tekemisen lisäksi oon aina nauttinut suunnattomasti taiteen katselemisesta ja kokemisesta. Monenlainen taide aina tanssista, musiikista ja teatterista kuvataiteeseen, kirjallisuuteen ja elokuviin on koskettanut mua, herätellyt uusia oivalluksia ja ruokkinut jotakin sellaista kauneuden ja tunteiden nälkää joka mussa on aina ollut. Oon löytänyt itsestäni taiteen ja kulttuurin myötä heränneitä tunteita, samaistumiskohteita ja jotakin uutta, sellaista jota en oikein edes osaa sanoittaa. 

Kun mun oma prosessi eteni, lisääntyi myös vähemmistöstressin määrä. Sen seurauksena moni kanava, joka ennen oli mahdollistanut mulle taide- ja kulttuurikokemuksia, muuttui pelottavaksi tai ahdistavaksi. Televisiosta saattoi koska tahansa tulla ohjelma, jonka sisältö kuormitti mua entisestään, ja sosiaalisessa mediassa vastaan saattoi tulla jotakin sellaista mitä en olisi halunnut nähdä ja joka kasvatti mun taakkaa liikaa. Kun omat stressitasot huiteli jo valmiiksi pilvissä ja oma tila oli liian herkkä enää yhdellekään satuttavalle kokemukselle, oli myös vaikeaa löytää asioita joista saisi mielihyvää ja jotka tarjoaisi niitä oivaltamisen, samaistumisen ja ehkä vertaistuellisiakin kipeästi kaivattuja tunteita. Piti jatkuvasti tavallaan tasapainoilla omien rajojen sekä jaksaminen ja kaipaamiensa asioiden välillä. Oma jaksaminen oli ihan nollassa, ja ehkä jonkinlainen taide ja kulttuuri olisi voinut parantaa omaa oloa, mutta sen sopivan viihteen etsiminen oli liian riskialtista, kun sen olemassaolosta ei edes voinut olla ihan varma silloin. Mistä mä olisin tiennyt, että joku tekee stand uppia tai teatteria transihmisten kokemuksista tai piirtää niistä aivan huikeita sarjakuvia?

Pride-viikko on usein kuitenkin tarjonnut mahdollisuuden löytää tällaisia kokemuksia kulttuurista edes kerran vuodessa, ja tänä syksynä oon saanut myös kokea jotenkin vastaavaa; sellaista kulttuuria ja taidetta, joka on tuntunut omalta ja rakentavalta, turvalliselta ja kipeänkin samaistuttavalta, herättelevältä, tunteelliselta ja no niin, kuten sanottua, ihan vaan tosi omalta. 

Jamie MacDonaldin Manning Up -dokumentista ja sen yhteydessä pidetystä stand up -esityksestä kirjoitinkin jo aiemmin täällä blogissa. Se oli ensimmäinen meidän tämän syksyn kulttuurikokemuksista, ja se oli huikea. 

Seuraavaksi käytiin katsomassa Miiko Toiviaisen monologi Kepeä elämäni. Tuntui jännältä mennä teatteriin, kun en ollut pitkään aikaan käynyt, enkä usko että olin koskaan aiemmin ehkä ollut katsomassa monologia. Esitys kesti noin tunnin, ja oli huikea. En oikein edes osannut käsitellä kaikkia niitä tunteita joita tuo esitys mussa herätti. Se sai nauramaan niin etten tiedä milloin olisin nauranut niin paljon, ja samalla olisin välillä halunnut vaan itkeä, koska oli niin helpottunut olo siitä että joku sanoitti juuri niitä asioita joita mä en osannut sanoittaa. 

Tuossa monologissa mulle ehkä jotenkin suurin asia oli se, miten Miiko sanoitti omaa kokemustaan siitä, miten hänellä ei ennen prosessia ole koskaan ollut ääntä, ja nyt on. Tai miten hänellä ei koskaan ennen ole ollut kehoa jota koskea. Se ajatus tuntui musta jotenkin niin osuvan kipeältä, etenkin oman äänen löytyminen on mun tämän syksyn kantava teema. Toisaalta muhun loi ihan valtavan toivon myös se, miten Miiko sanoitti sitä, ettei mikään muu ole elämässä aiheuttanut niin suuria onnentunteita kuin tämä prosessi. En tietenkään muista miten hän tämän sanasta sanaan sanoi, mutta joka tapauksessa mulle tuli siitä tosi toiveikas olo. Ehkä mäkin vielä joskus tulevaisuudessa olen ehtinyt keräämään tarpeeksi voimia voidakseni sanoa noin. Saan jo nyt vähän kiinni siitä, miksi hän sanoitti kokemustaan juuri noin. 

Kaiken kaikkiaan tuon Kepeä elämäni -monologin katsominen oli mulle niin tunteita järisyttävä kokemus, että olisin halunnut nähdä sen uudelleen, olisin halunnut tehdä muistiinpanoja, ja illalla nukkumaanmennessä en voinut ajatella mitään muuta. Monta päivää elin arjen rinnalla jossakin omassa todellisuudessani ja pohdin asioita taas vähän uudesta näkökulmasta. Olen tosi onnellinen, että käytiin katsomassa tämä! 

Tänään osallistuttiin Translasten ja -nuorten perheet ry:n pikkujouluihin. Paikalla oleville teineille oli pitämässä sarjakuvapajaa ihana Sophie Labelle, jota saatan ehkä fanittaa aika paljon. Aikanaan, kun mun oli tosi vaikea olla ja pohdin omaa identiteettiäni, löysin Sophien työt, ja uppouduin niihin ihan täysin. Löysin ihan hirveästi samaistumiskohtia, ja mulle tuli ihanalla tavalla sellainen olo, että hei mähän oikeasti olen olemassa. 

Samoin silloin, kun tuntuu etten uskalla lukea tai katsoa mitään, koska olo on vaan liian kuormittunut, päädyn usein lukemaan Sophien sarjakuvia. Niissä on niin oivaltavia ja huikeita ajatuksia, ja samalla ne luo sellaisen turvallisen kuplan johon voi uppoutua kun tuntuu että täytyy päästä muusta maailmasta ja sen vaikutuspiiristä vähäksi aikaa pois. 

Ja tänään mä tosiaan pääsin tapaamaan Sophien, ja hän antoi mulle yhden sarjakuvistaan. Olin ihan älyttömän onnellinen. Ja olihan se nyt vaan aika siistiä syödä joulutorttuja ja höpötellä niitä näitä ihailemansa taiteilijan kanssa. 

Mun mielestä on ihan äärettömän arvokasta, että erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ja heidän tarinansa on edustettuina erilaisin taiteen keinoin. Erityisesti arvostan sitä, että taidetta pystytään tekemään ajatuksella meiltä meille, vähemmistöiltä saman vähemmistön edustajille, jolloin taide tarjoaa myös vertaistuellista ulottuvuutta sitä tarvitseville, vaikka samalla tekee meitä myös näkyvämmäksi enemmistöjen silmissä. 

Halusin kirjoittaa tämän postauksen ehkä eniten siksi, että voisin jollakin tavalla tuoda esille sitä, miten tärkeää tämä oma kulttuuri on. Viime kesän Pride-viikolla oivalsin jotenkin uudella tavalla sen, miten olennaista on, että mulla on joku tietoisuus oman yhteisöni, ja sitä kautta itseni, historiasta. Tämä taide ja kulttuuri menee ehkä vähän samaan kategoriaan; tuntuu tärkeältä tietää, että on olemassa sisältöä joka mun olon pahentamisen sijaan voikin tuoda mulle lisää voimavaroja ja jopa luoda mulle turvallisia tiloja arkeen - vaikka sitten vain siksi hetkeksi kun uppoudun sarjakuvan lukemiseen tai katson netistä samaistuttavan dokumenttipätkän. 

Tulin tästä niin onnelliseksi!

Nousin hetki sitten junaan kohti Helsinkiä. Koulupäivät tälle vuodelle on takana ja olo on siitä helpottunut. Kaipaan koulupäivien ajan aina sitä mun sellaista omaa turvallista kuplaa joka kotona ja mun omissa sosiaalisissa ympyröissä vallitsee, jossa tulen sukupuolitetuksi oikein tai en sukupuolitetuksi lainkaan, ja joissa on turvallista. Mun opiskelupaikkakunnalla ei yleensä tunnu yhtään niin turvalliselta, ja siksi kaikki hyvät kokemukset etenkin sukupuolittamiseen (tai -puolittamattomuuteen) liittyen tuntuu tosi suurilta. Nyt tapahtui kuitenkin jotain niin älyttömän siistiä, että en voinut olla kirjoittamatta siitä tänne. 

Nousin vähän aikaa sitten junaan, riisuin takkia päältä ja olin istumassa paikalleni, kun kuulin takaani äänen joka kysyi, voisinko vähän auttaa. Joku tarvitsi apua matkalaukkunsa nostamisessa hyllylle, koska se oli niin iso ja painava ettei hän jaksanut nostaa sitä itse. Olin tosi häkeltynyt, kun ympärillä oli paljon pidemmän ja vahvemmankin näköisiä ihmisiä kuin minä, ja silti se ihminen pyysi apua juuri multa! Totta kai autoin, hetken kyllä mittailin sitä laukkua katseellani ja mietin että mitä jos mä en jaksa nostaa sitä. Se oli oikeasti iso ja painava. Luojan kiitos jaksoin kuitenkin nostaa laukun sinne hyllylle. 

Tuntui jotenkin huikealta, että joku oikeasti pyysi apua multa tuollaiseen asiaan. Varsinkin, kun valinnanvaraa olisi ollut. Käytännössä en ollut varmasti juurikaan sitä avunpyytäjää vahvempi, tai musta tuntui siltä, kun hänkin oli nuori enkä mä ollut edes kovin paljoa pidempi tai mitään. Haluaisin tulkita tilanteen niin, että hän oletti että mä olen mies ja siksi vahvempi ja sen takia pyysi multa apua. Joka tapauksessa, se tuntui ihan älyttömän hyvältä, koko päivä sai ihan erilaisen vireen tämän ansiosta! Kiitokset vaan sille tuntemattomalle avunpyytäjälle.