Viimeinen transpolikäynti

Mulla oli maanantaina viimeinen aika transpolille. Se hoidettiin etänä videoyhteyden välityksellä koronatilanteesta johtuen. Tapasin siis lääkäriä, mikä oli outoa, koska tämä taisi olla nyt mun neljäs lääkäri koko prosessin aikana transpolilla ja kolmas vuoden sisään. Kahta edellistä en ole koskaan edes tavannut, puhunut puhelimessa muistaakseni molempien kanssa kerran. Tapaaminen meni kuitenkin ihan hyvin, vaikka henkilökunnan suuri vaihtuvuus onkin vähän harmi.

Tämä tapaaminen oli siis mun ns. tosielämävaiheen viimeinen tapaaminen, ja sen seurauksena mut kirjattiin ulos transpolilta enkä siis ole enää transpolin asiakas. Se tuntuu jollain tavalla hurjalta, mutta aika hienolta kyllä myös!

Lääkäri siis tosiaan soitti mulle, ja kyseli miten oon kokenut mun tutkimusjakson tai prosessin ylipäätään transpolilla. Keskusteltiin siitä, oli ihan kivaa että sai vihdoin antaa rehellistä palautetta. Lisäksi keskusteltiin mun omista fiiliksistä prosessiin ja itseeni liittyen, mun mielialoista ja oloista ja testojen vaikutuksista. Ja tulevaisuudesta, siitä mitä prosessin suhteen toivoisin tai en toivoisi jatkossa.

Tapaaminen kesti kaiken kaikkiaan vain puoli tuntia ja meni siis ihan hyvin. Lääkäri kirjoittaa mulle seuraavaksi puoltavan lausunnon sukupuolen juridista muuttamista varten ja lisäksi hän laittoi lähetteen menemään Tampereen transpolille second opinion -käyntiä varten sekä pyynnön hormonipolille lisääntymiskyvyttömyystodistuksesta. Kun mulla on nuo kolme paperia (kaksi lausuntoa eri transpoleilta sekä tuo hormonipolin todistus), niin voin muuttaa mun juridisen sukupuolen. Uskoisin, että tässä menee aikaa ehkä johonkin ensi syksyyn, koska Tampereen transpolille on varmaan jonkin verran jonoa.

Mun taival transpolilla alkoi noin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun hain lokakuussa 2017 lähetteen Helsingin transpolille. Ensimmäinen käynti transpolilla oli tammikuussa 2018, ja vuoden 2018 aikana käyntejä oli sairaanhoitajalla, psykiatrilla ja psykologilla useampia, lisäksi järjestettiin läheistapaaminen perheelle. Vuoden päätteeksi oli hoitoneuvottelu, jossa en saanut diagnoosia. Tämän jälkeen odottelin vajaan puoli vuotta, minkä jälkeen toukokuussa 2019 vihdoin sain diagnoosin.

Tuo tutkimusjakso oli se kaikista raskain osa prosessia. Koin rankaksi sen, että kerta toisensa jälkeen piti tavata uusia ihmisiä ja olla valmis avaamaan mitä tahansa henkilökohtaisia asioita mitä multa vaan satuttaisiin kysymään. Puhuin elämästäni, historiastani, itsestäni ja sukupuolikokemuksestani niin paljon, että edelleen tuntuu että jos multa kysytään jotakin noihin aiheisiin liittyvää, olen valmis antamaan analyyttisen ja harkitun vastauksen. Toisaalta opin myös itsestäni tosi paljon, opin ymmärtämään itseäni eri tavoin ja hahmottamaan omaa elämäntarinaani. Samalla sukupuolikokemus muodostui asiaksi, joka edellä aloin ajattelemaan kaikkea elämässäni. Kaikkiin asioihin elämässä sukupuoli ei kuitenkaan liity millään tavalla, ja siksi yritän nyt opetella näkemään asioita muistakin näkökulmista.

Tutkimusjakso oli matka, joka täytyi vaan käydä läpi, jotta voisi saada diagnoosin ja hoitoja. Vaikka oon sen aikana oppinut itsestäni valtavasti ja ymmärtänyt miten vahva ihminen onkaan silloin kun on pakko, niin mä en mitenkään voi olla sitä mieltä, että tutkimusjakso olisi tehnyt musta kokonaisemman. Enemmänkin se on rikkonut mun rajoja ja pakottanut mut puhumaan elämäni vaikeimmistakin asioista kysymättä haluanko tai tuntuuko se musta sopivalta. Lisäksi oon pelännyt jokaista transpolikäyntiä ja sitä, osaanko ilmaista asiani riittävän selkeästi ja oikealla tavalla, jotta tulisin ymmärretyksi oikein. Jopa nyt tuota viimeistäkin käyntiä edelsi hirveä ahdistus ja pelko siitä, voisiko jotakin pahaa vielä tapahtua.

Sen sijaan testot on kyllä tehneet musta ja mun elämästä kokonaisempaa ja huomattavasti parempaa. Ja sen takiahan mä olen tämän prosessin jaksanutkin käydä läpi, että olisin vihdoin konkreettisesti koko ajan enemmän minä.

Oon siis ehdottomasti iloinen, että transpolikäynnit on nyt takana päin. Ihmiset oli aina kyllä ihan mukavia ja varmasti yrittivät siellä parhaansa, mutta kohtaaminen ei kuitenkaan aina onnistunut olemaan kaikkiin asioihin liittyen sensitiivistä. Sen mä kerroin tuossa viimeisellä tapaamisella lääkärillekin, ja tuntui hyvältä voida vihdoin sanoa se ääneen. Ajattelin vielä myöhemmin kirjoittaa palautetta transpolille.

Kuitenkin, nyt on varsin vapaa olo. Jäljellä on vielä käynti Tampereen transpolilla ja papereiden kiikuttaminen maistraattiin sekä tietenkin mastektomia, mutta sen jälkeen asiat alkaa olla varsin hyvin. Lisäksi vihdoin voisin ehkä alkaa luottaa siihen, että tätä onnea ei enää oteta multa pois!

Viimeiset lomakkeet transpolille

Sain eilen postissa kirjeen transpolilta, ja se sisälsi mun mitä luultavimmin viimeisen ajan transpolille sekä nipun täyteltäviä papereita. Mun ns. tosielämän jakso on päättymässä nyt, kun diagnoosin saamisesta on kulunut toukokuun puolivälissä vuosi, ja kesäkuun alussa tapaan siis vielä transpolin lääkärin. Oon käsittänyt, että se on mun viimeinen seurantakäynti transpolilla, ja jatkossa en sinne sitten olekaan enää yhteydessä eikä mulla ole käyntejä siellä, paitsi jos tarvitsen esimerkiksi lähetteen johonkin toimenpiteeseen. Lisäksi menen vielä loppukesästä/alkusyksystä käymään Tampereen transpolilla (jossa en siis koskaan ole käynyt), koska tarvitsen toisen lausunnon juridisen sukupuolen muuttamista varten.

Tuo mun eilen saama kirjekuori piti sisällään nivaskan täyteltäviä papereita, tai ne on ne tismalleen samat kyselyt jotka täytin vuosi sitten kun olin saanut diagnoosin. Silloin mun lääkäri unohti antaa ne paperit mulle siinä käynnin aikana, ja menin täyttämään ne käytävään käynnin päätyttyä. Muistan vain, että oli ihan hirveän vaikea keskittyä niiden täyttämiseen ja raksittelin kohtia jotenkin ihan sekavassa mielentilassa, koska olisin vaan halunnut päästä ulos sieltä transpolilta ja hyppiä ja pomppia ja kiljua riemusta kun olin juuri saanut diagnoosin, ja sitten pitikin istua alas täyttämään vielä kauhea kasa jotain lomakkeita, vaikka olin juuri niitä kuluneen reilun vuoden aikana täyttänyt yhden jos toisenkin, ihan kyllästymiseen saakka.

Nojoo, en siis muista hirveästi mitään mitä niihin silloin kirjoittelin, mutta samat lomakkeet ne joka tapauksessa oli. Uskoisin, että tarkoituksena onkin siis verrata miten mun elämäntilanne on nyt vuoden kuluessa muuttunut, tai onko se muuttunut. Mulle tuli jotenkin melkein juhlallinen olo noita papereita täyttäessäni. Oon täytellyt niitä oikeasti ihan hirveästi tämän prosessin aikana, vastaillut mitä erilaisimpiin kyselyihin ja käynyt läpi varmasti satoja ja taas satoja kysymyksiä, joista jotkut on selkeästi liittyneet sukupuoleen ja sukupuoli-identiteettiin ja osa on ollut niin kummallisia että on naurattanut. Mua noihin kyselyihin vastaaminen ei ole pahemmin siis haitannut, mä ihan tykkään täyttää paperisia lomakkeita, enkä ole kokenut noita mitenkään ahdistaviksi.

Osan kyselyistä olen joutunut täyttämään onneksi vain kerran, kuten sellaisen monta sataa kysymystä sisältävän kyselyn, jossa kysymykset piti merkitä erilliseen vastauspaperiin, ja sitä tehdessä meni silmät ihan sekaisin ja kysymykset oli osa tosi kummallisia. Välillä nauroin hassuille kysymyksille ja oudoille tai ristiriitaisillekin tehtävänannoille, mutta pääsääntöisesti yritin olla miettimättä liikaa ja vastasin kaikkeen suht intuitiivisesti ja olin valmis selittämään sitten transpolilla mitä milläkin vastauksella olin tarkoittanut.

Mun lempikysymys tai täytettävä lomake oli varmaankin jana ja nelikenttä, johon itsensä sai sukupuolen perusteella sijoittaa. Tuntui, että sen avulla sain tehdä sukupuolikokemustani näkyväksi, ja oonkin pyytänyt myös mun läheisiä pohtimaan asiaa ja sijoittamaan itsensä janalle ja nelikenttään. Se on ollut mielenkiintoista, ja välillä on hassua huomata miten vähän osa ihmisistä sukupuoli-identiteettiään on pohtinut.

Masennuskysely on sellainen, jonka olen täyttänyt kerta toisensa jälkeen vähän joka vaiheessa prosessia. Jo tutkimusjakson aikana täytin sen mielestäni useampaan kertaan, ehkä 2-3 kertaa, ja myös vuosi sitten se sisältyi täytettävien papereiden pinoon. Eilen täytin sen uudestaan, enkä koskaan ole saanut siitä näin alhaisia pisteitä. Oli jotenkin huikeaa huomata noin konkreettisella tavalla, miten paljon oma olo on helpottanut, ja miten suuri vaikutus testoilla ja sitä kautta oman elämänlaadun paranemisella on ollut myös mielenterveyteen. Masennuskysely toki on vain yksi kysely, eikä sen perusteella voi tehdä ihan hirveän syvällisiä johtopäätöksiä, mutta toistuvasti tehtynä se voi kuitenkin kertoa jostakin.

Nyt ensin mulla on perjantaina (eli ihan kohta!) tulossa aika mastektomian esikäynnille, ja sen jälkeen on sitten tämä transpoliaika kesäkuun alussa. Sen jälkeen seuraava etappi on luultavasti visiitti Tampereen transpolille joskus elo-syyskuussa ja lisääntymiskyvyttömyystodistuksen pyytäminen hormonipolilta. Kun mulla on kasassa tarvittava lausunto sekä Helsingin että Tampereen transpoleilta ja hormonipolilta, niin voin hakea juridisen sukupuolen muutosta, ja se tarkoittaa myös sitä että saan uuden henkilötunnuksen. Tämä tapahtuu joskus syksyllä luultavasti. Toivon, että lääkäri laittaa mut perjantaina mastektomiajonoon, ja mitä nyt muiden juttuja olen lukenut, niin jos jonoon pääsen, niin leikkaus voisi olla sitten joskus loppuvuodesta. Asiat alkaa olla aika hyvällä mallilla siis!

Perheellistymisestä ja lasten saamisesta

Helsingissä on tämän viikon ollut käynnissä DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali, ja tänä vuonna mukana oli myös kategoria transtarinoita. Yhtenä tähän kategoriaan kuuluvana elokuvana näytettiin dokumenttielokuva Seahorse: The Dad Who Gave Birth. Me käytiin eilen illalla katsomassa tuo kyseinen elokuva, ja lisäksi multa toivottiin postausta liittyen perheellistymiseen juuri meidän kohdalla. Ajattelin, että voisin kirjoittaa aiheesta nyt postauksen. 

Ihan ensin voisin kirjoittaa vähän tuosta elokuvasta, se herätti mussa nimittäin tosi paljon ajatuksia. Elokuvassa keskityttiin siis yhden transmiehen matkaan isäksi. Hän päätyi keskeyttämään testosteronikorvaushoidon, ja tuli anonyymin luovuttajan avulla raskaaksi, ja synnytti siis oman lapsensa. Ensinnäkin musta oli hurjan tärkeää, että tällainen dokumentti oltiin tehty. Aihetta käsiteltiin realistisesti mutta kauniisti, ja mulle jäi sellainen olo, että tuossa on kyllä filmi joka jokaisen kannattaisi katsoa. Samalla tuo elokuva toi mun omia lapsihaaveita jotenkin lähemmäksi ja konkretisoi niitä.

Tuntui tosi tärkeältä nähdä, minkälaisia vaikutuksia testojen lopettamisella ja raskaaksi tulemisella/raskaana olemisella (trans)miehen kehoon ja mielialoihin on. Tavallaan vaikutukset ja seuraukset oli odotettavia, mutta silti sen näkeminen että tuo on mahdollista, ja että siitä voi selvitä ja se voi todellakin onnistua, oli jotenkin helpottavaa.

Keinoja perheellistymiseenhän on hyvin monenlaisia, ja mä en ole missään vaiheessa ajatellut, että mulle olisi jotenkin ensisijaisen tärkeää saada nimenomaan biologisia lapsia. En todellakaan ole mitenkään erityisesti sitä mieltä, että mun pitäisi olla raskaana ja synnyttää, koska se on pitkä ja moninainen prosessi tässä tilanteessa. Mä esimerkiksi tosi mielelläni adoptoisin lapsen, jos se vain olisi mahdollista. 

Ollaan pohdittu monia erilaisia keinoja perheellistyä, ja vaihtoehtoja on useita. Itse synnyttämisen ja adoption lisäksi myös apilaperhe, sijaissynnytys sekä sijaisperheenä toimiminen on mahdollisia vaihtoehtoja. Monella transihmisellä toki on myös ennen prosessin läpikäymistä saatuja lapsia, mutta se ei kosketa juuri meidän tilannetta. Moni vaihtoehdoista kuitenkin alkaa karisemaan pois, eikä jäljelle jää ihan hirveästi valinnanvaraa, kun puhutaan kahden transmiehen keinoista saada lapsia. 

Adoptio kuulostaisi tavallaan yksinkertaiselta, mutta tällä hetkellä Suomen adoptiojärjestöt ei tee yhteistyötä yhdenkään sellaisen maan kanssa, joka adoptoisi lapsia samaa sukupuolta oleville pareille. Toki jos me nyt mentäisiin naimisiin, ja mä en muuttaisi hetuani vastaamaan sukupuoltani, näytettäisiin paperilla heteroparilta, mutta käytäntö onkin sitten jo ihan muuta. Lisäksi tuntuisi järjettömältä lykätä hetun muuttamista vuosia, koska se kuitenkin vaikuttaa niin moneen asiaan ja monessa eri tilanteessa (esim. työnhaku ja matkustelu). Suomesta on vaikea adoptoida lasta muutenkin (lapsia on käsittääkseni paljon vähemmän kuin lasta Suomesta adoption kautta toivovia), joten tämä vaihtoehto on melko epätodennäköinen. Adoptiojonoonhan voi toki silti aina asettua, mutta on hyvin todennäköistä, ettei se meidän kohdalla välttämättä johtaisi lapsen saamiseen. Yksi vaihtoehto olisi toki myös se, että me ei mentäisi naimisiin, ja toinen meistä adoptoisi yksin lapsen ulkomailta. Yksinhuoltajavanhemmalle kun se kuitenkin on mahdollista. Tämän jälkeen tosin pitäisi mennä naimisiin ja sen jälkeen vasta voitaisiin suorittaa perheen sisäinen adoptio. Ja toki käytäisiin adoptioprosessi mieluusti läpi yhdessä, kun lapsi yhdessä haluttaisiin saada. 

Sijaissynnytys ei tällä hetkellä Suomessa ole laillista, joten sikäli se on aika poissuljettu vaihtoehto. Toki ulkomaille lähteminen sijaissynnytyksen vuoksi on myös mahdollista, mutta se on äärimmäisen kallista.

Apilaperhe tarkoittaa perhettä, jossa perhettä on perustamassa yleensä useampi kuin kaksi aikuista. Lapsella on siis enemmän kuin kaksi vanhempaa, joskin Suomessa lainsäädäntö määrittelee, että lapsella voi olla vain kaksi juridista vanhempaa, mutta sosiaalisia vanhempia on siis kolmi- tai neliapilaperheessä useampia. Käytännössä meidän kohdalla tämä tarkoittaisi sitä, että mä esimerkiksi synnyttäisin lapsen, ja luovuttaja (ja mahdollisesti hänen kumppaninsa) olisivat myös lapsen vanhempia. Tässä tapauksessa luultavaa kuitenkin olisi, että biologiset vanhemmat olisivat myös juridisia vanhempia, ja tämä ei jotenkin tunnu omalta vaihtoehdolta. Ehkä itsekkäästikin haluan, että minä ja Samuel oltaisiin meidän lapsen juridiset vanhemmat ja saataisiin tehdä ratkaisut lapsen kasvattamisesta yhdessä (tai siis kahdestaan). Ja tässä tapauksessa kuitenkin olisin siinä tilanteessa että synnyttäisin, ja koen, että ihan yhtä hyvin voin sitten hankkiutua raskaaksi myös tuntemattoman luovuttajan avustuksella. Mikäli harkittaisiin vanhemmuuskumppanuutta esim. naisparin kanssa, eli heistä toinen voisi synnyttää, ei meistä kumpikaan kuitenkaan voisi toimia luovuttajana, joten en tiedä näkisikö tuo toinen pari sitten edes mitään järkeä siinä, että ryhtyisivät kumppanuusvanhemmiksi meidän kanssamme. Ja kuten sanottua, tämä ei oikein vaan tunnu meistä omalta vaihtoehdolta ainakaan tällä hetkellä. 

Sijaisperheenä toimiminen on meidän kummankin toive jossakin vaiheessa elämää sitten kun elämäntilanne sen sallii. Sijaisperheenä toimimiseen meidän parisuhdetilanne tai transtausta ei tietenkään olisikaan mikään este, ja toivon mukaan päästään joskus sijaisperheenä toimimaan. Uskon, että sijaisperheenä toimiminen voi antaa paljon, mutta toisaalta siinä on aina läsnä se todellisuus, etteivät lapset ole meillä kovin kauaa, tai vaikka olisivatkin, niin he eivät tule olemaan meidän kanssa aina. On varmasti raskas prosessi, kun itselle tärkeäksi ja rakkaaksi muodostunut lapsi lähtee perheestä pois, ja koko tämä sijaisperheasia onkin ihan oma lukunsa. Vaikka mä ajattelen, että sijaislapset voivat olla ihan yhtä lailla "omia lapsia", niin mulla on kaipuu myös siihen, että meillä olisi lapsi jota ei vietäisi meiltä pois. Joissakin tapauksissa toki voi olla mahdollista, että sijoitus on hyvin pitkäaikainen, ja lopulta päätyy adoptioon. Tämä ei kuitenkaan todellakaan ole yhtään "varma" keino saada lapsia, joten sen varaan ei oikein voi laskea. 

Viimeiseksi vaihtoehdoksi jää siis se, että lapsensa synnyttää itse. Alun perin ajattelin, kun prosessiin lähdin, että sehän ei sitten enää tule olemaan mahdollista, ja mun täytyy vaan elää sen kanssa että perheellistyminen tapahtuu sitten jollakin muulla keinolla. Toki mä en silloin vielä tiennyt kenen kanssa päätyisin yhteen, ja saatoin ajatella, että mun kumppani olisi cisnainen ja voisi ehkä synnyttää, tai ainaskin me voitaisiin saada lapsi adoption kautta. Näin ei nyt kuitenkaan ole, joten pitää ajatella uusiksi. 

Elokuussa hormonipolilla käydessäni juttelin hormonipolin lääkärin kanssa myös lasten saamisesta, tai lähinnä siitä onko meillä toiveissa omat lapset. Kun kerroin että on, oli hormonipolin lääkäri aivan ihana ja totesikin, että "tiedäthän sä, että miehetkin voi synnyttää?" Se lause oli mulle ihan äärimmäisen tärkeä kuulla, vaikka totta kai mä sen tiesin, mutta se on tuonut mulle voimaa monena hetkenä ja saanut mut ajattelemaan sitä mikä kaikki oikeasti on mahdollista. 

Toki tässäkin olisi omat mutkansa matkassa. Ensimmäiseksi tietysti täytyisi lopettaa testojen käyttö, mikä jo sinällään on iso juttu, ja odottaa oman hormonitoiminnan palautumista. Moni testojen vaikutuksista on onneksi pysyvä, ja esimerkiksi tuossa eilisessä elokuvassa näin ulkopuolisena katsoessa raskaana olevan isän ulkonäössä ei mun mielestä tapahtunut merkittävää muutosta läpimenon kannalta, vaikka hänestä itsestään siltä tuntuikin. Dysforia voi silti olla aikamoista, kun kuukautiset alkaa uudelleen, rasva siirtyy kehossa eri paikkoihin, tunne omasta kehosta muuttuu ja tunteet ylipäätäänkin ottaa eri tavalla vallan. Ei mitään pieniä juttuja siis, varsinkaan jos niiden kanssa joutuu elämään pidempäänkin.

Riippuu hyvin paljon ihmisestä, miten pitkään testojen käytön lopettamisesta oma hormonitoiminta käynnistyy uudelleen ja muuttuu säännölliseksi. Tämän jälkeen on toki mahdollista sitten yrittää tulla raskaaksi. Meidän tapauksessa tosin pitäisi myös etsiä mahdollinen luovuttaja, ja raskaaksi tuleminen täytyisi hoitaa koti-inseminaatiolla. Mun juridinen sukupuoli olisi siinä vaiheessa jo mies, joten en olisi oikeutettu hedelmöityshoitoihin Suomessa ollenkaan. Toki hedelöityshoidot onkin ihan äärimmäisen kalliita, ja jos sopiva luovuttaja vaan löytyy, niin koti-inseminaatio on varmasti oikein hyvä ja toimiva vaihtoehto. 

Kaiken kaikkiaan prosessi voisi kuitenkin olla pitkä. Oman hormonitoiminnan palautumisessa voi kestää vuosikin (toki se voi palautua myös kuukaudessa-parissa), minkä jälkeen raskaaksi tulemisessa voi kulua aikaa. Varmasti etukäteen olisi hyvä ajatella, kuinka pitkään on valmis yrittämään ennen kuin todetaan, ettei raskaaksi tuleminen vain onnistu, ja elämää täytyy jatkaa. Tavallaan kun mun elämä ilman testoja olisi siinä vaiheessa ikään kuin tauolla, eikä sitä voi määräänsä enempää pitkittää, jos lapsen saaminen ei vain tunnu onnistuvan. Kun tähän lasketaan mukaan vielä yhdeksän kuukauden mittainen raskausaika, voisi lapsen saamiseen testojen lopettamisesta syntymään hyvinkin kulua kolmesta neljään vuotta. Se on paljon. Toisaalta olen ajatellut, että se ei ole liikaa, jos tuloksena siitä on oma, kauan toivottu lapsi. Toisaalta siihenkin vaihtoehtoon täytyisi varautua, ettei lasta syystä tai toisesta saakaan. 

Perheen perustaminen ei meille tässä elämäntilanteessa vielä ole ajankohtaista. Tärkeintä on se, että saan ensin käytyä omaa prosessiani pidemmälle, eli pääsisin mastektomiaan ja saisin oltua muutaman vuoden vähintään testoilla. Ja toki monet käytännön asiat elämässä, kuten opiskelut, olisi hyvä saada valmiiksi ennen kuin harkitsee lapsen saamista. Sen jälkeen asiaa voisi kuitenkin alkaa pohtimaan, jos meistä edelleen tuntuu siltä, että tämä olisi meille oikea keino perheellistyä. Koen kuitenkin, että näitä kaikkia vaihtoehtoja on ollut hyvä ajatella jo nyt, koska huolimatta siitä että lasten saaminen konkreettisesti ei juuri nyt ole ajankohtaista, on nämä aiheet kuitenkin olleet paljon pinnalla omissa ajatuksissa ja meidän keskusteluissa. 

Toivon, että osasin tässä postauksessa vastata kysymyksiin, joita mulle esitettiin ja avata omia ajatuksiani tämän aiheen taustalla. Toivon myös, että mikäli haluat kommentoida tätä postausta, mikä on ehdottomasti tietenkin suotavaa, muistaisit huomioida sen, miten henkilökohtainen ja herkkä tämän postauksen aihe on. Koen tärkeäksi jakaa ajatuksiani tästä aiheesta, mutta toivon sensitiivisyyttä ja harkintakykyä, mikäli haluat jatkaa keskustelua kommenttikentässä. 

Tulevaisuus

Kyselin aiemmin ideoita tulevia postauksia varten, koska musta itsestä tuntuu, ettei prosessin suhteen hirveästi nyt ole tapahtunut tai tapahtumassa mitään, ja toisaalta oon kirjottanut jo monista aiheista. Siksi uudet ideat on edelleenkin erittäin tervetulleita, on ehdottomasti kiva kirjoittaa aiheista jotka lukijoita kiinnostaa. Blogiin kommentointi onnistuu tosiaan myös anonyymisti, jos tuntuu siltä ettei halua kommentoida omalla nimellään tai edes nimimerkillä. 

Tänään päätin tarttua seuraavanlaiseen ideaan: 

Kiinnostaisi lukea mitä toivot prosessiltasi tulevaisuudessa ja elämältä yleensä. Sellainen "missä toivoisin olevani xx vuoden kuluttua."

Mä jäin miettimään tätä tosi paljon, koska vihdoin on oikeastaan alkanut testojen myötä ja prosessin edetessä tulemaan sellainen olo, että tulevaisuudestakin uskaltaa jo alkaa haaveilemaan. Toisaalta prosessissakin on vielä vaiheita jäljellä, ja ajatukset pyörii paljon niissä. En haluaisin välttämättä ajatella, että elämä alkaa vasta prosessin päätyttyä, koska prosessi omalla tavallaan ei pääty ikinä, ja toisaalta elämä on jo nyt, vaikkei siltä aina ole tuntunutkaan. Prosessi on kuitenkin viimeiset pari vuotta täyttänyt mun elämän oikeastaan kokonaan, ja siksi toisaalta nyt vasta tuntuukin siltä että elämä on alkamassa ja tulevaisuuttakin osaa jo hiukan ajatella. 

Aloitan kertomisen kuitenkin prosessiin liittyvistä asioista. Tällä hetkellähän mä oon saanut transsukupuolisuusdiagnoosin, ja sen perusteella mulle on aloitettu testosteronikorvaushoito viime elokuussa. Testot on tuoneet jo paljon toivottuja muutoksia, mutta toivon kuitenkin niiden tuomia muutoksia tulevaisuudessa vielä lisää. Konkreettisin on ehkä parta ja sen kasvaminen, vaikka tokihan se nyt jo kasvaa, mutta toivon että mulla olisi tuuhea ja hieno parta vielä jonakin päivänä. Muuten testot on tuoneet jo tosi paljon muutoksia joita niiltä toivoinkin, ja toivon jatkossa, että testojen vaikutukset jatkaa muutostyötä mun kehossa ja sitä kautta mun keho tuntuu tulevaisuudessa entistä omemmalta. 

Suurin toimenpide, jota prosessiltani olen koko ajan odottanut, ja odotan edelleen, on mastektomia. On hyvin todennäköistä, että sen vuoro olisi tänä vuonna. Mastektomian uskon mahdollistavan mulle paremman elämänlaadun, kun voin luopua binderin käyttämisestä. Binderi rajoittaa mun elämää paljon, koska se aiheuttaa fyysisiä jumeja ja kiputiloja, minkä lisäksi se päällä ei voi harrastaa liikuntaa. Testot on jonkin verran helpottaneet dysforiaa, esim. äänidysforia on hävinnyt oikeastaan kokonaan, mutta rintakehään liittyen mun dysforia on edelleen valtavaa. Mastektomian jälkeen voisin myös käyttää sukupuolitettuja pukuhuoneita, tosiaan harrastaa liikuntaa toipumisen jälkeen vapaasti, toivottavasti poistua kotoa ahdistumatta niin paljon kuin nyt ja muutenkin nauttia elämästä. 

Kun mastektomia on ohi, mä uskon että mun elämä on jo varsin hyvää ja kehodysforia melko vähäistä. Tämän jälkeen en luultavasti halua muita toimenpiteitä heti, vaan haluan nimenomaan keskittyä elämiseen ja arkeen. Mastektomiakin kuitenkin on iso leikkaus, ja se jännittää mua hirveästi, koska en ole koskaan ollut leikkauksessa eikä mua ole koskaan nukutettu. 

Testosteronikorvaushoitohan mulla tulee luultavasti olemaan loppuelämäni ajan, mutta kun tarpeelliset toimenpiteet on saatu hoidettua, niin käytännössä se on vain jatkuva lääkitys joka mulla nyt sattuu olemaan, ja jonka avulla saan mulle oikeaa hormonia jota mun keho ei itse kykene tuottamaan. Prosessiin liittyen ehkä tulevaisuudelta eniten toivon sitä, että saan elää rauhassa ja mut tullaan näkemään miehenä kaikissa tilanteissa joihin menen, ja että mulla itselläni olisi hyvä olla omassa kehossani.

Muitakin tulevaisuudenhaaveita mulla toki on, ja tavallaan pitkään on tuntunut, että prosessi on jotenkin ollut mun ja mun tulevaisuuden välissä. Toisaalta prosessi on omalla tavallaan saanut myös mut ajattelemaan tulevaisuuttani uudelleen. Eniten ehkä siinä mielessä, että se on jotenkin avannut mun silmät sille, että mikä vaan on mahdollista, ja sitä kautta oon alkanut pohtimaan mitä oikeasti haluaisin esimerkiksi tehdä työkseni. 

Mun tulevaisuudenhaaveet on jossakin määrin kuitenkin ehkä melko tavanomaisia. Lähimpänä tavoitteena on nyt ehkä valmistuminen sosionomiksi (sekin luultavasti ja toivottavasti vielä tänä vuonna) ja oman alan töiden tekeminen. Oon suuntautunut opinnoissani varhaiskasvatukseen, mutta en kyllä ole ihan varma haluanko tehdä töitä päiväkodissa koko loppuelämääni. Tällä hetkellä työt päiväkodissa kuulostaa kuitenkin ihan hyvältä idealta, ja niitä töitä uskoisin kyllä riittävänkin. Kovasti odotan sitä, että sekä minä että Samuel ollaan valmistuttu kouluistamme ja meillä molemmilla olisi työpaikka. En oikeastaan kaipaa elämääni enempää materiaa tai rahaa, mutta olisihan se ihanaa ettei jokaista euroa ja senttiä tarvitsisi laskea ja olisi mahdollista tehdä asioita vaikka ne maksaisikin vähän tai vähän enemmän. 

Olen Samuelin kanssa tosi onnellinen, ja toivon että mennään naimisiin joskus tulevaisuudessa. Olisi ihanaa, että meillä olisi ihan ikioma yhteinen koti, sellainen josta saataisiin tehdä yhdessä juuri meidän koti. En tiedä missä kaupungissa se koti olisi tai minkälainen se tarkalleen olisi, ja tärkeintä lieneekin se, että siellä olisi hyvä olla ja se tuntuisi kodilta. 

Monet mun tulevaisuudenhaaveista onkin oikeastaan meidän yhteisiä haaveita. Naimisiinmenon ja kodin lisäksi haaveillaan myös yhteisistä lapsista. Vielä on vähän epäselvää miten me voitaisiin lapsia saada - tai vaihtoehtojahan perheellistymiselle toki on lukuisia, mutta ikävä kyllä monet niistä karsiutuu pois heti alkumetreillä meidän kohdalla. Yritetään kuitenkin olla toiveikkaita tämänkin asian suhteen ja miettiä mikä voisi mahdollistaa juuri meille tämän meidän molempien suuren unelman toteutumisen.

Musta tuntuu, että jos kaiken tämän elämältä joskus jossakin muodossa saisin, voisin ehkä todeta, että tosi moni mun haave on toteutunut ja olen saanut sen mitä olen toivonutkin. Näiden asioiden lisäksi mä olen kuitenkin aina haaveillut esimerkiksi kirjan kirjoittamisesta. Musta olisi ihanaa kirjoittaa ja kuvittaa joku lastenkirja, ja toisaalta tahtoisin tehdä runokirjan tai nuortenkirjan. Haluaisin valokuvata enemmän ja jakaa mun luovuutta, haluaisin antaa toivoa ja tuoda näkyväksi sukupuolivähemmistöjä sekä mun omia kokemuksia ja elämäntarinaa jollakin taiteen keinolla. Musta olisi myös ihanaa vielä ainakin kerran asua ulkomailla, edes joku vähän lyhyempi ajanjakso. Haluaisin auttaa ihmisiä, matkustaa Islantiin ja Prinssi Edvardin saarelle Kanadaan, tanssia balettia, kasvaa yhdessä vanhaksi Samuelin kanssa ja toivottavasti nähdä maailman, jossa myös sukupuolivähemmistöillä olisi vähän parempi ja helpompi olla ja elää. 

Eniten mä kuitenkin tulevaisuudelta odotan varmaan ihan vaan sitä, että saan vihdoin olla minä ja mulla olisi keho joka vastaisi sitä kuka mä olen, ja saisin olla ja elää rauhassa itseni kanssa.