Miesten ryhmässä

Kävin tänään Transtukipisteen miesten ryhmässä. Vaikka oon käynyt Transtukipisteellä ennenkin, niin tähän mennessä mulla on ollut sinne vaan yksilökeskusteluaikoja. Mun työntekijä sieltä kuitenkin suositteli, että voisin mennä tuohon miesten ryhmään. Oon aina ajatellut että nojoo, kyllähän sitä voisi, mutta käyn sen verran paljon paikoissa joissa tapaan ihmisiä (lähinnä seurakunnan jutuissa), että luulin etten kaipaa enempää ryhmätilanteita elämääni. 

Tänään kuitenkin päätin mennä. Mua pelotti tosi paljon etukäteen, etenkin siksi että julkisesti puhuminen, vieraat ihmiset, ihmisjoukot ja sosiaaliset tilanteet on mulle tällä hetkellä tosi haasteellisia. Pelkäsin että saan paniikkikohtauksen tai etten pääse pois jos tilanne käy liian ahdistavaksi. Pelkäsin menoa miesten ryhmään, koska kaikkialla muualla mut oletetaan aina väärin, ja vaikka tiesin että tuolla vääriä oletuksia ei tehdä, niin siitä huolimatta se pelko on kauhean vahva jos pitää kohdata uusia ihmisiä. Pelkäsin että joku ajattelisi että ei munnäköisen ihmisen kuulu olla miesten ryhmässä.

Kun astuin sisään siihen huoneeseen jossa suuri osa ihmisistä jo oli, mut valtasi saman tien valtava helpotus. Tiesin että kuulun sinne, tiesin että mua ei oletettaisi väärin, tiesin että saisin olla siellä, ja miten hyvältä tuntuikaan että miesten ryhmä on nimenomaan se paikka mihin mä kuulun. En mä osaa selittää, mutta se tuntui vaan tosi hyvältä. 

Ryhmässä keskusteltiin asioista joita kävijöiltä nousi esiin. Ryhmä kesti kaksi tuntia, ja kävijöitä oli runsaasti, enemmän kuin mä olin odottanut ja enemmän kuin siellä ilmeisesti yleensä on. Musta oli vaan huikeeta kuunnella muiden sanomisia, itse olin etukäteen päättänyt olla pakottamatta itseäni puhumaan yhtään mitään, mutta jotenkin koko tilanne oli niin turvallinen että jopa mä käytin oman puheenvuoroni. Korvissa toki humisi ja tunsin kuinka mulle tulee kuuma, kädet hikoaa, jalat puutuu ja puna nousee poskille, mutta puhuin silti enkä edes mennyt paniikkiin. 

En mä jotenkin osaa selittää tätä oloani. Oli vaan hetken aikaa sellainen olo, että mä en ole sen huonompi ihminen kuin kukaan muukaan, että mä en ole outo, tyhmä, hankala, vääränlainen tai sairas. Tuli sellainen olo että mä kuulun johonkin, että mä en olekaan näkymätön, että mä saan olla juuri tätä mitä mä olen. Alkaa itkettää kun kirjoitan tätä, jotenkin tuo kokemus oli mulle niin vahva. 

Koko kotimatkan oli kerrankin sellainen olo että kiva olla julkisella paikalla. Että kyllähän mä olen mies, ja se ei ole mun syytä jos joku ei näe mua sellaisena kuin olen. Että mä saan olla, ja että mä todella olen olemassa. En mä tiedä kauanko tätä oloa jatkuu, mutta mä todella tarvitsin tätä. Vertaistuen merkitystä ei kyllä todellakaan koskaan saisi vähätellä. 

Muuten mulla on ollut ehkä vähän haastavia viikkoja ja kuukausiakin, kaikki on ollut tosi ahdistavaa ja vaikeaa, myös prosessiin ja muhun itseeni liittyen. Tarvitsin juuri tällaisen vahvistuksen sille että kyllä asiat menee eteenpäin, ja jos ei mene, niin sitten on muitakin jotka on samassa tilanteessa. Oli oikeasti huikeaa luoda katseensa huoneen yli ja nähdä pelkästään ihmisiä jotka on samassa tilanteessa ja tsemppaa mua täysillä, vaikka en edes kertoisi itsestäni mitään enkä tuntisi ketään. 

(Ja jos asiat menee suunnitellusti, niin mulla on kahden kuukauden päästä transsukupuolisuusdiagnoosi!) 

Transtukipiste

Poikkesin taas viime viikolla Transtukipisteellä. Olen tosi iloinen siitä, että tarjolla on tuollaista palvelua, jota Transtukipiste tarjoaa. Tuntuu helpottavalta, että on olemassa paikka, jossa voin puhua nimenomaan omasta sukupuolestani, prosessistani ja niiden herättämistä ajatuksista tietäen, että mua ymmärretään. Usein tuntuu, että vaikka ihmisillä on hyvä tahto ja halu oppia sekä ymmärtää, niin tietoa on aika vähän, ja toisinaan käy raskaaksi olla aina se joka sitä tietoa jakaa, kun tarve olisi enemmänkin saada puhua omista asioista. 

En tunne Transtukipisteen toimintaa mitenkään erityisen hyvin, mutta otin sinne viime syksynä itse yhteyttä kun tuntui että täytyy saada jutella jonkun kanssa. Olenkin viestitellyt Transtukipisteen työntekijän kanssa sähköpostitse, ja kun sain ensimmäiset transpoliajat, niin sovin tapaamisen saman tien myös Transtukipisteelle viime tammikuussa. Nyt siellä käyminen on tietysti vielä helpompaa, kun asun itsekin Helsingissä eikä käyntejä tarvitse ajoittaa polikäyntien yhteyteen. Ikävä kyllä Transtukipiste sijaitsee tosiaan vaan pelkästään Helsingissä. 

Jotenkin halusin nyt tulla kirjoittamaan ihan vain siitä, että tällainen palvelu ja mahdollisuus on olemassa. Mä itse koin, että yhteyden ottaminen Transtukipisteelle oli helppoa ja kynnys oli matala. Oon kokenut siellä käymisen ja työntekijän kanssa juttelemisen (ja toki myös kirjoittelun) hyödylliseksi ehkä juuri jo tuosta aikaisemmin mainitsemastani syystä; tiedän, että se on paikka jossa mun ei tarvitse valistaa työntekijää, vaan hän on siellä kuuntelemassa mua ja tietää sukupuolen moninaisuudesta etukäteen niin paljon, että voi keskittyä todellakin vaan olemaan mun tukena ja ratkomaan mun asioita omasta tietopohjastaan lähtöisin. 

Koen, että Transtukipiste on myös hyvä "tukitoimenpide" transpolin tutkimusjakson aikana, tai mulle se ainaskin on ollut sitä. Ollaan käsitelty tavallaan samoja asioita kuin polillakin, mutta samalla mun ei ole tarvinnut miettiä sanonko jotain "väärää" tai vaikuttaako mun sanominen negatiivisesti mun prosessin etenemiseen. Odotan myös paljon sitä että syksy tulee ja Transtukipisteenkin ryhmät alkavat taas pyöriä. Oon aina kokenut erilaisissa ryhmissä (siis esim. nuortenilloissa tai Setan ryhmissä) käymisen jossain määrin omaksi jutukseni, vaikken kovin puhelias porukassa yleensä olekaan. Luulen että sitä kautta voisi saada sitten taas erilaista tukea omiin pohdintoihin ja elämään ylipäätään. Toistaiseksi en siis vielä ole osallistunut mihinkään Transtukipisteen ryhmiin tai toimintaan. 

Viime viikolla juttelin jonkun verran myös mun perheestä. Sain postissa transpolin läheistapaamiseen ajan (se on alkusyksystä), ja sen seurauksena ja ehkä muutenkin oon miettinyt perheeni suhtautumista ja heidän mielessään myllertävää prosessia mun sukupuolenkorjausprosessiin liittyen. Sainkin molemmille vanhemmilleni mukaan otettavaksi alla näkyvän lehtisen. Luin sen itsekin läpi, ja se vaikutti kyllä ihan hyvältä. Eihän siinä nyt mulle mitään uutta asiaa ollut, mutta ehkä se voisi tukea tosiaan mun vanhempien ajatustyötä ja saada heidät ymmärtämään asiaa vähän eri näkökulmasta.

Niin ja jos joku on vähän vastaavanlaisessa tilanteessa kuin minä, ja kaipaisi enemmänkin tukea omille vanhemmilleen tai muille läheisilleen, niin Transtukipisteelle voi hakeutua juttelemaan myös läheiset, ja käsittääkseni siellä on jotain ryhmiäkin transihmisten tai muutoin sukupuoleltaan moninaisten ihmisten läheisillekin.

 Jotenkin mä itse koen, että on olennaista että mun läheisimmät ihmiset pystyisi olemaan mun tukena. Olen itse niin onnellisessa asemassa, että kaikki mun läheiset on suhtautuneet tosi hyvin mun korjausprosessiin ja sukupuoleen, eikä kukaan tahallaan ole ollut mulle ilkeä tai loukannut. Tiedostan sen, että kaikilla näin ei todellakaan ole, ja se on tosi surullista. Sukupuolenkorjausprosessi on hurjan raskas muutenkin, ja ilman läheisten tukea vielä huomattavasti raskaampi.

Silti musta tuntuu, että ainakin osa mun läheisimmistä ihmisistä saattaa tarvita tietoa vielä lisää, jotta myös mun on helpompi olla niiden seurassa, ja toisaalta se varmasti vie myös heidän prosessointiaan eteenpäin. Haluan että mun läheiset ihmiset pysyy mulle oikeasti läheisinä, ja siksi tuntuu olennaiselta että myös he tietävät missä mennään ja miten toivon itseäni kohdeltavan. 

Muutoksia suunnitelmiin

Mä matkustin eilen pääkaupunkiseudulle, koska tänään olisi ollut mun ensimmäinen aika transpolilla. Eilen kuitenkin alle kahta tuntia ennen junalle lähtöä tuli puhelu, mistäpä muualtakaan kuin sieltä polilta, että mun aika on peruttu. Mulle tuli ihan epätodellinen olo, olin niin pettynyt. Kyllä mä sillain järjellä ymmärsin että sairastapauksille ei voi mitään, enkä mä nyt vaan millään pysty muuttamaan tätä asiaa, mutta en vaan voinut estää sitä valtavaa pettymyksen tunnetta mikä mulle tuli. Uudesta ajasta ei ole vielä tietoa. 

Päätin kuitenkin lähteä reissuun kun olin ostanut junaliput ja anonut vapaata töistä loppuviikon. Ja oli ja on mulla onneksi muitakin suunnitelmia tälle viikolle, joten ei tää nyt mikään turha reissu ollut. Vaan silti harmitti ja edelleen harmittaa aika paljon, enkä osaa olla ajattelematta että se eka käynti vois olla jo ohi sen sijaan että nyt se on taas edessä joskus määrittelemättömänä aikana. 

Tälle päivälle mä olin sopinut käynnin Transtukipisteelle, joten onneksi oli kuitenkin jotain odotettavaa. Oon aiemmin ollut Transtukipisteelle yhteydessä sähköpostitse, ja nyt oli tosi kiva päästä juttelemaan ihan kasvokkain kaikista näistä asioista. Ylipäätäänkin musta on aivan mahtavaa että tollanen paikka on olemassa. Oli myös ihanaa pystyä juttelemaan jonkun kanssa kaikkiin prosessiin ja omaan identiteettiin liittyvistä asioista, minkä lisäksi mulle tosi tärkeä kokemus oli se että tiesin että nyt oon täysin turvallisessa tilassa jossa mua ei kutsu kukaan väärällä nimellä ja jossa on mulle sopivia vessoja. Ilmapiiri oli tosi kiva jotenkin siellä ja jäi hyvä mieli. Käyn uudestaankin aivan varmasti! Harmi kun mun kotikaupungissa ei ole mitään vastaavaa. 

Lisäksi mä bongasin sieltä Transtukipisteen seinältä binderinmyynti-ilmoituksen ja kun se binderi oli juuri sen merkkinen jota olin halunnut kokeilla ja sen kokoinenkin jonka olin katsonut itselleni mittojen mukaan sopivaksi kooksi, niin päätin että minähän otan yhteyttä. Äskön kävin tekemässä kaupat binderistä ja heti kotiin päästyäni ahtauduin siihen, tää on hyvä! Alla peukutuskuva uudelle binderille (uusi binderi päällä, hyvin toimii siis). 

Eli ei tämä nyt ihan turha reissu sitten ollut kuitenkaan, enkä mä nyt niin siis ajatellutkaan. Tärkeää on nytkin ollut se, että oon saanut olla vaan stressaamatta töitä tai muita, että oon saanut viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa ja toki tuo tämänpäiväinen käynti ja uusi binderi on isoja juttuja myös. Toivon että uusi poliaika olisi mahdollisimman pian, mutta toisaalta mietityttää että jos se yhtäkkiä tuleekin johonkin parin viikon päähän, niin miten mä saan taas töistä vapaata ja pääsen lähtemään tänne.