Vuosi 2020

 Oon ottanut tavaksi tehdä postauksen jokaisen vuoden lopussa ja käydä vähän läpi kaikkea mitä vuoden aikana on ehtinyt tapahtumaan. Vuoden 2018 postauksen voitte lukea tästä ja vuoden 2019 postauksen tästä.

Tammikuu

Aloitin vuoden 2020 yksin kotona. Muistan ajatelleeni, että tästä vuodesta tulisi hyvä. Testot oli jo tuoneet paljon muutoksia, ja odotin innolla mitä lisää ne toisi tullessaan. Tiesin, että mun pitäisi vuoden alussa saada lähete mastektomiaan ja leikkauskin luultavasti olisi tämän vuoden aikana, minkä lisäksi odotin kovasti juridisen sukupuolen muuttumista. Olin varsin toiveikas.

Tammikuussa oon vielä käynyt koulussa Suomen toisella puolen lähiopetuksessa, ollaan koottu kotona antaumuksella palapeliä, aloitin tekemään sijaisuuksia päiväkodeissa, osallistuttiin Trasekin synttäribileisiin ja hankittiin uusi pyykinpesukone.

Prosessiin liittyen mulla oli viime tammikuussa tosielämävaiheen sairaanhoitajakäynti, ja blogin puolella oon tammikuussa pohtinut mm. tulevaisuutta ja perheellistymistä. Muistaakseni tammikuu oli ihan hyvä kuukausi, ja kuten sanottua niin olin toiveikas alkaneen vuoden suhteen.

Helmikuu

Helmikuussa olin ollut tasan puoli vuotta testoilla, se tuntui jotenkin isolta virstanpylväältä. Oma peilikuva alkoi koko ajan tuntua paremmalta, mutta samalla kärsin välillä tosi valtavasta dysforiasta erityisesti mun rintakehään liittyen. Kävin jälleen koulussa ja ahdistuin siitä että voinko käyttää siellä miesten vessaa, mutta uskalsin (muualla oon kyllä käyttänyt miesten vessoja jo useamman vuoden ajan).

Jatkoin keikkatöiden tekemistä (ja tulin oikeinsukupuolitetuksi työkohteissa, mistä iloitsin valtavasti), kävin foniatrian poliklinikalla, sain lähetteen mastektomiaan ja  kävin seurantakäynnillä hormonipolilla Tampereella, minkä jälkeen siirryin Tostran-geeliltä Nebidolle. Muistan olleeni aika väsynyt koko prosessiin, koska esim. mastektomialähetteen saamisesta sai taistella niin paljon. Tuntui ettei vaan enää jaksa ainaista epävarmuutta, itsensä perustelemista ja sitä että oma elämä on muiden käsissä.

Helmikuussa oli myös mun ja Samuelin vuosipäivä, ja käytiin sen kunniaksi Tallinnassa. Vielä ehdittiin ennen koronarajoitusten voimaanastumista. Ai joo ja helmikuussa julkaistiin myös Antti Tuiskun Valittu kansa -albumi, josta tuli mun koko vuoden kuunnelluin levy ja joka merkitsi (ja merkitsee) mulle hirveän paljon.

Maaliskuu

Maaliskuussa iloitsin suunnattomasti siitä, että sain postissa ajan mastektomian esikäynnille huhtikuun alkuun. Pian tuo esikäynti kuitenkin jouduttiin peruuttamaan korontavirustilanteen takia. Mua helpotti silti tieto, että mulle oltiin varattu käyntiaika ja uuden ajankin pitäisi olla kuitenkin mahdollisimman pian. Koronarajoitukset kiristyi muutenkin, ja me vietettiin pitkälti aikaa Samuelin kanssa kotona kahdestaan. Tein aika paljon koulujuttuja, katsoin Netflixiä ja pelastin The Sims 4:sta.

Huhtikuu

Huhtikuussa mun hiukset oli kasvaneet niin paljon että sain ne ponnarille! Nautin siitä että ulkona oli keväistä sekä siitä että oli lupa linnoittautua kotiin, se oli jotenkin tavallaan helpottavaa, koska oma ahdistus omasta kehosta oli niin hirveää. Samalla oli kyllä ikävä rakkaita ihmisiä, erityisesti äitiä jota en nähnyt useampaan kuukauteen. Edelleen pelastin Simsiä, katsoin Netflixiä, kuuntelin Antti Tuiskua, soitin ocarinaa, kävin koiralenkeillä, opiskelin ja päivystin Sekasin-chatissa aika paljon. Huhtikuussa oltiin oikeasti lähinnä kotona eikä tehty ihan hirveästi mitään. Kauppareissut oli viikkojen kohokohtia. 

Onnekseni sain myös maaliskuun lopussa tietää uuden mastektomian esikäyntiajan; se olisi toukokuussa. Helpotti kun tiesi että se lähestyi, vaikka maailman tilanteen vaikutuksista mihinkään ei oikein voinutkaan olla varma. 

Toukokuu

Toukokuussa sain kutsun mun viimeiselle käynnille transpolille, minkä lisäksi täyttelin viimeisiä kyselyitä samaiseen paikkaan, tuntui juhlalliselta. Sain masennustestistä ennätyksellisen alhaiset pisteet. Mulla oli myös mastektomian esikäynti toukokuun puolivälissä (ja samalla myös diagnoosin saamisesta tuli kuluneeksi vuosi), mikä oli tosi hyvä kokemus ja lähdin sieltä tosi hyvällä fiiliksellä pois. Jäin toiveikkaana odottamaan mastektomiaa ja yritin alkaa pudottamaan painoa, koska lääkäri suositteli sitä.

Olin toukokuussa ollut 9kk testoilla, ja tein sen kunniaksi videon TikTokiin, johon olin rekisteröitynyt paria viikkoa aikaisemmin, lähinnä seuraillakseni siellä muutamaa tuttua. Video saikin yllättäen ihan älyttömän suosion, ja yli 400 000 näyttökertaa. Yllätyin vihapuheen määrästä, mutta toisaalta myös positiivisten kommenttien tulvasta.

Muistan, että toukokuussa mulla oli varsin onnellinen olo. Mastektomian esikäynti meni hyvin, tunsin itseni energiseksi, oli valoisaa ja kesä oli tulossa, koronarajoituksia saatiin kesällä vähän löyhennettyä ja elämä tuntui normaalimmalta kuin pitkään aikaan. Pääsin tapaamaan äitiäkin monen kuukauden jälkeen.

Kesäkuu

Kesäkuun alussa mun TikTok-videosta tehtiin juttu Iltasanomiin. Lisäksi mulla oli viimeinen transpolikäynti luultavasti koskaan, tosin se oli etänä, mutta silti. Sen käynnin yhteydessä mut kirjattiin ulos transpolilta ja mun paperit laitettiin eteenpäin Tampereen transpolille second opinionia varten, jotta juridisen sukupuolen vaihtaminen mahdollistuisi.

Kesäkuussa mä myös jotenkin tavallaan iloitsin lämpimistä keleistä, vaikka yleensä kesät on olleet mulle binderin kanssa aika tuskaan. Tavallaan oli nytkin, mutta jotenkin mun olo oli testojen myötä kuitenkin niin hyvä, että nautin kesästä ihan eri tavalla kuin koskaan ennen. Juhannus vietettiin Samuelin lapsuudenkodissa, ja se olikin meidän oikeastaan ainoa pidempi kesäreissu ja tuli kyllä tarpeeseen. Myin myös mun parvisängyn ja hankittiin tilalle ihan tavallinen sänky, osittain mun mastektomiaa ajatellen.

Vaikka kesäkuu oli aika hyvä, niin muistan myös kärsineeni jotenkin valtavasta vähemmistöstressistä. Palkon uudet hoitosuositukset julkaistiin ja lisäksi myös Pride oli siirretty. Olin taas aika väsynyt, mutta osallistuin mielenosoitukseen transterveydenhuollon puolesta.

Heinäkuu

Yksi heinäkuun suurimmista ja kivoimmista jutuista oli se, että ostin itselleni riippumaton vähän sattumalta. Loppukesän mä sitten riippumattoilinkin tosi paljon, tein paljon päiväretkiä ympäri Helsinkiä, usein meren rannalle, otin eväät mukaan ja riipuin jossakin päivän. Se oli ihanaa, juuri sitä mitä kesältäni kaipaankin. Sain jotenkin aikaa ajatella, mutta samalla myös hetkeksi päästää irti kaikista vaikeista tunteista.

Heinäkuun lopussa mä myös matkustin taas Tampereelle ja mulla oli second opinion -aika, joka tarkoitti sitä, että mun juridinen sukupuolenkorjaus pääsi vihdoin etenemään. Kärsin heinäkuussa myös aika pahoista bindauskivuista ja jumeista, mikä harmitti kovasti kun olisin halunnut vaan kävellä paikasta toiseen koko ajan ja olla menossa, mutta kivut rajoitti elämää.

Elokuu

Elokuun suurin juttu oli varmasti se, että me mentiin Samuelin kanssa kihloihin. Lisäksi sain vihdoin postissa paperit jotka saatoin kiikuttaa maistraattiin juridisen sukupuolen vahvistamista varten. Samalla vaihdoin mun kutsumanimen Joonataniksi virallisesti. Myös mun ystävä entiseltä kotipaikkakunnalta kävi meillä kylässä ja vietettiin kivoja päiviä turisteina Helsingissä. Elokuun lopussa yksi meidän koirista jouduttiin myös lopettamaan.

Elokuussa mä olin myös mukana Translasten ja -nuorten perheet ry:n kesäleirillä, ja se oli aivan ihana ja tärkeä kokemus. Saman viikonlopun aikana huomasin myös, että mun hetu on vihdoin vaihtunut ja pääsin iloitsemaan siitä että mun sukupuoli oli vihdoin myös juridisesti mies!

Elokuussa tuli myös täyteen vuosi testoilla, ja kävin poliisiasemalla hakemassa uutta passia, minkä sainkin, mutta vain loppuvuodeksi, koska tajusin olevani asevelvollinen. Päätin silloin, että voisin haluta hakeutua siviilipalvelukseen.

Syyskuu

Pridet oli siirretty kesäkuulta syyskuulle, mutta mä en osallistunut ihan hirveästi mihinkään. Vastailin kuitenkin kysymyksiin yhdellä Yle oppimisen instatilillä ja se oli mukavaa ja tuntui tärkeältä. Lisäksi vietettiin Pride-lauantaita pienellä porukalla meillä kotona, ja se oli myös tosi kivaa ja tärkeää.

Syyskuussa tuli kuluneeksi 12 viikkoa mun edellisestä Nebido-pistoksesta, koska pistoväliä säädettiin, ja sen kyllä huomasi. Siinä syyskuun puolenvälin tienoilla mun mieliala meni niin pohjamutiin, etten muista milloin se on ollut niin pohjalla. Olin ihan kauhuissani ja musta oikeasti tuntui että en selviä siitä, vaikka totta kai selvisin. Mitään pahaa ei varsinaisesti tapahtunut, mutta luulen että mun testotasot oli niin matalalla että oli jotenkin vaikea selvitä mistään.

No, selvisin kuitenkin, mutta en muista milloin mulla olisi ollut yhtä ankeaa syntymäpäivää kuin tänä vuonna. Onnistuin kuitenkin täyttämään 28 vuotta päivän vaikeudesta huolimatta. 

Syyskuu sisälsi vielä hetumuutokseen liittyvien paperiasioiden hoitamista esim. pankissa ja HSL:llä. Lisäksi mun kirurgi soitti mastektomiaan ja painonpudotukseen liittyen mulle ja lupaili, että saisin tietää mun leikkausajan ihan pian!

Lokakuu

Ja lokakuun alussa mä sitten vihdoin sainkin sen leikkausajan; se olisi jo lokakuun lopussa, 29.10.! Olin aivan innoissani ja ihmeissäni, tuntui uskomattomalta. Mun oli kyllä vaikea uskoa, että leikkaus todella toteutuisi vaikka mulla oli nyt jo päivämääräkin tiedossa. Lokakuu oli mulle aika vaikea. Vaikka odotin leikkausta innoissani, mua pelotti ettei leikkaus toteutuisikaan. Lisäksi kävin läpi varsin värikkään skaalan tunteita ja mitä omituisimpia ajatuksia ja pelkoja leikkaukseen liittyen lokakuun aikana. Mulla oli myös aika paljon ongelmia syömisen kanssa, halusin laihtua niin paljon kuin mahdollista ennen leikkausta, koska mä todella pelkäsin ettei mua leikattaisi jos en olisi laihduttanut riittävästi.

Ja lokakuun lopussa mut sitten vihdoin leikattiin. Kaikki meni hyvin, leikkauspäivä oli tosi hyvä kokemus ja pääsin samana päivänä pois sairaalasta ja seuraavana päivänä matkustettiin Tampereelta kotiin. Mun koko maailma muuttui ja olin maailman onnellisin!

Marraskuu

Marraskuu oli mun sairaslomakuukausi. Olin varsin väsynyt leikkauksen jälkeen, mutta äärettömän onnellinen ja tyytyväinen. Mulla oli tosi hyvä olo, dysforia oli kadonnut, ei ollut kipuja ja toipuminen sujui hyvin. Nukuin aika paljon ja makoilin kotona, mutta kävin mä myös kävelyillä ystävän kanssa ja Samuelin mukana lenkittämässä koiria.

Yllätyin siitä miten reipas mä leikkauksen jälkeen olin, miten hyvin handlasin kaikki haavanhoitoon ja muutenkin toipumiseen liittyvät jutut ja miten hyvä mun saattoikin olla omassa kehossani. Marraskuu oli tosi hyvä, vaikka koronarajoitukset taas alkoikin kiristymään.

Joulukuu

Ja sitten joulukuu... Mun sairasloma loppui marraskuun lopussa, mutta oon ottanut joulukuussakin aika rauhallisesti. Oon edelleen ihan valtavan iloinen mun rintakehästä ja mun kehosta, kauhean häkeltynyt siitä että selvisin leikkauksesta noin hyvin ja ihmeissäni että se ylipäätään tapahtui.

Saatiin joulukuussa meidän kämppiksen kanssa saunavuoro, mä sain uuden työpaikan ensi kevääksi ja lisäksi käytiin tässä kuussa myös Samuelin lapsuudenkodissa kylässä. Jouluksi mä tulin takaisin pääkaupunkiseudulle mun äidin ja veljen kanssa.

Joulukuussa oon ehkä käynyt läpi aika paljon vaikeitakin pintaan nousseita tunteita. Uskon, että kun mastektomiakin on nyt ohi, on mun mielellä taas ihan eri tavalla mahdollisuus käsitellä muitakin asioita. Se on ollut yllättävää.

Kaiken kaikkiaan tämä vuosi on ollut ihmeellinen. Muistan vuosi sitten ajatelleeni, että jos tänä vuonna pääsen mastektomiaan ja saan mun juridisen sukupuolen muutettua niin oon aivan valtavan onnellinen. Nyt olen vähän ihmeissäni siitä, että nuo kaksi aivan valtavaa asiaa toteutui ja kaikki meni niin hyvin. Näiden asioiden lisäksi ihan valtavan suuri ja tärkeä juttu oli toki myös se että me mentiin Samuelin kanssa kihloihin. Olen niin onnellinen että mulla on vierelläni ihminen jonka kanssa mun on näin hyvä olla.

Totta kai vuosi 2020 oli aika uskomaton, erilainen kuin mikään muu koskaan, ja totta kai mulla on ikävä normaalia elämää, sitä että saa tehdä normaaleita asioita, reissata ja halata ystäviä esimerkiksi. Toisaalta musta tuntuu, että tämä vuosi on tietyllä tavalla ollut myös mun elämän paras, koska mun ei ole vielä koskaan elämässäni ollut näin hyvä olla. Etenkin mastektomia on helpottanut mun oloa ja elämää niin paljon etten osaa edes laittaa sitä sanoiksi. Mun elämä muuttui sen myötä kokonaan.

On jotenkin vaikea ajatella, mitä ensi vuonna tapahtuu. Maailman tilanne tietenkin elää koko ajan, minkä lisäksi mä oon aloittamassa reilun viikon päästä kokopäivätyöt ensimmäistä kertaa vuosiin, mulla on helmikuussa kutsunnat ja toivon mukaan myös valmistun koulusta nyt alkavana vuonna. Toivotan vuoden 2021 tervetulleeksi oikein mielelläni. Mulla on sellainen olo, että mun elämä on vihdoin hyvää, mun näköistä ja turvallista. Mun on vihdoin hyvä olla itsessäni ja elämässäni.

Vertailukuvia

Viime päivinä on tullut tehtyä pari vertailukuvaa ja ajattelin, että miksipä en jakaisi näitä täälläkin. Ensimmäisen tein yhteen Facebookin vertaistukiryhmään, kun ihmiset jakoi siellä kuviaan ennen testoja ja nykytilanteessa. Olin iloinen kun löysin noin samankaltaisen kuvan. Koska kyllähän mut nyt selkeästi samaksi ihmiseksi tunnistaa. Ja silti muutos on ainakin mun mielestä varsin suuri.

Jotenkin sitä ehkä itse näkee näissä kuvissa myös kaiken sen mitä siellä taustalla on ollut. Mikä elämäntilanne on tuon ensimmäisen kuvan ottamisen aikaan ollut, missä oon prosessini suhteen tuossa mennyt jne. Tuntuu uskomattomalta katsoa tuota minua.

Tuo kuva on siis otettu keväällä 2018. Olin käynyt muutamia käyntejä transpolilla ja olin muuttamassa Helsinkiin. Olin tosi iloinen siitä että olin oivaltanut kuka olin ja että prosessi transpolilla eteni, mutta samalla voin tosi huonosti, kehodysforia oli pahaa ja mun oli usein tosi vaikea ja paha olla. Edessäpäin oleva tie näytti raskaalta ja pelottavan pitkältä. Onneksi en silloin tiennyt miten raskas ja pitkä se olisi. Tunnen valtavaa suojelunhalua ja sympatiaa tuota "vanhaa minää" kohtaan. Totta kai mä olen sama ihminen edelleen, mulla on samat arvot, kiinnostuksenkohteet ja luonne, mutta samalla musta tuntuu että niin paljon on vaan muuttunut.

Ja tuo toinen kuva sitten. Se on otettu viime viikolla, ihan vaan koska ulkona oli hyvä valo ja halusin uuden profiilikuvan Facebookkiin. Sen lisäksi että musta on ihanaa nähdä mun parta ja miehistyneet kasvonpiirteet, niin musta on ihanaa myös tajuta että niin, tuo oikeasti vihdoin olen minä. Joku sellainen rauha ja onnellisuus paistaa mun silmistä. Oon sanonut tätä varmasti paljon viime aikoina, mutta jotenkin on vaan uskomattoman helpottavaa, kun vihdoin tiedän, että vaikka mitä tapahtuisi, niin tätä kuka ja mitä mä olen ei enää viedä multa pois. Mulla on pysyvästi parta, pysyvästi matala ääni, testosteronikorvaushoito joka jatkuu läpi elämän, litteä rintakehä ja mun juridinen sukupuoli on mies. Tämä prosessi ja mun matka omaksi itsekseni on ehdottomasti suurin asia jota koskaan olen saavuttanut. 

Ja sitten taas vaihteeksi vähän partakuvia. :D

Instagram muistutti mulle lauantaina tasan vuotta aikaisemmin otetusta partakuvasta. Olin silloin ollut kolme kuukautta testoilla, ja olin tosi iloinen siitä miten paljon mun parta oli lähtenyt kasvamaan. Ja siis olihan se oikeasti huikea siihen nähden että olin ollut vasta kolme kuukautta testoilla. Mun partahan toki kasvoi jo ennen testoja, en edelleenkään tiedä miksi, joten sillä oli kyllä aika hyvä pohja lähteä kasvamaan heti kun aloitin testot.

Alapuolella on sitten lauantaina otettu kuva. Vartavasten parrasta salamalla otettu kuva tekee siitä toki ehkä vähän tuuheamman näköisen kuin mitä se on muissa kuvissa/oikeassa elämässä, mutta toisaalta niinhän tuo edellinenkin kuva on otettu salamalla, joten sikäli nämä on kyllä ihan vertailukelpoiset.

Ja siis joo... Huh! Vähänkö mulla on partaa! Ja oon siitä vaan niin onnellinen! (ei muuta sanottavaa... :D)

Se täytyy kyllä vielä sanoa kuitenkin, että vaikka mun parta tässä kuvassa näyttää varsin tummalta, niin viimeksi taas tänään Samuel huomautti mulle miten mun parta selkeesti on muuttumassa punaiseksi. Mikä on ihan hassua, miten se voi vaan muuttua tummanruskeasta punaiseksi yhtäkkiä!? Mun pikkuveljellä on kyllä tosi hieno ja tuuhea tummanpunainen parta, mutta silti. Toisaalta on meillä kai aika samanväriset hiuksetkin, joten ei tuo nyt ehkä liene kovin ihme.

Jännä kyllä nähdä millainen mun parta on esim. kahden tai kolmen vuoden päästä, kun se nyt jo reilun vuoden testoillaolon jälkeen on näin upea. Tai siis mun mielestä se on varsin upea.

Oon tosi iloinen siitä että oon lähtenyt taltioimaan prosessiani kuvien ja videoiden (ja toki tekstin) muodossa. On hienoa nähdä oma matkansa näin konkreettisesti, vaikka samalla haluankin muistuttaa, että tällaiset ennen-jälkeen -tyyppiset kuvat on tosi pieni osa kokonaisuutta, ja oikeasti prosessihan nimenomaan tarkoittaa sitä, ettei kukaan vain "muutu" joksikin, vaan asiat tapahtuu varsin hitaasti ajan saatossa. Niin kuin varmasti jokainen tietääkin, mutta jotenkin tuntuu silti tärkeältä mainita tääkin asia, kun helposti sitä itsekin vaan antaa kuvan että ensin oli näin ja sitten oli näin, vaikka todellisuudessa välissä on kulunut aikaa ja on käyty läpi tosi raskas prosessi omaksi itseksi ja siihen miten asiat tällä hetkellä on.

Kuukausi mastektomiasta

 Melkein vaikea uskoa, mutta mastektomiasta tuli 29.11. eli sunnuntaina kuluneeksi tasan kuukausi. Siinä missä musta edelleen tuntuu että tällainenhan mun keho on aina ollut, niin samalla en voi uskoa että leikkauksesta todella on jo kuukausi tai oikeastaan että se ylipäätään on ohi. Käyn edelleen aika usein päässäni läpi leikkauspäivää ja sen tapahtumia, ja se tuntuu melkein kuin joltain unelta. Oon nähnyt unia mastektomiasta niin paljon viime vuosien aikana, että tavallaan tuo leikkauspäivä välillä tuntuu vaan yhdeltä niistä. Ainiin, paitsi että mulla on vihdoin litteä rintakehä!

Paraneminen on edelleen sujunut hyvin, oikeastaan oon vähän yllättynyt vieläkin siitä miten hyvin kaikki on mennyt. En oikeestaan voi sanoa, että paranemisessa olisi ollut minkäänlaisia ongelmia tai takapakkia. Mun olo oli heti leikkauspäivästä lähtien tosi hyvä, yllättävänkin hyvä. Toki nyt jälkikäteen katsottuna voi sanoa, että olihan se olo silloin heti leikkauksen jälkeen jollakin tapaa varsin kummallinen. Tai en oikein osaa kuvailla sitä, koska ei mua missään vaiheessa ole sattunut eikä mulla ole ollut kipuja, mutta ei mun olo missään nimessä normaalikaan ole ollut.

Ehkä helpointa olisi kuvailla mun oloa ja paranemista niin, että alussa tuntui että piti olla ihan äärimmäisen varovainen. Vaikka missään vaiheessa mikään ei varsinaisesti sattunutkaan, niin oma keho kertoi kuitenkin että nyt pitää ottaa varovaisesti, nyt pitää tehdä mieluummin vähemmän kuin enemmän ja nyt ei edes kokeilla omia rajoja. Ennen leikkausta mietin, osaisinko mä ottaa tarpeeksi rauhallisesti ja mistä sitten tietäisin että mikä on liikaa tai mihin mä pystyn, mutta vaikka en mielestäni ole missään vaiheessa vienyt kehoani äärirajoille, niin oon kuitenkin hyvin vahvasti tuntenut mikä on ok ja mikä ei, mihin pystyn ja mihin en.

Tällä hetkellä mun olo on siis tosi hyvä. Kun leikkauksesta oli kulunut kuukausi, sain jättää tukitopin käyttämisen pois öisin kokonaan ja päivisin sitä tulee pitää jos tekee jotain fyysisesti vähän raskaampaa. Ihan tarkkaa ohjetta tästä ei ollut, että mikä sitten on sitä fyysisesti raskaampaa, mutta toistaiseksi oon pitänyt tukitoppia jos lähden pois kotoa tai jos esim. siivoan. Kotona hengaillessa ja yleensä ruokaa laittaessa en ole tukitoppia nyt enää pitänyt. On vapauttavaa olla ilman sitä, mutta vielä viikko-pari sitten en olisi voinut kuvitellakaan!

Myös haavat on lähteneet hienosti parantumaan, ne toki tulee olemaan teippien alla vielä seuraavat viisi kuukautta. Noin kerran viikossa oon nyt vaihtanut teipit, ne alkaa olla yleensä siinä vaiheessa varsin irtoilevat ja sen näköiset että ne kyllä tekee mielikin vaihtaa. Oon todennut helpoimmaksi ottaa ne irti suihkussa, sillä vaikka ne on joistakin kohdista selkeästi irti ja repsottaa, joistakin kohdista ne on aika tiukasti kiinni. Aluksi mua ehkä vähän sattui leikkaushaavoihinkin teippien irrottelu, mutta nyt kipeää tekee lähinnä niiden irti nyhtäminen rintakarvoista...

Laitan tähän alle vielä kuvan jonka otin muistaakseni viime torstaina tai perjantaina kun irrottelin teipit. Kuten näkyy, myös teippien jättämät liimajäljet alkaa olemaan siedettävämmissä rajoissa. Aluksi tuntui, että teipit jätti ihoon ihan hirveästi liimaa, mutta nyt jostakin syystä tilanne on vähän helpottanut. Onneksi! Tai en mä tiedä onko sillä oikeasti mitään merkitystä kuinka paljon teippien jättämiä jälkiä siellä teippausten alla on, mutta kivempi nyt kuitenkin että alue pysyy edes jotakuinkin siistinä.

Nännien paranemisesta vielä muutama sananen. Kuten näkyy, niin mustat ruvet on irronneet nänneistä, vihdoin! Ne on lähteneet siis itsestään pois suihkussa, mutta välillä oon onnistunut ohimennen pyyhkeellä myös saamaan irti jonkun pienen palasen, mikä ei ehkä oo ollut hirveän hyvä, koska yleensä alta on sitten tullut vähän verta (siis ehkä tippa), ja päälle on tullut uusi rupi. Tällä kertaa kuitenkin aika normaalin värinen, ei sellainen ihan pikimusta kuten aiemmin. Nyt molemmissa nänneissä on kuitenkin enää ihan pienet ruvet, joiden uskon irtoilevan omia aikojaan, luultavasti melko pian. Hienosti nännit on kuitenkin parantuneet. Tuntoa niissä ei kyllä ole, mutta sen palautumisesta nyt ei muutenkaan ole takeita, tai sitten se voi ajan saatossa palautua ihan jonkin verrankin. Muutoin rintakehässä aika hyvin on kyllä tunto, mutta etenkin vasemmalla puolella nännin vieressä (kainalon puolella) on tunnoton kohta, jonka koskeminen tuntuu tosi hassulta, oikeastaan vähän epämiellyttävältäkin. Ei sillä että siihen nyt hirveästi tarvitsisi koskea, mutta tällaisen havannon oon tehnyt.

En nyt tiedä miten järkevästi osaisin päättää tämän postauksen, jotenkin on paljon asiaa, muttei kuitenkaan nyt mitään uutta tai suurempaa. Vaikka ihan valtava asiahan tämä koko leikkaus itsessään on, ja nyt on sellainen fiilis että vihdoin voi hengähtää helpotuksesta ja todeta että tässä olen, tätä ei viedä multa pois. Nyt voi alkaa elämään.