Kauppareissu

Lähdin tässä illalla kaupalle ostamaan postimerkkiä ja viemään kirjettä postilaatikkoon. Mulla oli hyvä fiilis, oli kiva päästä vähän iltakävelylle. Kotiin palatessani jäin kuitenkin pohtimaan, miltä musta kauppareissun eri vaiheissa oli tuntunut, mitä ajatuksia mulla oli eri tilanteissa ja kirjoitin niitä itselleni ylös. Blogipostauksen aiheena kauppareissu tuntuu aiheena vähän hassulta, mutta mun mielestä tekemäni muistiinpanot tuo aika hyvin näkyväksi sitä, miten esim. vähemmistöön kuuluminen aiheuttaa tai ruokkii vähemmistöstressiä tai miten dysforia näyttäytyy arjessa nyt, kun se on paljon vähäisempää kuin aiemmin. Ja toisaalta miten paljon testojen tuomat muutokset on mun elämänlaatua parantaneet.

Ihan ensiksi tässä on kuva musta heti kauppareissun jälkeen. Tämän näköisenä siellä kaupassakin siis kävin.

Muistin yhtäkkiä, että mun piti postittaa yksi kirje, tai oli pitänyt jo monta päivää. Halusin saada sen vihdoin matkaan, ja pieni iltakävely kaupalle tuntui hyvältä idealta. Katsoin lämpömittarista että asteita on ehkä noin seitsemäntoista, ja olin iloinen siitä että voisin laittaa pitkähihaisen paidan päälle. Vaikka mun on nykyisin parempi olla kehossani ja siedän oikein hyvin lyhythihaisia paitoja ja lyhytlahkeisia housuja, niin jollain tavalla olo on kuitenkin aina paljon turvallisempi pitkähihaisissa.

Puin päälleni binderin, ja vilkaisin nopeasti peiliin. Totesin, että oon aika söpö, nappasin repun selkään ja postitettavan kirjeen taskuun ja lähdin kohti kauppaa. Hissin peilissä katsoin vielä peilikuvaani, ikään kuin varmistukseksi siitä että todella näytän ihan siedettävältä, niin kuin aina teen. Binderi tuntui ikävältä, asettelin sitä vähän paremmin että käveleminen olisi mukavampaa ja oma olo itsestä parempi.

Kaupalle pääsee montaa reittiä, ja se sijaitsee pienessä ostoskeskuksessa R-kioskin, parin pizzerian, parturin ja muutaman pubin kanssa. Yleensä yritän kiertää pubit kaukaa, koska etenkin näin kesäisin niiden ulkopuolella terassilla istuskelee kovaäänistä porukkaa ja se saa mun olon tosi levottomaksi. Koska viereisen taloyhtiön pihaan on ilmestynyt kyltti joka kieltää läpikulun, en kuitenkaan jaksanut lähteä kiertämään mistään kauempaa, ja oikaisin pubien vierestä. Kiinnitin katseen tiukasti eteenpäin ja yritin kävellä mahdollisimman normaalin, mutta kuitenkin miehekkään näköisesti. Olisi tehnyt mieli nykiä paidan rintamusta irti rintakehästä, ihan vaan varmuuden vuoksi ettei mitään ylimääräistä näy, mutta yritin muistuttaa itseäni että binderi kyllä hoitaa hommansa, ja paidan nykiminen näyttää oudolta. Siitä on muutenkin syntynyt jo maneeri.

Ajatukset lähti laukkaamaan, vaikka matkaa pubien ohi kaupalle on ehkä korkeintaan viisikymmentä metriä. Mietin, miten joku alkaisi huutelemaan, lähtisi perään, haastaisi tappeluun tai huutaisi haukkumasanoja jos tajuaisi mikä olen. Yritin katkaista ajatuskierteen - ja onnistuinkin. Astelin kauppaan, desinfioin kädet, nappasin ostoskorin ja aloin keräilemään sinne ostoksia.

Kaupassa vastaan tuli vartija, joka moikkasi mua. Moikkasin takaisin ja jäin itsekin kuuntelemaan omaa ääntäni, se oli ihanan möreä. Tunsin itseni onnelliseksi, uskottavaksi ja kiitolliseksi. Muistelin, miten vielä vuosi sittenkin välttelin kenellekään ääneen moikkaamista ja nyökkäsin vastaukseksi kaikkeen mihin suinkin vain pystyi. Nyt voin luottaa ääneeni, ja se tuntuu ihanalta. Vaikka moikkaamiseen ei keskittyisikään, kurkusta ei kajahda korkeaa kiljahdusta, vaan yleensä kuitenkin aika möreä moi.

Suuntasin kassalle, pyysin postimerkin, liimasin sen kuoreen ja vein kirjeen postilaatikkoon. Pohdin, mitä kautta kävelisin kotiin, ja valitsin tietoisesti eri reitin kuin tullessa. Ajatus pubien terassien ohi kävelemisestä oli liian epämiellyttävä. Kuulin naurunremakan ja puheensorinan terasseilta kiertäessäni toista kautta ja ajatukset lähtivät juoksemaan uudelleen. Jos joku lähtisi perään, jos joku moikkaisi enkä osaisi moikata riittävän miehekkäästi takaisin. Kiihdytin askelia ja suuntasin kohti kotia.

Askelten kiihdyttämisellä on yleensä aina varjopuolensa, etenkin silloin kun vastassa on ylämäki. Alkoi hengästyttää ja rintakehää puristaa. Ei mitenkänä kovaa, mutta kuitenkin. Yritin hengittää syvään, niin syvään kuin binderi päällä voin. Kaivoin puhelimen taskusta ja jäin kirjoittelemaan ajatuksiani ja tunteitani puhelimen muistioon ylös, siis näitä joita tähän nyt koko ajan kirjoitan.

Kuulin, kun takaa lähestyi joku, hiekka rahisi kenkien alla. Hätkähdin vähän, olin niin uppounut omiin ajatuksiini. Käännyin ympäri, se oli koiranulkoiluttaja. Äkkiä laskelmoin koiranulkoiluttajan iän ja muut nähtävissä olevat ominaisuudet, jotka saatoin olettaa, ja totesin, että pääsisin varmaan ihan vaan juosten karkuun jos hän lähtisi perään. Koirakin oli pieni ja vanha.

Olo oli kevyt, ei ollenkaan raskas. Mieli kyllä tuntui vähän ristiriitaiselta. Tai en mä tiedä kuinka moni ihminen pohtii tällaisia ajatuksia tavallisella kauppareissulla lähiostarille, ehkä ei ainakaan kaikki. En mäkään yleensä niitä tiedosta, vaikka samankaltaiset ajatukset usein toistuukin. Ennen kaikkea olo oli kuitenkin hyvä pitkähihaisessa paidassa ja omassa kehossa. Kaupan työntekijöiden moikkaaminen tuntuu ihanalta nykyisin ja kotoa poistuminen sujui ihan helposti, ilman hirveää henkistä valmistautumista.

Hissin oven avattuani totesin, että aurinko alkaa laskemaan ja tuuletusparvekkeella on kaunis valo. Laitoin ostokset jääkaappiin, hain sisältä kameran ja suuntasin kohti parveketta. Sen jälkeen oli pakko saada binderi pois päältä ja totesin, että elämä on nykyään ihanaa. Voi kun silloin joskus vaikeimmassa aallonpohjassa olisinkin tiennyt, miten hyvä ihmisen voi olla.

Itse kehitetyt pukeutumissäännöt ja kehoahdistus

Joka ikinen kesä mua ahdistaa, koska on niin kuuma. En ole koskaan erityisesti pitänyt kesästä, koska mä palan herkästi auringossa ja mulla on hirveän tukala olo. En ole koskaan pystynyt käyttämään lyhythihaisia paitoja tai lyhytlahkeisia housuja, koska mua on ahdistanut liikaa. Hellesäät on olleet mulle siis varsin vaikeita oikeastaan niin kauan kuin muistan.

Pari päivää sitten vaihdoin yöpaidan housut shortseihin. Ostin viime kesänä kahdet yökkärishortsit, koska tuli kivannäköiset vastaan, ja koska halusin helpottaa omaa oloani ja parantaa uneni laatua. Mä en oo koskaan aikaisemmin kyennyt nukkumaan shortseissa, vaan mulla on aina pitkälahkeiset housut nukkuessa jalassa. T-paitoja käytän kyllä yöpaitoina, mutta kaikista eniten tykkään nukkua paidoissa joissa on pitkät hihatkin.

Silloin pari päivää sitten lisäsin tämän kuvan mun instastooriin todeten, että täytyy kyllä olla oikeasti kesä kun mäkin vaihdan yökkärihousut shortsimallisiin. Siitä kirposikin varsin pitkä yksinpuhelu ja pohdinta liittyen vaatteisiin ja rajoitteisiin, joita mulla on etenkin nuorempana pukeutumiseen liittyen ollut. Ajattelin, että jakaisin myös täällä blogin puolella noita ajatuksia, koska ne oli musta mielenkiintoisia.

Kuten sanottua, mä en oo koskaan tykännyt lyhythihaisista paidoista tai lyhytlahkeisista housuista. T-paitoja siis oon käyttänyt kyllä, mutta vain sellaisia joissa on ollut "riittävän pitkät" hihat, eli mielellään sellaiset jotka yltää vähintään kyynärpäähän. Shortseja en yksinkertaisesti ole käyttänyt, jotain caprihousuja kyllä, mutta epämukavalta on tuntunut sekin.

En ollut koskaan ennen prosessia pohtinut, mistä mun pukeutumisahdistus johtuu, mutta pukeutuminen on ollut mulle aina vaikeaa, ja mulla on lapsesta saakka ollut hirveästi pukeutumissääntöjä. Sen lisäksi, että lyhytlahkeiset ja -hihaiset sekä muut "paljastavat" vaatteet on olleet ehdoton ei, en oo myöskään kyennyt käyttämään mitä tahansa muita vaatteita, vaan mun on jotenkin täytynyt varmistua että se vaate on hyvä, että kaikki jotenkin "sopii". Lainausmerkeissä sopii siksi, että mua ei varsinaisesti ole kiinnostanut että vaatteet sopisi värien tai joidenkin yleisten pukeutumissääntöjen mukaan yhteen, vaan se sopiminen on ollut enemmän sitä, että katson että jokainen kohta kehosta peittyy tarpeeksi, yleensä mielellään monen vaatekerroksen alle.

Muistan, että kun oon ollut noin 11-12-vuotias niin mun äiti on houkutellut mut kanssaan uimarannalle. Mulla ei ole ollut aikomustakaan mennä uimaan, mutta oon kuitenkin lähtenyt mukaan viettämään aikaa. Äiti on maannut bikinit päällä ottamassa aurinkoa, ja mä oon istunut pitkälahkeisissa housuissa, pitkähihaisessa paidassa + sukissa, hattu päässä jne. varjossa ja lisäksi mulla on ollut vielä sateenvarjokin jonka oon pitänyt suojanani. Vaikka oon ollut herkkä palamaan auringossa, niin en mä nyt ihan tuon kaltaista suojaa ole koskaan kuitenkaan kaivannut, vaan hyvä aurinkorasva on riittänyt kun oon pienenä halunnut mennä vaikka uimaan.

Teini-ikäisenä aloin ostamaan itse vaatteitani ja päättämään tietenkin muutenkin yhä enemmän mitä pukisin päälleni. Oon pukeutunut ihan hirveästi erilaisiin kerroksiin. Mulla oli yleensä aina paidan alla pitkä toppi, sitten se itse paita (yleensä pitkähihainen t-paita), sen päällä huppari tai neule tai joskus lyhythihainen mekko ja jalassa usein pussihousut tai haaremihousut, käytin myös vakosamettihousuja mutta en farkkuja. Lisäksi pidin usein housujen päällä hametta ja mulla oli melkein aina vielä lisänä säärystimet. Housujen alla oli usein sukkahousut/legginssit, vaikka ei olisi ollut edes hirveän kylmä. Ehdottomasti tärkein jokapäiväinen tuntomerkki mun pukeutumisessa oli kaulahuivi tai kaksi. Pidin kaulahuivia aina kaulassa ja myös kasvojeni edessä niin, että se peitti vähintään suun, usein nenänkin ja musta näkyi vain silmät.

Mä oon aina piiloutunut vaatteideni alle. Nuorempana pukeuduin myös miesten vaatteisiin, esim. mun housut ja hupparit oli usein miesten puolelta ja pidin myös miesten t-paidoista (ja niissä on riittävän pitkät hihatkin). Mutta kun nyt muutama vuosi sitten vihdoin aloin ostamaan taas miesten vaatteita, niin mun kerrospukeutuminen väheni huomattavasti. Pidän kyllä edelleen kovasti kaulahuiveista ja kerrospukeutumisesta, mutta nykyisin mulle kerrospukeutumista on esim. t-paita + sen päällä auki oleva huppari tai kauluspaita. Vaikka laittaisin kaulaani huivin, voin ottaa sen pois jos mulle tulee vaikka kuuma. Nuorena musta tuntui, että mä en yksinkertaisesti voi, ja laitoin huivin kaulaan ihan kaikkialle kaiken maailman juhlia myöten.

Mun olo siis helpottui huomattavasti kun aloin pukeutumaan niin kuin halusinkin, eli miesten vaatteisiin. Sain myös vihdoin nimen mun järkyttävälle kehoahdistukselle; se oli dysforiaa. Mä en ole tietenkään lapsena tai nuorena tiennyt mitä on kehodysforia (tai edes mitä on transsukupuolisuus), mutta se tunne juuri esim. pukeutumiseen liittyen on ollut tosi samankaltaista kuin dysforia. Sitä on yrittänyt hallita kaikin eri keinoin ja on yrittänyt päästä piiloon kun ei ole oikein ollut muutakaan vaihtoehtoa. Samalla ei ole ollut mitään mikä selittäisi sitä pahaa oloa ja tarvetta piiloutua, eikä sellaista syytä ole oikeastaan edes ymmärtänyt etsiä, vaan enemmänkin on jotenkin elänyt sellaisessa luulossa, että kaikista varmaan tuntuu tältä.

Viime kesänä ostin mun ensimmäiset shortsit, no, varmaan ikinä. Toki mulla on joskus lapsena ollut shortseja, mutta en ole kyllä koskaan ostanut yksiäkään itse. Niiden käyttäminen tekikin kesästä vähän siedettävämpää, ja samoin teki sekin, että pystyin laittamaan päälle ihan vaan t-paidan ja tajusin myös, miten kivoja ohuesta ja liehuvasta materiaalista tehtyjä lyhythihaisia kauluspaitoja on olemassa. Binderi toki tekee kesästä varsin tukalan silti, mutta se helpotti jo paljon.

Jossain vaiheessa kulunutta kevättä löysin mun alennusmyynnistä ostaman hihattoman paidan. Olin ostanut sen, koska se oli halpa ja kiva, ja ajattelin, että ehkä mä joskus elämässäni vielä oon tarpeeks rohkea käyttämään tätä. Tai en mä usko että kyse on rohkeudesta, ehkä taustalla oli enemmän ajatus siitä, että ehkä mulla vielä joskus on niin hyvä olla että voin käyttää tätä paitaa. Ja jos en, niin se toimii varmasti aluspaitana. Nyt keväällä muistin, että mulla ylipäätään on tuo paita, ja käytin sitä välillä kotona hupparin alla ja totesin, että se on aika kiva ja ostin pari uutta hihatonta paitaa samaan käyttötarkoitukseen.

Pari päivää sitten oli tosi lämmin, ja mä lähdin tuossa hihattomassa paidassani ulos! Ihan lyhyelle kävelylle vain Samuelia vastaan, mutta kuitenkin. Ja tuntuipa muuten hyvältä! Ei ollut yhtään niin tukala olo kuin aiemmin, kun olin käynyt ulkona hihallisessa paidassa, ja mun olo oli niin vapaa ja hyvä, vaikka vähän pelottikin että mitä jos joku ajattelee jotakin ja miltähän mahdan näyttää. Fiilis joka päällimmäisenä kuitenkin jäi mieleen, oli se ihana vapaus ja uskallus. Ja tuulenvire iholla.

En oikeasti ole käyttänyt hihatonta paitaa missään sitten sen jälkeen kun oon ollut ehkä 10-11-vuotias korkeintaan. Tai toki oon käynyt uimassa koulun kanssa ja joskus rannallakin, mutta se on ollut aikalailla sitten suoraan veteen, ylös vedestä, pyyhkeen sisään ja äkkiä lisää vaatetta päälle. En oo pystynyt kuvittelemaankaan, että olisin yhtään vähemmissä vaatteissa julkisesti missään ikinä, enkä oo edes yrittänyt pakottaa itseäni siihen, koska tiedän etten pysty ollenkaan toimimaan jos mulla on paha olla siitä mitä mulla on päällä, ei siinä ole vaan mitään järkeä.

Mun kehoahdistus on sisältynyt myös niihin hetkiin kun olen yksin. Mun dysforia ei poistu mihinkään vaikka olisin yksin kotona ja tietäisin, ettei sinne ole tulossa ketään muita. Ahdistus pysyy silti, enkä mä ole aiemmin kyennyt tekemään mitään esimerkiksi hihaton paita päällä, kun on tuntunut että se vaan paljastaa liikaa. Jos olen yrittänyt nukkua shortseissa, niin olen heräillyt pitkin yötä siihen ahdistukseen ja hikoillut sitten tiiviisti päällä olevan peiton alla kun on pitänyt jotenkin päästä piiloon.

Nykyäänkin mä kärsin kyllä dysforiasta, mutta testot on kuitenkin tehneet sen, että kokonaisuudessaan mun keho tuntuu oikealta eikä aiheuta mulle dysforiaa, ja siinä on vain tiettyjä kohtia jotka sitä dysforiaa aiheuttaa. Nautin kesistä joka vuosi aina vähän enemmän, vaikka rakastan kyllä eniten silti sellaisia viileitä ja koleita vuodenaikoja kun voi käpertyä huppariin ja villasukkiin, ja nyt on erityisen ihanaa tietää, että tämä on mun viimeinen kesä binderin kanssa! Ensi kesänä olen vielä niin paljon vapaampi! 

Siis oikeesti miettikää; ensi kesänä mä voin mennä uimaan julkisella uimarannalla!

Kehosuhteen muuttuminen testojen myötä

Oon kirjoitellut testojen vaikutuksista tosi paljon, mutta yksi asia, jolle halusin omistaa ihan oman postauksen, oli mun kehosuhteen muuttuminen testojen aloittamisen jälkeen. Tai ehkä oon kiinnittänyt tähän asiaan huomiota enemmän viime kuukausina ja pohtinut, että tästä haluaisin kirjoittaa. Tuntuu vaikealta aloittaa, jotenkin tää aihe on mun mielestä niin tärkeä ja ihana, että haluaisin kirjoittaa tosi hyvän postauksen, mutta ehkä mä annan nyt vaan mennä ja kirjoitan juuri sen mitä mieleen tulee.

Mun kehosuhde on aina ollut vaikea. Pienenä lapsena en hirveästi muista miettineeni kehoani, mutta kun murrosikä alkoi muokata mun kehoa, muuttui mun suhde kehooni paljon. Mun murrosikä alkoi verrattain varhain, ehkä noin 10-11-vuotiaana, ja mä inhosin oikeastaan kaikkea siinä. En muista, että mulla olisi ollut mitään ajatusta mielessäni siitä miltä haluaisin näyttää, enkä ollut miettinyt etukäteen mitään murrosiän tuomia muutoksia, vaikka olinkin niistä saanut tietoa. Koen, että olen silloin sopeutunut mun muuttuneeseen kehoon kyllä, tosin yksi sopeutumistapa oli se, että puin aina vähintään kolme kerrosta vaatetta päälle kun poistuin kotoa.

Kaiken kaikkiaan murrosikä näyttäytyi mulle ikänä, jonka aikana aloin inhoamaan omaa kehoani. En kyennyt näkemään siinä oikein mitään hyvää. Tai no, hiuksistani ja silmistäni olen aina pitänyt, mutta muutoin en ole kyllä kyennyt näkemään oikein mitään hyvää kehossani, en silloin nuorena enkä koskaan sen jälkeen. Joskus on ollut hetkiä, kun oon näyttänyt kyllä mielestäni ihan hyvältä jos mulla on vaikka ollut kivat vaatteet. Oman kehon ajattelun oon kuitenkin hyvin pitkälti vaan sulkenut pois mielestä, enkä oo esimerkiksi ikinä ollut tietoinen siitä, minkä kokoisia vaatteita mun pitäisi kaupasta ostaa. Usein oon ottanut vaan isoimmat mitkä löydän, vaikkei sille olisi edes ollut tarvetta. Parhaimmillaankin oon lähinnä kokenut, että vaatteilla saan piilotettua kehoni ja voin luoda illuusion niin itselleni kuin muillekin siitä, että näytän ihan hyvältä tai että mua kestää katsoa.

Kun aloin tiedostamaan mun sukupuoli-identiteettiä, tiedostin myös kärsiväni kehodysforiasta. Oivalsin sukupuoltani hiljalleen ajan saatossa, ja sain pikkuhiljaa sanoja kuvaamaan itseäni. Sitä kautta aloin pohtimaan asioita, jotka voisi helpottaa mun oloa, kuten uuden nimen ottaminen ja sukupuolenkorjaushoidot. Eniten mulle on dysforiaa aiheuttanut ehdottomasti mun rintakehä, mutta sen lisäksi myös ääni, kehon muoto, karvattomuus ja yleinen olemus.

Vaikka dysforia on kauhea tunne, musta se tuntuu pakokauhulta omassa kehossa, niin se kuitenkin helpotti mun kehosuhdetta jo jonkin verran. Tätä on ehkä vaikea selittää ymmärrettävästi, koska samalla mun olo kehossani oli koko ajan entistä sietämättömämpi. En voinut työntää sitä tunnetta enää sivuun ja jatkaa elämistä sen kanssa esittäen että kaikki on ihan ok, kun tiesin ettei ole ja tiesin, että olisi asioita joilla mun olo voisi helpottua. Samalla mä olin kuitenkin vihdoin saanut nimen ja selityksen mun pahalle ololle. Mä en yhtäkkiä enää inhonnutkaan kaikkea kehossani, oikeastaan mä lakkasin inhoamasta kehoani ja aloin nähdä siinä asioita, jotka jo kuuluivat siihen. Opin arvostamaan esimerkiksi mun pituutta, leveitä hartioita, hymyä ja olemassaolevia ihokarvoja. Samaan aikaan kun mulla oli ihan hirveä olla mun kehossa, niin hirveä ettei sitä voi edes kuvailla sanoin, mä ensimmäistä kertaa ajattelin vilpittömästi, että mun kehossa on myös hyviä asioita ja siihen sopivia kohtia. Kaikki mun huomaamat positiiviset asiat ei edes liittyneet millään tavalla kehon sukupuolitettuihin piirteisiin, mutta mä olin katsonut itseäni jotenkin niin pahan oloni sumentamin silmin, etten ollut kyennyt näkemään edes niitä. Kun vihdoin aistin, että mussa on maskuliinisuutta jo valmiiksi ja se tuntui oikealta, kykenin hahmottamaan, että mussa voisi olla valmiiksi jo jotakin muutakin hyvää ja oikeaa.

Mä oon aina ollut erittäin tarkka siitä minkälaisia vaatteita käytän. Ei siksi, että haluaisin olla (tai olisin) erityisen tyylitietoinen. Mä en ole koskaan ollut kiinnostunut siitä mikä on muotia tai siitä että sopisin pukeutumiseni puolesta joukkoon. Sen sijaan mulla on ollut ihan hirveästi pukeutumissääntöjä itselleni lapsesta lähtien. Noin 11-vuotiaana esimerkiksi päätin, että mä en voi käyttää hihattomia paitoja. En pitänyt käsistäni, ja lisäksi mä tunsin oloni ihan hirveän huonoksi yhtään ihopintaa paljastavissa vaatteissa. En ole käyttänyt hihattomia paitoja ikinä, mutta nyt yhtäkkiä olenkin viihtynyt niissä. Toki vaan kotona, koska korona, mutta nyt on ihan sellainen olo, että mastektomian jälkeen aivan varmasti nautin kesäisin hihattomien paitojen tuomasta helpotuksesta hellepäivinä, ja että miksi ihmeessä mä en ole muka voinut tehdä niin aikaisemmin. Toisaalta viime kesä oli ensimmäinen sitten varhaislapsuuden, kun käytin shortseja.

Jo lapsena mä olen joskus jättäytynyt koulustakin pois siksi, että mun ulkonäkö ei ole ollut sitä mitä toivoisin. Siksi, että koen näyttäväni tyhmältä ja naurettavalta, ja kun yritän pukea päälle ja vaihdan vaatteita kymmenettä kertaa, nousee joku pakokauhumittari niin korkealle, etten mä kykene enää toimimaan. Silloin ovesta ulos astuminen on mahdotonta, ja mun dysforia nyt aikuisiällä on ilmennyt hyvin samanlaisena. Olen koko ikäni keksinyt selviytymiskeinoja esimerkiksi pukeutumisen suhteen, jotta selviytyisin arjesta niin kuin pitääkin. Mun ulkonäkö ei ole ikinä ollut tyylitelty, en ole meikannut tai uhrannut hiustenlaitolle kovinkaan montaa ajatusta, mun tyyli on ollut jollakin mittapuulla hyvin epäsiisti ja homssuinenkin, mutta mä olenkin käyttänyt aikani sen pohtimiseen, miten pääsen edes ovesta ulos ja miten saan sopivalla tavalla piilotettua itsestäni mahdollisimman paljon sekä siihen, miten saan kolme kerrosta vaatetta toimimaan koko koulupäivän.

Kuten oon aiemmin kertonut, on testot tuoneet monenlaisia helpotuksia mun elämään ja muuttaneet mun kehoa paljon. Olen nykyään tosi karvainen, ja muutun koko ajan karvaisemmaksi. Mun ääni on madaltunut huomattavasti ja kehon muoto on myös muuttunut. Parta kasvaa, ja mä näytän kaikin puolin enemmän mieheltä koko ajan. Ja sitä myötä kun nämä muutokset on tehneet tuloaan, on myös mun suhtautuminen omaa kehoani kohtaan muuttunut ihan itsestään. Tai no, osittain ihan itsestään.

Olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota viime kuukausina siihen, minkälaisia vaikutteita otan vastaan. Oon karsinut someseurattavistani tilejä, jotka puhuvat erilaisista kehoista epäkunnioittavasti, syrjivästi tai rumasti, ja oon täyttänyt someani sen sijaan tileillä, jotka puhuvat kehopositiivisuudesta ja kaikenlaisten kehojen arvokkuudesta. Jo tällä valinnalla on ollut ihan valtava vaikutus mun ajatusmaailmaan ja sisäiseen puheeseen. En kuitenkaan usko, että tämä yksin olisi missään nimessä riittänyt, vaan testot on aikaansaaneet kuitenkin sen kaikista suurimman muutoksen myös mun mielessä.

Heti testojen aloittamisesta asti oon iloinnut ihan valtavasti jokaisesta karvasta ja muutoksesta joita oon havainnut. Nyt kun muutoksia on jo paljon, ei niitä niin hirveästi enää päivätasolla huomaa, mutta ilon lisäksi oon alkanut tuntemaan tyytyväisyyttä. Tyytyväisyyttä siitä, että mut vihdoin nähdään oikein ja myös siitä, että olen vihdoin saanut kokea miltä tuntuu, kun keho on oma. Kun ei ole koskaan kokenut sitä miltä tuntuu kun peilistä katsoo takaisin ihan oikealta ja itseltä tuntuva ihminen, on sen kokeminen tässä vaiheessa elämää aivan valtava asia eikä sitä oikein edes voi laittaa sanoiksi.

Oon kerännyt tämän postauksen kuvituskuviksi kuvia, joita oon ottanut viime aikoina, ja joista jokainen on mulle itselleni merkki siitä, että mä olen koko ajan lähempänä määränpäätäni. Oon koko ajan tallettanut prosessiani melko paljon kuviksi, videoiksi ja äänityksiksi, mutta nyt tuntuu että mulla on aina vaan hyvä olo kun otan itsestäni kuvan, ja tekisi mieli julkaista Instagramissa jokainen peiliselfie. En kuitenkaan tee niin (koska en halua täyttää mun seuraajien aikajanoja omilla selfieilläni), mutta sen sijaan saatan usein vahingossakin todeta itselleni että ootpa sä kyllä hyvännäköinen. Mä oon jotenkin puoliksi vahingossa oppinut puhumaan itselleni kauniisti.

Oon joskus kirjoittanut täällä blogissa aiemmin myös mun tanssiharrastuksesta, tai lähinnä kai sen loppumisesta. Harrastin lapsena ja nuorena 13 vuotta balettia sekä siinä sivussa muita tanssilajeja, ja se oli mulle tosi rakas harrastus. Lopetin sen kuitenkin 17-vuotiaana, kun mun ahdistus kävi liian kovaksi. Olin toki ahdistunut muistakin asioista, mutta kehoahdistus oli kuitenkin suurin syy baletin lopettamiselle. Sen jälkeen en ole tanssinut.

Siihen liittyen haluan kertoa teille vielä yhdestä eilen tapahtuneesta asiasta, joka on yksi syy siihen, että innostuin nyt kirjoittamaan tätä postausta. Oon katsellut nyt korona-aikana, kun ihmiset osallistuu kaiken maailman online-ryhmäliikuntatunneille, käy lenkillä ja muuten vaan harrastaa liikuntaa hirveästi. Mä en ole koskaan varsinaisesti rakastanut liikunnan harrastamista, ja vaikka mullakin toki olisi mahdollisuus lähteä vaikkapa lenkille joka päivä, en ole sitä kuitenkaan kyennyt pitkään aikaan tekemään. Eilen huomasin kuitenkin yhden livetanssitunnin alkamisen juuri sopivaan aikaan.

En aikonut osallistua, ajattelin että kunhan katselen vaan. Päädyin kuitenkin tanssimaan, ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan. Se oli kivaa, vaikka toki mä huomasin etten ollut tanssinut ikuisuuteen. Tuli kuitenkin onnistunut olo kun pysyin koreografiassa mukana ja sain liikkua musiikin tahdissa. En muista, että olisin oikeastaan juuri koskaan kyennyt nauttimaan mun kehosta ja sen liikuttamisesta noin paljon. Nuorempana mä kyllä rakastin tanssimista, ja nimenomaan koreografioiden harjoittelu ja tanssiminen oli mun mielestä aina se paras juttu. Silloin mä kuitenkin jatkuvasti mietin miltä mahdan näyttää, mitä muut musta ajattelee ja mun ei oikeastaan koskaan ollut hyvä olla. Nyt mun ei tarvinnut miettiä, mä vaan tanssin, ja se oli huikeaa.

Tunnin päätyttyä mä repesin ihan hallitsemattomaan itkuun. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Luulen, että mun mieli viimeistään nyt löysi jotenkin yhteyden mun kehon kanssa, ja sen takia mun tunnereaktiokin oli niin vahva. En usko, että mun mieli ja keho on aikaisemmin hirveästi olleet yhteydessä, kun oon yrittänyt selvitä eteenpäin vain unohtamalla sen että mulla on keho ja sen, miltä mun olo siinä kehossa tuntuu.

Oon ollut testoilla nyt noin kahdeksan ja puoli kuukautta. Sinä aikana mun elämänlaatu on parantunut niin paljon, etten mä koskaan kuvitellut että se voisi näin paljon parantua. En mä kuvitellut, että elämä voisi olla tällaista, ja että olemassaoleminen olisi näin kokonaisvaltainen kokemus. En tiennyt, että se tuntuisi mun kehossa saakka, ja että se tuntuisi näin oikealta ja hyvältä.

Koen edelleen valtavaa dysforiaa päivittäin, eikä se helpota ennen kuin pääsen mastektomiaan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että mun keho muilta osin tuntuu omalta, ja sitä kaikkea oikeaa on jo niin paljon, että voin nykyään hyvin. Mastektomian jälkeen koittaa vihdoin täydellinen vapaus. En malta odottaa sitä. 

Muisto kahden vuoden takaa

Eilen mun somekanavat muistutteli mulle kahden vuoden takaisesta kuvasta. Se on otettu mun entisessä kotikaupungissa, pari viikkoa ennen mun muuttoa Helsinkiin. Muistan, että mun olo oli hyvä, koska tuntui että mulla oli kivat vaatteet päällä ja iloitsin siitä että ulkona oli niin lämmintä ja keväistä ettei tarvinnut takkia. Mulla oli myös jotenkin tosi vahvasti tunne siitä, että näytän itseltäni. Ja tavallaan näytinkin.

Mulla on edelleen käytössä nuo samat vaatteet kuin tuossa kuvassa. Pidin noista silmälaseista, ja siilitukka nyt on aina kiva. Olen pukeutunut hyvin paljon sen tyylisesti kuin edelleenkin pukeudun, ja harvinaista on myös se, että musta on ylipäätään otettu kuva jossa näyn päästä varpaisiin ja jossa hymyilen, vaikka kuva on jonkun muun ottama. Toisaalta koen, että tässä kuvassa näkyy myös hirveästi epävarmuutta ja jännitystä, dysforiaa ja pelkoa moneen asiaan liittyen. Olin tuolloin tosi suuressa murroskohdassa omaa elämääni, ja moni asia tuntui ahdistavalta. En olisi halunnut puhua ääneen tai tavata uusia ihmisiä, koska dysforia oli niin valtavaa, ja mun voimavarat oli monilta osin tosi lopussa.

Ylläoleva kuva oli mulle kuitenkin tosi tärkeä. Koin oikeasti silloin, että olen matkallani jo pitkällä ja näytän itseltäni. Toisaalta odotin sitä hetkeä, kun pystyisin tapaamaan ihmisiä ja sanomaan että katsokaa nyt, tältä mä siis ihan oikeasti näytän. Nyt alkaa olla pikkuhiljaa vihdoin se hetki.

Tämä toinen kuva on otettu eilen. Testot on vaikuttaneet kehonmuotoon, parrankasvuun ja lisäksi moneen sellaiseen asiaan, jotka ei tässä kuvassa näy, kuten esimerkiksi ääneen. Testojen vaikutus on kuitenkin ehdottomasti myös suurelta osin henkinen, ja se mun mielestä tässä kuvassa erityisesti näkyy.

Tuntuu, että tässä eilen otetussa kuvassa on ihminen, jolla on hyvä olla itsessään. Asento on erilainen ja silmiin on syttynyt palo. En soisi kaikkea kunniaa tästä yksin testoille, vaikka niiden vaikutus ehdottomasti oikeasti onkin suurin; omalta tuntuva keho tekee ihmiselle ihmeitä. Koen kuitenkin myös, että olen kulkenut ihan valtavan pitkän matkan itseni kanssa, ja oppinut itsestäni hirveästi uutta. Olen oppinut olemaan itseni kanssa ja kuuntelemaan itseäni, arvostamaan itseäni ihan uudella tavalla. Vihdoin tuntuu, että voin suoda itselleni jotakin rauhaa ja luvan vain olla. Vihdoin alkaa tuntua siltä että olen olemassa.

Bindereistä ja bindaamisesta part 2

Sain tänään uuden binderin, ja tuli mieleen, että voisin pitkästä aikaa ottaa asiakseni kirjoittaa bindereistä ja bindaamisesta. Edellisen varsinaisen postauksen aiheeseen liittyen oon tehnyt tammikuussa 2018, ja tuo Binderit ja bindaaminen -postaus on edelleen yksi blogini luetuimpia. Aihe siis ilmeisesti kiinnostaa. Tuolloin tammikuussa 2018 olin bindannut säännöllisesti vasta reilut puoli vuotta, ja ottanut juuri käyttöön Underworksin binderit. Nyt voisi siis olla ainakin jotakin uutta sanottavaa aiheesta. 

 Pienenä kertauksena siis ensin bindereistä. Binderi on toppimainen vaatekappale, jota käytetään vaatteiden alla. Sen tarkoituksena on tehdä rintakehästä mahdollisimman litteän näköinen. Bindereitä on tosi monia erilaisia, ja mulla on bindereitä kolmelta eri merkiltä; gc2b, NYTC sekä Underworks. Kaikki mun tällä hetkellä käyttämät binderit on malliltaan pitkiä. Rintakehää ei koskaan tulisi litistää esim. ideaalisiteellä tai ilmastointiteipillä, vaan bindaamisen tulisi tapahtua sitä varten suunnitellulla ja valmistetulla vaatekappaleella ollakseen turvallista. 

Kuten viimeksikin tästä aiheesta kirjoittaessani, on Underworksin binderit edelleen mun käytetyimpiä bindereitä. Gc2b:n binderit on mun mielestä edelleen mukavia; kangas on kivan tuntuista, bindaava paneeli ei jatku vatsan päälle ja binderi päällä on helppo liikkua. Siitä huolimatta nämä päätyy mun päälle aniharvoin, koska bindaustulos on sen verran huono, ne ei vaan istu mun kehoon ja tavaraa binderin alla saa olla asettelemassa paikalleen koko ajan, jotta tulos pysyisi edes jotenkin siedettävänä. Kirjoittelin myös keväällä bindausongelmista ja pahoista kivuista, ja vaikka luulisi, että gc2b:n kaltainen mukavahko binderi olisi tällaisessa tilanteessa paras, niin itse asiassa sen käyttö on ollut vielä vaikeampaa. 

Sekä gc2b:n että NYTC:n bindereissä rintakehän päälle tuleva bindaava kangaspaneeli on kovaa, joustamatonta kangasta, ja bindaustulos perustuukin juuri tähän. Binderin selkäpuoli on joustavaa kangasta joka mahdollistaa liikkumisen ja no esim. hengittämisen. Mulle tuo kova kangas aiheuttaa kuitenkin aika pahaa hengenahdistusta (varsinkin yhtään pidemmällä yhtäjaksoisella käytöllä), ja siksi en juurikaan näitä bindereitä ole pystynyt käyttämään. Ne ei myöskään mukaudu kehon liikkeisiin samalla tavalla, ja siksi ne jääkin yhä useammin kaappiin. 

Bindauskivut on jonkin verran mun kohdalla helpottaneet sitten kevään. Sitä on selkeästi edesauttanut se, että olen alkanut venyttelemään ja liikkumaan enemmän (ilman binderiä), ja olen myös järjestelmällisesti oikeastaan aina kotona ilman binderiä. Vietän siis binderi päällä vain ne ajat jotka on aivan pakko. Jos kipuja ei olisi ollut tai niitä ei helposti tulisi uudestaan, eksyisi binderi päälle kotioloissakin varmasti paljon useammin, koska se parantaa mun oloa kuitenkin niin paljon. Tällä hetkellä mennään kuitenkin näillä, yritän ylläpitää toimintakykyäni niin paljon kuin mahdollista, vaikka se sitten tarkoittaakin useammin henkisesti huonoa oloa ja pahempaa dysforiaa kotioloissa. 

Bindaaminen on tosiaan aika tukalaa hommaa, enkä usko, että kukaan bindaisi jos ei olisi pakko. Vaikka fyysinen epämukavuus binderi päällä aika usein onkin jollakin tasolla läsnä, on binderin tuomat hyödyt silti musta edelleen huomattavasti suuremmat kuin haitat. Haaveilen mastektomiasta joka ikinen päivä, mutta samalla tällä hetkellä koen, että binderi on jotenkin osa mun kehoa. Se tekee mun kehosta vähän enemmän sellaisen kuin sen kuuluisikin olla. Ja siis ei mun olo muutu mitenkään äärettömän epämukavaksi ja tukalaksi sillä hetkellä kun ahtaudun binderiin, vaan sen yhtäjaksoinen käyttäminen aiheuttaa monenlaisia kipuja ja jumeja, jotka yhdessä saavat aikaan epämukavan ja turhautuneen olon, kun sitä jatkuu päivästä toiseen. Binderin kanssa kuitenkin oppii myös elämään, ja esimerkiksi helpompaan päälle pukemiseen ja riisumiseen sekä helman rullautumisongelmaan oon keksinyt arkea helpottavia ratkaisuja tässä parin viime vuoden aikana. 

Bindaaminen helteellä on luonnollisestikin tosi tukalaa, ja kun reilu viikko sitten hellelukemat huiteli jossain päälle kolmissakymmenissä, mä olin vähän hätää kärsimässä. Olin hurjan iloinen, kun uskalsinkin lähteä ulos paita auki, binderi päällä luonnollisestikin. Binderi ei näytä tai tunnu miltään perustopilta, eikä se ole kovin kaunis. Musta binderi kuitenkin häipyi värikkään paidan alle sen verran hyvin, että mulla oli koko päivän tosi hyvä olo. Oikeastaan musta tuntui siltä, että olisin kävellyt vaan paita auki, ei niin että mulla olisi ollut siellä alla toista paitaa, vaan että olin vaan mies joka kävelee kuumana kesäpäivänä paita auki ulkona. Se tuntui tosi ihanalta! 

Oikeastihan kyllä näytän siltä, että mulla on päällä musta toppi. Katsotaan uskallanko pukea seuraavan kerran ihonvärisen binderin paidan alle jos hellesää yllättää. 

Mun bindauskokemukset on tosiaan ihan vain mun omia käytännön kokemuksia, joita tässä viimeisen parin vuoden aikana olen saanut. Mun mastektomiaan on luultavasti vielä jopa vuoden verran aikaa, joten bindauskokemusta ehtii ikävä kyllä kertyä vielä aika paljon lisääkin. 

En osaa sanoa oikein mitään tyhjentävää, mutta ehkä paras neuvo minkä voin antaa on se, että älä bindaa jos sun ei ole pakko, mutta bindaa ehdottomasti jos susta tuntuu että sun täytyy. Bindaaminen ei ole fyyisesti mukavaa eikä aina terveellistäkään, ja se kannattaa pitää niin minimissä kuin mahdollista, jotta välttäisi esimerkiksi sellaiset kivut joista itse viime keväänä kärsin. Samalla bindaaminen voi mahdollistaa sosiaalista elämää, antaa rohkeutta poistua kotoa ja mahdollistaa tykkäämisen omasta kehosta edes pienen hetken verran kehodysforian ollessa jatkuvasti jokapäiväisessä elämässä läsnä. 

Ajattelin tähän loppuun lisätä vielä muutaman kuvan siitä miltä mun binderi mun päällä näyttää, ja minkälaisen bindaustuloksen se suurin piirtein antaa. Mua nimittäin olisi kiinnostanut aikanaan nähdä juuri tällaisia kuvia kun binderiä olin hankkimassa. 

Tuntuu hassulta lisätä itsestään kuva pelkkä binderi päällä - vähän kun lisäisi itsestään kuvan ilman paitaa. Underworksin binderit on tuommoista kovaa, jännää kangasta, jota selkäpuolella on yksi kerros ja etupuolella kaksi. Kangas tekee sen takia tuollaisia jänniä kuvioita, jotka kuvassakin näkyvät. 

Rintakehä on mulle arka paikka, aiheuttaahan se eniten dysforiaa mun koko kehossa. Siksi tämän kuvan julkaiseminen tuntuu aika ristiriitaiselta, vaikka siinä kuinka onkin päällä binderi ja sen päällä vielä paita. Tästä kuitenkin näkee bindaustuloksen aika hyvin. Mulla on rintakehässä aika reilustikin ylimääräistä tavaraa, minkä lisäksi olen myös melko isokokoinen. Siihen nähden bindaustulos näillä Undeworksin bindereillä on ihan huippu. (Ja tämä ei siis ole mikään maksettu mainos) 

Mikäli jollekin heräsi jotakin kysyttävää, niin vastaan mielelläni! 

Liikuntaa dysforian kanssa

...ja dysforian helpottamiseksi. 

Liikunta on aina ollut mulle vähän vaikea asia. En oo koskaan kokenut olevani liikunnallinen, vaikka olisin toivonut että olen. Jo lapsena muistan, että en pärjännyt koulun juoksutesteissä. Hiihtämisessä, luistelemisessa ja hippaleikeissä olin ihan ok, en kuitenkaan erityisen hyvä. Pallopelejä en koskaan ymmärtänyt enkä uskaltanut yrittää. Oon myös aina jotenkin kokenut ahdistavaksi sen että joku näkisi mut kun liikun, ihan lapsesta asti. On tuntunut että mun keho on este eikä mahdollisuus. 

Nyt kun (toivottavasti) diagnoosi ja lähetteet hoitoihin lähestyy, niin mun täytyisi pystyä pudottamaan mun painoa. Oikeastaan aika reilustikin. Se on kuitenkin tuntunut tosi vaikealta, koska liikunta ei vaan ole kuulunut mun elämään kovinkaan paljoa, ja mitä pahemmaksi dysforia on muuttunut, sitä vaikeammaksi on muuttunut myös liikkuminen. Luulisin että syön ihan suhteellisen terveellisesti, olen siis vegaani, ja syön enimmäkseen kuitenkin kotiruokaa ja melko harvoin pika- tai valmisruokaa. Ruokailurytmissä olisi kyllä parantamisen varaa, ja sitä yritän saada kuntoon, mutta se on mulle tosi vaikeaa. 

Melkein meidän talonnurkalta alkaa Keskuspuisto, ja oonkin nyt syksyllä yrittänyt käydä siellä lenkillä aina välillä. Yritykseksi se on lähinnä jäänytkin, mutta nyt viimeiset viikot oon käynyt lenkillä useamman kerran viikossa, välipäiviä on ollut vain pari. Ja voi että siitä tulee hyvä olo! Tai kyllähän mä sen tiesin, mutta jotenkin nyt mulle on korostunut sen hyvän olon merkitys. 

Mun on hyvin harvoin hyvä olla kehossani, ja vaikka oon kuullut monilta transihmsiltä että liikunta voi lievittää dysforiaa, niin en oo jotenkin kokenut sitä omaksi jutukseni. Mun on edelleen niin vaikea liikkua jos on pieninkään mahdollisuus siihen että joku näkee mut. Nyt oon kuitenkin löytänyt edes jonkun hyvän olon liikunnasta, ja yritän tosi kovasti pitää siitä kiinni. Tänään juoksin jo ihan hyvän matkaa lenkistä, ja se yllätti mut itsenikin ja tuntui tosi hyvältä!

Mikä tämän liikunnan harrastamisen mulle nyt sitten mahdollistaa, tai lähinnä mikä sitä helpottaa? Yksi suurimmista ongelmista mulle on ollut se, etten tiedä mitä laittaisin päälleni. Suurin ongelma on luonnollisestikin rintakehä, koska liikuntaa harrastaessa ei oikein voi bindata. Mä oon kuitenkin tullut siihen tulokseen, että käytän binderiä myös liikkuessani. En voi tietenkään suositella tätä kenellekään, mutta mun on melkein pakko jos mä tahdon liikkua. Eikä kyseessä siis todellakaan ole mun "arkibinderi" joka on oikeasti melko tiukka, vaan mulle liian suuri binderi jonka bindaustulos on sitten myös sen mukainen. Tämä liian suurikin binderi kuitenkin tasoittaa rintakehää huomattavasti enemmän kuin esim. urheilutopit, ja se helpottaa mua valtavasti. Ja nyt kun ulkona on jo kylmempi, niin myös takki piilottaa rintakehää aika hyvin ja se helpottaa mun oloa myös. 

Me asutaan tosiaan aivan Keskuspuiston kupeessa, ja siksi sinne on tuntunut helpolta lähteä. Mä oon tykännyt kävellä ja juosta pururadoilla, ne on kivan pehmoisia, mutkittelevia ja maastoltaan vaihtelevia. Pysyy mielenkiinto yllä. Yleensä kuuntelen musiikkia ja pelaan muumipeliä samalla kun olen lenkillä, jotenkin keskityn hengittämään sitä metsää mutta samalla saan huomioni kiinnitettyä myös muihin asioihin ja olen vähän omassa maailmassani. Aina lenkin lopuksi kävelen portaat kotiin, asutaan tosi korkealla ja siksi se on sellainen hyvä loppuspurtti aina lenkin päätteeksi. 

Oon ollut yllättynyt siitä, miten eri tavalla pääsen kosketuksiin oman kehoni kanssa kun liikun. Mulle lenkillä on tärkeää haastaa itseäni edes vähän. On tärkeää että tulee hiki, on tärkeää että haastan itseni jaksamaan vielä vähän sitten kun tuntuu etten oikeesti enää jaksa. Juoksen vielä yhden lyhtypylvään välin tai kävelen vielä yhden kerroksen rappusia. Maailman paras palkinto on päästä kotiin ja suihkuun, ja sen jälkeen on yleensä jotenkin parempi olo koko päivän. 

Ehkä mua siinä taustalla miellyttää jotenkin ajatus siitä että mä voin muokata mun kehoa. Siinä missä tatuoinnin ottaminen tai omaan ruokavaliooni vaikuttaminen saa mut tuntemaan positiivista kontrollin tunnetta kehoani ja elämääni kohtaan, niin liikunta kyllä ajaa ihan samaa asiaa. Mulla on vaan ollut taustalla niin paljon vaikeita ajatuksia, ja on vieläkin, siihen liittyen, että siksi sen aloittamiseen on ollut tosi valtava kynnys. 

Yritän myös pitää jotenkin terveen ajattelun tässä, vaikka mun tarkoitus on laihtua, niin yritän pistää sen ajatuksen sivuun ja keskittyä siihen miten liikunta tuntuisi musta mahdollisimman hyvältä. Vaikeaahan se on, ja en voi väittää etteikö myös se laihtuminen ole aika iso porkkana tässä hommassa. 

Kirppislöytöjä ja kotiutumista

Kotiutumisen kannalta voisi olla helpompaa, jos kävisi töissä tai koulussa joka päivä. Mutta nyt on kesä ja loma, eikä mulla ole edes koulutehtäviä, joten mitään varsinaista arkirutiiniakaan ei pääse samalla tavalla syntymään. Mun ei ole pakko tehdä mitään jos en halua, mutta kotiin jääminen ei kyllä ollenkaan ole vaihtoehto mun tapauksessa. 

Tuntuisi hassulta sanoa, että alussa oli tosi vaikeaa muuton jälkeen, kun itse muutostakin on aikaa kuitenkin vasta viikko ja kaksi päivää. Voin kuitenkin vakuuttaa, että se viikko ja kaksi päivää tuntuu ihan valtavan pitkältä ajalta. Tuntuu että esimerkiksi viime perjantaista on jo ikuisuus. 

Oon ehtinyt tekemään tosi paljon asioita tämän reilun viikon aikana, ja uskon että se on ollut hyvä. Olen tavannut montaa ihmistä, käynyt kansainvälisillä suurmarkkinoilla, uimarannalla, Maailma kylässä -festareilla, yökylässä monta kertaa, kirkossa, ostanut uuden puhelimen, eksynyt valtavaan Prismaan, katsonut liikaa Gleetä ja purkanut kaikki muuttotavarani ja siivonnut omaa huonettani. Tänään kävin myös kirpputorilla. 

Ihan meidän lähellä, kävelymatkan päässä helposti, on kirpputori. Toivoin että se olisi hyvä, ja oli se kyllä ihan. Tykkään asua kirpputorin lähellä, koska silloin voi aina mennä sinne pyörähtämään jos on tylsää ja haluaisi lähteä johonkin. Tosin Helsingissä ehkä on tekemistä muutenkin melkein millon vaan. Löysin myös läheltä kirjaston, ja sekin tuntuu kivalta. 

Yläpuolella on kuva mun tämän päivän kirpputorilöydöistä. Monta neuletta ja hupparia. Tulispa äkkiä sen verran viileitä ilmoja että pääsisin käyttämään noita! Oli kyllä jotenkin aika siistiä että löysin yhdeltä kirpputorilta noin monta noin kivaa vaatekappaletta, ja jätin jopa osan ihan kivoista ostamatta. Usein jos löydän kivoja vaatteita niin ne on väärän kokoisia tai sitten jos ne on oikean kokoisia niin ne on jotenkin muuten tympeitä. Mutta nää oli juuri mun tyylisiä ja kokoisia. 

Tänään aion vielä lähteä yökyläilemään, ja huomenna meillä on retkipäivä. Suunnitelmissa on myös eri ihmisten tapaamisia ja niitäkin odotan paljon ensi viikolta. Kymmenen päivän päästä on myös seuraava transpoliaika, mutta en ole ihan hirveästi edes ehtinyt stressaamaan sitä vielä kun on ollut niin paljon kaikkea muuta. 

Kuva minusta

En oikeastaan tiedä mistä kirjoittaisin, koska halusin vaan tulla jakamaan tämän kuvan. Eilen laitoin tämän myös Instagramiin (mistä jaoin sen jopa Facebookkiin), ja sen yhteyteen tekstin siitä miten dysforia näyttäytyy mun elämässä ja miten vaikealta musta tuntuu jos joku toinen ihminen ottaa musta kuvia. Mähän otan ja jaankin melko paljon kuvia itsestäni, mutta niiden katsominen on heti paljon vaikeampaa jos ne on jonkun muun ottamia, jopa silloin kun mä itse olen pyytänyt jotakuta ottamaan musta kuvan. 

Mua ei periaatteessa haittaa näkyä muiden ihmisten ottamissa valokuvissa. Mua ei haittaa jos mun kasvot ja nimi voidaan yhdistää, enkä nyt keksi yhtäkään sellaista tapahtumaa tai tilannetta joihin olisin osallistunut, joissa olisi mahdollisuus päätyä muiden valokuviin ja joissa mua olisi haitannut se että mut jotenkin yhdistettäisiin siihen tapahtumaan. Silti musta tuntuu tosi vaikealta jos joku muu ottaa musta valokuvia. Osittain ka siksi etten yleensä pidä siitä miltä näytän, mutta osittain myös siksi, että mä en jotenkin tahdo että muilla ihmisillä on musta todistusaineistoa tämän näköisenä. Musta tuntuu että mä olen niin kesken, ja että jos joku muu ottaa musta kuvan, niin se saa määritellä miltä mun on okei näyttää siinä kuvassa, ja vaikka se ei sitä mihinkään levittäisikään, niin sitlti se kuva tästä hetkestä on sitten olemassa. Mun arki on sitä että yritän unohtaa kehoni ja sen olemassaolon, ja jotenkin se että joku muu tekee sitä vaikkapa valokuvaamalla todelliseksi, rikkoo mua tosi paljon. 

En tietenkään voi tietää tuleeko mun ajatus muuttumaan korjausprosessin myötä siitä haluanko näkyä myös toisten ihmisten valokuvissa, ehkä. Tällä hetkellä mä kuitenkin olen jotenkin tosi herkkä sille miltä mä näytän ja minkä kuvan ihmiset musta saa. On paljon helpompaa pystyä itse kontrolloimaan sitä miltä kuvissa näyttää, jos ne on ottanut itse. Joskus itsekin otettujen kuvien näkeminen tekee pahaa. 

Ylläoleva kuva on kuitenkin jonkun muun kuin mun itseni ottama. Mulla oli jotenkin hyvä olla, oli niin kesäistä ja ulos pystyi lähtemään ilman takkia. Tuntui että näytin itseltäni, ja siksi pyysin tämän kuvankin ottamaan. Tuntuu että siinä näyn minä. Mä en vielä ehkä ole sitä mitä mä tahtoisin olla, en ole vielä siinä pisteessä että mun ois hyvä olla itseni ja kehoni kanssa, ahdistun usein ja paljon kehostani. Siitä huolimatta mä löydän itsestäni myös paljon turvaa ja toivoa. Mä luotan itseeni, siihen että mä vien tän asian eteenpäin, että mä toimin oman hyvinvointini eteen ja että mä jaksan ja pystyn. 

Muistin myös eilen tuota kuvaa katsoessani, että parin vuoden takaa mulla taitaa olla itsestäni hyvin samantyyppinen kuva. Sekin on otettu keväällä, mulla on siinä kivan keväinen olo ja seison samanlaisessa asennossa silloisen kotini edustalla. Kun sitten selailin, niin tajusin, että mulla on juuri tuossa samassa kohdassa otettu kuva kuin tämä eilinen kuva myös viime kesältä. Yhdistin ne kolme kuvaa, ja jotenkin se tuntui huikealta. En halua jakaa sitä kollaasia nyt täällä, mutta en voinut olla ajattelematta ja haaveilematta siitä, millaiset kuvat tuota sarjaa tulee jatkamaan vuoden, kahden tai kolmen päästä. Se tuntuu huikealta. 

Kolmas transpolikäynti ja väsymys

Mulla oli keskiviikkona kolmas käynti transpolilla, ja se oli myös viimeinen sairaanhoitajan käynti joka mulla on tässä vaiheessa. Jotenkin muhun iski ihan totaalinen väsymys ja uupumus koko prosessia kohtaan ton käynnin jälkeen, ja sen takia en ole edes osannut tai jaksanut tulla kirjoittamaan siitä. Tällä kertaa mä en jännittänyt käyntiä, eikä mulle iskenyt ihan jäätävää päänsärkyä sen jälkeen, mutta ehkä mä olin jotenkin henkisesti vaan aika kuormittunut kuitenkin. 

Tällä kerralla jatkettiin mun elämänkaarityöskentely loppuun, ja sen jälkeen keskusteltiin tästä hetkestä ja tulevaisuudesta. Jatkettiin puhumaan mun toiveista ja ihannetilanteesta oman sukupuoleni suhteen ja siitä mitä mä kaipaamiltani hoidoilta toivon. Käytiin läpi esimerkiksi hormonien vaikutuksia. Käynti kesti taas sen puolitoista tuntia, ja se tuntui menevän nopeasti, vaikka samalla se kuitenkin on valtavan pitkä aika puhua itsestään. 

Käynti meni tosiaan itsessään ihan hyvin, saatiin asiat keskusteltua ja mulla oli jotenkin pirteä ja hyvä olo. Tuntui että sain kerrottua sen mitä halusinkin, joskin samalla mulla oli vähän epämääräinen olo siitä etten yhtään muistanut mitä edellisellä kerralla olin puhunut. Nyt suunnitelmana on edetä niin, että seuraavaksi mulla on aika sairaanhoitajalle ja psykiatrille samana päivänä. Mun sairaanhoitaja vaihtuu, mutta sairaanhoitajan aika onkin vain sitä varten että saan lukea musta tähän saakka kirjoitetut asiat ja tehdä niihin tarvittaessa korjauksia tai täsmennyksiä. En oo ihan varma mitä psykiatrin kanssa tehdään, mutta ainaskin sain sellaisen persoonallisuushäiriökyselyn täytettäväksi. Seuraava aika on vasta parin kuukauden päästä, ja vaikka mä tietenkin tahtoisin että prosessi etenisi mahdollisimman nopeasti (tähän mennessä kaikki ajat on olleet kuukauden välein toisistaan), niin jotenkin mulle tuli myös sellainen helpottunut olo siitä että nyt mä voin kaksi kuukautta vain hengähtää. Se, että mun prosessi edes jotenkin kuitenkin on käynnissä ja menossa eteenpäin antaa mulle ihan valtavasti voimia ja jaksamista. 

Alapuolella on musta kuva polikäyntipäivän aamuna, jotenkin aina mietin hirveesti että mitä sinne polille pitäis pistää päälle ja muutenkin että millainen mun pitäisi olla. Jotenkin ehkä vähän liikaakin mietin sitä mitä kaikkea musta päätellään siellä sen perusteella miltä näytän ja mitä olen, vaikka loppujen lopuksi mä en kai voi olla kuin oma itseni. Sateenkaarisukat mä pistän jalkaan vaan siksi kun ne on musta niin ihanat ja jotenkin tuntuu hyvältä että mulla on sateenkaaria sukissani, eikä niitä nyt siellä kukaan kuitenkaan näe kun mulla on kengät jalassa. 

Mulla oli polin jälkeen jotenkin ihan hyvä olo, mutta samalla sellainen että en osannut yhtään olla. Tuntui jotenkin levottomalta ja siltä että mä tartten jotain turvallista, jotain varmistusta sille että mä olen mä ja että mä saan olla mä. Puhuttiin nimittäin hoitajan kanssa myös siitä, että diagnoosin saadakseen sukupuolikokemuksen on täytynyt pysyä jokseenkin samanlaisena sen kaksi vuotta. Mulla itselläni ei ole epäilystäkään siitä etteikö se aika tulisi mun kohdalla täyteen ihan miten päin vaan mitattuna, kun hoitoneuvottelukin menee mun kohdalla ainaskin ensi vuoden alkuun, mutta samalla tuli vähän sellainen ahdistunut olo että entä jos mä oikeesti en saakaan sitä diagnoosia, että jos mun kokemus ei olekaan tarpeeksi oikea tai jos ne ei jotenkin laske sitä todelliseksi siitä samasta ajasta kuin mistä mä itse voisin ajatella että se lasketaan. Ja vaikka mä tiesin että mun diagnoosin saaminen aikaisintaankin menisi ensi vuoden alkuun, niin jotenkin mulle silti kirkastui nyt se, että siihen on oikeestaan aika pitkä aika. Vaikka kuinka sen tiesinkin. 

Nojoo, mä koin tarvitsevani jotakin rauhoittumispaikkaa, ja koska olin matkalla polille mennyt Kallion kirjaston ohi, niin mä päätin takaisin tullessa pistäytyä siellä. Tiesin että siellä on sateenkaarihylly, ja jotenkin se tuntui turvalliselta ajatukselta, ja lisäksi se näytti ulospäin tosi hienolta. Ja se oli sisältä vielä hienompi. Lisäksi mä tapasin siellä vahingossa yhden tutun, ainaskin jossakin määrin tutuhkon, ihmisen, ja musta oli jotenkin tosi ilostuttavaa vaihtaa muutama sana ja saada muutama halaus. Lähtiessäni mä kysyin neuvoa että missähän siellä ois vessa, ja mulle neuvottiin, että kun menet tuonne ja tuonne, niin siellä on sitten kaksi vessaa, ja mä jäin miettimään että eikö se asiakaspalvelija oikeesti vaan tiennyt kumpaa vessaa mä käyttäisin, mutta sitten kävikin ilmi että siellä oli sukupuolineutraalit vessat, ja se oli jotenkin mulle sillä hetkellä se paras ja täydellisin vahvistus sille että mä saan olla ja olen totta. Jotenkin tarvitsin sitä juuri silloin. 

Lisäksi mä sain vielä kirjastoreissun jälkeen kutsun kylään, ja se tuntui tosi tärkeältä ja vaikka mä illalla kävin ihan kauhean väsyneenä ja liian myöhään nukkumaan, niin musta tuntui että tuo päivä oli jotenkin kaunis. Aurinko paistoi ja oli tosi keväistä, sain matkustaa ratikalla monta kertaa (mun mielestä niissä on vaan niin hieno tunnelma, varsinkin semmosissa edes vähän vanhemmissa), valo oli vaan niin kaunista kirjaston ikkunoissa, olohuoneen ikkunassa, ratikan ikkunoissa, joka paikassa. Tuntui että valo kantoi mua läpi koko päivän, ja melkein toivon että saisin elää keskiviikon uudestaan, vaikkei mulla ehkä juuri nyt jaksamista siihen riittäisikään. 

Asiakaspalvelua

Mun silmälaseille kävi eilen vähän hassusti kun tiputin ne kylpyhuoneen lattialle. Kyllä ne vielä ihan käyttökelpoiset on, mutta koska niihin kuitenkin tuli pieni (ja mun mielestä häiritsevä) jälki, niin totesin että täytyy käydä viemässä ne liikkeeseen ja korjauttamassa, kun mulla on kuitenkin silmälaseille vakuutus joka kattaa sen korjauksen. Totesin etten kuitenkaan halua olla ilman silmälaseja edes sitä paria viikkoa minkä ne voi korjattavana olla, varsinkin kun näihin tuleviin viikkoihin sisältyy niin koulupäiviä kuin pidempi reissukin. Niinpä ratkaisin asian sillä että marssin toiseen optikkoliikkeeseen jossa sattui olemaan hyvä tarjous ja ostin sieltä varalasit. Tarkoituksena oli siis ostaa ne kaikista halvimmat alle kolmenkympin lasit, mutta toisinhan siinä sitten kävi kun kahdet lasit sai yksien hinnalla ja tarttin aurinkolasitkin ja olin sitten valmis pistämään niihin muutaman kympin enemmänkin. 

Joka tapauksessa halusin tulla kirjoittamaan siitä miten kivaa palvelua sain ja että mulle tuli siitä tosi hyvä mieli. Vaikka silmälasit oli liikkeessä jaoteltu miesten ja naisten laseihin (mille en kyllä näe mitään tarvetta), niin myyjä kuitenkin sanoi että nämä nyt on vaan näitä niin sanottuja miesten ja niin sanottuja naisten laseja ja ehdotti mulle sopivia molemmista. Siitä tuli jotenkin hyvä mieli. Myyjä oli muutenkin kiva ja ammattitaitoinen ja sai heti kiinni siitä mitä mä etsin. 

Usein mua jännittää asiakaspalvelutilanteet (siis sellaiset missä mä olen asiakas), ehkä ihan jo siksi että en oo kamalan sosiaalinen tai en tykkää puhua vieraiden ihmisten kanssa, mutta myös siksi että jos mun tarttee ostaa jotain (niinkun vaikka vaatteita tai hiustenleikkuuta) niin monesti tuotteet ja palvelut on jossakin määrin sukupuolitettuja. Siksi mua jännitti mennä silmälasiliikkeeseenkin, sillä viimeksi kun ostin silmälaseja (jotka muuten oli mun kohdalla ensimmäiset laatuaan), niin se myyjä ohjasi mua koko ajan pois sieltä niin sanotulta miesten puolelta. 

Joka tapauksessa olin positiivisesti yllättynyt tämän päivän asiakaspalvelutilanteesta ja tavasta jolla mut kohdattiin, ja siitä miten kartalla se myyjä jotenkin oli. Tai siis mulle tuli sellainen olo. Kassalla vielä kun annoin sen kortin josta näkee mun vahvuudet, niin tajusin että siinähän on mun vanha nimi, ja kun sanoin että toi nimi on muuten sitten vaihtunut, niin se suhtautui siihenkin kivasti. Ei ihmiset kamalan kummallisesti siis nimen vaihtamiseen muutenkaan ole suhtautuneet tuollaisissa tilanteissa, mutta usein se herättää kuitenkin jotain ihmettelyä ja musta tuntuu ahdistavalta jos joku siinä tilanteessa näkee mun vanhan nimen. Mutta nyt jäi jotenkin superkiva olo. 

Pakko kertoa myös toisesta positiivisesta asiakaspalvelutilanteesta. Tarvitsin uudet farkut, ja mentiin Dressmannille ostamaan niitä. Se on muuten ihan paras housuliike ainaskin mulle, koska ne housut ei ole järjettömän pitkiä ja niistä löytyy paljon kokoja eikä ne ole mitään ihan järkyttävän hintaisiakaan ja sieltä on jotenkin helppoa löytää sitä mitä etsii. Palvelu on myös aina ollut tosi asiallista, eli toisin sanottuna kukaan ei ole koskaan ihmetellyt sitä että mä olen siellä ja se on tuntunut kivalta. 

Mua vaivautti ihan kamalasti kun se myyjä heti tuli juttelemaan mulle ja kyselemään mitä etsin, kun oli jotenkin ujo ja arka olo ja ahdisti. Toivoin että se vaan menis pois. Mutta loppujen lopuksi siitä jäi kuitenkin tos ihyvä mieli, sen suhtautumisesta ja siitä ettei se yhtään näyttänyt ihmettelevän että mä olin siellä kaupassa. Ja sain ihan tosi hyvät farkutkin ostettua. 

Ei kai näissä tilanteissa ole mitään ihmeellistä, näinhän asiakaspalvelutilanteet yleensä ihmisten kohdalla menee. Muhun kuitenkin vaikuttaa nykyään tosi paljon, ehkä liikaakin, se miten mut kohdataan ja minkälaisia oletuksia huomaan että musta tehdään. Näistä kerroista jäi kuitenkin positiivinen olo, ja ehkä mä sen takia halusin jakaa ne myös täällä. 

Menneisyyspohdintaa

Ensi kerralla mulla on transpolilla elämänkaarityöskentely, joka käsittääkseni tarkoittaa sitä, että käydään läpi mun elämänkaarta ja huomioidaan toki sen suhteen erityisesti sukupuolikokemukset ja siihen vaikuttaneet tekijät. Mä oon paljon jotenkin stressannut sitä ettei mulla ole mitään selkeää sukupuoliristiriitaa lapsuudesta tai nuoruudestakaan, ja etten mä sitten ole jotenkin tarpeeksi uskottava tai totta tällaisena kuin olen. Viime aikoina oon kuitenkin ajatellut tätä aihepiiriä paljon, ja ajattelin jakaa joitakin ajatuksia siihen liittyen. 

Mut on siis kasvatettu tytöksi, ja mä olen solahtanut siihen lokeroon oikeastaan ilman sen kummempia ristiriitoja. Olen ollut sitä mitä olen, pukenut päälle ne vaatteet joita mulle on ostettu ja leikkinyt vähän kaikenlaista. Oon tykännyt leikkiä nukeilla, dinosauruksilla, legoilla, pelata ulkona kirkkistä ja piilosta. Oon harrastanut balettia ja pianonsoittoa, oon aina piirtänyt ja kirjoittanut paljon. En itse osaa kuitenkaan nähdä että mun leikkimiset tai harrastamiset ois jotenkin kovin sukupuolittuneita, kun ei mun mielestä harrastuksilla, leikeillä tai vaikkapa väreillä ole sukupuolta. Mun lempiväri on muuten aina ollut vihreä, paitsi ala-asteella se oli vähän aikaa sininen kun tapasin yhden tyypin jota katsoin tosi paljon ylöspäin ja sen lempiväri oli sininen. Vaikka ei kai se liity tähän mitenkään, siis mun lempiväri. 

Mulla on mua kolme vuotta nuorempi pikkuveli, enkä mä ihan pienenä muista kadehtineeni sitä että se sai ne ns. poikien jutut. En muista koskaan toivoneeni että oisin vaikka poika. Sen kyllä muistan että olin joskus tosi kateellinen kun mun veli sai mustan juhlapuvun ja mä oisin halunnut samanlaisen enkä saanut. 

Koen että oon aina saanut olla sitä mitä olen. En mä lapsena ole tiennyt että olisi joku muu vaihtoehto kuin olla tyttö tai poika, tai että joku joka on syntynyt tytöksi ja elää tyttönä voisi kokea olevansa jotain muuta. Varhaislapsuudesta mä en kuitenkaan oikein muista sellaista ristiriitaa sukupuoleen liittyen. Toisaalta en myöskään muista että olisin koskaan ollut sellainen tosi tyttömäinen tyttö, halunnut olla mikään prinsessa tai muuta loppujen lopuksi. Toisaalta oon ehkä lapsena näyttänyt aika tyttömäiseltä jos nyt lähdetään määrittelemään, ihan jo sen perusteella että mulla on ollut pitkät hiukset ja tyttömäiset vaatteet ja tytön nimi. (Vaikka, ihan vaan selvennykseksi, mun mielestä asioita ei nyt välttämättä tartte sukupuolittaa, mutta niin se usein tässä maailmassa vain menee että esim. nimillä on suurimmalla osalla joku oletussukupuoli) 

Tykkäsin lapsena leikkiä mun serkkujen kanssa, ja ne nyt sattui kaikki olemaan tyttöjä. Meillä oli aina tosi hyvät leikit jotka saattoi jatkua mummulassa monta päivää ilman että meidän tarvitsi siivota niitä. Joskus me saatiin olla mummulassa kesälomalla ilman vanhempia ihan vaan mummun kanssa, ja se oli totta kai aina kivaa. Ne on ehkä yksiä mun kauneimmista lapsuusmuistoista, mutta toisaalta muistan sellaisen ristiriidan. Muistan kun musta tuntui etten mä osaa olla samanlainen kuin noi muut, ettei mulle käy samanlaiset vaatteet ja etten mä vaan tiedä miten kuuluu olla. Usein unohdin harjata hiukset tai tuntui että käyttäydyin jotenkin epähienosti. 

Alapuolella on kuva noin 2-vuotiaasta Leimusta. :) 

Siinä vaiheessa kun murrosikä on alkanut, mä en myöskään muista kokeneeni mitään suurta ristiriitaa. Totta kai se nyt on varmaan ristiriitaista aikaa ihan jokaiselle nuorelle, mutta ei mua ole siis mitenkään järjettömästi ahdistaneet muutokset mun kehossa. Toisaalta murrosiän myötä mä aloin ensin pukeutumaan pelkkään mustaan ja sen jälkeen ihan kauhean moneen vaatekerrokseen, niin ettei lopulta musta näkynyt enää edes kasvoja kun huivi oli nenään asti. Tähän on tietty voinut vaikuttaa tosi moni muukin asia, mutta muistan monesti ajatelleeni, että mä oon niin erikoinen ettei mua voi verrata kehenkään muuhun. Nämä tämän postauksen kuvat ei oikein anna oikeutta sille mun kaikista erikoisimmalle pukeutumisvaiheelle.

Kerran me pukeuduttiin mun ystävän kanssa pojiksi, aateltiin että se ois hauskaa ja haettiin vaatteet mun isän kaapista. Pistettiin vaan yksi korvisrengas toiseen korvaan ja hiukset kiinni ja pipo päähän. Oltiin 12-vuotiaita ja mulla oli sellanen olo että näytän ihan tosi hyvältä. Muistaakseni lyötiin vielä vetoa että uskalletaanko mennä seuraavana päivänä kouluun sen näköisinä ja mä muistan uskaltaneeni. Sen yhden kerran. Jotenkin mulle on jäänyt sellanen olo että oisin ehkä halunnut pukeutua niin useamminkin. 

Joskus yläasteella mä rupesin ostamaan mun vaatteet itse (tai siis vanhempien rahoilla, mutta valitsemaan ne itse). Muistan, että mun kavereista oli ihanaa ostaa uusia vaatteita, ja että ne jotenkin tiesi mistä ne tykkäsi. Mä olin aluksi ihan hukassa. Muistan että mun paras ystävä on sanonut mulle että oon onnekas kun saan mun vanhemmilta rahaa että voisin ostaa vaatteita, että sille ei enää anneta vaikka se kyllä keksisi ostettavaa, ja että harmi kun mä en keksi mitään mitä voisin ostaa. 

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin H&M:n miesten puolen ja isot hupparit ja neuleet. Ja reisitaskuhousut. Ne tuntui omalta. Kerran sain yhdet äidin vanhat mulle liian isot tuulihousut ja ne tuntui kauhean kivalta päällä kun ne oli niin isot. Kun istui rennosti niin ne näytti superhyvältä (vaikka ne oli oikeesti aika kauheat kulahtaneet valkoiset tuulihousut jotka ei meinanneet ees pysyä mun päällä). Muistan ostaneeni Tarjoustalosta halpoja, pääasiassa vihreitä, miesten t-paitoja, leikkasin aina kaula-aukkoja vähän isommiksi että ne näyttäisi jotenkin enemmän mun tyylisiltä (alapuolella esimerkki tällaisesta leikellystä t-paidasta, hamstrasin myös meille jostain kotiin eksyneet mainosteepaidat aina). 

Muistan että miesten t-paidoissa, tuulihousuissa, isoissa huppareissa ja sen sellaisissa tunsin oloni jotenkin hyväksi. Tuntui itsevarmemmalta ja paremmalta. Mekko päällä tuntui söpöltä, mutta myös pieneltä ja nurkkaan työnnetyltä. Olin tosi ujo nuorempana, ehkä oon vähän vieläkin, ja tuntui että tietyt vaatteet antoi mulle paljon enemmän rohkeutta. Lapsena mulla myös oli pitkät hiukset, mutta ala-asteen loppupuolella ne alkoi asteittain lyhenemään ja lyhenemään. Yläasteella ja lukiossa ne olikin sitten jo tosi lyhyet, ja se tuntui vapauttavalta. Kerran balettitunnilla mulla oli pipo päässä, ja mä treenasin aina löysässä t-paidassa ja mustissa housuissa vaikka ois ollut mitkä kärkitossut muuten jalassa, ja yksi nuorempi tanssija luuli mua pojaksi. Se tuntui musta tosi hyvältä sillon. 

Mulla ei todellakaan ole loppujen lopuksi edes kovin kauaa ollut sanoja kertomaan siitä kuka tai mitä mä olen. Samalla musta kuitenkin tuntuu, että kun vihdoin sain määrittelevän termin kuvaamaan sitä mitä mä olen, niin kaikki vaan loksahti paikalleen. Musta tuntuu että mä olen aina ollut minä, olen aina ollut tätä. Mua on kasvatettu ja kohdeltu tyttönä, mutta samalla musta nykyään tuntuu oudolta jos joku vihjaa mun menneisyyteen vaikka niin että "silloin kun olit tyttö." Se jotenkin ei vaan sovi. 

Vähän aikaa sitten keskustelin yhden ihmisen kanssa ja se kysyi multa tosi herättävän kysymyksen. Mä en tosin enää muista sitä ihan sanasta sanaan, mutta jotenkin sen ydinajatus oli että millon musta on viimeksi tuntunut siltä että mä näytän itseltäni. Ja mun vastaus siihen oli että ei koskaan. Musta ei koskaan ole tuntunut siltä että kun ihmiset katsoo mua, niin se mitä ne näkee vastaisi sitä kuka mä olen. Se mun mielestä kertoi jo aika paljon. Tietenkään en oo ennen tiennyt sille syytä, ja ehkä syyksi on voinut ajatella vaikka muuten vaan huonon itsetunnon tai minkä vaan ristiriidan omasta kehosta. Mulle se kuitenkin avasi jotenkin tosi selkeästi sitä että musta on jo aika kauan tuntunut tältä. On tosi helpottavaa saada vihdoin sanat sille miltä tuntuu. Vähän kun alkaisi elämään ja hengittämään uudestaan. 

Oon paljon myös pohtinut sitä että muokkautuuko mun kokemus vielä johonkin. Välillä mulla on maskuliinisempi olo, tai sanotaanko että koko ajan enemmän. Ei se sieltä oikein takaisin päin enää se olo tule. En mä kuitenkaan koe olevani mies, mutta oisin silti paljon mieluummin mies kuin nainen jos pitäisi valita. Jotenkin mun omaa kokemusta on auttanut kuitenkin määrittelemään se että mä olen muunsukupuolinen ja transsukupuolinen.