Tänään mun mieli on ollut vähän jossain muualla kuin omassa arjessani, nimittäin yhden ystävän mukana. Oon tutustunut viime vuosina moniin transihmisiin, enimmäkseen transmiehiin, niin vertaistukiryhmissä kuin sosiaalisessa mediassakin, ja saanut sitä kautta paitsi vertaistukea, niin myös uusia ystäviä.

On helpottavaa tietää, että omassa elämässä on ihmisiä jotka ymmärtää niitä tunteita ja asioita joita itse käy läpi, ja toisaalta on vaan ihan uskomattoman vaivatonta jakaa asioita sellaisen ihmisen kanssa joka ymmärtää jo puolesta lauseesta miltä jokin asia tuntuu, koska on käynyt tai juuri käymässä itse läpi samaa. Tuntuu turvalliselta ja hyvältä tietää, että viestin päässä on joku joka tajuaa ja joka jaksaa keskustella näistä asioista.

Tänään oli yhden ystävän suuri päivä, samanlainen suuri päivä kun mulla oli Tampereella lähestulkoon tasan seitsemän kuukautta sitten, ja siksi mun ajatukset on pyörineet paitsi siellä tämän päivän tapahtumissa, myös mun omassa mastektomiassa. Se päivä muutti mun elämän, ja olen edelleen kiitollinen siitä miten hyvä kokemus se koko leikkauspäivä oli. Muistelen sitä edelleen lämmöllä. 

Varmaan vajaa vuosi ennen mun omaa mastektomiaa oli yhden mun toisen tutun leikkauspäivä. Hän päivitteli someen päivän kulkua, ja se oli mun mielestä samalla ihan parasta ja ihan hirveää. Oli hienoa saada elää mukana leikkauspäivässä, koska kaikki mastektomiaan liittyvä oli jotain sellaista josta itse oli haaveillut niin kauan. Olin samalla tosi onnellinen siitä että jonkun muun elämäämullistava päivä oli silloin, mutta samalla olin ihan sekaisin ja mulla oli tosi paha olla. Tuntui pahalta, että joku muu sai juuri sen mitä mä kipeiten tarvitsin. Että jonkun muun mastektomia tapahtui sillä aikaa kun mä nukuin päiväunia. Se tuntui epäreilulta, vaikka koko sydämestäni samalla olin onnellinen toisen ihmisen puolesta.

Tänään mut on kuitenkin täyttänyt vaan suuri ilo ja onnellisuus. Olen onnellinen itselleni tärkeän ihmisen puolesta, mutta se onni on jotenkin niin erilaista kun tietää ihan täsmälleen miten tärkeää tämä on, kun muistaa sen oman tunteen leikkauksesta heräämisen jälkeen. Oma leikkauspäivä palaa mieleen hetki hetkeltä ja pala palalta, tulee melkein nostalginen olo. Tuntuu epätodelliselta, että omasta mastektomiasta on kulunut vain seitsemän kuukautta, vähän yli puoli vuotta, kun samalla tuntuu siltä että oma rintakehä on aina ollut tällainen, tai ainakin sen olisi kuulunut olla. Saatan välillä katsoa kuvia jotka otin ennen mun mastektomiaa ja tunnen valtavaa irrallisuutta niitä kohtaan. En ymmärrä, että niissä kuvissa on mun rintakehä.

Myös omaa paranemisprosessia on ollut kiinnostava seurata. Tai siis mähän paranin ihan loistavasti ja kaikki on mennyt hienosti. Myös henkisesti mulla on ollut tosi hyvä olla koko ajan, rintakehä on tuntunut vaan ihanalta ja omalta. Samalla mulla kuitenkin kesti tottua siihen. Vei aikaa ymmärtää, että voin turvallisesti taas nukkua kyljelläni, että voin liikkua vapaasti, ettei tarvitse yhtään enää miettiä onko joku venytys tai nosto liikaa. Vielä tammikuussa kun aloitin työt, mä jouduin vähän varomaan mitä kaikkea teen, ja mun leikkaushaavakin vähän aukesi ihan ensimmäisten työpäivien aikana. Tuntui epävarmalta nostella lapsia töissä tai kurotella tavaroita kaapin päältä.

Nyt uskallan kuitenkin luottaa siihen että jaksan ja pystyn, rintakehää tai arpia ei tarvitse enää varoa. Lisäksi tuntuu, että olen tottunut arpiini, oppinut tuntemaan ne pikkuhiljaa. Mua ei missään vaiheessa ole häirinnyt ajatus siitä että mulla on koko rintakehän pituiset arvet, mutta jotenkin silti vei aikaa tutustua niihin ja siihen miltä ne nyt sitten näyttää. Toki arvet muuttuu ajan saatossa vielä.

Yksi asia, joka mua varmaan jotenkin irtaannutti mun arvista oli se, että niissä ei ollut oikeastaan tuntoa. Vieläkin mun rintakehässä on tuntopuutoksia, mutta ei enää niin paljoa. Aloin tässä keväällä joskus käyttämään arpigeeliä ja siinä mukana tuli sellainen rulla jolla arpia voi rullailla ennen geelin levitystä. Etenkin se rullailu on auttanut mua tosi paljon siinä tunnon palaamisessa ja jotenkin myös siinä että ne kohdat kestää kosketusta. Samalla tulen myös itse katsoneeksi arpia tosi paljon päivittäin, ja ehkä myös jotenkin se niiden vielä tarkempi hoitaminen on ollut terapeuttista.

En siis missään vaiheessa ole hävennyt tai inhonnut mun arpia tai toivonut ettei niitä olisi. En todellakaan, nehän mahdollistaa mulle elämän. Jotenkin vähän samaan tapaan kuin oon miettinyt että haluaisin jonkun prosessiin tai ehkä mahdollisesti testosteronihoitoon liittyvän tatuoinnin, on nuo arvet tavallaan juuri kuin sellainen tatuointi, merkki kehossa, joka kertoo visuaalisesti mun tarinaa. Se on mun mielestä ihana ajatus, ja voin kyllä koko sydämestäni sanoa, että mun rintakehä on ehdottomasti yksi mun lempikohdista kehossani!

Kuulumisia ja uudet silmälasit

 Blogin kirjottaminen usein vaan jää, kun elämä menee eteenpäin ja arki rullaa itsekseen. Mutta mulle kuuluu ihan hyvää. Elämä pyörii pitkälti kodin, työpaikan ja lähikaupan välillä. Niin ja lähimetsän, kun oon käynyt nyt ilmojen lämmettyä riippumattoilemassa. Viime yönä tein pitkästä aikaa vapaaehtoisvuoron Nuorten turvatalolla, ja pääsin äitienpäivänä näkemään mun äitiäkin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen.

Oikeasti halusin tulla jakamaan kuvia mun uusista hienoista silmälaseista. Mun vanhatkaan silmälasit ei kyllä olleet kovin vanhat, mutta niiden kehykset ikävä kyllä napsahti poikki aika kriittisestä kohdasta. Sain ne pikaliimalla korjattua, mutta en kovin pysyvästi, vaan niitä sai jatkuvasti olla korjailemassa. Kävin pari viikkoa sitten näöntarkastuksessa, ja oikeastaan mun lasit loppujen lopuksi muuttuikin tosi paljon, tai siis vahvuudet ja linssit ylipäätään muuttui eri tyyppisiksi. Tänään sain vihdoin käydä hakemassa mun uudet lasit, ja oon ihan rakastunut!

Tai no, mä ostin siis kahdet erilaiset lasit. Toiset kiinnitti mun huomion heti, ja kun kokeilin niitä niin totesin että nämä mun täytyy saada. Ajattelin jotenkin kuitenkin, että koska nämä on ihan tyystin erilaiset kuin mun aiemmat lasit, niin tarvitsen myös jotkut tutumman ja tavallisemman oloiset varalasit sellaisiksi hetkiksi kun tuntuu siltä että haluan näyttää erilaiselta. Tuntuu jotenkin ihan luksukselta että on kahdet lasit joita voi sitten mielensä mukaan vaihdella. Loppujen lopuksi kyllä kummatkin lasit on ihan erilaiset kuin mitä mulla aiemmin on ollut.

Tässä ensin kuva näistä "varalaseista", joita toki siis kyllä käytän mielelläni muutenkin. Jotenkin ne on tosi kevyet ja huomaamattomat mun laseiksi, mutta tykkään niistä kyllä tosi kovasti. Ne jotenkin istuu mun naamaan vaivattomasti. Huomatkaa myös karvan määrä esim. hartioissa...

Toiset lasit onkin sitten ihan eri tyyliset, ja ne tuntuu musta vielä enemmän omalta. Mun tyyli oli pitkään teininä varsin erikoinen, voisi ehkä sanoa että melko taiteellinen ja omalaatuinen. Tykkäsin sellaisista värikkäistä mutta luonnonläheisistä "hippityylisistä" vaatteista; huiveista, löysistä housuista, hulmuavista kankaista, kerrospukeutumisesta jne. Jotenkin oon nyt alkanut löytää sitä tyyliä uudelleen, ja se on musta ihanaa.

Prosessin aikana jouduin luonnollisestikin jatkuvasti pelkäämään väärinsukupuolittamista. Jotenkin tuntui, että en halunnut olla ainakaan mitenkään massasta poikkeava varsinaisesti, koska olin sitä väkisin kuitenkin ihan vaan siksi kuka olin. Halusin näyttää maskuliiniselta, ja musta tai muut tummat värit tuntui turvallisilta. Ja joo, kyllä mä viihdyn varsin hyvin reisitaskuhousuissa ja hupparissa.

Kun aikaisemmin mun tyylille oli ominaista kerrospukeutuminen ja sen avulla piiloutuminen, nyt oon huomannut miten ihanan helppoa on kun ei tarvitse piilottaa omaa kehoa enää. Voi vaan olla, ja kun heittää päälleen housut ja hupparin tai näin kesäisin t-paidan, tuntuu jo omalta. Nyt mastektomian jälkeen, ja ehkä kevään ja kesän tulon myötä myös, oon kuitenkin innostunut uudelleen vähän pukeutumaan väreihin ja monipuolistamaan tyyliäni. Tätä on hankala selittää, koska en mä jotenkin ajattele että mulla olisi joku tietty tyyli, vaan pukeudun juuri niin kuin sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Oon kuitenkin pistänyt merkille, että yhä enemmän nautin värikkäistä hulmuavista kesäpaidoista, haaremihousuista ja sellaisesta tietynlaisesta huolettomuudesta ja "taiteellisuudesta" mun tyylissä. Nämä toiset uudet lasit istuu siihen tyyliin jotenkin vaan tosi täydellisesti.

Joten saanen esitellä toiset valitsemani silmälasit:

Tykästyin näihin jotenkin ihan tosi paljon. Ne on oikeastaan täysin eri tyyliset kuin mitä mä alun perin ajattelin etsiväni. Mun kaikki vanhat lasithan on olleet suht paksuja, muovisia ja sellaisia saman tyylisiä keskenään. Nämä on molemmat jotain ihan muuta, mutta vaihtelu kyllä ehdottomasti virkistää!

Luulen, että ne vanhat, tavallaan raskaammat kehykset (vaikka oon sitä mieltä että nekin on sopineet mulle tosi hyvin) on myös olleet osa sitä mun piiloutumista tai tarvetta jotenkin tuoda itselleni turvaa pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyvillä asioilla. Oon ehkä kokenut, että ne on jotenkin maskuliinisempi vaihtoehto ja se on sitä kautta helpottanut mun oloa. Ja niinhän pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyvien asioiden onkin tarkoitus toimia; tehdä käyttäjälleen mahdollisimman hyvä ja mukava olo, toteutui se sitten sen kautta että tuntee olonsa hyvännäköiseksi tai sitä kautta että joku asia vaikka tuntuu mukavalta päällä.

En osaa kuvitellakaan, että vielä vaikka reilu vuosikaan sitten olisin päätynyt tällaisiin silmälasivaihtoehtoihin, en todellakaan. Mutta tykkään näistä kyllä tosi kovasti. Nyt pitää vaan totutella uusiin vahvuuksiin, siihen voi mennä tovi.

Puoli vuotta mastektomiasta

 Olen nyt vähän myöhässä päivitykseni kanssa, mutta viime viikolla tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta mun mastektomiasta. Itse asiassa aika hauskasti myös puolivuotispäivä oli torstai, kuten leikkauspäiväkin. En tosin tainnut edes silloin itse puolivuotispäivänä muistaa koko päivää, mikä toisaalta on tavallaan hyvä asia; leikkauksesta on jo niin paljon aikaa, ettei kuukausia tarvitse laskea ja elämä menee eteenpäin omalla painollaan.

Ajattelin kuitenkin tulla jakamaan tänne muutaman kuvan siitä, miltä rintakehä näyttä nyt puoli vuotta leikkauksesta. Mitään kovin ihmeellisiä kuvia ei ole tarjota, nappasin nämä vaan pikaisesti viikonloppuna, mutta joo, tässäpä olisi:

Rintakehä on siis parantunut tosi hyvin ja kaikki näyttää mun mielestä hyvältä. Arvet on kainaloiden alta huomattavasti leveämmät kuin keskeltä, ja vaikka tietenkin olisi kiva että ne olisi mahdollisimman kapeat joka kohdasta, on kuitenkin kivaa että ne kapeat kohdat on mieluummin keskellä rintakehää, koska se on se näkyvin kohta. En kuitenkaan varmaan yleensä hengaile (ilman paitaa) kädet ylhäällä ihan hirveästi.

Arpiin oon nyt ehkä reilun viikon verran käyttänyt Bepanthenin arpigeeliä ja sen mukana tulevaa hierontapalloa, katsotaan sitten joskus parin kuukauden päästä onko siitä ollut hyötyä. Ainakin tuntuu, että rullailu on auttanut sietämään enemmän kosketusta arpien päällä ja ympäristössä. Arvissa on myös joitakin jo vähän vaalenneita kohtia, ei kylläkään geelin ansiosta vielä näin lyhyen käytön jälkeen ainakaan, vaan ihan muutenkin ovat lähteneet vaalenemaan, mikä on tietenkin hyvä juttu.

Tuntoa rintakehässä on ihan hyvin, muutama tunnottomampikin kohta kyllä löytyy esim. arpien päältä/läheistöltä ja nännin ja kainalon välistä etenkin vasemmalla puolella. Nännit on kans parantuneet hyvin, vähän ovat venyneet niin etteivät ole ihan pyöreät, mutta kukapa meistä nyt olisikaan täysin symmetrinen. Oon tyytyväinen siihen että nännit ylipäätään parani eivätkä esim. menneet kuolioon, ja myös siihen että tuossa nännipihan keskellä on pystytty säilyttämään ihan oikea nänni, joka reagoi esim. lämpötilan vaihteluihin. Tuntoa nänneissä ei kyllä ainakaan vielä varsinaisesti ole, paitsi syvätunto.

Mä en ollenkaan ajattele että mun arvissa olisi mitään rumaa tai kauheaa, oon enemmänkin niistä ylpeä. Ja oon kyllä joka päivä edelleen kiitollinen rintakehästäni ja sen tuomista mahdollisuuksista. Lisään loppuun vielä kuvan siitä, millainen rauha ja hyvä olo mussa nykyään asuu.