Sivarin koulutusjakso, osa 1

 Mun piti, tietenkin, tulla tekemään oikein iso juhlapostaus sen kunniaksi, että viime sunnuntaina tuli täyteen kaksi vuotta testoilla. En kuitenkaan tehnyt sitä, vaan sunnuntai soljui nopeasti ohi kun järkkäilin kotia ja purin viimeisiä muuttolaatikoita. Illan pimeys tuli nopeammin kuin ehdin aavistaa, ja niinpä siltä päivältä jäi kuvaamatta vertailuvideo ja kaikki muukin. Kuvasin kyllä maanantaiaamuna vertailuvideon, mutten vielä ole ehtinyt tekemään sille muuta kuin laittamaan sen Instagramiin. Jahka löytyy sopiva hetki, aion kyllä tehdä jonkinlaisen koosteen noista kahden vuoden aikaisista äänivideoista ehdottomasti!

Nyt mulla kuitenkin on ihan toinen asia josta tulin kirjoittamaan. Kuten oon täälläkin aiemmin maininnut, mä päätin lähteä siviilipalvelukseen, ja mun sivarin koulutusjakso alkoi nyt maanantaina. Koronatilanteen vuoksi nämä koulutusjaksot järjestetään vähän eri tavalla kuin tavallisesti, jolloin tänne siviilipalveluskeskukselle tultaisiin kuukaudeksi. Nyt meidän ryhmä kuitenkin viettää täällä vain viikon, ja sen jälkeen suoritetaan loput koulutusjaksosta kotoa käsin etänä.

Mua luonnollisestikin jännitti tänne koulutusjaksolle tuleminen tosi paljon. Oli paljon sellaisia tekijöitä joista stressasin. Tai mä luulen että jokainen varmaan jollakin tavalla tänne lähtiessään miettii että millaistahan siellä on, miten tulen muiden kanssa toimeen, saanko kavereita jne, mutta mulla oli kaiken tuon lisäksi jotenkin jännitys siitä että täällä lähtökohtaisesti on lähinnä nuoria (cis)miehiä, ja mulle cismiesten seura on aina ollut hyvin outoa ja pelottavaakin. Ainakin se on kaukana mun mukavuusalueelta.

Tässä odotan yhteiskuljetusta Siviilipalveluskeskukseen Helsingin keskustassa maanantaina.

 Mutta täällä sitä nyt kuitenkin ollaan! Saavuttiin perille maanantaina, saatiin omat huoneet ja lähdettiin heti lounaalle. Mun pöytään istui pari tyyppiä ja juteltiin, se tuntui kivalta. Että joku suhtautuu muhun ihan normaalisti ja vaan juttelee mulle, vaikka ei kai tietenkään ole mitään syytä miksi ihmiset ei toimisi niin.

Täällä oleminen muistuttaa paljon koulunkäyntiä, paitsi että tunnelma on jotenkin rennompi, leirimäinen. Oppitunnit kestää keskimäärin aamuyhdeksästä neljään, mutta siinä välissä on tunnin ruokatauko. Illat saadaan tehdä oikeastaan mitä halutaan, joko täällä keskuksella tai sen ulkopuolella. Keskuksellakin tekemistä riittää kyllä, täällä on mm. yhteisiä hengailutiloja ja pelejä lautapeleistä ilmakiekkoon, bilikseen ja pleikkariin, minkä lisäksi kuulemma löytyy kajakkeja ja sauna lämpiää pari kertaa viikossa. Mä oon kyllä viettänyt aika paljon aikaa omassa huoneessani, koska päivät tuntuu jotenkin aika intensiivisiltä sosiaalisesti, vaikka nautinkin niistä kyllä.

Tässä kuva mun huoneesta. Se ei ole suuren suuri, mutta se on oma.

Eilen aloiteltiin ensiapukurssia ja lisäksi meillä oli meidän oman ohjaajan tunteja. Tänään sama jatkui, ollaan puhuttu mm. itsetuntemuksesta ja väkivallasta, ja näissä aiheissa pyöritään pitkälti koko viikko ja kuukausikin. Lisäksi lukujärjestyksessä lukee esimerkiksi ihmisoikeudet, pakolaisuus, väkivallattomuus ja seksuaalisuus. Aiheet on varsin mielenkiintoisia mun mielestä. Oon tosi huono pinnallisissa keskusteluissa tai small talkissa ja jotenkin omimmillani silloin kun hypätään heti sinne syvään päähän.

Eilen mulla oli myös terveystarkastus, se oli tosi jännittävää, koska en tietenkään yhtään tiennyt minkälainen ihminen siellä olisi vastassa. Kokemus oli kuitenkin ihan mahtava, terkkari oli ihana ja ymmärtäväinen tyyppi joka selkeästi oli kohdannut transihmisiä ennenkin. Musta tuntui jotenkin tosi hyvältä, että hän ei ollenkaan olettanut että olen trans, vaan sain sen itse kertoa, ja hän suhtautui siihen luontevan positiivisesti sitten kun kerroin. Koin, että meillä oli tosi hyvät keskustelut, ja lähdin hänen tapaamiseltaan pois tosi kevyin mielin!

Muuten en ole täällä vielä ainakaan kenellekään kertonut että olen trans. On toki ihan mahdollista, että joku vaikka googlettaa mut ja löytää tämän blogin tai mun somekanavat, ja silloin on toki aika selvää että oon transsukupuolinen. En oo jaksanut sitä varoa, enkä haluakaan, mutta en myöskään oo kokenut ainakaan toistaiseksi tarpeelliseksi kertoa kenellekään että hei mä muuten oon transmies. Ei se jotenkin ole tuntunut olennaiselta.

Mä vähän jännitin myös sitä minkälaiset suihkutilat täällä on, ja olisiko mun helppo keplotella itseni sinne niin ettei tarvitsisi ahdistua muiden läsnäolosta. Suihkut on onneksi eroteltu huurrelasiseinillä ja niissä on suihkuverhot, mutta ne on kuitenkin kaikki melko tiiviisti samassa tilassa. Eilen illalla rohkaisin itseni ja hiippailin suihkuun illalla, ei siellä ketään kyllä ollut edes, ja tuli loppujen lopuksi sellainen olo että eipä se nyt varsinaisesti olisi haitannut vaikka olisikin ollut.

Yleisestiottaen oon nauttinut tosi paljon täällä olemisesta. Ympäristö on kaunis ja oon aina tykännyt leirifiiliksestä, ja tää nyt on ihan kuin olisi leirillä. Täällä ei kuitenkaan tehdä mitään hölmöjä ryhmäytymisleikkejä eikä tarvitse heittäytyä mihinkään höpsöön toimintaan mukaan, vaan heti ensimmäisestä päivästä saakka on saanut käydä syvällisiä keskusteluita toisten kanssa. Lisäksi illat on vapaata, joten toisin kuin leireillä yleensä, saa omaan huoneeseen vetäytyä vaikka koko illaksi ja viettää tuntikausia joka päivä myös yksin. Se on mahtavaa!

Asuntolan käytävä

Sen lisäksi, että täällä oleminen on mun mielestä ollut jo nyt aika mahtavaa, on mulla kuitenkin myös paljon sellaisia ajatuksia joita en ihan osaa laittaa sanoiksi. Tuntuu tosi validioivalta saada olla vaan yksi muiden joukossa tässä porukassa. Tuntuu hyvältä huomata, että oma itsetunto on paljon parempi kuin ikinä ennen, ryhmätilanteet ei ahdista ja pystyn puhumaan luokkahuonemaisessa tilanteessa ihan noin vaan. En ole pystynyt siihen koskaan ennen.

On upea tunne huomata, että itsessä on sisällä rauha. Rauha omasta olemisesta ja siitä että asiat selviytyy. Rauha siitä, että kaikkea ei tarvitse koko ajan valmistella ja selitellä, että kun tekee asiat hyvin niin se riittää, ei tarvitse pyrkiä erinomaisuuteen ja äärettömyyksiin.

Huomaan kuitenkin myös, että välillä stressaan vähän hassuista asioista. Tarkkailen muita ympärilläni olevia nuoria miehiä; miten ne on, istuu, syö, juttelee, selviytyy sosiaalisista tilanteista. Milloin on sopivaa nousta ruokalan pöydästä, kun ainakin omien (nais)opiskelukavereiden kanssa kaikkialle liikuttiin porukassa vaikkei edes kunnolla tunnettu. Etsin jotain vihjeitä jostain koko ajan, vaikka tietenkin oikeasti tiedän, että ei ole mitään "mieskoodia" tai säännöstöä siitä miten kuuluu käyttäytyä. Jokainen ihminen toimii eri tavalla, ja jos joku porukka sitten toimiikin keskenään samalla tavalla, niin se ei välttämättä edes liity sukupuoleen. Mutta silti mä tarkkailen ja pohdin.

Usein pohdin myös omaa olemustani ja olemistani. Mietin miten toimin, miltä vaikutan ja näytän. Osaanko sen olemattoman mieskoodin ja ajatteleekohan nuo muut että olen ihan kummajainen mieheksi. Ei kenenkään käytös kyllä anna ymmärtää niin, ja kun tajuan sen, huokaisen helpotuksesta. Sosiaaliset tilanteet tuntuu yhtäkkiä ihan uusilta ja oudoilta, ja silti helpommilta kuin koskaan väärässä roolissa ja väärien oletusten kohteena eläessä.

Tässä minä tänä aamuna lähdössä luennolle.

Tämä postaus oli nyt tällaista ihan täyttä tajunnanvirtaa ja sillisalaattia. Luulen, että kokoan ajatuksiani yhteen myöhemmin, sitten kun olen itse ehtinyt ajatella ne ensin.